Luumäen rautatieasema. (Päivitetty 25.1.2016)

Luumäen asemarakennuksen seutu on elokuun alussa 2015

Kuutostien liikenteen pullonkaulaksi muodostuneen Jurvalan taajaman eteläpuolella nuokkuu lähes unohduksiin vaipunut rautatieasema, joka on ollut silminnäkijänä ja kokijana moneen otteeseen maamme historian dramaattisimmissa hetkissä. Kyseessä on Luumäen rautatieasema. Tammikuussa 2016 rakennus näkyi olevan myynnissä, joten ei muuta kuin ostamaan ikioma, rapistuvan kaunis asema. Samaan hintaan saa kiskojen kitinää, Pendolinojen suhinaa ja maiseman vastapäiselle huolintaliikkeen laajalle lastaus- ja purkualueelle.

Tämä rautatieliikennepaikka avattiin ensin pysäkkinä Helsinki - Pietarin radan varteen vuoden 1885 lopulla. Kolme vuotta myöhemmin se korotettiin V luokan rautatieasemaksi. Luumäen asemarakennusta laajennettiin vuonna 1907 arkkitehti Bruno Granholmin suunnitelmien mukaisesti. Tämän jälkeenkin sen ulkoasua on muunneltu useaan otteeseen.

Uutinen Luumäelle valmistuneesta asemahuoneesta.
Suomalainen Wirallinen Lehti 5.10, 1885

Sotavuosien aikana sekä Luumäen että Taavetin rautatieasemat olivat usein pommituskohteina. Talvisodan aikana pommituksia oli miltei päivittäin. Ennätys oli 52 konetta yhtenä päivänä. Luumäen asemalla kaikki ratakiskot menivät tulloin poikki. Välirauhan aikana, Salpalinjan rakentamisen takia, toiminta oli asemalla erittäin vilkasta. Heti jatkosodan alussa punakoneet ilmestyivät jälleen Luumäen taivaalle, mutta pysyivät sen jälkeen poissa aina sodan loppuvaiheisiin asti. 

Luumäen asemaa suunniteltiin 1930-luvulla risteysasemaksi Lappeenrannasta päin tulevalle liikenteelle, kun Lappeenrannasta Imatralle johtavaa rataa rakennettiin. Tuossa vaiheessa kuitenkin tyydyttiin siihen, ettei rataa oikaista, vaan liikenne jäi kulkemaan edelleen Simolan kautta. Oikorata Luumäeltä Lappeenrantaan valmistui lopulta vuonna 1962.

Luumäen asema 1800-luvun lopulla

Henkilöliikenteen junien pysähtyminen Luumäen asemalla lakkasi 29.5.1988. Nykyisin liikennepaikka on lähinnä tavaraliikenteen käytössä. Asemalla on suuri Nurminen Logisticsin terminaali. Kouvolasta alkava kaksoisraideosuus päättyy Luumäen aseman jälkeen, noin kilometrin verran Lappeenrannan suuntaan, Lappeenrantaan vievän ratahaaran ja Vainikkalan jatkuvan haaran risteyskohdassa. Asemalla on nykyisin neljä lisäraidetta. Ulommaisin raide on miltei kiinni asemarakennuksessa. Ahtauden tunnetta lisää lisäksi rakennuksen ja raiteitten väliin pystytetty korkea verkkoaita. 

Luumäen asemanseutu kuuluu valtakunnallisesti arvokkaisiin kulttuuriympäristöihin, mutta asemarakennus ei sen sijaan kuulu valtakunnallisesti merkittävien rautatieasema-alueiden sopimukseen. Rakennukset ovat osittain aika huonossa kunnossa ja ympäristön kasvillisuus hoitamatonta. Aseman rakennukset siirtyivät Senaatti-kiinteistöjen omistukseen vuonna 2014 ja oletettavasti ne on tarkoitus jollakin tapaa ”pistää lihoiksi”. Asemarakennuksen takana on kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen veistämä Oikeustaistelun muistomerkki.  Se pystytettiin Luumäen asemalle vuonna 1937.

Uutinen junien yhteentörmäyksestä Luumäen asemalla
Turun Sanomat 29.10.1907

Luumäen asemamiljöötä

Millä tavalla asema sitten on liittynyt Suomen historian dramaattisiin vaiheisiin? Kun 1990-luvulla tein sotavuosiin liittyviä haastatteluja, nousi Luumäen aseman nimi esille Ylämaan ja Säkkijärven väestön ja karjan evakuoinnissa. Ylämaalaiset evakuoitiin sotavuosina kolmeenkin otteeseen sisemmälle Suomeen. Kertojieni mukaan sekä lähtö että paluu tapahtui tältä  asemalta.  Luumäen asema sijaitsee melko lähellä presidentti P. E. Svinhufvudin Kotkaniemeä, joten oletettavasti presidentin käytössä ollut salonkivaunu A 30 on seisonut usein asemalla. Svinhufvudin karkotus Siperiaan alkoi autokyydityksellä ja junaan hän nousi Viipurin asemalla. Yritin selvittää, palasiko hän Siperian karkotuksestaan suoraan Luumäen asemalle, mutta käytössäni ollut materiaali ei antanut siihen vastausta.

Asemamiljööseen kuuluu myös tämä "punainen tupa".

Luumäen asema oli kansakunnan valokeilassa marraskuun lopulla vuonna 1961. Jälleen kerran oli edessä matka Siperiaan. Presidentti Urho Kekkonen nousi Luumäellä junaan, joka vei hänet Novosibirskin kaupunkiin tapaamaan Neuvostoliiton pääministeri Hrushtsevia. Elettiin ns. noottikriisin aikaa ja Novosibirskin tapaaminen koski Neuvostoliiton uhkavaatimuksen luonteista noottia (30.10.1961), jossa haluttiin käydä YYA-sopimuksen 2. artiklan [Korkeat Sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan keskenään siinä tapauksessa, että 1 artiklassa tarkoitetun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu] mukaisia konsultaatioita. 

Juna Moskovaan lähti Helsingin asemalta 22.11.1961 klo 9:40, mutta presidentti, sekä ulkoministeri Ahti Karjalainen astuivat siihen vasta Luumäellä. Presidentti Kekkonen puolisoineen, ulkoministeri Karjalainen

Asemarakennuksen pääty

sekä adjutantti everstiluutnantti Urpo Levo olivat ajaneet autolla Loviisaan tervehtimään presidentin veljeä, majuri Jussi Kekkosta. Sieltä he jatkoivat matkaansa ensin Svinhufvudin taloon Luumäen Kotkaniemeen, jossa isäntänä oli presidentti Svinhufvudin poika, maalaisliiton kansanedustaja Veikko Svinhufvud. Täältä Kekkonen siirtyi Luumäen asemalle, jossa asemalle kertynyt yleisö viritti Maamme-laulun.

Aseman laskusilta ja portaat päättyvät verkkoaitaan

Henkilökunnan asuinrakennus kuvattuna ratapihan toiselta puolelta

Asuinrakennuksen päädyn terassi

Aseman henkilökunnan asuinrakennuksen sisäpiha

 

Jalkaväkirykmentti 200:n muistomerkki Taavetissa

Virolaisen vapaaehtoisrykmentin, JR 200:n, muistomerkki Luumäen kunnantalon edessä Taavetissa

Luumäen "lenkilläni" 2.8.2015 pysähdyin Taavetissa osoittamaan kunnioitustani niille yli 3000 virolaiselle vapaaehtoiselle, jotka taistelivat Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Heidän uhrauksiaan uskallettiin arvostaa julkisesti vasta Viron saatua itsenäisyytensä takaisin ja Neuvostoliiton romahdettua. Parempi toki myöhään kuin ei milloinkaan.

Virolaisen taiteilija Aavo Ermelin suunnittelema "Suomen-poikien" eli JR 200:n muistomerkki on pystytetty perustamispaikkakuntansa Luumäen keskustaajamaan. Taavetissa. Luumäen kunnantalon edessä oleva muistomerkki on tehty Salpalinjan estekivestä. Muistomerkki paljastettiin 18.8.1991 ja sitä oli juhlimassa nelisensataa "Suomen-poikaa". Tilaisuudessa oli mukana silloinen Viron ulkoministeri ja tuleva presidentti Lennart Meri. Siinä lukee teksti:

Suomen itsenäisyyden ja Viron kunnian puolesta.

Kokosin "Suomen-poikien" vaiheista alle yhteenvetoa:

Soomepoisid - pienen kansakunnan nuoret miehet lastuina historian laineilla 

Kun Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota syttyi 22.6.1941,  saksalaiset joukot etenivät nopeasti Baltiassa ja valtasivat Tallinnan 28.8.1941. Samalla päättyi vuoden päivät kestänyt puna-armeijan miehitys Virossa. Ne Viron kansallismieliset, jotka eivät halunneet liittyä saksalaisten nopeastai muodostamaan ns. Viron Legioonaan, siirtyivät joko Viron metsiin tai tulivat Suomenlahden yli ja ilmoittautuivat vapaaehtoisina Suomen armeijaan.

Muistomerkin vieressa ollut "ajan patinoima", taittunut infolappunen

Kun Saksan tappio alkoi häämöttää talvella 1943, se järjesti Baltiassa kutsuntoja. Virossa palvelukseen palvelukseen viisi peräkkäistä ikäluokkaa. Aikomuksena oli perustaa virolainen yhtymä, joka olisi lähetetty taistelemaan kauas Kaukasukselle. Virolaiset olivat maanpuolustustahtoisia, mutta he pitivät vastemielisenä ajatusta taistella vieraalla maaperällä ja toisen diktatuurimaan joukoissa. Niinpä monet päättivät liittyä ihailemaansa Suomen armeijaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta löytyy virolaisten vapaaehtoisten vaiheista vuosilta 1943 - 1944. Kansanedustaja, tuleva pääministeri ja presidentti Urho Kekkonen oli virolaisten vapaaehtoisten tärkein avunantaja. Kun loppuvuodesta 1943 perustettiin Helsinkiin Eesti büroo, sen rahoitus tuli Urho Kekkosen johtamalta Suomalaisuuden liitolta. Suomen armeijassa palveleville virolaisille vapaaehtoisille tarkoitettu Malevlane-lehti sai samana vuonna Kekkosen hakemuksesta julkaisuluvan. Vapaaehtoisille virolaissotilaille perustettiin Sturenkatu 4:ään myös lomakoti. Suomalais-Virolainen Seura, jonka puheenjohtajana myös oli Urko Kekkonen oli,  vuokrasi Jollaksen kartanon virolaisten pakolaisten huoltotukikohdaksi.

Lähes 3400 nuorta virolaista miestä matkusti Suomeen vuosina 1942-1943 pienillä moottoriveneillä yli Suomenlahden. Virolaiset moottoriveneet toivat heidät lähinnä Porkkalan ja Helsingin edustojen saariin, mm Pirttisaareen.  Kuulustelujen jälkeen miehet vietiin Helsinkiin Jollaksen kartanoon, jossa heille tarjottiin mahdollisuutta mennä metsätöihin tai sotilaskoulutukseen. Heistä alettiin käyttämään nimitystä "Soomepoisid, Suomen-pojat".

Ensimmäiset saksalaisten kutsuntoja pakoilevat virolaiset tulivat Suomenlahden yli kevättalvella 1943.  Ensimmäinen virolaiserä liitettiin Jalkaväkirykmentti 47:een sen III pataljoonaksi. Virolaiset kuljetettiin Helsingin soutustadionilla suoritetun varustamisen jälkeen mm. Nurmekseen ja Luumäen Taavettiin. Virolaisten määrän jatkuvasti kasvaessa perustettiin Taavetissa 9.2.1944 virolaisista miehistä koottu Jalkaväkirykmentti 200.  Rykmentin komentajaksi määrättiin everstiluutnatti Eino Kuusela, joka hallisti kielen sekä oli perhetynyt Viron asioihin sikäläisessä sotakorkeakoulussa. Rykmentin 1. pataljoona sijoituspaikaksi määrättiin Jalkala Karjalan kannaksella. Toinen pataljoona sijoittui Taavettiin ja sen ympäristökyliin. Taavetissa toi rykmentin esikunta, upseeri- ja aliupseerikoulu, kranaatinheitin-  ja panssarintorjuntakomppaniat.  Rykmentin koulutustarkastu pidettiin toukokuun lopulla 1944.

JR 200:n I pataljoona, sai "tulikasteensa" 9.6.44 alkaneessa venäläisten suurhyökkäyksessä. Rajajoelta Viipurinlahdelle perääntyessä kaatui lähes 30 virolaissotilasta. JR 200:n II pataljoona saapui Taavetista Viipurinlahdelle 20.6.1944. Raskaimpien taistelujen jälkeen JR 200 siirrettiin Vuoksen alueelle ja siellä sen taistelutoiminta muodostui lähinnä asemasodaksi.  Suomen-pojat täyttivät taisteluissa urhoollisesti tehtävänsä. Myös Suomen merivoimissa palveli suuri joukko virolaisia vapaaehtoisia. Yhteensä virolaisia vapaaehtoisia oli puolustusvoimissamme 3350 miestä, joista kaatui noin 200. Luumäkeläiset ovat muistelleet virolaisten olleen iloisia velikultia, jotka eivät suinkaan viettäneet vapaa-aikaansa toimettomina. heidän joukossaaan oli tavattoman hyvi taiteilojoita, soittajia, lauljia ja - pontikakeittäjiä

Rintamatilanne Virossa heikkeni heinäkuun lopulla 1944, kun venäläiset joukot valtasivat ensin 23.7. Pihkovan ja seuraavana päivänä Narvan. Viron tapahtumat vaikuttivat heti JR 200:n miesten mielialaan. Taisteluthan riehuivat nyt heidän kotitanhuvillaan. Virolaisten keskuudessa tehtiin kysely halukkaista kotimaahan palaajista. Suuri enemmistö halusi palata kotimaahansa. Lopulta lähtijöiden määrä oli 1752.

Virolaiset siirrettiin Myllypellon asemalta junalla Hankoon ja sieltä edelleen aseettomina 19.8.1944 saksalaisella Wartheland-laivalla Viron Paldiskiin ja Sakuun Männikun koulutuskeskukseen. Osa virolaisista siirrettiin rintamalle ja osa määrättiin uudelleen koulutukseen. Puna-armeija valtasi Tallinnan 22.9.1944 ja virolaiset joukot perääntyivät Keski-Viroon. Saksalaisten käskyn mukaisesti virolaisten joukkojen piti mennä Viljandin kautta Riikaan ja sieltä edelleen Saksaan. Suurin osa virolaisista halusi jäädä Viron maaperälle paeten metsiin ja kotiseuduilleen. Myöhemmin osa heistä pakeni merta pitkin joko suoraan tai Suomen kautta Ruotsiin.  Virosta pääsi länteen vajaat 500 Suomen-poikaa ja puna-armeija vangitsi heistä yli 1000.

Neuvostoliiton tuomioistuimet määräsivät suurelle osalle Suomen-poikia pääsääntöisesti §58-1a:n mukaisesti pakkotyötä 15+5+5 vuotta, jota vankileireillä eloon jääneet sovittivat eri puolilla Siperiaa yli 10 vuotta. Usein myös heidän perheenjäsenensä kyyditettiin Siperiaan.
----

Post scriptum

Eesti auks, tuleviku pandiks! Viron kunniaksi, tulevaisuuden pantiksi!

Näin luki siinä lipussa, jonka poikiaan takaisin kotiin odottaneet Viron äidit antoivat Suomessa 1944 taistelleelle, virolaisista vapaaehtoisista koostuneelle Jalkaväkirykmentti 200:lle, virolaisten juhlapäivänä, Voitonpyhänä 23.6.1944. Lippu vietiin Suomesta rykmentin miesten mukana takaisin kotimaahan 19.8.1944.