Nuijamaan Sormuskivi

Nuijamaan Sormuskivi

Tämänpäiväiseksi (17.5.2015) pyöräilyreittini ääripisteeksi valitsin Nuijamaan. Pyöräilin sinne vanhaa Viipurintietä Rapattilan kautta. Viimeksimainitussa kylässä kuvasin edesmenneen kyläkoulun. Saavuttuani Nuijamaalle pysähdyin ensiksi Sormuskivelle. Se sijaitsee Kirkolle vievän Tassiantien varressa. Sormuskiven takana sijaistevat vanhan kansakoulun rakennekset ja tien vastakkaisella puolella lähempänä kirkkoa entinen pitäjäntupa, joka on nykyisin yksityisasuntona.

Keskeisellä paikalla kirkonmäellä sijaitsevasta Sormuskivestä on monta tarinaa. Yhden tarinan mukaan olisi ratsastaja aikoinaan kiivennyt vedonlyönnin takia hevosineen kiven päälle Tämä tapahtui kapeita kierreportaita pitkin. Ylösmeno onnistui, mutta paluussa ilmeni ongelmia. Hevonen ei nimittäin päässyt laskeutumaan kierreportaita alas. Ongelma ratkaistiin asettamalla pitkiä riukuja kiven viereen. Alle asetettiin vielä heiniä pehmikkeiksi ja loimiin kääritty hevonen laskettiin kyljellään alas. Tarinan mukaan kiven päälle johtaneet raput poistettiin tämän jälkeen.

Sormuskiven infotaulu

Toisen tarinan mukaan kiven päältä olisi löytynyt ihmiskäsi. Kun nälkävuosien aikana ihmisiä kuoli paljon nälkään, olisi perimätiedon mukaan lintu tarrannut kuolleen käteen, koska siinä kimalsi sormus. Käsi irtosi jo mädänneestä ruumiista, mutta jäi kiven päälle, kun lintu ei saanutkaan sitä irti sormesta. Tämä tarina on antanut nimen Sormuskivelle.

Rakkaalla kivellä on siis monta tarinaa. Yhden mukaan kiven päällä olisi ollut Saimaan kanavan rakentamisen aikaan jonkinlainen paviljonki tai huvimaja. Siellä pidettiin työmaan herroille kahvi- ja punssikestejä. Kivi on yksi Suomen suurimmista siirtolohkareista ja nykyisin se on suojelukohde. Kun Nuijamaan miehet kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin talvisodan kynnyksellä 13.10.1939, kokoontumispaikkana oli Sormuskivi.

Nuijamaan miesten talvisotaanlähdön muistolaatta

Unto Seppänen: Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa

Unto Seppäsen kirjan Myllytarinoita komea kansi

Jac Ahrenbergin ohella myös Kannaksen kuvaaja Unto Seppänen[1] otti yhden novellinsa aiheeksi Emanuel Välikankaan ampumistapauksen. Myllytarinoihin[2] sisältyvälle tarinalle Seppänen antoi nimen Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa, joten ampujan nimi vastaa novellissa myös todellisuutta. Seppänen oli aloittanut kannakselaiskuvauksensa jo 1920-luvulla.[3]

Tarina ei ole pitkä, vain seitsemän sivua.  Tekijänoikeussyistä en voi koko tarinaa tähän laittaa, mutta kokoan pääpiirteet lainauksilla ryyditettynä. Juttu[4] alkaa lyhyellä kuvauksella Vasaran Matin ja Ullan kotiseudusta.

” Kylämme niittyjen takana, missä metsien varjot hämär­tävät pientä jokitörmää, asuivat aikoinaan Vasaran Matti ja vaimonsa Ulla....”

Tämän jälkeen siirrytään kertomaan Ullan lestadiolaistumisesta. Tämä osa kuvaa hyvin sitä, miten lestadiolainen herätysliike levisi 1800-luvun lopulla, kiertävien käsityöläisten ja tässä tapauksessa hierojaämmän matkassa:

”Eräänä kevätpäivänä tuli näet kyläämme kuuluisa ämmä, Hieroja-Helena. Hän kävi hieromassa ja parantelemassa myös Vasaran Ullan sormikyhmyjä sekä toi Ullan sisarelta sellaisia terveisiä, että jos Ulla aikoi pelastaa sielunsa ennen voimattomaksi joutumistaan, oli hänen heti lähdettävä sisarensa kylään, missä Kurittu, verraton hihkupappi, piti pelastuksen talkoita.”

Ulla lähteekin, valehdellen miehelleen matkan todellisen syyn, sisarensa luokse. Vasaran Matti ei tästä pidä, sillä

”Matti oli esimerkiksi tottunut sellaiseen poikkeuksettomaan elämänjärjestykseen, että Ullan piti nukkua hänen selkänsä takana seinän vieressä, hänen itsensä venyessä laidalla, josta sai mukavasti syljeskellä katajanhavuruukkuun ja antaa unisauhuina poltetun piipun kolahtaa lattialle.

Lisäksi Matin mielenterveys alkaa järkkyä:

”Kun ummisti silmät, tuntui aina, että torakat rapisivat parrassa tai kävelivät kutkuttaen nenän poikki, vaikkei niitä tuvassa ollutkaan. Taikka alkoivat sitten seinähirret soida oudosti ja ikkunankehys lonksua hiljaa, millaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut yhtämittaisesti koko yön pituudelta”

Ullan palattua matkaltaan hän oli muuttunut:

Ullan palattua toisen viikon tietämissä, ei tämä ollut enää sama, joka oli lähtenyt, vaan hinkui nyt outoja puheita. Häneen oli tarttunut lahkouskon vimma, tuo järjen jytyyttäjä ja sanahouruksi tekevä.

Aluksi Ullassa tapahtunut muutos ei häiritse Mattia, mutta kun tämä poistuu ajoittain kokouksiin ja alkaa käännyttää aviomiestään samaan uskoon, saa aviomies lopulta raivokohtauksen. Hän pieksää vaimonsa pahanpäiväisesti, mutta tämä reagoi pahoinpitelyyn odottamattomasti:

”punoi Matti tanakan nahkaletin ja pieksi sillä Ullan, tämän viimein palattua uskonhäistä laihtuneena ja kiiluvasilmäisenä. Saatuaan selkäänsä, hyppi Ulla pitkän aikaa harakkaa tuvan lattialla ja hoki kiitosta kurituksesta. Silloin Matti käsitti, ettei Ullan uskonhöyräkkä ollut enää oikeata, vaan paholaisen vinkaa.”

Kirjailija Unto Seppänen vuonna 1954

Tämän jälkeen Matti käy apua hakemassa seurakunnan papilta, joka kehottaa Mattia lukemaan vaimolle Jumalan sanaa. Koska Matti ei osaa lukea, eikä talossa ole edes Bibliaa, alkaa Matti pitää omatekoisia saarnojaan, joita hän pakkokuunteluttaa vaimollaan. Samalla Matin henkinen tasapaino järkyy yhä enemmän. Kun hänen vaimonsa on ollut jälleen viikon verran naapurikylässä herätysliikkeen kokouksessa, vaipuu Matti synkkyyteen. Lopulta hän lataa ”lintupyssynsä” ja lähtee ”kävellä latmistamaan” naapurikylään.  Saavuttuaan illansuusssa kylään, etenivät kirjassa kuvatut tapahtumat seuraavasti:

”Kun Matti saapui hihhujen talolle, eroitti hän huoneista uskon pauhaavaa huutoa, mutta kukaan ei kuullut hänen omaa vihankarjuntaansa pihalta.

Muuan hänen jäljessään pihamaalle tullut nuorukainen meni avaamaan huoneitten oven, ja sieltä alkoi nyt vyöryä ihan mattonaan outoja huutoja ja vinkuja sekä hyppyjen tömähdyksiä.

Nyt karjaisi Matti koko äänensä voimalla:

—                  Ulla ulos ja äkkiä!

Mustat puut ja seipäät sekä rakennukset hänen ympärillään vavahtivat tuosta huudosta, huoneiden meteli vaimeni hiukan ja Kurittu, lahkon ruhtinas, astui portaille.

Vaikka hänellä oli yllään valkoinen liinaviitta, näytti hän Matista aivan punaiselta.

Kurittu veti henkeä keuhkoihinsa ja nosti ryntäänsä kuin kiekaisuun valmistautuva kukko. Samassa hän pauhahtikin ankarasti:

—                  Mitä huudat, sielu?

—                  En ole sielu, vaan itsellinen Matti Vasara! karjaisi Matti vastaan.

—                  Mikä on asiasi, itsellinen Matti Vasara?

—                  Missä on Ulla? Tulkoon tänne ja äkisti!

—                  Itsellinen Matti Vasara: kuka on Ulla? Täällä ei ole

ketään Ullaa, on vain sisaria uskossa! hölötti Kurittu niinkuin olisi pitänyt pönttösaarnaa.

Liinaviittaisen hihkupapin ympärille keräytyi huoneista läähättäviä hinkujia, joista muutamia istuutui hänen jalkojensa juureen, alkaen sivellä hänen polviaan ja viittansa liepeitä.

Samassa ilmestyivät lahkoruhtinaan vierelle Ullan kiiltävät silmät ja hajalleen revityt hiukset, ja suusta pulppusi vielä outoa uskon nikotusta.

Matti ärjäisi niin että koko mies rusahti:

—                  Ulla, äkisti tänne tai ammun!

Kurittu muikisti suutaan niinkuin joku olisi nykäissyt häntä viiksijouhesta ja naurahti irnelästi. Sitten hän ylpisti taas ryntäänsä, löi niihin ja virkkoi:

— Meihin eivät luodit pystykään!

Sen kuultuaan kohotti Vasaran Matti heti pyssynsä, tähtäsi punaisena paistavaa pappia, huusi jotakin ja laukaisi. Kun jyrähdyksen kaiku ja pyssynsauhu hälvenivät, vallitsi silmänräpäyksen ajan mitä kauhistavin hiljaisuus. Sitten pudotti Matti pyssynsä. Mustat puut ja aidanseipäät nousivat vihan painimista pystyyn ja muuttuivat läpinäkyviksi kuin lasi tai räystäs jää.

Pappi kaatui samassa vatsalleen portaille, mutta nyt hän näytti valkealta.

Uskonsisarten parvesta kajahti surkea ulina ja tämä ääni särki lasipuut ja jääseipäät aivan tavallisen näköisiksi tuulenhuojujiksi ja taivaallesojottajiksi.

Matti räpytteli ihmeissään silmiään, sillä niissä tuntui vieläkin äskeinen mustan ja punaisen kirvely. Mutta sitten alkoi hän nauraa papin asennolle, sillä tämä lojui rapuilla kuin olisi ollut kapakasta potkaistu viinakuhilas. Samassa tartuttiin häneen kiinni eikä Matti sanonut myöhemmin muistavansa koko tapahtumasta mitään muuta kuin sen, että hän oli havahtuvinaan kuin syvästä unesta ja havaitsi silloin olevansa kytkettynä käräjätalon seinään.

Lopussa kerrotaan Matin tulleen tuomituksi syyntakeettomana ja määrätyn pidettäväksi lukkojen takana kotonaan, mikä oli myös Savitaipaleen Matti Vasaran kohtalona. Sen sijaan Ullan kerrotaan menettäneen puhekykynsä, piirrelleen vain ristejä uunin kylkeen ja menehtyneen vuoden kuluttua.

Tämän myllytarinan kertoja jää salaperäiseksi, kuten novellin lopussa ilmenee:
-----
”Kun havaittiin, että tarina loppui, kysäisi mylläri:

—                  Mistä tiesit noin tarkasti kertoa, mitä Matti aina ajatteli ja miltä hänestä mikin näytti?

—                  Koska olen itse Vasaran Matti!

Mylläri kohottautui yllättyneenä istumaan reenlaidalle ja jäi tuijottamaan ukkoon. Joku pudotti hölmistyksissään piippunsa ja myllytupa oikein humahti, kun kaikki huudahtivat jotakin hämmästyneinä. Mylläri sanoi:

—                  Älä lörpöttele! Sinähän olet Kakon Henteri etäkyIästä! Kyllä sinut muistan... 
—                 Saatan olla Henteri, saatan olla Mattikin, vastasi toinen salaperäisesti myhäillen.”

----

Unto Seppäsen kannakselaistarinoista on kirjallisuustieteilijä, historioitsija ja professori Hannes Sihvo todennut seuraavasti[5]:

Jos joidenkin myllytuvassa kerrottujen tarinoiden pohjalla saattaa­kin häilyä jokin kansanomainen kertomus, se on kuitenkin kokenut muutoksen Seppäsen fantasioissa. Seppäsen teosta ei voi pitää tarinoittensa puolesta 'kansatieteellisenä kaskukokoelmana' vaan itsenäisenä taideteoksena.

Tämän yksittäisen tarinan kohdalla todellisuus ja fiktio ovat kuitenkin todella lähellä toisiaan. Niinpä heräsi kysymys, onko tilanne sama monien muidenkin tarinoiden? Seppäsen kuvaus Matti Vasarasta ja hänen seläntakaisestaan sisältää runsaasti halveksivia ja asenteellisia kielikuvia lestadiolaisista ja lestadiolaisuudesta. Mutta aivan varmasti myllytuvassa ukkojen kertomana se oli sellaisia sisältänyt, joten Seppänen on vain pysynyt uskollisena tilanteelle ja mahdollisesti aikoinaan kuulemalleen tarinalle.

---

[1] Kirjailija ja sanomalehtimies Unto Seppänen (1904 – 1955) oli tulenkantajien sukupolven harvoja prosaisteja. Hänet tunnetaan ennen muuta Karjalan kannaksen huolettomien talonpoikien ja ajuriukkojen elämänpiirin kuvaajana. Seppänen vietti lapsuutensa ja kouluaikansa Kanneljärvellä, jonne palasi kesäisin myöhemminkin. Olavi Paavolaisen ja Ilmari Pimiän ohella Seppänen kuului Tulenkantajien itäiseen siipeen. Seppäsen on todettu aluksi kuvanneen karjalaista maailmaansa haaveksivan romanttisesti, sitten yhä enemmän huumorille sijaa antaen, vihdoin kansanperinnettä muuntaen ja tallentaenkin. Sanomalehtimiehenä hän oli toimittajana Helsingin Sanomissa 1930 – 1933 ja Kouvolan Sanomien päätoimittajana 1933 – 1950. Seppänen sai kolme kertaa Suomen Kirjallisuusseuran palkinnon sekä myös kolme kertaa Valtion kirjallisuuspalkinnon.

[2] Kirjailija Unto Seppäsen vuosina 1945—46 ilmestyneet Myllytuvan tarinoita ja sen jatko-osa Myllykylän juhlaa, ovat kannakselaiselämän kirjallisia muistomerkkejä. Kyseiset kirjat liitettiin vuonna 1955 yhdeksi niteeksi, jonka nimeksi tuli Myllytarinoita.

[3] Vanhan kannakselaiselämän kuvauksen Seppänen aloitti tarinoimisen muodossa jo parissa 1927 ilmestyneen esikoisensa Taakankantajien novel­lissa, 'Saareen' ja 'Viimeinen mohikaani', tai kokoelman Jumala kul­kee, 1929, novelleissa 'Hei hevonen!' ja 'Eläköön Pingviiniä - - kuo­lema merisioille!'. Myllytarinoiden piirteitä on myös jo Ilois­ten ukkojen kylässä, 1927, Pyörivässä seurakunnassa, 1930 ja Särkyneessä nimikilvessä, 1935. Synnin miilussa, 1941, ovat koolla saman­laiset ukkokollektiivit kuin Myllytarinoissa. Kannaksen menneisyyteen lapsuuden maisemiin kohdistuva kotiseutusarjaan kuuluvat mylly-eepoksen lisäksi myös ro­maanit Huoleton on hevoseton poika, 1947, Kyynäräisen Sohvi ja kylän­rieha, 1948, ja Vieraan kylän tyttö, 1949.

[4] Seppänen on teoksensa Myllytuvan tarinoita prologissa kuvannut, millainen on ”Seppäsen tarina”:
Tarina on kuin iloinen, pitkä kiikkulauta, jonka toinen pää häilähtelee todellisuudessa, toinen mielikuvituksen nurmien yllä. Jos tuolle laudalle istahtaa vieretysten samansattuvia ihmisiä, saattaa se huimastikin heilahdella niin että melkein pyörtyneinä lopulta pudottaudutaan todellisuuden kamaralle. Joskus taas yksinäinen kiikkuja suorittaa merkillisen uneksimishurjuuden, jossa on sanelemista kerrakseen.

Taikka on sitten tarina kuin lentäväinen lintu, joka ryöpsähtää yllättäen jostakin ovenaukaisusta, räpistelee hetkisen tuvan aurinkoikkunoita vasten, kiertää hämärässä lakeisessa, kunnes tempautuu äkisti ilmavirrassa takaisin ulos. Jotakin silloin käväisi, välähti ja tupa soreasti ilahtui. Ihmisillä on senjälkeen pitkän aikaa hyvä olla harmaiden seinähirsien lähettyvillä.

Tarina pesii kaikkialla — vaikka esimerkiksi myllytuvassa, jossa iso teekannu porisee punaisella arinalla, vanha tallilyhty rattoisasti lepattaa ja iloinen viiksi naurusta vapisee kuin vemmel matkatiellä.

[5] Sihvo 1968, 25.