Lappeenrannan pommitukset heinäkuussa 1944

Lappeenrannan aseman pommituksen (1.7.1944) uhrien muistomerkki Ristikankankaan hautausmaalla Lappeenrannassa

Nykyisen Lappeenrannan alue joutui kovien pommistusten kohteeksi jatkosodan loppuvaiheessa  kesällä 1944. Ensimmäiset hyökkäykset tapahtuivat kesäkuun 19 - 20. päivinä, jolloin Simolan ja Etu-Simolan asemanseutuja ja ratapihoja pommitettiin rajusti. Näissä pommituksissa menehtyi 137 - 160 ihmistä. Lappeenrannan silloisen kaupunkialueen vuoro tuli runsas viikko myöhemmin heinäkuun alussa.

Lappeenrannan aseman pommitusten uhrien joukkohauta ja muistomerkki
Ristikankaan hautausmaalla. Kuvan etuosassa uhrien hautakivet.

Kymmenet pommikoneet ja maataistelukoneet kävivät 1.7. Lappeenrannan rautatieaseman ja ratapihan kimppuun. Lappeenrannan kentällä olleet suomalaiset torjuntahävittäjät olivat lentäneet Talin - Ihantalan alueelle avustamaan siellä kiivaana käydyissä taistelussa. Niinpä kaupungilla ei ollut torjuntahävittäjien tarjoamaa suojaa. Rautatieaseman tavaratoimiston eteen oli pysähtynyt ammusjuna, joka sai hyökkäyksessä osumia, jotka räjäyttivät junan ilmaan. Aseman lähistöllä  syttyi seitsemän asuintaloa tuleen, eikä niitä kyetty pelastamaan, mutta sen sijaan tavaratoimiston osalta sammutustöissä onnistuttiin. Armilan koulun lähellä  metsikössä olleeseen taisteluhautaan ja korsuun tuli osumia, jotka surmasivat niistä suojaa hakeneita siviilejä. Pekka Toivanen toteaa Lappeenrannan kaupungin historiassa (1989), että pommituksen uhrina menehtyi kahdeksan siviiliä  ja kaksi sotilasta. Lisäksi yli 30 henkilöä haavoittui hyökkäyksessä. Ristikankaan hautausmaalla olevassa pommituksen uhrien joukkohaudassa on kuitenkin 16 uhria. Suurimmalla osalla heistä kuolinpäivämäärä on 1.7.1944. Muutamalla se on 2.7.1944. Joukkohautaan haudatut ovat:

Juho Jalmari Huikuri
Vilho Johannes Toikka
Tyyne Siviä Härkönen
Aili Kristiina Keskiruokanen
Pentti Olavi Keskiruokanen
Raili Marjatta Keskiruokanen
Seppo Johannes Keskiruokanen
Aune Siviä Karhu
Ilmari Robert Bruun
Eeva Meuronen
Juhana Meuronen
Hellin Aino Kaarina Saarhelo
Emil Vihtonen
Miina Vihtonen
Antti Sihvonen
Helvi Onerva Simpura

Pommitusten tuhoamaa Lappeenrannan asemanseutua 2.7.1944. SA-kuva

Keskiruokasen perheestä menehtyivät äiti sekä kolme lasta. Puna-armeijan koneet pommittivat Lappeenrantaa uudestaan jo seuraavana yönä. Tämä pommitus kohistui pääosin Alakylän kaupunginosaan.  Tuhot olivat jälleen suuria. Tässä jälkimmäisessä pommituksessa menehtyi Pekka Toivasen mukaan seitsemän ihmistä. Kalevankatu 40:stä löytyi hyökkäyksen jälkeen äiti kolmen lapsensa kanssa palaneina. Kysessä lienee edellä mainittu Keskiruokasen perhe. Huolimatta muistomerkin tekstistä, joukkohautaan on haudattu siis myös heinäkuun 2. päivänä pommituksessa menehtyneitä. Kolme asuinrakennusta tuhoutui täysin ja 18 rakennusta vaurioitui.  Samana iltana vihollisen koneet hyökkäsivät vielä lentokentälle. Useat kentällä olleet lentokoneet sekä lentokentän bensiinitynnyrivarasto tuhoutuivat. Tämän jälkeen ei Lappeenrantaa enää pommitettu jatkosodan aikana.

2.7.1944 pommitukset osuivat pääosin siviiliasutuksen keskelle. SA-kuva

Paikalliset sanomalehdet vaikenivat Lappeenrannan aseman pommituksista samaan tapaa kuin tuhoisista Simolan ja Elisenvaaran asemien pommituksista. Ensimmäisen kerran tapahtumiin viitattiin Hellin Saarhelon kuolinilmoituksessa 7.7.1944. Siinä kerrotaan hänen menehtyneen ilmapommituksessa Lappeenrannassa 1.7.1944.

17-vuotiaana pommituksessa kuolleen Hellin Saarhelon
kuolinilmoitus. Etelä-Savo 7.7.1944

Pommitusten uhreille pystytettiin muistopaasi ja istutettiin muistotammi minuutilleen tasan 73 vuotta pommitusten alkamisesta.

Portinnotkon taistelut Väkevänjärven eteläpuolella heinä-elokuussa 1941

Portinnotkon taisteluiden muistomerkki Nurmelantien varressa

Ylämaalle (jälleen kerran) ja Miehikkälään 17.5.2017 tekemälläni pyöräretkellä matkareittini varrelle jäi useita muistomerkkejä. Yksi niistä oli Portinnotkon taisteluiden muistomerkki Miehikkälän ja entisen Ylämaan kunnan rajalla Kavalan ja Nurmelan kylien välillä. Muistomerkki on mäenrinteessä Nurmelantien varressa juuri ja juuri Lappeenrannan kunnan puolella ja se löytyy tästä karttalinkistä.

Nurmelantiellä on muistomerkin opasviitta. Suomalaisten asemat
kulkivat suunnnilleen opasviitan kohdalla. Puna-armeija oli
asemissa vastapäiselläe rinteellä.

Suomalaisten juoksuhaudat ja poterot näkyvät maastossa vielä hyvin

Jatkosodan alkuvaiheessa Kannaksella käytiin asemasotaa aina elokuun lopulle saakka, kunnes suomalaisten joukkojen nopea eteneminen Kannaksen pohjoisosissa pakotti puna-armeijan joukot vetäytymään. Muuten neuvostojoukot olisivat jääneet suomalaisten saartamiksi. Asemasotavaiheessa Ylämaan Nurmelan ja Väkevälän kuten myös Miehikkälän Muurikkalan kylien kohdalla neuvostojoukot etenivät useita kilometrejä Suomen puolelle. Väkevänjärven itäpuolella olevat  Nurmelan ja Väkevälän kylät jäivät puna-armeijan haltuun. Järven eteläpuolella joukot olivat vastakkain Portinnotkossa, jossa suomalaisten asemat sijaitsivat notkon länsipuolella olevassa rinteessä. Suomalaisten tekemät juoksuhaudat ja poterot ovat vielä selvasti havaittavissa maastossa. Punarmeijan joukkojen asemat olivat vastapäisessä rinteessä.

Rintamavastuu tällä osalla oli Jalkaväkirykmentti 24:n kolmannella pataljoonalla, joka oli ruotsinkielinen joukko-osasto. Neuvostojoukot vetäytyvät asemistaan 21.8.-22.8-1941. Vetäytyessään ne polttivat lähes kaikki miehittämiensä kylien rakennukset. Portinnotkon taisteluiden muistomerkki pystytettiin suomalaisjoukkojen entisten asemien viereen Nurmelantien varteen syyskuun 10. päivä 1996. Muistomerkkiin on kiinnitettynä sotilaskypärä. Se on jo kerran varastettu, mutta eihän Suomesta kypärät lopu, joten muistomerkkiin hankittiin välittömästi uusi.

Muistomerkin vieressä olevan infotaulun tekstiä

Itäisen naapurimme tekemät ilmatilanloukkaukset

Etelä-Saimaa 29.1954

Parina viime vuonna on ltiedotusvälineissä ollut ajoittain uutisia venäläisten suorittamista maamme ilmatilan loukkauksista. On arveltu, että loukkauksilla on paitsi testattu ilmapuolustustamme, myös haluttu lähettää viestiä siitä, että pienen Suomen on syytä varoa ulko- ja puolustuspoliittisia päätöksiään. Jos nuo päätökset ovat "vääriä", olemme valmiina iskemään nopeasti, on epäilty piiloviestiksi.

Etelä-Saimaa 29.1.1954

Kun Neuvostoliitto oli vielä voimissaan, ilmatilanloukkaukset eivät olleet lainkaan harvinaisia. 1930-luvulla puna-armeijan lentokoneet tekivät järjestelmällisesti tiedustelulentoja maamme yllä. Tulevaa talvisotaa varten suoritettiin pohjustustyötä. Ainakin yhdessä tapauksessa kone joutui tekemään pakkolaskun.  Tällöin lehdet kertoivat perusteellisesti tapahtumasta ja lentäjien kuulusteluista.  1980-luvulla puna-armeijan helikopterit suorittivat lentoja kilometrikaupalla maamme rajojen sisällä Uukuniemen Myötävaaralla. Paikallinen asukas katseli pihaltaan, kun iso neuvostoliittolainen kopteri kaarteli muutaman kymmenen metrin korkeudessa hänen pihansa yllä. Näistä ei useimmiten hiiskuttu sanaakaan tiedotusvälineille, joten kuulin tarina kyseisen tapahtuman kotihallaan seuranneelta. Pakko niistä oli kertoa silloin, jos punakone tippui tai teki pakkolaskun. Näin tapahtui tammikuussa 1954. Tällöin puna-armeijan suihkuhävittäjä putosi Simpeleelle, reilusti rajan länsipuolelle. Lentäjä toimitettiin jo seuraavana päivän kotimaahansa. Samoin tippuneen koneen jäännökset siirtyivä itärajan taakse niin pian kuin ne vain saatiin kerättyä. Lieneekö nopeaan palautukseen vaikuttanut se, että maahamme oli juuri luvattu päästääa 62 Suomen kansalaista, jotka olivat viettäneet osan elämästään Stalinin vankileirien saaristossa. Uutiset koneen tippumisesta ja suomalaisten palauttamisesta olivat muuten vierekkäin Etelä-Saimaa-lehdessä.

Aira Huuskonen, lappeenrantalainen naisdesantti

Kiinni jäänyt desantti saattoi säästää henkensä ryhtymällä yhteistyöhän suomalaisten tiedusteluviranomaisten kanssa. Kuvassa Lohijoelle pudotettu desantti, inkeriläinen Laukkanen nimeltään, mukanaan olevalla radiolähettimellä ottamassa yhteyttä Venäjälle. Käkisalmi 1942.02.11. SA-kuva

Lueskellessani Atso Haapasen kirjaa Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939 - 1944 löysin sivuilta 260 - 263 tarinan lappeenrantalassyntyisestä 21-vuotiaasta naisdesantista. Kokosin naisdesantin tarinan pääpiirteet yhteen alla olevaan artikkeliini. Täältä löytyy lisäksi laatimani laajempi katsaus kyseiseen kirjaan.

Kolme desanttia Äänislinnan seudulle

Heinäkuun 9. päivän välisenä yönä 1942 livahti kolme desanttia suomalaisten miehittämälle alueelle Itä-Karjalassa. Heistä vanhin oli Eino Ilmari Matikka, joka oli siviiliammatiltaan metsätyöläinen. Matikka oli kotoisin Äänisenrannan piirin Pienen-Mussalon kylästä.. Toinen desantti oli Veijo Kalevi Luoto, sahatyömies Sorokan kaupungista. Kolmas oli urheiluvalmentaja Aira Annikki Huuskonen, joka oli kotoisin Äänislinnan kaupungista. Hän toimi puna-armeijassa radistina.

Desantit tuotiin lentokoneella Ison-Mussalon järvelle. Tehtävänä oli oleskella Äänisjärven, Maasjärven ja Lohijärven välisellä alueella ja hankkia tietoja Äänislinnan kaupungista. Toimeksiantona oli selvittää suomalaisten sotilasosastojen vahvuuksia, asemia ja muita sotilaallisia kohteita. Lisäksi piti hankkia asiakirjoja, joiden avulla siviilit saisivat oleskella kaupungissa. Matikka ja Luoto olivat suomalaisessa asepuvussa, Huuskonen siviilipuvussa. Desanteilla oli pistoolit ja käsikranaatteja, radio ja yhteensä 5000 markkaa rahaa.

Raaka kaksoismurha

Desantit toimivat tehtävässään raa’asti.  Eino Matikka otti Äänislinnan kaupungissa Irina Poljakov-nimisen vanhuksen ja Tatjana Denisovin oleskelulupakirjat, jonka jälkeen hän katkaisi puukolla molempien naisten kaulat, jotteivat nämä ilmoittaisi asiasta suomalaisille. Kun Huuskonen ilmoitti tapoista radiolla venäläisille, nämä olivat tyytyväisiä. Kiinnijäämisen estämiseksi ampumista oli käsketty välttää.

Kaikki kolme desanttia jäivät kuitenkin kiinni. Matikka pidätettiin 10.8.1942, Huuskonen 11.8., molemmat Polovinnoje-järven seudulla. Luoto otettiin kiinni 20.8. hänen yrittäessään neuvostoliittolaisten puolelle Syväri-joen eteläpuolella Salmijärvellä.

Matikka sai vakoilusta ja kahdesta murhasta kuolemantuomion. Hänet teloitettiin 24.10.1942.  Luoto ja Huuskonen tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Luoto, joka ilmoitti sukunimekseen myös Karjalaisen, oli syntynyt Oulussa 17.3.1924. Neuvostoliittoon hän meni salaa vuonna 1933 ilmeisesti vanhempiensa mukana. Luoto vapautettiin 1.10.1944. Sekä Huuskonen että Luoto säilyttivät henkensä nuoren ikänsä takia. Huuskonen aloitti myös yhteistyön suomalaisten tiedusteluviranomaisten kanssa

Naisdesantti vaihtaa puolta

Huuskosta kuulustellessa suomalaiset päättivät suomalaiset aloittaa sanomien vaihdon venäläisten kanssa Huuskosen välityksellä. Tarkoituksena oli houkutella venäläisiä lähettämään lentokoneita hakemaan partiota joltakin järveltä. Huuuskonen siirtyi nyt suomalaisten palvelukseen. Hän kirjoitti suomalaisten laatimia sanomia partion tiedustelutietoina. Viestitys onnistui hyvin ja puna-armeija muonitti muutaman kerran kiinnisaatua partiota aavistamatta mitään. Lopullisena juonena houkuteltiin puna-armeijaa hakemaan kahta muka kiinniotettua suomalaista upseeria Säpsäjärven rannalta. Tämä onnistuikin 28.8.1942, kun kaksi Shavrov Sha-2 lentovenettä saapui heitä noutamaan. Kyseiset koneet saatiin ehjinä ja niitä voitiin käyttää pyörillä varustettuna myös maakoneina. Koneet siirrettiin onnistuneen petkutuksen tuloksena Suomen ilmavoimien käyttöön.

Mikä liittää tämän hurjan ja monivivahteisen tarinan Lappeenrantaan?

Desantti Aira Huuskonen oli syntynyt 8.12.1921 Lappeenrannassa ja muuttanut vanhempiensa mukana 10-vuotiaana Neuvostoliittoon. Hän oli anonut vapaaehtoisena pääsyä puna-armeijaan. Hänestä tuli näin 21-vuotiaana entisen isänmaansa petturi. Petos ei jäänyt yhteen kertaan, vaan hän petti myös uuden asuinmaansa. Tuskinpa hänellä oli muuta vaihtoehtoa. Aira Huuskonen vapautettiin vankeudesta 28.9.1944. Palautettiinko hänet Neuvostoliittoon, jossa maanpetturilla lienee ollut edessä vain yksi kohtalo? Vai siirtyikö hän joidenkin muiden puolta vaihtaneiden tavoin länteen?  

Jalkaväkirykmentti 200:n muistomerkki Taavetissa

Virolaisen vapaaehtoisrykmentin, JR 200:n, muistomerkki Luumäen kunnantalon edessä Taavetissa

Luumäen "lenkilläni" 2.8.2015 pysähdyin Taavetissa osoittamaan kunnioitustani niille yli 3000 virolaiselle vapaaehtoiselle, jotka taistelivat Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Heidän uhrauksiaan uskallettiin arvostaa julkisesti vasta Viron saatua itsenäisyytensä takaisin ja Neuvostoliiton romahdettua. Parempi toki myöhään kuin ei milloinkaan.

Virolaisen taiteilija Aavo Ermelin suunnittelema "Suomen-poikien" eli JR 200:n muistomerkki on pystytetty perustamispaikkakuntansa Luumäen keskustaajamaan. Taavetissa. Luumäen kunnantalon edessä oleva muistomerkki on tehty Salpalinjan estekivestä. Muistomerkki paljastettiin 18.8.1991 ja sitä oli juhlimassa nelisensataa "Suomen-poikaa". Tilaisuudessa oli mukana silloinen Viron ulkoministeri ja tuleva presidentti Lennart Meri. Siinä lukee teksti:

Suomen itsenäisyyden ja Viron kunnian puolesta.

Kokosin "Suomen-poikien" vaiheista alle yhteenvetoa:

Soomepoisid - pienen kansakunnan nuoret miehet lastuina historian laineilla 

Kun Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota syttyi 22.6.1941,  saksalaiset joukot etenivät nopeasti Baltiassa ja valtasivat Tallinnan 28.8.1941. Samalla päättyi vuoden päivät kestänyt puna-armeijan miehitys Virossa. Ne Viron kansallismieliset, jotka eivät halunneet liittyä saksalaisten nopeastai muodostamaan ns. Viron Legioonaan, siirtyivät joko Viron metsiin tai tulivat Suomenlahden yli ja ilmoittautuivat vapaaehtoisina Suomen armeijaan.

Muistomerkin vieressa ollut "ajan patinoima", taittunut infolappunen

Kun Saksan tappio alkoi häämöttää talvella 1943, se järjesti Baltiassa kutsuntoja. Virossa palvelukseen palvelukseen viisi peräkkäistä ikäluokkaa. Aikomuksena oli perustaa virolainen yhtymä, joka olisi lähetetty taistelemaan kauas Kaukasukselle. Virolaiset olivat maanpuolustustahtoisia, mutta he pitivät vastemielisenä ajatusta taistella vieraalla maaperällä ja toisen diktatuurimaan joukoissa. Niinpä monet päättivät liittyä ihailemaansa Suomen armeijaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta löytyy virolaisten vapaaehtoisten vaiheista vuosilta 1943 - 1944. Kansanedustaja, tuleva pääministeri ja presidentti Urho Kekkonen oli virolaisten vapaaehtoisten tärkein avunantaja. Kun loppuvuodesta 1943 perustettiin Helsinkiin Eesti büroo, sen rahoitus tuli Urho Kekkosen johtamalta Suomalaisuuden liitolta. Suomen armeijassa palveleville virolaisille vapaaehtoisille tarkoitettu Malevlane-lehti sai samana vuonna Kekkosen hakemuksesta julkaisuluvan. Vapaaehtoisille virolaissotilaille perustettiin Sturenkatu 4:ään myös lomakoti. Suomalais-Virolainen Seura, jonka puheenjohtajana myös oli Urko Kekkonen oli,  vuokrasi Jollaksen kartanon virolaisten pakolaisten huoltotukikohdaksi.

Lähes 3400 nuorta virolaista miestä matkusti Suomeen vuosina 1942-1943 pienillä moottoriveneillä yli Suomenlahden. Virolaiset moottoriveneet toivat heidät lähinnä Porkkalan ja Helsingin edustojen saariin, mm Pirttisaareen.  Kuulustelujen jälkeen miehet vietiin Helsinkiin Jollaksen kartanoon, jossa heille tarjottiin mahdollisuutta mennä metsätöihin tai sotilaskoulutukseen. Heistä alettiin käyttämään nimitystä "Soomepoisid, Suomen-pojat".

Ensimmäiset saksalaisten kutsuntoja pakoilevat virolaiset tulivat Suomenlahden yli kevättalvella 1943.  Ensimmäinen virolaiserä liitettiin Jalkaväkirykmentti 47:een sen III pataljoonaksi. Virolaiset kuljetettiin Helsingin soutustadionilla suoritetun varustamisen jälkeen mm. Nurmekseen ja Luumäen Taavettiin. Virolaisten määrän jatkuvasti kasvaessa perustettiin Taavetissa 9.2.1944 virolaisista miehistä koottu Jalkaväkirykmentti 200.  Rykmentin komentajaksi määrättiin everstiluutnatti Eino Kuusela, joka hallisti kielen sekä oli perhetynyt Viron asioihin sikäläisessä sotakorkeakoulussa. Rykmentin 1. pataljoona sijoituspaikaksi määrättiin Jalkala Karjalan kannaksella. Toinen pataljoona sijoittui Taavettiin ja sen ympäristökyliin. Taavetissa toi rykmentin esikunta, upseeri- ja aliupseerikoulu, kranaatinheitin-  ja panssarintorjuntakomppaniat.  Rykmentin koulutustarkastu pidettiin toukokuun lopulla 1944.

JR 200:n I pataljoona, sai "tulikasteensa" 9.6.44 alkaneessa venäläisten suurhyökkäyksessä. Rajajoelta Viipurinlahdelle perääntyessä kaatui lähes 30 virolaissotilasta. JR 200:n II pataljoona saapui Taavetista Viipurinlahdelle 20.6.1944. Raskaimpien taistelujen jälkeen JR 200 siirrettiin Vuoksen alueelle ja siellä sen taistelutoiminta muodostui lähinnä asemasodaksi.  Suomen-pojat täyttivät taisteluissa urhoollisesti tehtävänsä. Myös Suomen merivoimissa palveli suuri joukko virolaisia vapaaehtoisia. Yhteensä virolaisia vapaaehtoisia oli puolustusvoimissamme 3350 miestä, joista kaatui noin 200. Luumäkeläiset ovat muistelleet virolaisten olleen iloisia velikultia, jotka eivät suinkaan viettäneet vapaa-aikaansa toimettomina. heidän joukossaaan oli tavattoman hyvi taiteilojoita, soittajia, lauljia ja - pontikakeittäjiä

Rintamatilanne Virossa heikkeni heinäkuun lopulla 1944, kun venäläiset joukot valtasivat ensin 23.7. Pihkovan ja seuraavana päivänä Narvan. Viron tapahtumat vaikuttivat heti JR 200:n miesten mielialaan. Taisteluthan riehuivat nyt heidän kotitanhuvillaan. Virolaisten keskuudessa tehtiin kysely halukkaista kotimaahan palaajista. Suuri enemmistö halusi palata kotimaahansa. Lopulta lähtijöiden määrä oli 1752.

Virolaiset siirrettiin Myllypellon asemalta junalla Hankoon ja sieltä edelleen aseettomina 19.8.1944 saksalaisella Wartheland-laivalla Viron Paldiskiin ja Sakuun Männikun koulutuskeskukseen. Osa virolaisista siirrettiin rintamalle ja osa määrättiin uudelleen koulutukseen. Puna-armeija valtasi Tallinnan 22.9.1944 ja virolaiset joukot perääntyivät Keski-Viroon. Saksalaisten käskyn mukaisesti virolaisten joukkojen piti mennä Viljandin kautta Riikaan ja sieltä edelleen Saksaan. Suurin osa virolaisista halusi jäädä Viron maaperälle paeten metsiin ja kotiseuduilleen. Myöhemmin osa heistä pakeni merta pitkin joko suoraan tai Suomen kautta Ruotsiin.  Virosta pääsi länteen vajaat 500 Suomen-poikaa ja puna-armeija vangitsi heistä yli 1000.

Neuvostoliiton tuomioistuimet määräsivät suurelle osalle Suomen-poikia pääsääntöisesti §58-1a:n mukaisesti pakkotyötä 15+5+5 vuotta, jota vankileireillä eloon jääneet sovittivat eri puolilla Siperiaa yli 10 vuotta. Usein myös heidän perheenjäsenensä kyyditettiin Siperiaan.
----

Post scriptum

Eesti auks, tuleviku pandiks! Viron kunniaksi, tulevaisuuden pantiksi!

Näin luki siinä lipussa, jonka poikiaan takaisin kotiin odottaneet Viron äidit antoivat Suomessa 1944 taistelleelle, virolaisista vapaaehtoisista koostuneelle Jalkaväkirykmentti 200:lle, virolaisten juhlapäivänä, Voitonpyhänä 23.6.1944. Lippu vietiin Suomesta rykmentin miesten mukana takaisin kotimaahan 19.8.1944.

Jalkaväkirykmentti 1:n muistomerkki

Jalkaväkirykmentti 1:n muistomerkki

Lemin ”lenkin” kolmas kohde 26.7.2015 oli Lemin kunnantalon edessä seisova muistopaasi. Kyseessä on Jalkaväkirykmentti 1:n (JR I) muistokivi. Lemille oli välirauhan aikana sijoitettu suojajoukkoihin kuuluva 1. Prikaati. Sen esikunta ja I Pataljoona oli sijoitettu Vainikkalan kylään Kantturaniemen varuskuntaan ja 2. Pataljoona Lahnajärven varuskuntaan Niemenkylään, Lemin kirkolta noin kilometrin verran Toukkalan suuntaan. Liikekannallepanon tapahtuessa kesäkuussa 1941 täydennettiin 1. Prikaati rykmentiksi muodostamalla siihen III Pataljoona lähinnä Lemin ja Lappeen reserviläisistä. Perustaminen tapahtui Kantturaniemessä Vainikkalan kylässä. Pääosa reserviläisistä muodosti III Pataljoonan konekiväärikomppanian. Näin syntyneen Jalkaväkirykmentti 1:n vahvuus oli kaikkiaan noin 3600 miestä.

Parakkielämää Lemillä 25.6.1941
SA-kuva

II JR 1:n esikunta Punkan talossa Lemillä 26.6.1941

Jatkosodan aikana JR 1:n  ryhmitysalueita ja taistelupaikkoja olivat Lemin lisäksi Nuijamaa, Ruokolahti, Rautjärvi, Ojajärvi, Kaukola, Kaarlahti, Räisälä, Sakkola, Valkjärvi, Kirjasalo, Lempaalanjärvi, Viipuri, VKT-asema, Valkeasaari ja Viipurinlahti. Hyökkäysvaiheen aikana sekä myös asemasotavaiheessa rykmentti suoritti sille annetut taistelutehtävät moitteettomasti. Kesäkuussa 1944 se joutui Kannaksella ylivoimaiseen tehtävään.  Rykmentti otti vastaan puna-armeijan suurhyökkäyksen läpimurron kesäkuun 10. päivä 1944. Valtavissa tykistökeskityksissä, lentopommituksissa ja panssarijoukkojen läpimurroissa rintama murtui. Valkeasaaressa taistelukentälle jäi kaatuneena tai kadonneena JR 1:stä yhteensä 382 miestä. Lisäksi haavoittui 400 sotilasta. Osa joukoista joutui pakokauhun valtaan. Asemista vetäytyminen, vaikka se tapahtui enemmän tai vähemmän kaoottisesti, pelasti kuitenkin osan. Mikäli sotilaat olisivat jääneet asemiin, heidät olisi täydellisesti tuhottu.

Muistokivi on Rutolasta tuotu Salpalinjan estekivi. Se on pystytetty 6.5.1972.

Laatassa lukee teksti: Tällä paikalla perustettiin Jalkaväkirykmentti 1, joka puolusti maatamme Karjalan kannaksella 1941-1944.

Puna-armeijan sotilaiden hautamuistomerkki Soskualla

Neuvostosotilaiden hautamuistomerkki Soskualla

Kierrokseni 1.11.2014 jatkuu...

Soskuan neuvostosotilaiden hautausmaan portti

Kuvattuani Lempiälän lakkautetun koulun jatkoin matkaa Lempiäläntietä (aikaisempi kansan antama nimi oli kuulemma Miljoonatie) joitakin satoja metrejä eteenpäin, kunnes saavuin Lempiäläntien ja Laivatien (alkuaan Tuomojantie) risteykseen. Sieltä häämöttääkin seuraava pysähdyspaikkani eli Soskuan neuvostosotilaiden hautausmaa. Se sijaitsee tien vieressä, joten sinne löytää huomattavasti helpommin kuin Laukkaradalla sijaitseville hautausmaille.

Paikallisten kertoman mukaan paikalla sijaitsi sotavuosina neuvostosotilaiden vankileiri. Vangit asuivat yhdessä parakissa piikkilanka-aidan takana. Kylän asukkaat tunsivat sääliä heitä kohtaan ja toivat ruokaa nälkäisille vangeille.

Alkuaan hautausmaalle haudattiin 39 vankia. Heistä ilmeisesti suurin osa kuoli Konnunsuon vankilassa olleella vankileirillä. Myöhemmin  (tämän lähteen mukaan vuonna 1950) sinne siirrettiin seitsemän Simolan pommituksessa kuollutta sotavankia. Hautausmaasta muodostui pitkäksi aikaa 48:n neuvostovangin viimeinen leposija.  Vuonna 2011 löytyi Joutsenon Anolasta kuuden neuvostosotilaan hauta. Heidät oli ammuttu pakoyrityksen yhteydessä välittömästi kiinnisaannin jälkeen ja haudattu samalla. Näiden sotilaiden hautarauhaa uhkasi soranotto. Niinpä heidän ruumiinsa kaivettiin ylös ja siirrettin Soskuan hautausmaalle. Näiden vankien uudelleenhautaus suoritettiin marraskuun lopulla 2011. Niinpä muistopaadessa kerrotaankin vainajien nykyiseksi lukumääräksi 54.

Tässä kuva uudelleenhaudattujen neuvostosotilaiden kuudesta arkuista Soskuan hautausmaalla.

Yleisnäkymä Soskuan hautausmaalle

Neuvostosotilaiden hautausmaat Suomessa

Kaakkois-Suomessa liikkuessa törmää aika-ajoin aidattuihin erityishautausmaihin perinteisten hautausmaiden ulkopuolella. Niiden keskellä on muistomerkkipaasi, jota koristaa punatähti. Punatähti viestii siitä, että kyseessä on neuvostoliittolaisten sotilaiden hautausmaa. Näitä hautasmaita löytyy lähes koko Suomen alueella, mutta silmiinpistävän paljon niitä on Lappeenrannan seudulla. Nuo hautausmaat ovat suhteellisen hyvässä kunnossa, koska Suomen valtio on sitoutunut huolehtimaan niiden säilyttämisestä ja ylläpidosta.

Tämä perustuu nykyisin Suomen valtion ja Venäjän federaation vuonna 1992 solmimaan sopimukseen. Siinä todetaan seuraavasti (§ 1):

Suomen tasavallan hallitus ja Venäjän federaation hallitus vaihtavat asianomaisten toimielinten välityksellä tietoja Suomen alueella olevista venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden hautapaikoista ja Venäjän alueella olevista suomalaisten sotilaiden hautapaikoista sekä niiden sijainnista. Tutkittuaan ja tarkennettuaan näitä kysymyksiä koskevat molemminpuoliset tiedot kumpikin sopimuspuoli laatii ja ylläpitää virallista luetteloa omalla alueellaan olevista toisen sopimuspuolen sotilaiden hautapaikoista. Luetteloja täydennetään tarvittaessa uusien hautapaikkalöytöjen johdosta.

Suomen tasavallan hallitus turvaa Suomen alueella olevien venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden hautapaikkojen ja muistomerkkien ja Venäjän federaation hallitus vastaavasti Venäjän alueella olevien suomalaisten sotilaiden hautapaikkojen ja muistomerkkien suojelun ja oikeuden niiden säilyttämiseksi määräämättömäksi ajaksi. Sopimuspuolet ottavat vastatakseen siitä, että kaatuneiden sotilaiden omaisten mahdollisuudet käydä näillä hautapaikoilla turvataan.
Kumpikin sopimuspuoli huolehtii kustannuksellaan alueellaan olevien toisen sopimuspuolen sotilaiden hautausmaiden ja muistomerkkien hoidosta ja ylläpidosta. Toinen sopimuspuoli voi halutessaan myös suorittaa tätä työtä kustannuksellaan.

Sopimuksen toisessa pykälässä tarkennetaan vielä:

Sopimuspuolten sotilaiden hautapaikkojen hoitoon sisältyy hautapaikkojen kunnostaminen, niiden pitäminen asianmukaisessa kunnossa ja säilyttäminen, muistomerkkien ja muistopatsaiden pystyttäminen, muistolaattojen asettaminen ja hautojen istutustyöt.

Puna-armeijan sotilaiden muistomerkki Mattilassa 3

Jatkoin sunnuntaina 26.10.2014 matkaa Laukkaradalla edelleen länteen. Oli pysähtynyt hetkeä aikaisemmin  männikön siimekseen kätkeytyneelle neuvostosotilaiden hautausmaalle.  Noin puoli kilometriä tuosta hautausmaasta sijaitsee kolmas ja samalla suurin. Edellisellä kerralla olin käynyt tällä, kuutostielle näkyvällä sotilashautausmaalla Kuutostien eteläpuolinen Laukkarata kätkee hiekkamaan helmoihin yhteensä noin 1350 puna-armeijan sotilasta.

Tämä kolmas sotilashautausmaa sijaitsee Korkea-ahontien kahden haaran välissä. Googlemapsin kuvanäkymä Korkea-ahontieltä löytyy täältä. Hautausmaa jää korkeajännitelinjan alle. Tällekään sotilashautausmaalle ei ole minkäänlaisia opasteita. Tässä hautausmaan kuvasatoa:

Laaja hautausmaa kätkee helmaansa 742 neuvostosotilasta

Hautausmaan muistomerkki

Näkymä haustausmaalle lännestä

Näkymä hautausmaalle idästä

Puna-armeijan sotilaiden muistomerkki Mattilassa 2

Tein tänä aamuna jälleen lenkin pyörällä ns. Laukkaradan (Laukkarata sijaitsee Lappeenrannassa Kuutostien eteläpuolella, Lavolan ja Mattilan kaupunginosien välisessä maastossa) kankailla.. Tällä alueella sijaitsee kolme suurta neuvostosotilaiden hautausmaata. Eilen kävin helpoimmin löydettävissä olevalla 400 sotilaan haudalla, joka sijaitsee aivan kuutostien varressa, Koppelontien ja Metsontien välissä.

Tänään siirryin Laukkaradalla vajaan kilometrin lännemmäksi mäntymetsään toiselle neuvostosotilaiden hautausmaalle. Tässä vierailun kuvasatoa:

Neuvostosotilaiden hautausmaa idästä päin katsottuna. Sitä ei ole millään tavalla merkitty opasteilla ja hautausmaa on piiloutunut hyvin metsän kätköihin. Niinpä täytyy tarkalleen tietää, missä se sijatsee, jollei halua vaellella metsässä pitkään

Hautausmaa ja sen portti

Hautasmaalle on haudattu 212 neuvostosotilasta

Hautausmaa on pitkä ja kapea. Se sijaitsee mäntymetsässä hiekkakankaalla

Puna-armeijan sotilaiden muistomerkki Mattilassa 1

Kuten tunnettua, kävivät, pieni mutta sisukas Suomi, ja suuri ja mahtava Neuvostoliitto, kaksi aseellista maaottelua toisen maailmasodan katveessa. Ensimmäistä (1939-1940) kutsutaan talvisodaksi ja jälkimmäistä (1941-1944) jatkosodaksi.

Suomalaiset joukot vangitsivat jatkosodan aikana suuret määrät puna-armeijan sotilaita, yhteensä noin 64 000. Heistä 19 000 - 22 000 menehtyi vankeutensa aikana. Pahimpia vuosia neuvostoliittolaisille sotavangeille olivat vuodet  1941- 1942. Suurin osa heistä kuoli nälkään ja aliravitsemuksesta johtuviin sairauksiin. Neuvostosotilaiden hautoja on noin 70 paikkakunnalla. Sotilaspiirit ovat aikoinaan kunnostaneet haudat. Nykyisen Lappeenrannan alueella näissä haudoissa lepää yli tuhat vainajaa.

Viime vuosinakin on vielä paljastunut uusia neuvostoliittolaisten sotilaiden hautapaikkoja, kuten vuonna 2011 Joutsenossa. Lappeenranta oli jatkosodan päätyttyä keskeinen neuvostosotavankien kokoamis- ja palauttamispaikka. Kaupungissa sijaitseva Linnoitus toimi luovuttamista odottavien punasotilaiden sotavankileirinä. Osa sotavangeista ei olisi missään tapauksessa halunnut palata Neuvostoliittoon. Palauttamista vastustivat varsinkin ne, jotka olivat vaihtaneet sodan aikana puolta ja siirtyneet taistelemaan Suomen armeijan riveissä puna-armeijaa vastaan.

Tämän aamuisen pyöräilyretkeni reitille sattui Mattilassa - kuutostien vieressä - sijaitseva neuvostosotilaiden hautausmaa. Olin vieraillut hautausmaalla aikaisemmin kerran, marraskuun puolivälissä 2013.  Ohessa kuvia hautausmaasta sekä marraskuulta 2013 että tältä aamulta.

Mattilan (Lappeenranta) neuvostoliittolaisten sotavankien hautausmaan muistomerkki kuvattuna marraskuussa 2013

Hautausmaan taustalla näkyy sen vieritse kulkeva kuutostie

Mattilan (Lappeenranta) neuvostoliittolaisten sotavankien hautausmaan muistomerkki kuvattuna marraskuussa 2013

Mattilan (Lappeenranta) neuvostoliittolaisten sotavankien hautausmaan muistomerkki kuvattuna marraskuussa 2013

Mattilan (Lappeenranta) neuvostoliittolaisten sotavankien hautausmaan muistomerkki kuvattuna lokakuussa 2014

Mattilan (Lappeenranta) neuvostoliittolaisten sotavankien hautausmaan muistomerkki kuvattuna lokakuussa 2014. Haudalle tuodun seppeleen olivat sen tekstien mukaan laskeneet "vanhan venäläisen kaupungin" Viipurin edustajat

Muistomerkin teksti kertoo siihen haudatun 400 neuvostosotavankia