Uukuniemen kellotapuli

Uukuniemen kellotapuli

Uutinen Uukuniemen kellotapulin palosta 3.6.1849.
Borgå Tidning 13.6.1849.

Morgonbladet kertoo 10.4.1854 , että uusi kirkko (tosiasiassa
peruskorjattu kirkko) valmistuu tulevan kesän aikana.
Kellotapulin arvioidaan valmistuvan vuoden loppuun mennssä.
Lisäksi kerrotaan, että pitäjässä oli syntynyt edellisenä vuonna
104 lasta, joista ei yksikään ollut avioton.

Uukuniemen kirkon läheisyydessä, Pyhäjärven rantaan vievän tien toisella puolella, seisoo seurakunnan kellotapuli. Se on rakennettu 1850-luvulla samassa yhteydessä, kun seurakunnan kirkossa tehtiin perinpohjaiset korjaustyöt. Seurakunnan laatima esite kirkosta ja kellotapulista kertoo jälkimmäisen valmistuneen vuonna 1853. Aikakauden sanomalehdet toteavat kuitenkin kellotapulin valmistuvan vasta vuoden 1854 lopulla. Kirkon peruskorjaus toteutui rakennusmestari Juho Theodor Tolpon johdolla. Lieneekö kellotapuli hanen kynänjälkensä tuotoksia?

Edellinen kellotapuli oli palanut täydellisesti kesäkuun 3. päivä 1849 salamaniskun sytyttämässä tulipalossa. Tulipalossa tuhoutuivat myös kellotapulin kellot. Nykyiset kellot 26 metriä korkeassa tapulissa ovat vuodelta 1860 ja 1875. Talvisodan rauhanteon jälkeen rajalinja kulki aluksi kellotapulin ja kirkon välissä. Neuvostoliittolaiset valitsivat silloin esikuntansa tukikohdaksi kellotapulin. Mikäli rajalinja oli jäänyt kyseiselle paikalle, kellotapulirakennus ei luultavasti olisi saanut jäädä paikalleen, vaan se olisi purettu nopeasti. Onneksi rajalinja siirtyi parisen kilometriä idemmäksi ja kellotapulikin säästyi.

Uukuniemen kirkonkylän hautausmaa

Uukuniemen vanhan hautausmaan portti, kiviaitaa ja sen takana kalmistoa

Uukuniemelle tekemälläni kotiseuturetkellä kohteina olivat myös hautausmaat. Tässä entisessä suurpitäjässä on kaksi hautausmaata, joista vanhempi sijaitsee kirkonkylän maastossa. Tämä "Uukuniemen vanha hautausmaa"  on iältään runsaat kolmesataa vuotta vanha. Kun vuonna 1691 päätettiin Uukuniemelle rakentaa uusi kirkko (aikaisempi sijaitsi Kesälahdella), sen paikaksi määrättiin pitäjässä keskeisemmällä paikalla sijaitseva Pyhämäki. Kirkko valmistui ja sen vihkimisen suoritti Käkisalmen rovasti Johan Serlachius 11.3.1694. Kirkosta ei tullut kuitenkaan pitkäikäistä, sillä salamaniskusta syttynyt tulipalo tuhosi sen jo saman vuoden heinäkuussa. Seurtakunnalla oli edessään jälleen uuden kirkon rakentaminen. Pyhämäelle kirkkoa ei kuitenkaan enää pystytetty, koska mäki oli kovaa ja kivistä maata. Sen sijaan melko lähellä sijainnut Ertonmäki oli kirkon ja kirkkotarhan paikkana parempi, koska ympäristössä oli hautausmaaksi sopivampaa hiekkamaata. Uusi, järjestyksessä kolmas kirkko, vihittiin 24.2.1700 ja samalla vihittiin myös hautausmaa. Hautausmaan ja mäellä sen yläpuolella seisovan kellotapulin erottaa nykyisin kirkosta Pyhäjärven rantaan vievä tie. Hautausmaan ja kirkon erosta meinasi vuonna 1940 tulla lopullinen, kun Moskovan rauhan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton rajalinja määriteltiin aluksi kulkemaan kirkon ja kellotapulin välistä

Uukuniemen vanhan hautausmaan muistopaasi.

Kirkonkylän hautausmaalle suoritettiin hautauksia vuoteen 1914 saakka. Viimeinen hautaus on tapahtunut 27.7.1914. Uusi hautausmaa Paakasalmella oli vihitty käyttöön vuonna 1891 ja vanha hautausmaa jäi vähitellen pois käytöstä. Pinta-alaa tällä vainajien viimeisellä leposijalla on 7 000 neliömetriä. Nykyisin tätä hautausmaata ylläpidetään luonnonvaraisena metsähautausmaana. Hyvin hoidetun näköisessä kalmistossa on säilynyt jonkin verran hautakiviä ja puisia tai metallisia hautaristejä. Hautausmaata kiertävä kiviaitakin näytti olevan hyvässä kunnossa.

Moskovan rauhan (1940) rajalla

Miettilästä Ilmeelle vienyt tie Variksenkylässä katkesi tässä kohden
maaliskuussa 1940, tosin vain vajaaksi puoleksi vuodeksi

Imatralta Rautjärven Miettilän kautta Simpeleelle johtavan Niskapietilän museotien varrelta löytyy lukuisa määrä mielenkiintoisa rajaseudun historiaan liittyviä paikkoja. Monelle niistä on pystytetty kiitettävästi opastauluja, muistomerkkejä ja -kiviä. Jos kierrät museotien polkupyörällä (lämpimästi suosittelen), sinulla on mahdollisuus kaikessa rauhassa nauttia kauniista maisemista, mäkisistä teistä ja pysähtyä ihailemaan vanhoja rakennuksia sekä tarinoimaan paikallisten asukkaiden kanssa.

Miettilän kylän keskeltä haarautuu pikkuvihan muistokiven vierestä tie Variksenkylälle. Se tie vei aikoinaan Ilmeelle, joka oli yhdessä Miettilän kanssa ennen talvisotaa Rautjärven kunnan keskeisiä taajamia. Parin kilometrin jälkeen, pitkässä alamäessä on Korisevanojan notkoa ennen tien oikealla puolella muistokivi, jossa lukee teksti:

Moskovan rauhan raja kulki tästä 13.3.-1940 – 30.8.1940.

Tässä meni jo valmiiksi hakattu rajalinja
keväällä ja kesällä 1940.

Mikä on tämän muistomerkin tarina?  Löysin selitystä tästä Timo Pulkkisen vuonna 2008 tekemästä pro gradusta ”Missä se raja kulkee. Moskovan rauhansopimuksen rajojen synty ja seuraukset.  Lopullisen rajalinjan vedossa neuvostoliittolaiset tulkitsivat rauhasopimuksen karttaan tussilla piirrettyä rajalinjaa vahvasti ja tiukasti kotiinpäin vetäen. Niinpä he vaativat Enson luovuttamista itselleen, vaikka se suomalaisten tulkinnan mukaan olisi kuulunut reilusti Suomen puolelle kuuluvaan alueeseen. Suomalaiset olivat jo taipuneet Enson luovuttamiseen, kun toukokuun puolivälissä 1940 venäläinen valtuuskunta ehdotti vielä Enson pohjoispuolella olevalta Pelkolan alueella pientä rajamuutosta. Enson tehtaiden vedensaanti oli sidoksissa alueella olevaan vesitorniin, ja neuvostoliittolaisten halusivat liittää senkin alueeseensa. Vastineeksi tarjottiin noin 18 neliökilometrin aluetta Konnun – Myrän seudulta Nuijamaalta. Näin muodostui itärajaamme ns. Myrän mutka.  Suomalaiset pyrkivät hyödyntämään uutta tilannetta ja yrittivät saada isomman korvauksen. He esittivät korvaukseksi mm. noin 85 neliökilometrin laajuista aluetta Ilomantsin Koitajoelle. Tätä vastapuoli piti kuitenkin kohtuuttomana. Tässä ”iltalypsyssä” Suomi sai kuitenkin alueita Miettilästä, ilmeisesti noin kahdeksan neliökilometriä Vilkon - Variksenkylän alueelta. Näin rajalinja siirtyi idemmäksi pari kilometriä Miettilän kohdalla.

Muistomerkin laatn teksti.

Raja ylitti silloisen Miettilästä Ilmeelle johtaneen tien muistomerkin kohdalla. Lähistölle ennättivät neuvostoliittolaiset rakentaa vartiotornin, jonka he räjäyttivät vetäytyessään tältä linjalta loppukesästä 1940. Entinen wirkaweljeni Willimies on ehtinyt vierailla paikalla jo ennen minua. Hän on onnistunut kaivamaan muistomerkistä tietoja. Niiden mukaan se on yksityishenkilöiden pystyttämä ja muistolaattaa olivat kiinnittämässä oman kylän miehet Eino Kiiveri, Eero Varis ja Erkki Vehviläinen.

Myrän mutka Nuijamaalla (Päivitetty 13.3.2016)

Komean jylhä näkymä Myrän mutkan uloimmasta pussista
Pankanmäeltä, Myräntien varrelta

Saavumme My[y]rän kylään

Lauantaisen pyöräilyni kohteena oli 18.7.2015 itärajassamme oleva ns. Myrän mutka. Tuo Nuijamaan kirkolta itään kurkottava kuhmu on aina herättänyt Suomen itärajaa kartalta katsoessani mielessäni kysymyksiä. Miten tuo mutka on muodostunut ja mitä tuolla mutkassa on? Kiersin tällä kertaa reittiä Nuijamaa - Pohjola - Myrä - Hiiri - Parja - Kattelus - Kouvola - Ruokola - Kaarna - Kokkila - Nuijamaa. Myrän mutkan kylistä jäi kulkematta tällä kertaa Kontu. Otin matkalta joitakin kuvia, mm. Myrän kylässä olevasta pienestä muistomerkistä, kyläaukeista ja näkymän Pankanmäeltä, joka on Myrän mutkan kaukaisin kolkka. Hiljaiselta vaikuttivat kylätiet tämän pussin pohjalla. Muutamia kyläläisiä löysin kuitenkin juttukaveriksi Hiiren kylällä. He kertoilivat sotien jälkeen vielä 1950- ja 1960-luvuilla keränneensä metsistä sotilaskypäriä, pikakiväärin lippaita jne. Tykistökeskityksissä ja muissa sotatoimissa kaatuneiden suomalaisten kuolinpaikkoja löytyi silloin vielä  risteillä merkittyinä puiden kylkiin. Metsistä löytyy kuulemma vieläkin juoksuhaudan pätkiä ja konekivääripesäkkeitä.

Tuon Myrän kylän nimi on vuoden 1935 kartassa Myyrä ja kylässä oleva järvi Myyräjärvi, joten Hiiren ja Myyrän kylät rajautuivat toisiinsa. Myrä-sukunimen ja kylännimen alkuperästä löytyy perusteellinen selvitys täältä.

Hiiren tienhaara My[y]rän kylässä

Rajalinjan muotoutuminen Nuijamaalla

Moskovan rauhansopimuksessa 1940 vahvistettu rajalinja noudatteli pääosin Uudenkaupungin rauhan rajaa vuodelta 1721. Nuijamaan pinta-alasta ja sen väestön asuinalueista jäi yli puolet luovutetulle alueelle. Kirkonkylä jä rakennuksineen rajalinjalle, tosin tälle puolelle rajaa. Raja kulki linjalla Rapattila - Sorvali - Räihä - Myrä - Kontu. Lopullisesta rajalinjasta oli pitkään kuitenkin epätietoisuutta. Neuvostojoukot miehittivät 21.3.1940 lähes koko pitäjän alueen aina Suikkia, Kokkilaa ja Marttilaa myöten. Huhtikuussa tilanne jatkui epäselvänä. Lopulta kesäkuussa 1940 rajalinjaa saatiin sovittua ja Nuijamaan kirkonkyläkin palautui Suomelle. Niinpä kesäkuun 30. päivänä Nuijamaan  miehityksen jäljiltä huonoon kuntoon jääneeseen kirkkoon kokoontui parisataa nuijamaalaista talvisodan sankarivainajien siunaustilaisuuteen. Elokuussa 1940 viimeiset kontulaisetkin pääsivät palaamaan kotitaloihinsa

Rajalinjan epätietoisuuden syynä oli Moskovassa tehdyn rauhansopimuksen liitteenä olleen kartan suuri mittakaava (1: 1050 000). Se jätti tilaa runsaasti tulkinnoille. Suomalaiset saivat neuvostoliittolaisten  ehdotukset uudesta rajalinjasta Viipurissa 3.4.1940 uusine karttoineen (tällä kertaa mittasuhde oli 1: 100 000). Uusi rajalinja kulki kyseisessä ehdotuksessa mahdollisimman lännessä. Sen mukaan Nuijamaan kirkonkylä olisi kuulunut Neuvostoliitolle. Nuijamaan kirkonkylän ja monia muitakin kunnan alueita, pelasti rajasekakomitean suomalaisen puheenjohtajan, geodeetti Ilmari Bonsdorffin oivallus. Hänen ehdotuksessaan annettiin molempien maiden geodeeteille tehtäväksi määrittää teoreettinen rajaviiva , joka sitten olisi rajankäynnin peruste. Näin sovittiinkin, molempien maiden geodeetit suorittivat mittaukset ja rajalinja vedettiin sen mukaan Nuijamaan kirkonkylän kohdalla järven etelärannalle. Rajalinja jäi näin ollen huomattavasti idemmäksi ja etelämmäksi, kuin neuvostoliittolaisten antamassa ehdotuksessa. Sekä Nuijamaan kirkko että pappila ( Marko Tikan mukaan näin, mutta tuon ajan kartta väittää pappilan sijainneen muutama sata metriä rajalinjan väärällä puolella???) jäivät sen mukaan Suomen puolelle. Nuijamaalaisille iloisesta uutisesta kertoi oheinen Etelä-Saimaa-lehti kesäkuun 2 päivänä 1940.

Myrän mutkan synty

Myrän peltoaukeita

Hiiren kylätie

 Molempien maiden geodeettisten mittausten perusteella Enson teollisuusalue kuului reilusti Suomen alueelle. Ulkoasianministeri Vjatseslav Molotov oli ilmoittanut kuitenkin Suomen silloiselle Moskovan suurlähettiläälle Juho Kusti Paasikivelle 10.4.1940, että Enson asema ja tehdas jäävät Neuvostoliiton puolelle. Enson luovuttamisen estämiseksi suomalaiset tekivät lukuisia maanvaihtoehdotuksia, mutta neuvosto-osapuoli pysyi tinkimättömänä. Heille oli kuitenkin tapahtunut pieni huolimattomuus aikaisemmin. Enson kohdalla olisi pumppuasema vesitorneineen jäänyt Suomen puolelle. Niinpä Neuvostoliitto esitti aluevaihtoa. Suomi luovuttaa pari neliökilometriä lisää maata Ensosta, ja saa vastineeksi alueen jostakin muualta. Suomalaiset olisivat halunneet vastineeksi Koitajoen vartta Ilomantsista, mutta tähän Neuvostoliitto ei suostunut. Neuvostoliittolaiset tarjosivat palan maata Nuijamaalta. Alue oli 18 neliökilometrin laajuinen alue Nuijamaan kirkonkylän ja Konnun välistä. Paasikivi sai valtuudet sopia aluevaihdosta. Lopullinen rajalinjasopu syntyi kuitenkin vasta heinäkuussa 1940, kun Suomi sai vielä kahdeksan neliökilometria lisämaata Paavolan alueelta Nuijamaalta. Yritin karttojen avulla selvittää, missä tuo Paavolan alue tarkalleen on, mutta en siihen saanut selvyyttä. Paikalliset asiantuntijat, kertokaa blogistille, missä tuo alue sijaitsee?

Tiedustelu- ja kaukopartiomatkojen lähtöalue

Hiiren peltoaukeita

Itään pistävä Myrän alue muodostui välirauhan aikana suomalaisen tiedustelutoiminnan lähtöalueeksi. Seudun erämainen, louhikkoinen ja vaikeakulkuinen maasto selittänee maantieteellisen sijainnin lisäksi sen suosiota lähtöalueena. Esa Anttalan kuuluisaksi tulleen romaanin Hopeaa rajan takaa (josta tehtiin vuonna 1963 elokuva, pääosassa mm. Spede Pasanen) tapahtumat alkoivat juuri Myrältä 4.6.1941. Kolmimiehinen partio, Toivo Paavilainen, Urpo Lempiäinen (= kirjailija Esa Anttala, 1917 - 1977) ja Eugen (Ese) Wist lähtivät pitkälle hopeanhaku- ja tiedustelumatkalle. Miehet kävivät onnistuneesti hakemassa Wistin perheen kätketyt hopeat Uudenkirkon Rieskjärveltä, perheen kesämökin läheisyydestä.

Esa Anttalan kirjan kansi

Matka kesti 13 vuorokautta ja kilometrejä kertyi 245, melkoinen suoritus siis. Samoihin aikoihin lähti jälleen uusi partio Myrältä, kokeneet kivennapalaiset partiomiehet Ilmari Tolvanen ja Arvo Mörö. Myrän maasto oli tullut heille tutuksi kahdeksan tiedustelumatkan aikana edellisenä kesänä. Mörö ja Tolvanen palasivat onnistuneelta matkaltaan,  jälleen Myrän kautta,  viikon päästä. Myrän seutu koitui sekä Tolvasen että hopeanhakumatkalla mukana olleen Toivo Paavilaisen kohtaloksi. Nämä kaatuivat Myrän maastossa 19.7.1941. Tolvanen oli tuomassa partiotaan 19 päivän matkalta Länsi-Kannakselta.

Lähteet:
Kaino Rastas (1997): Salaista tiedustelua. osa VII. Rautulaisten Lehti 3/1997.
Marko Tikka (2008): Kanavan kansaa, rajan väkeä. Nuijamaan historia 1860 - 1989 (203 - 204)
Juha Pohjonen: (2008): Nuijamaan kirkonkylän pelastuminen. Teoksessa Kanavan kansaa, rajan väkeä (213 - 214)

Pahimmillaan Suomen itäraja olisi siirtynyt huomattavasti lännemmäksi Nuijamaan kohdalla, aina Ruokolan kylän reunaan