Sukuhistoriaa 4

Maria Surakka, myöhemmin Martikainen (1872-1927)

Inkeri-lehdessä oli lokakuussa 1898 (n:o 44/30.10.1898) ilmoitus kivennapalaisen Mikkel Martikaisen ja polvijärveläisen Maria Surakan avioliittoaikeista. Molemmat ilmeisesti asuivat Pietarissa, ja avioliittokuulutus annettiin kaupungin suomalaisessa Pyhä Maria seurakunnassa. Vihkiminen tapahtui 8.11.1898.

 

Maria Surakka oli syntynyt 23.10.1872, Kivennavan kirkonkirjoissa esiintyy myös syntymäaika 21.10.1871. Syntymäpaikaksi on merkitty Taipaleen ortodoksinen seurakunta. Hän vaihtoi uskontokuntaa vuonna 1906 ja hänet on merkittiin luterilaisen Pyhän Marian seurakunnan jäseneksi. Rippikirjassa on merkintä vaihtamisesta luterilaisen kirkon jäseneksi 12.4.1906.

Mikko Juhonpoika Martikainen oli syntynyt 5.9.1870 Kivennavan Linnanmäen kylässä. Muutto Kivennavalta Pietariin tapahtui ilmeisesti avioitumisen yhteydessä, mutta Mikko sekä hänen vaimonsa kulkivat koko ajan myös Kivennavan kirkonkirjoissa mukana. Vuodesta 1910 (9.3.1910) lähtien Martikaiset oli merkitty erilliseen Venäjällä oleskelevien rippikirjaan (s. 138).

Kivennavan kirkonkirjoista löytyy merkintä muutosta Helsingin pohjoiseen suomalaiseen seurakuntaan 15.4.1914. Vastaavaa merkintää ei löydyn Pyhän Marian seurakunnan asiakirjoista. Jossakin vaiheessa he ilmeisesti palasivat takaisin Pietariin. Seurakunnan asiakirjoista ei löydy merkintää poismuutosta, mikä on ymmärrettävää, sillä kaupungissa elettiin vallankumousten, nälänhädän ja sisällissodan keskellä. Paluu Kivennavan seurakunnan kirjoihin paluumuuttajina tapahtui 27.9.1920. ja perhe asui sen mukaan Kuokkalassa.

Mikko Martikaisen ammatiksi on merkitty kirkonkirjoissa kuljettaja, koneenkuljettaja, rautatien koneenkuljettaja ja veturinkuljettaja. Marian ammattia ei niissä mainita, vaan ”tittelinä” on kuljettajan vaimo. Maria menehtyi 55-vuotiaana Terijoella 27.12.1927 verensyöksyyn. Mikon elämäntaival päättyi 64-vuotiaana 14.4.1935 sokeritaudin seurauksena. Hautajaistilaisuutta vietettiin Terijoella 21.4.1935.

Martikaisen perheeseen syntyi tytär Anna 5.8.1899. Hänestä on merkintä ”pravoslavni” eli hän oli äitinsä tavoin alkuaan ortodoksi. Myös hän siirtyi luterilaisen kirkon jäseneksi vuonna 1906. Luterilaisen rippikoulun hän kävi Terijoella ja konfirmointi tapahtui 21.5.1916. Annan elämänvaiheet jatkuivat marraskuussa 1917 mahdollisesti Viipurissa. Hänen Mikko-isänsä otti Annalle muuttokirjan sinne 24.11.1917. Tämän jälkeen olen kadottanut hänen seuraavat askeleensa elämän poluilla.

Jokaisella hautakivellä on tarinansa - Vilhelm Broända

Vilhelm/William Broändan/Broendan hautakivi Greenwoodin hautausmaalla Astoriassa. Kuva: Jan Anderson

Yksi mieliharrastuksistani vieraillessani toisella paikkakunnalla on kävely paikallisella hautausmaalla, jos vähänkin jää aikaa yli. Sukulaisten ja merkkihenkilöiden etsimisen ohella etsin löydän sieltä sekä esteettistä kauneutta että mielenrauhaa. Hautausmaat ovat rauhoittavia ja pysähdyttäviä keitaita meluisen, pölyisen ja rauhattoman kaupunginkin keskellä. Hautamuistomerkit ja niihin kirjoitetut ja hakatut nimet kertovat seudun historiasta, menneiden aikojen valtarakenteista, kielellisestä ja uskonnollisesta jakautumasta sekä seudun sukunimien kirjosta. Jokaisella hautakiveen kirjatulla henkilöllä on on oma elämäntarinansa, joskus hyvinkin värikäs.

Sain joitakin päiviä sitten valokuvan hautakivestä Yhdysvaltain länsirannikolta Astoriasta. Astoria on Columbia-joen suulla oleva kaupunki Oregonissa. Tästä lohenkalastuksesta eläneestä kaupungista  muodostui yksi suomalaisten siirtolaisten merkittävistä päämääristä ja tukikohdista 1880-luvulta alkaen. Hautakivessä kerrotaan vainajan syntyneen kotikaupungissani Lappeenrannassa. Tuon 113 vuotta sitten pystytetyn hautakiven kuva näytölläni kutsui, jopa suorastaan vaati, kertomaan arkistojen kätköihin hautautuneen vainajan tarinan.

------

Kuva: Jan Anderson

Vilhelm Broända syntyi Kaakkois-Suomessa Lappeenrannassa vuonna 1853. Vaikka kirkonkirjoissa hänen synnyinpäiväkseen on merkitty 26.3.1853, täyttä varmuutta synnyinajankohdasta ei ole. Nimittäin hänen nimeään ei kuitenkaan löydy Lappeenrannan syntyneiden ja kastettujen luettelosta vuosilta 1852-1853. Vilhelmin vanhemmat olivat työmies Erik Broända (syntynyt 28.10.1826) ja Anna Helena Kemppi (2.1.1814 - 27.3.1871). Anna Helena ja Erik vihittiin avioliittoon 12.4.1852 ja oli siis 12 vuotta vanhempi kuin aviomiehensä. Avioliitto oli Anna Helenan toinen. Hänen ensimmäinen aviomiehensä Anders kemppi oli kuollut 49-vuotiaana 10.5.1850 kuristustautiin. Olisiko Vilhelmin nimen puuttumiselle syntyneiden ja kastettujen luettelosta selitys siinä, että vanhemmat oleskelivat lapsen syntymän aikoihin jollakin toisella paikkakunnalla ja kaste suoritettiin siellä?

Vilhelm asui Lappeenrannassa vuoteen 1875 saakka. Toukokuun 2. päivänä 1875 hän haki luterilaisen seurakunnan papilta muuttokirjaa aikomuksenaan muuttaa Venäjän silloiseen pääkaupunkiin Pietariin. Tuohon aikaan Suomessa oli käytäntö, jonka mukaan jokaisen muuttajan tuli hakea kotiseutunsa viranomaisilta muuttokirja, johon merkittiin tärkeimmät henkilötiedot kuten syntymäaika ja aviosääty, luku- ja kirjoitustaito sekä mahdollinen rokotus. Tämä paperi sitten esitettiin viranomaiselle sekä matkalla uudelle paikkakunnalle että kirjautuessa uuden kotiseudun viranomaisille. Mikäli matkalaiselta ei muuttokirjaa löytynyt, hänet voitiin pidättää irtolaisuudesta ja passittaa entiselle kotiseudulleen, kun se oli saatu selville.

Tarkka ajankohta Vilhelmin muutolle Pietariin ei ole tiedossa, mutta hän kirjautui siellä suomalaisen luterilaisen seurakunnan jäseneksi 13.11.1876 ja esitti samalla Lappeenrannasta mukanaan tuomansa muuttokirjan. Kirjautumista Pietarin vakituiseksi asukkaaksi vauhditti suunnitteilla oleva avioliitto. Vilhelm oli tutustunut ilmeisesti Pietarissa Maria Mathilda Eskolaan, joka oli muuttanut kaupunkiin viimeistään elokuun alussa 1875. Oulaisissa Pohjanmaalla 30.9. 1852 syntynyt Maria oli ottanut Vihannista, jossa hän silloin asui, muuttokirjan kaakkoiseen Suomeen Viipuriin 21.9.1872. Muuttokirjassa on merkintöjä oleskelusta Kivennavalla Karjalan kannaksella (12.10.1873) ja Siestarjoella Inkerissa (19.2.1874). Marian ja Vilhelmin häitä vietettiin Pietarissa 26.12.1876.

Vastavihitty aviopari jäi asumaan Pietariin noin neljäksitoista vuodeksi.  Vilhelmin ammatiksi on merkitty saksankielisessä kirkonkirjassa ”Arbeiter”, mutta Marian mahdollisesta ammateista tai työstä ei ole mainintoja. Ilmeisesti avioliitto oli lapseton. Amerikankuume oli 1890-luvulla vallannut myös monen Pietarin suomalaisen. Se tarttui myös Broändan aviopariin. He hakivat muuttokirjaa 8.2.1891 päämääränään Yhdysvallat. Se oli samalla viimeinen merkintä heistä Pietarin suomalaisen luterilaisen seurakunnan asiakirjoissa. Tämän jälkeen William Broendaksi muuttunut Vilhelm Broända pulpahtaa esille Yhdysvaltain länsirannikolla Astorian kaupungissa kesällä 1899. Paikallisessa sanomalehdessä hän mainostaa venäläisiä kylpyjä eli suomalaisittain saunaansa.

Runsas kahdeksan vuotta myöhemmin Williamin elämäntaival päättyy Astorian kaupungissa melko nuorena, sillä hän oli kuollessaan 21.11.1907 vain 54-vuotias. William on haudattu siellä Greenwoodin hautausmaalle. Sen sijaan hänen vaimonsa Maria eli vielä pitkään ja solmi toisen avioliiton Anton Johnsonin (1853 - 1935) kanssa. Maria elämäntaival päättyi Astoriassa 84-vuotiaana 13.9.1937.

Williamin hautakivessä on muistolause:
Ystäväni armaani
otettu on rinnaltani
Herra meidät yhdisti
hänpä myöskin eroitti
kiitetty nimens olkoon !

Sukuhistoriaa 2

Brita Kinnunen muuttokirja Pietariin. Pietarin Pyhän Marian seurakunnan arkisto

Isoisäni Antti Kinnusen isällä Kalle Joosef Kinnusella oli kymmenen sisarusta. Heistä yksi, syyskuun 10. päivä 1845 Påhl Kinnusen perheeseen Liperin Käsämässä syntynyt Brita, oli haasteita pelkäämätön nuori nainen. Hän otti 17.9.1865 muuttokirjan Venäjän pääkaupunkiin Pietariin, joka veti magneetin tavoin väkeä kaikkialta Itä-Suomesta. Pietariin hän ilmestyi kuitenkin vasta maaliskuussa 1867 mukanaan yllä oleva muuttokirja.

Tuolloin ei ollut juuri minkäänlaisia keskusrekistereitä eikä tietenkään sähköistä tiedonvälitystä. Niinpä muuttokirjoja tarvittiin, sillä muuttokirjan mukana siirtyivät muuttajan tiedot tämän uuden asuinpaikkakunnan kirjoihin ja kansiin. Osa väestöstä ei tuolloin vielä osannut itse kirjoittaa eikä edes lukea. Brita näyttää olleen muuttokirjan tietojen valossa varsin kyvykäs tiedollisesti ja taidollisesti. Jos osaa ulkoa pienen Katekismuksen ja Swebiliuksen selityksen, ei ainakaan luku- ja muistikapasiteetissä ole valittamista.
Brita Kinnunen eleli Pietarissa noin viisi vuotta, kunnes paikkakunnalle saapui Suonenjoelta Savonmaalta nuorukainen nimeltä Paul Henrik Sepponen lokakuussa 1872. Nuori herra Sepponen oli muutama vuosi aikaisemmin ollut vielä Suonenjoen Kuvansin kylässä renkinä, mutta oli päättänyt lähteä "mualimalle" onneansa koettamaan. Jossakin vaiheessa he kohtasivat toisensa. Lieneekö ollut rakkautta ensi silmäykselle vai pitkän piirityksen tulosta, mutta häitä vietettiin Pietarissa 28.5.1873.
Paul Henrik eli Paavo hankkiutui Pietarissa asuessaan kultasepän oppiin. Aviopari asui suurkaupungissa kymmenisen vuotta. Viimeinen merkintä ehtoollisella käynnistä Pietarissa on joulukuulta vuonna 1883. Minne he muuttivat Pietarista, kotimaahan vai jonnekin muualle Venäjällä, on minulle - vielä - epäselvää. Eri kirkonkirjoja penkomalla löytyi lopulta muutto Suonenjoelta Viipurin maaseurakuntaan vuonna 1891. Joten he asuivat Paul Henrikin kotiseudulla ennen Viipuriin muuttoaan. Viipurissa sukunimi vaihtui Seppäseksi. Lieneekö Seppänen ollut Sepposta sopivampi nimi kultasepälle. Perhe näyttää olleen varsin varakas. Brita Kinnunen menehtyi kohtuullisen nuorena, vain 54-vuotiaana Viipurissa 26.1.1900. Paavo Seppäsen elämäntaival päättyi Viipurissa kahdeksan vuotta myöhemmin. Paavolle ja Britalle ei syntynyt omia lapsia, mutta heillä oli kasvattitytär.

Brita Seppäsen kuolinilmoitus
Wiipurin Sanomat 27.1.1900

Paavo Seppäsen kuolinilmoitsu. Wiipuri 23.1.1908.

Kun Paavo Henrik Seppäsen omaisuus huutokaupattiin vapaaehtoisesti hänen kuolemansa jälkeen, se sisälsi mm. kolme rakennusta ulkohuoneineen Viipurin Talikkalassa Raittiuskadun varrella. Yhdessä rakennuksessa oli pelkästään yksi asunto, toisessa kahdeksan asuntoa ja kolmannessa kolme asuntoa. Melkoisen omaisuuden olivat entinen renkipoika Suonenjoelta ja torpparin tyttö Liperin Käsämästä koonneet elämänsä varrella

Luettua: Inkerin kirkon neljä vuosisataa, osa 3. Inkerin kirkko Venäjän keisarikunnassa 1700-luvulla

Inkerin seurakunnat ja hallintoalueet 1600-luvun lopulla

Jyrki Paaskoski kirjoittaa osuudessaan Inkerin kirkon vaiheista suuresta Pohjan sodasta 1800-luvun alkuun saakka. Poimin oheiseen tekstiin joitakin itseäni kiinnostavia kohtia Paaskosken tekstistä.

Inkerin ja Karjalan kartta vuodelta 1666

Tätä aikakautta leimasi edellä mainitun sodan ohella Nevanlinnan paikalle perustetun Pietarin kohottaminen Venäjän pääkaupungiksi. Inkerinmaan keskelle nousseen monikulttuurisen ja -kielisen suurkaupungin synnyn lisäksi inkeriläisten elämää mullisti keisarillisen perheen kesäpalatsien, puistojen ja aateliston kartanoiden rakentaminen. Aateli perusti 1700-luvun kuluessa Pietaria ympäröivälle maaseudulle runsaasti manufaktuureja, sahoja ja myllyjä, joissa työvoimana oli venäläisiä ja inkeriläisiä maaorjia. Pietarin kuvernementin voimakas väestönkasvu teki inkeriläisistä vähemmistön kotiseudullaan. Pietariin ja sen ympäristöön siirrettiin tai siirtyi venäläisiä, saksalaisia ja virolaisia talonpoikia, käsityöläisiä, kauppiaita ja sotilaita perheineen. Pohjois-Inkerissä suomalainen väestönosa säilyi kuitenkin edelleen enemmistönä. Aateliston omistukseen lahjoitetuista inkeriläisistä talonpojista tuli maaorjia. Heidän liikkumisensa oli rajoitettua ja avioitumisoikeutta kontrolloitiin. Pietarin läheisyys merkitsi tiivistä kytkeytymistä pääkaupungin talouselämään ja tarjosi myös runsaasti sivuansiomahdollisuuksia.

Spankkovan kirkko

Muutospaineissa Inkerin seurakunnat suvut ja perheet eristäytyivät oman luterilaisen uskontonsa, kielensä ja kulttuurinsa pariin ja torjuivat muiden kansallisuuksien ja kulttuurien lähestymisyritykset. Venäläisen hallinnon aikomuksena ei ollut käännyttää alueen luterilaista väestöä ortodoksiseen uskoon. Pietari I:n politiikkana oli sen sijaan valloitettujen alueiden eliitin integroiminen keisarikunnan lojaaleiksi tukijoiksi oikeudellisine, taloudellisine ja uskonnollisine privilegioineen. Suuren Pohjan sodan aika merkitsi Inkerin seurakuntaelämän rappeutumista, kun suuri osa papistoa oli vangittuna, karkotettuna tai paenneena. Tästä seurasi paikoin kansanuskon vahvistumista ja esikristillisten ja kristillisten tapojen sulautumista. 

Maaorjuus vaikutti inkeriläisiin passivoivasti. Kun talonpojat tekivät kolme päivää viikossa töitä palatsien ja aatelismiesten pelloilla, rakennustyömailla ja manufaktuureissa, heille ei tahtonut jäädä riittävästi aikaa työskennellä omilla sarkajakoisilla pelloillaan, jotka edellyttivät kyläkunnittaista yhteistyötä. Samaan aikaan aatelismiehet siirsivät Sisä-Venäjällä sijainneilta kartanoiltaan lisää maaorjatalonpoikia Inkeriin. Usein inkeriläisiä talonpoikia pakotettiin siirtymään syrjään ympäröiville metsä- ja suoalueille venäläisten tieltä. Lisäksi 1700-luvun lopulla Inkeriin muodostettiin pieniä saksalaisia ja virolaisia kolonioita

Esimerkki Kelton seurakunnan rippikirjasta vuodelta 1873

Vuoden 1686 kirkkolaki velvoitti kirkkoherraa pitämään kirjaa ehtoollisella käyvistä seurakuntalaisista. Lisäksi kirkkoherran tuli kirjata syntyneet, vihityt ja kuolleet. Minulle on ollut yllätys, miten hyvin myös Inkerinmaan luterilaisten seurakuntien arkistoja on säilynyt tähän päivään saakka. Näin siitä huolimatta, että Inkerin luterilaisen kirkon toiminta kiellettiin vuosikymmeniksi ja alue joutui taistelutantereeksi 1910-luvun lopulla sekä toisen maailmansodan aikana. Vanhin tallessa oleva rippikirja on Spankkovan seurakunnasta vuodelta 1721. Keltosta on säilynyt kirkonkirja vuosilta 1745 -1755. Se sisältää rippikirjan ja vihittyjen kastettujen ja kuolleiden luettelot. Historiakirjoja, jotka sisälsivät syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelo, ryhdyttiin pitämää Pietarin ruotsalais-suomalaisessa seurakunnassa vuodesta 1733 lähtien. Tuutarin seurakunnan syntyneiden ja kuolleiden luettelot ovat säilyneet vuodesta 1757 lähtien. Paaskosken arvion mukaan kirkollisia rekistereitä olisi pidetty viimeistään 1780 – 1790-luvuilta alkaen lähes kaikissa seurakunnissa. Lastenkirjojen pito alkoi Inkerissä 1780-luvulla. Rippikoulu yleistyi Inkerin seurakunnissa 1780- ja 1790-luvuilla. Ensimmäisenä sen pito alkoi Tuutarissa vuonna 1781.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten lukutaitoa kristinopin perusteiden hallinta. Näistä löytyy mielenkiintoinen havainto, jonka mukaan naiset hallitsivat nämä keskimäärin paremmin kuin miehet. Seurakuntalaisten lukutaito kehittyi hyvään suuntaan 1700-luvulla ja inkeriläisten laajamittainen lukutaito oli poikkeuksellista sekä maantieteellisesti että historiallisesti. Ympäröivien ortodoksikylien väestö ei pääsääntöisesti osannut lukea. Lukutaidolla olikin merkittävä asema inkeriläisten oman identieteetin luomisessa ja ylläpidossa. Se erotti heitä uskonnon ja kielen ohella venäläisistä naapureistaan ja vaikutti 1800-luvulla merkittävästi inkeriläisten kansallistunteen vahvistumiseen  ja oman erityisyyden korostamiseen.

Mooses Putro ja Toivo Kuulan Häämarssi

Säveltäjä Toivo Kuulaa ja säveltäjä, kulttuurivaikuttaja Mooses Putroa yhdisti kesäisten Saimaan rantojen ohella tämä tarina:

Yksi tunnetuimpia suomalaisissa häätilaisuuksissa käytettyjä häämarsseja on säveltäjä Toivo Kuulan Häämarssi. Toivo Kuula sävelsi häämarssin tulevan vaimonsa Alma Silventoisen sisaren Emmin ja Yrjö Putkisen häihin keväällä 1908. Toivo Kuulan tuleva appi oli varakas pietarilainen hopeaseppä Pekka Silventoinen. Hän rakennutti perheelleen Lappeen Skinnarilanniemeen kesäasunnon, joka tunnettiin nimellä Skinnarilan hovi. Häämarssi esitettiin ensimmäisen kerran – ei suinkaan Suomessa - vaan vihkitilaisuudessa Pietarin Pyhän Marian kirkossa 6.5.1908. Sitä ei soittanut säveltäjä vaan seurakunnan kanttori Mooses Putro. 

Alma Silventoinen kirjoitti päiväkirjassaan Kuulan Häämarssista seuraavasti:

Olet säveltänyt häämarssin Emmin häihin. Se on äärettömän originelli ja kaunis. Itkin sitä ensi kerran kuullessani.

Vihkimisen jälkeen hääjuhlaa vietettiin Terehovin palatsin peilisalissa ja talvipuutarhassa. Toivo Kuula soitti myöhemmin hääjuhlassa itse flyygelillä häämarssinsa hyvän yön toivotuksena ”hiljaa ja tunteikkaasti” hääparin poistuessa hääjuhlasta.

Aiheesta lisää mm. täällä.
Alla esimerkki Mooses Putron oman luomistyön tuloksesta:

Inkerin Joulu 1911