Lemin Urolan uhrikivi

Lemin Urolan uhrikivi kylätien vieressä

Uhrikiven päällä on selkeästi näkyvissä
siihen kaiverrettuja kuppeja

Lemin lenkin ehdottomiin kuvauskohteisiin kuului jälleen uusi kivi. Nimittäin kunnasta löytyy myös muinaisia uhrikiviä.  Lemin Urolassa, Urolantien varrella, Keskitalon maalla on tien vieressä komea kivi, jonka yläpinnalla on yhteensä 15 uhrikuoppaa. Rapakivi on kooltaan  1,5 x 4,3 x 2 metriä. Uhrikivi tuli tutkijoiden tietoon vasta vuonna 1977, kun paikallislehti Yhteissanomat julkaisi siitä kirjoituksen. Kivi on uhrikiville luonteenomaisesti keskellä viljelysmaisemaa.

Uhrikiviä on kautta aikainen selitetty yhdistämällä ne primitiiviseen kaskiviljelyyn ja istutuskepin käyttöön. Kuopat kuvaisivat kaivinkepillä tehtyjä kuoppia, joihin kylväminen tapahtui. Kuoppien tekemiseen uskottiin avaavan tien maan hedelmälliseen kohtuun ja jyvien, rasvan tms. sijoittaminen kuoppaan symbolisoi viljan kylvämistä maahan. Kuopat ovat siis hedelmällisyyden merkkejä. Mikäli ne ovat siis jo primitiivisen kaskiviljelyn ajalta, ne ovat peltoviljelyä ja kyläasutusta edeltävältä ajalta eli rautakaudelta.
 
Suomessa kuppikiviä on löytynyt varsinkin maan länsi- ja eteläosista. Suomesta tunnetaan yhteensä yli 350 kuppikiveä. Niiden käyttö on jatkunut historialliseen aikaan, syrjäisillä paikoilla jopa 1900-luvulle saakka. Tällöin niiden käyttö on liittynyt esimerkiksi sairauksien parantamiseen. Suomesta löytyneitä kuppikiviä pidetään pääasiassa rautakautisina, mutta osin myös keskiaikaisina.

Lähikuva Urolan kuppikiven yhdestä kupista

Kivien kuoppien merkityksestä on monenlaisia oletuksia ja suomalaisia kansanperinteitä. Usein kivet ovat olleet uhripaikkoja. Uhreja, kuten viljaa, jätettiin kiven koloihin suvun vainajille, haltijoille tai maahisille sato- ja pyyntionnen toivossa. Jotkut uskoivat, että kuoppiin jääneellä sadevedellä on parantava vaikutus. Loitsuissa karkotettiin kipuja ja vaivoja kivien reikiin.
Vainajien uskottiin vaikuttavan ihmisten jokapäiväiseen elämään, viljan kasvuun ja karjan menestykseen. Kylillä ja suvuilla oli omia pyhiä paikkoja, joissa vainajille uhrattiin menestyksen saavuttamiseksi.  Uhripaikkoja ovat olleet haudat sekä kuppikivet ja -kalliot, jotka sijaitsivat usein rautakautisissa kalmistoissa ja vanhojen viljelysmaiden reunoilla.  Hedelmällisyysriitissä kuppikiviin on uhrattiin mm. viljaa.

Urolasta, Vanhan Keskitalon pihapiiristä, löytyi myös toinen kuppikivi vuonna 2008. Sen kuvaaminen sai tällä kertaa jäädä odottamaan parempaa tilaisuutta.

Veriteko Savitaipaleella, osa 3: Aitta-Taavetin kertomaa

Aikaisemmin olen kahdessa kirjoituksessa,  Veriteko Savitaipaleella ja Veriteko Savitaipaleella, osa 2: Kummitteleva saarnamies,  kertonut traagisista tapahtumista Savitaipaleen Karhulan kylässä helmi - maaliskuun vaihteessa vuonna 1884. Tällöinhän ammuttiin viipurilaista nikkaria Emanuel Välikangasta, joka menehtyi kolmen päivän kuluttua. Tapahtuma aiheutti myös pakinoitsijan kokemia jälkikummallisuuksia. Tässä osassa kerron, mitä tapahtumien keskipisteen, Karhulan talon silloinen isäntä aitta-Taavetti eli David Rusthollkarhu oli ampumisesta muistellut 1920-luvun alussa silloiselle Säänjärven kansakoulun opettajalle. Tarinassa on monia pieniä yksityiskohtia, jotka eivät täsmää oikeudenkäyntipöytäkirjojen kanssa. Mutta päälinjat ovat kohdallaan. Muistelo on julkaistu Yhteissanomissa vuonna 1972 (5/3.2.1972).

...Kului talvi, tuli kevät ja särenkutuaika. Minä olin ostanut askarteluilloissamme kudottuja särkimertoja, ja nyt oli kova halu saada merrat järveen, mutta en tiennyt kuinka ne sinne laitetaan. Silloin tapasi rannalta Aitta-Taavetin, joka läksi minulle sitä taitoa opettamaan. Aitta-Taavetti oli oikealta nimeltään Taavetti Rusthollkarhu, eli mies, jonka entisessä kotitalossa koulua pidin. Kun hän oli muuttanut asumaan veljensä aittaan Matinniemelle (tilannimi), kansa antoi hänelle nimeksi aitta-Taavetti. Hän oli siis oikea mies selvittämään kotini "tunnepurkaukset".

Karhulan koulu 1920-luvulla. Koulutoiminta aloitettiin Säänjärven - Karhulan alueella vuonna 1920, vuotta ennen oppivelvollisuuslain voimaantuloa. Koulupaikaksi osoitettiin kunnan omistama Karhulan tila (jonka oli omistanut aikaisemmin David Rusthollkarhu) , joka oli tullut kunnan omaisuudeksi pakkohuutokaupassa.  Koulupiirin nimikin muutettiin Säänjärvestä vuonna 1926 Karhulan koulupiiriksi koulun sijannin perusteella. Vuonna 1948 nimi muutettiin takaisin Säänjärven piiriksi.

Kun istuin veneen perässä ja Taavetti soutaa lirputteli hiljaa niin kysyin häneltä suoraan, asiaa mitenkään perustelematta, muistiko hän koskaan kodissaan tapahtuneen jotain oikein voimakasta iloa, surua tai riitaa ta jotain muuta vaoimaksta tunteenpurkausta, joka olisi sattunut perjantaipäiväksi. Taavetti naurahti ja sanoi

"Kuka se jaksaa muistaa, minä viikonpäivänä kotona riidellään tai itketään. Eiköhän niitä ajanpitkään sattune jokaisen viikonpäivän osalle." 

Mutta sitten Taavetti vakavoitui ja alkoi ääneen muistella

"mikäs viikonpäivä se olikaan? Sunnuntaina ja maanantaina oltiin Laakolla, tiistaina ja keskiviikkona Nikkilässä, torstaina ja perjantaina... Kyllä se sattui perjantaina". 

Voitte arvata kuinka utelias oli ja kuinka kärsimättömästi odotin selitystä, mikä sattui perjantaina. mutta aitta-Taavetilla ei ollut kiirettä. Hän näytti vaipuneen omiiin ajatuksiinsa, vetäisi pari aironvetoa ja sylkäisi tupakkasyljen veneen laidan yli. Ajatteli vielä hetken, käänsi mällinsä toiseen poskeen ja alkoi kertoa (Mainitsen lyhyesti päätapaukset):

Pitäjään oli tullut laestadiolainen saarnamies, jota kutsuttiin lyhyesti vain "papiksi". Hän oli pitänyt kahden päivän ajan hartaustilaisuuksia eri kylissä. Vasaran Matin Ulla-emäntä, oli ollut jokaisessa tilaisuudessa mukana. Varmaankin kotityöt olivat tänä aikana tulleet heikosti hoidetuiksi ja Matti oli asiasta hermostunut. Kun vietettiin toista hartauspäivää Taavetti Rusthollkarhun silloisessa talossa, oli Vasaran Matti ilmestynyt pihaan ja huutanut niin kovaa, että kaikki hartaustilaisuudessa olevan sen varmasti kuulivat: Uulaa kotiin". Seurat keskeytyivät ja Ulla aikoi lähteä kotiin, mutta "pappi" ja muutkin mukana olevat estelivät ja selittivät, että Ullan olisi parasta jäädä odottelemaan, kunnes Matti vähän rauhoittuisi. Kun Ullaa ei kuulunut ulos, lähti Matti kotiinsa. Mutta ei kulunut pitkälti, kun Matti tuli uudestaan ja nyt hänellä oli haulikko kädessä. Taas kuului hänen karjaisunsa "Uullaa kotiin". Seuratuvassa nousi hälinä, eikä Ullaa laskettu kotiin, eikä hän olisi uskaltanutkaan mennä. Miehet pitivät neuvoa pappinsa johdolla ja tulivat siihen tulokseen, että Matilta otetaan haulikko pois.

Läpikuljettavan eteisen takaovesta meni ulos kaksi miesryhmää, jotka asettuivat talon kummankin pihanpuoleisen nurkan taa odottamaan eteisen pihanpuoleisen oven takana olevan "papin" ryhmän merkinantoa rynnätäkseen kaikki samanaikaisesti haulikkoon ja Mattiin kiinni. "Pappi" antoi merkin ja avasi oven ja Matti ampui oviaukkoon..."

"Matti joutui aikanaan mielisairalaan, mutta pappi kannettiin haavoittuneena sinun kamariisi ja kuoli iltayöstä sängyssä, joka oli samassa paikassa, missä sinunkin sänkysi nyt on", lopetti Aitta-Taavetti kertomuksensa....

Pakinoitsija lopetti kertomuksensa seuraavin loppusanoin:
Älä sinä lukijani ota tätä tarinaa vakavasti. En minäkään. Siinä on jossain virhe. Totuus, muistikuvat ja mielikuvitus ovat jossakin kohtaa sotkeentuneet. Missä? Se onkin jo toinen juttu.
Y.L.

Ja tarina jatkuu.....
  TÄÄLLÄ

Veriteko Savitaipaleella, osa kaksi: kummitteleva saarnamies

Edellistä Veriteko Savitaipaleella - artikkelin osaa tehdessäni kaivoin arkistojeni kätköistä Yhteissanomissa vuonna 1972 (5/3.2.1972) olleen artikkelin Koinmäen kuulumisia - kummitusjuttu. Siinä paikallinen kansakouluopettaja ja kyseisen lehden pakinoitsija muisteli, mitä hän kuuli 1920-luvulla tapahtumista. Kertojana oli seuratalon silloinen isäntä, aitta-Taavetiksi kutsuttu  David Rusthollkarhu. Samalla kirjoittaja kuvasi tuossa talossa itse kokemiaan yliluonnollisia ilmiöitä. Kun aikoinaan 1990-luvulla tein Savitaipaleella haastatteluja, minulle kerrottiin, että artikkeliin olisi kirjoitettu vastine, mutta en sitä ole lehdestä löytänyt. Lehdessä oleva tarinahan sisältää selviä asia- ja nimivirheitä, mikä on ymmärrettävää, koska kirjoittaja oli kuullut tarinan jo 50 vuotta aikaisemmin. Artikkeli on sen verran mielenkiintoinen, että haluan jakaa siitä palasia teillekin. Tässä ensin kirjoittajan yliluonnolliset kokemukset:

Kun syksyllä 1922 tulin mainitun koulun (Säänjärvi) opettajaksi oli oppivelvollisuuspari vuotta sitten astunut voimaan... Koska koulupiiri oli uusi, ei siinä ollut vielä varsinaiseksi kouluksi rakennettua taloa, vaan se toimi kunnan Taavetti Rusthollkarhun pakkohuutokaupasta ostamassa talossa (eli siis talossa, jonka pihamaalla Emanuel Välikankaan ampuminen tapahtui). Se oli vanhaa rakennustyyliä, joka oli kehittynyt kaksi savutupaa ja niiden välisestä eteisestä käsittävästä rakennuksesta. Isosta tuvasta oli tehty luokka, jossa opetin samanaikaisesti 54 oppilasta. Pienestä tuvasta oli tehty kaksi kamaria ja läpikuljettavan eteisen toiseen päähän oli tehty keittiökomero... Kun perjantai-iltoina istuin työpöytäni ääressä syventyneenä oppilaitteni tekemiin virheisiin (eli vihkojen tarkastamisesta oli kysymys), kuulin useamman kerran, kuinka isäni keskellä yötä meni ulos, niin ainakin alussa luulin, kolisteli eteisessä, tuli minun kamariini ja seisattui tuolini taakse. Kun käännyin kysymään hänen asiaansa, ei siellä ollutkaan ketään. Päättelin kuulleeni väärin... Jäi mainitsematta, että sekä isäni että äitini asuivat luonani mainitulla koululla.

Melkein jokaisena iltana oli äitini odottamassa tuloani (iltamista) valvoen ja kyseli, olinko käynyt välillä kotona jotakin hakemassa. Kun ihmettelin kysymystä, sanoi hän kuulleensa askeleita huoneestani sekä oven avautuvan ja sulkeutuvan, mutta ei ollut nähnyt minua, vaikka tavoitti.

Joskus sattui, että selvisinkin perjantai-iltana tavallista aikaisemmin vuoteeseeni. Silloin kuului lattialta jotain rapinan tapaista. Kuvittelin se aiheuttajaksi rottia tai hiiriä. Mutta kun rapina esti uneen vaipumasta varasin valoneuvot käteeni ja jäin kyljelläni loikoen odottamaan sen uudelleen alkamista. Kun rapina oli juuri sänkyni vieressä, valaisin lattian. En onnistunut koskaan näkemään rapinan aiheuttajaa toimin kuinka nopeasti tahansa.

Seuraavana vuonna siirryin Valkolanmäen koululle ja eräänä seuraavista vuosista oli Karhulan koululla opettajana hyvin reipasotteinen Esteri Järvinen. Kun hän kerran oli vierailemassa luonani, kysyin häneltä kuin ohimennen: "Kuinka sinä saat siellä yksinäisyydessä iltasi menemään, etenekin perjantai-illat?" "Tarkoitatko joka perjantaista kylämiestä", hän kysyi vuorostaan ja jatkoi: "Minä olen oikein hyvä ystävä hänen kanssaan. Kun korjaan vihkoja, seisoo hän olkapääni takana ja tarkastaa, että teen kunnollista työtä...

Nyt on talo purettu ja varmasti kaikki kummitukset hävinneet...

Tarina jatkuu TÄÄLLÄ