Lemin Hattumäki - linnoitusrakenteita kahden maailmansodan ajalta

Hattumäen panssariestekaivannon infotaulu.
Lemin keskustaajamassa ja sen lähiympäristössä kiertelee Itsenäisyyden polku, joka opastauluineen on oiva opas sekä maamme että Lemin historiaan

Hattumäen kupeessa, Lemin keskustasta noin kilometri pohjoiseen, Savitaipaleelle vievän tien varressa seisova opastaulu on pitkään askarruttanut mieltäni. Tällä kertaa (26.7.2015) pysäytin pyöräni ja ryhdyin tarkemmin tutkimaan, mitä taulussa kerrotaan. Vast’ikään uusittu opastaulu kertoo, että kyseessä on alue, jonne rakennettiin puolustusrakenteita jo 1. maailmansodan aikana. Olin Hattumäkeä ennen käynyt tervehtimässä Lemin koulumänty-parkaa, Lemin "obeliskia", Jalkaväkirykmentti 1:n muistomerkkiä ja monta muuta paikallishistoriaan liittyvää paikkaa, mutta niistä myöhemmin.

Hattumäeltä Leminkirkolle päin johtava yhdysjuoksuhauta

Varsinaiset venäläisten sodan vuoksi käynnistämät linnoitustyöt alkoivat Lemillä kevätttalvella 1916. Ne toivat Lemille noin 300 venäläistä sotilasta ja rakentajia valvovia santarmeja. Linnoitustyömaalla tarvittiin myös palkattua työvoimaa. Sitä olikin enimmillään noin 1400 muualta tullutta työntekijää. Heistä osa oli työhön pakko-otettuja. Lisäksi töissä oli vielä noin 1300 lemiläistä. Palkkataso oli linnoitustöissä hyvä. Se oli arviolta kolminkertainen verrattuna tuon ajan maatyöläisen palkkaan. Rahaa työmaat toivat seudulle runsaasti. Näiden patteri- ja lintaasitöiden aikana kerrotaan Lemillä olleen rahaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Niinpä Lemin Säästöpankki joutui rajoittamaan talletusten vastaanottamista, koska pankilla oli vaikeuksia korkojen maksamisessa. Pankki ei nimittäin sota-aikana saanut talletuksia riittävän tuottavasti sijoitetuksi. Sotavuosina laukannut voimakas inflaatio teki talletuksista nopeasti melkein arvottomia. Markan arvo käytännössä romahti. Maailmansodan alusta vuoteen 1921 mennessä sen arvo oli pudonnut vain kymmenenteen osaan entisestään.

Venäläisten suunnittelemilla linnoitteilla katkaistiin järvikannaksia. Linnoitusvyöhyke alkoi Urolasta, jatkui Hattumäelle ja edelleen Rosioronmäkeen, Tauriin ja Keskisenpäähän. Kivijärven ja Lahnajärven välinen Vuolteenkangas linnoitettiin vahvasti. Linnoitusrakenteisiin liittyivät olennaisesti tykki- eli huoltotiet. Toinen niistä lähti Olkkolanmäeltä ja toinen Vuolteenkankaalta. Jälkimmäinen oli jopa kymmenen metriä leveä.

Juoksuhaudat ja pesäkkeet nävät vielä hyvin maastossa

Ensimmäisen maailmansodan lintaaseja ei koskaan käytetty tarkoitukseensa. Niitä ei koskaan saatu myöskään valmiiksi. Rakentamista valvoneita venäläisiä sotilaita lähti Lemiltä heti maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Viimeiset poistuivat loka – marraskuussa 1917. Rakennustyöt keskeytyivät vähitellen.  Niitä ei missään vaiheessa kiirehditty, koska työmaata valvoneet venäläisupseerit eivät halunneet rintamalle. Työmaalla lintsattiin ahkerasti ja tehtiin monenmoista vilunkia. Jokunen isäntä kuljetti samaa kivilastia kolmen päivän ajan eri kiertoteitä pitkin nostaen samasta lastista monet korvaukset. Epämääräisestä laskutuksesta hyötyivät sekä rakennustöitä valvoneet venäläiset että helpommalla pääsevät lemiläiset työmiehet.

Linnoituskaivantojen varsilta löytyi runsaasti kypsiä
mustikoita ja metsämansikoita

Vaikka työmaalla maksettiin hyvin, jäi lemiläisiä kaivertamaan ilman korvauksia hakattu puusto, tuhotut viljelysmaat, niityiltä ja pelloilta linnoitusten peitteeksi viedyt mullat sekä maksamattomat majoitusmaksut. Lemiläiset hakivatkin runsain joukoin (172 anomusta) korvauksia valtiolta vuosina 1918 – 1919. Jonkin verran varoja saatiin myymällä venäläisiltä jäänyttä puustoa, rakenteita ja rakennuksia. Lopulta korvausta saatiin vaatimattomina Valtion sotavahinkolainan obligaatioina.

Alueelle rakennettiin lisää panssarikaivantoja ja muita puolustuslaitteita jatkosodan aikana 1941 – 1943 . Lemin kirkonkylä suojattiin kaikkiin suuntiin rakentamalla teiden poikkipanssariestekaivannot. Niiden yli pääsi tilapäisiä siltoja pitkin. Puolustusrakenteita tekivät nuoret pojat sekä rintamalle jo liian vanhat työvelvollisuusikäiset miehet. Linnoitustöiden tuloksena Toukkalantie oli katkaistu Hattumäen laidasta, kirkonkylän puolelta, Vainikkalantie oli poikki Pyörä-Sinkon takaa, Iitiäntie Pappilanmäen kohdalta ja Uimintie Suntionmäestä.

Hattumäen laelle on kallioon kaivettuna tulenjohto-  ja
tähystyspaikka. Sinne olivat seudun nuoret miehet
rakentaneet vapaa-ajanviettopaikkansa.

Tauriin, noin kaksi kilometri Lemin kirkolta Lappeenrannan suuntaan, sijoitettiin vuonna 1943 Karjalan kannakselta siirretty varavankila. Nämä vangit kaivoivat myös panssariesteitä Keskisenjärven ja Syntymäisen järven väliselle:

Hannajoen varressa on edelleen näkyvissä juoksuhautoja. Niistä johtaa yhteyshauta Lemin kirkolle päin.  Hattumäen päällä oli komento- ja tähystyspaikka. Juoksuhaudat ja panssariestekaivannot ovat maastossa vielä hyvin nähtävissä.

Myrän mutka Nuijamaalla (Päivitetty 13.3.2016)

Komean jylhä näkymä Myrän mutkan uloimmasta pussista
Pankanmäeltä, Myräntien varrelta

Saavumme My[y]rän kylään

Lauantaisen pyöräilyni kohteena oli 18.7.2015 itärajassamme oleva ns. Myrän mutka. Tuo Nuijamaan kirkolta itään kurkottava kuhmu on aina herättänyt Suomen itärajaa kartalta katsoessani mielessäni kysymyksiä. Miten tuo mutka on muodostunut ja mitä tuolla mutkassa on? Kiersin tällä kertaa reittiä Nuijamaa - Pohjola - Myrä - Hiiri - Parja - Kattelus - Kouvola - Ruokola - Kaarna - Kokkila - Nuijamaa. Myrän mutkan kylistä jäi kulkematta tällä kertaa Kontu. Otin matkalta joitakin kuvia, mm. Myrän kylässä olevasta pienestä muistomerkistä, kyläaukeista ja näkymän Pankanmäeltä, joka on Myrän mutkan kaukaisin kolkka. Hiljaiselta vaikuttivat kylätiet tämän pussin pohjalla. Muutamia kyläläisiä löysin kuitenkin juttukaveriksi Hiiren kylällä. He kertoilivat sotien jälkeen vielä 1950- ja 1960-luvuilla keränneensä metsistä sotilaskypäriä, pikakiväärin lippaita jne. Tykistökeskityksissä ja muissa sotatoimissa kaatuneiden suomalaisten kuolinpaikkoja löytyi silloin vielä  risteillä merkittyinä puiden kylkiin. Metsistä löytyy kuulemma vieläkin juoksuhaudan pätkiä ja konekivääripesäkkeitä.

Tuon Myrän kylän nimi on vuoden 1935 kartassa Myyrä ja kylässä oleva järvi Myyräjärvi, joten Hiiren ja Myyrän kylät rajautuivat toisiinsa. Myrä-sukunimen ja kylännimen alkuperästä löytyy perusteellinen selvitys täältä.

Hiiren tienhaara My[y]rän kylässä

Rajalinjan muotoutuminen Nuijamaalla

Moskovan rauhansopimuksessa 1940 vahvistettu rajalinja noudatteli pääosin Uudenkaupungin rauhan rajaa vuodelta 1721. Nuijamaan pinta-alasta ja sen väestön asuinalueista jäi yli puolet luovutetulle alueelle. Kirkonkylä jä rakennuksineen rajalinjalle, tosin tälle puolelle rajaa. Raja kulki linjalla Rapattila - Sorvali - Räihä - Myrä - Kontu. Lopullisesta rajalinjasta oli pitkään kuitenkin epätietoisuutta. Neuvostojoukot miehittivät 21.3.1940 lähes koko pitäjän alueen aina Suikkia, Kokkilaa ja Marttilaa myöten. Huhtikuussa tilanne jatkui epäselvänä. Lopulta kesäkuussa 1940 rajalinjaa saatiin sovittua ja Nuijamaan kirkonkyläkin palautui Suomelle. Niinpä kesäkuun 30. päivänä Nuijamaan  miehityksen jäljiltä huonoon kuntoon jääneeseen kirkkoon kokoontui parisataa nuijamaalaista talvisodan sankarivainajien siunaustilaisuuteen. Elokuussa 1940 viimeiset kontulaisetkin pääsivät palaamaan kotitaloihinsa

Rajalinjan epätietoisuuden syynä oli Moskovassa tehdyn rauhansopimuksen liitteenä olleen kartan suuri mittakaava (1: 1050 000). Se jätti tilaa runsaasti tulkinnoille. Suomalaiset saivat neuvostoliittolaisten  ehdotukset uudesta rajalinjasta Viipurissa 3.4.1940 uusine karttoineen (tällä kertaa mittasuhde oli 1: 100 000). Uusi rajalinja kulki kyseisessä ehdotuksessa mahdollisimman lännessä. Sen mukaan Nuijamaan kirkonkylä olisi kuulunut Neuvostoliitolle. Nuijamaan kirkonkylän ja monia muitakin kunnan alueita, pelasti rajasekakomitean suomalaisen puheenjohtajan, geodeetti Ilmari Bonsdorffin oivallus. Hänen ehdotuksessaan annettiin molempien maiden geodeeteille tehtäväksi määrittää teoreettinen rajaviiva , joka sitten olisi rajankäynnin peruste. Näin sovittiinkin, molempien maiden geodeetit suorittivat mittaukset ja rajalinja vedettiin sen mukaan Nuijamaan kirkonkylän kohdalla järven etelärannalle. Rajalinja jäi näin ollen huomattavasti idemmäksi ja etelämmäksi, kuin neuvostoliittolaisten antamassa ehdotuksessa. Sekä Nuijamaan kirkko että pappila ( Marko Tikan mukaan näin, mutta tuon ajan kartta väittää pappilan sijainneen muutama sata metriä rajalinjan väärällä puolella???) jäivät sen mukaan Suomen puolelle. Nuijamaalaisille iloisesta uutisesta kertoi oheinen Etelä-Saimaa-lehti kesäkuun 2 päivänä 1940.

Myrän mutkan synty

Myrän peltoaukeita

Hiiren kylätie

 Molempien maiden geodeettisten mittausten perusteella Enson teollisuusalue kuului reilusti Suomen alueelle. Ulkoasianministeri Vjatseslav Molotov oli ilmoittanut kuitenkin Suomen silloiselle Moskovan suurlähettiläälle Juho Kusti Paasikivelle 10.4.1940, että Enson asema ja tehdas jäävät Neuvostoliiton puolelle. Enson luovuttamisen estämiseksi suomalaiset tekivät lukuisia maanvaihtoehdotuksia, mutta neuvosto-osapuoli pysyi tinkimättömänä. Heille oli kuitenkin tapahtunut pieni huolimattomuus aikaisemmin. Enson kohdalla olisi pumppuasema vesitorneineen jäänyt Suomen puolelle. Niinpä Neuvostoliitto esitti aluevaihtoa. Suomi luovuttaa pari neliökilometriä lisää maata Ensosta, ja saa vastineeksi alueen jostakin muualta. Suomalaiset olisivat halunneet vastineeksi Koitajoen vartta Ilomantsista, mutta tähän Neuvostoliitto ei suostunut. Neuvostoliittolaiset tarjosivat palan maata Nuijamaalta. Alue oli 18 neliökilometrin laajuinen alue Nuijamaan kirkonkylän ja Konnun välistä. Paasikivi sai valtuudet sopia aluevaihdosta. Lopullinen rajalinjasopu syntyi kuitenkin vasta heinäkuussa 1940, kun Suomi sai vielä kahdeksan neliökilometria lisämaata Paavolan alueelta Nuijamaalta. Yritin karttojen avulla selvittää, missä tuo Paavolan alue tarkalleen on, mutta en siihen saanut selvyyttä. Paikalliset asiantuntijat, kertokaa blogistille, missä tuo alue sijaitsee?

Tiedustelu- ja kaukopartiomatkojen lähtöalue

Hiiren peltoaukeita

Itään pistävä Myrän alue muodostui välirauhan aikana suomalaisen tiedustelutoiminnan lähtöalueeksi. Seudun erämainen, louhikkoinen ja vaikeakulkuinen maasto selittänee maantieteellisen sijainnin lisäksi sen suosiota lähtöalueena. Esa Anttalan kuuluisaksi tulleen romaanin Hopeaa rajan takaa (josta tehtiin vuonna 1963 elokuva, pääosassa mm. Spede Pasanen) tapahtumat alkoivat juuri Myrältä 4.6.1941. Kolmimiehinen partio, Toivo Paavilainen, Urpo Lempiäinen (= kirjailija Esa Anttala, 1917 - 1977) ja Eugen (Ese) Wist lähtivät pitkälle hopeanhaku- ja tiedustelumatkalle. Miehet kävivät onnistuneesti hakemassa Wistin perheen kätketyt hopeat Uudenkirkon Rieskjärveltä, perheen kesämökin läheisyydestä.

Esa Anttalan kirjan kansi

Matka kesti 13 vuorokautta ja kilometrejä kertyi 245, melkoinen suoritus siis. Samoihin aikoihin lähti jälleen uusi partio Myrältä, kokeneet kivennapalaiset partiomiehet Ilmari Tolvanen ja Arvo Mörö. Myrän maasto oli tullut heille tutuksi kahdeksan tiedustelumatkan aikana edellisenä kesänä. Mörö ja Tolvanen palasivat onnistuneelta matkaltaan,  jälleen Myrän kautta,  viikon päästä. Myrän seutu koitui sekä Tolvasen että hopeanhakumatkalla mukana olleen Toivo Paavilaisen kohtaloksi. Nämä kaatuivat Myrän maastossa 19.7.1941. Tolvanen oli tuomassa partiotaan 19 päivän matkalta Länsi-Kannakselta.

Lähteet:
Kaino Rastas (1997): Salaista tiedustelua. osa VII. Rautulaisten Lehti 3/1997.
Marko Tikka (2008): Kanavan kansaa, rajan väkeä. Nuijamaan historia 1860 - 1989 (203 - 204)
Juha Pohjonen: (2008): Nuijamaan kirkonkylän pelastuminen. Teoksessa Kanavan kansaa, rajan väkeä (213 - 214)

Pahimmillaan Suomen itäraja olisi siirtynyt huomattavasti lännemmäksi Nuijamaan kohdalla, aina Ruokolan kylän reunaan

Nuijamaan kirkko

Nuijamaan kirkko ja kellotapuli

Kaatuneiden muistopäivänä 17.5.2015 tekemälläni pyöräretkellä pysähdyin myös Nuijamaan kirkolle. Seisahduin toviksi Sormuskiven luona ja kuvasin myös sankarihautausmaata ja sotiin liittyvää muistokiveä. Sen jälkeen siirryin kirkon luokse. Kirkko sijaitsee vain parin sadan metrin päässä Venäjän rajasta. Nuijamaa ja sen lähellä sijaitsevat kylät kuuluivat aikoinaan Viipurin seurakuntaan. Kylät olivat varsin kaukana Viipurista. Näin ollen pappia ei näkynyt seudulla kuin aniharvoin huonojen kulkuyhteyksien takia. Niinpä seudun asukkaat halusivat perustaa oman seurakunnan ja rakentaa sille kirkon.

Nuijamaan kirkko kuvattuna sen eteläpuolelta

Asukkaiden tyytymättömyyttä tilanteeseen kuvaa hyvin rehtori A.G. Coranderin kirje 9.1.1877 Porvoon hiippakunnan piispalle.  Hän kirjoitti:  

Me palkkaamme tosin tätä nykyä neljä pappia, mutta vain kaksikertaa vuodessa me näemme jotain jälkiä heistä, nimittäin kinkereillä talvella ja voinkeruuaikana kesällä. Mutta kun nykyisin suntio yksinään on tämän jälkimmäisen toimen hoitanut, on pappien kohtaaminen supistunut yhteen kertaan vuodessa. Senpä tähden emme tuskin voi tunteä varsinkaan pitäjämme kirkkoherraa, jos hän kadulla vastaan tulisi. Kirkossa käymme tavallisesti vain kerran vuodessa, rippipyhänä. Elämme todella niin kuin lappalaiset ja pakanat ja näin tulisi varmaan jatkumaan vaikka palkattaisiin 7 pappia, jos ne kaikki pannaan asumaan Viipuriin.

Kellotapuli

Nuijamaalaisten toive toteutui lopulta vuonna 1887. Silloin saatiin valmiiksi hirsinen, tornityyppinen kirkko, joka oli rakennettu talkootyönä. Vihkimisen suoritti Porvoon hiippakunnan piispa C.H.Alopaeus neljän papin avustamana. Kirkon omisti edelleen Viipurin seurakunta. Koska seudun asukasluku oli kuitenkin vähäinen, ei omaa seurakuntaa sinne vielä tuossa vaiheessa kuitenkaan perustettu. Perustamislupa saatiin senaatilta lopulta vuonna 1903. Tässä yhteydessä siihen liitettiin myös naapuriseurakunnista rajakyliä. Nuijamaan seurakunnan ensimmäiseksi omaksi papiksi saapui  K. A. Olander.

Kirkko jatkoi elämäänsä tamän jälkeen osana Nuijamaa kirkonkylän maisemaa kesään 1941 saakka. Silloin, jatkosodan alkuvaiheissa, rintamalinjan kulkiessa heti kirkon eteläpuolella, neuvostoliittolaisten joukkojen ampuma kranaatti sytytti kirkon tuleen. Kohtalokas päivämäärä oli 30.6.1941. Myös hautausmaa kärsi tulituksessa vahinkoja. Kirkon alttaritaulu onnistuttiin pelastamaan.  Tämän jälkeen jumalanpalvelukset pidettiin vuosien ajan läheisellä koululla ja myöhemmin pitäjäntuvassa.


Jatkosodan aikana, rintamalinjan siirryttyä kauas Kannaksen itäosaan,  puuhattiin uuden kirkon rakentamista. Suunnitelmat johtivatkin niin pitkälle, että professori Lars Sonckilta tilattiin piirustukset tilavaa tiilikirkkoa varten. Nämä rakennushankkeet haudattiin, kun talvisodassa jo luovutettu osa pitäjästä (n. 2/3) kunnasta) jouduttiin antamaan jälleen Neuvostoliitolle.

Lopulta vanhan kirkon paikalle rakennettavalle uudelle, pienemmälle kirkolle tilattiin piirustukset arkkitehtitoimisto Salmio & Toiviaiselta. Kirkon suunnitteli arkkitehtipariskunta Esko ja Tarja Toiviainen. Kirkon rakentamista avustivat Kirkkoja Karjalaan-yhdistys ja Maailman Luterilaisen liiton amerikkalainen komitea. Rakennuksen harjannostajaisia vietettiin kesäkuussa 1948. Kirkko vihittiin  saman vuoden joulukuussa, toisena adventtina. Kirkon kellotapuli valmistui pari vuotta myöhemmin. Sen on valmistanut nuijamaalainen seppä Mikael Samppa. Kirkko oli rakennettu puusta ja siinä oli 300 istumapaikkaa. Neljän perusäänikerran urut valmisti Kangasalan urkutehdas. Rakennusurakoitsijana toimi Lauritsalan rakennusosuuskunta, sähkötyöt Laatusähkö ja sepäntyöt edellä mainittu seppä Mikko Samppa.

Kirkon takana olevassa puistossa on vuonna 1941 tuhoutuneen kirkon muistomerkki. Elis Ruokosen ideoima muistomerkki on tankkiesteesta valikoitu kivenlohkare, joka kuvaa murtunutta kirkontornia.

Nuijamaan 30.6.1941 tuhoutuneen kirkon muistomerkki

Tuhoutuneen kirkon muistolaatta

Salpalinja, Juvolan tykkipatteri Lemillä

Juvolan patterin opastaulu itäisimmassä eli 4. asemassa

Salpalinjaan perehtymiseni on tänä talvena jatkunut tutustumisella parikin kertaa Juvolan tykkipattereihin Lemillä. Aikaisemmin syksyllä 2014 kolusin Lemin Kärmeniemen tykkipatterilla, joka kuului myös salpalinjan rakenteisiin.  Kävin ensimmäisen kerran Juvolan pattereilla pakkaspäivänä joulupyhien välissä ja toisen kerran nyt, huhtikuun alussa (11.4.2015). Varsinaisen Salpalinjan takapuolelle sijoitettiin linnoitustykistöä, jolle rakennettiin valmiit suojat ja asemat. Niistä olisi voitu tulittaa lähestyvää vihollista ja tarvittaessa puolustaa Salpalinjaa. Nämä järeät tykkipatterit sijaitsivat noin 5 - 10 kilometriä päässä Salpalinjasta.

Opasviitta patterille Juvolantien varressa

Juvolan tykkipatterit ovat osa tätä Salpalinjaan puolustusketjua. Sen rakentaminen aloitettiin talvisodan jälkeen kesällä 1940. Kun jatkosotaa edeltävä liikekannallepano käynnistyi 10.6.1941, muodostettiin Lemin Juvolaan rakennettuihin asemiin 2. Linnoituspatteristo Se oli neljän tykin kestolinnoitettu tykkipatteri, jonka aseistuksena oli 280 mm:n raskaat venäläiset rannikkomörssärit, jotka olivat vuoden 1877 mallia. Kun suomalaiset joukot siirtyivät jatkosodan alussa nopeasti kauas luovutetulle alueelle, seurasivat muitten linnoituspatteristojen tykit eteneviä joukkoja paitsi Juvolan patterit. Sen tykit olivat liian raskaita siirreltäviksi.

Joulukuinen näkymä 4. asemaan

Betoniset tykkiasemat suojatiloineen sijaitsevat mäen rinteessä, sekametsässä, 100 – 150 metrin etäisyydellä toisistaan, kokonaisvälin olleessa noin 400 metriä. Ne on numeroitu vanhan sotilaskartan perusteella lännestä alkaen numeroilla 1 – 4. Itäisin tykkiasema on kunnostettu nähtävyydeksi ja se on varustettu opaskyltillä ja viitoituksella (harhaanjohtavasti numerolla 1). Juvolan tykkipatteri sijaitsee Remusesta Kuukanniemeen johtavan tien vieressä. Tien varresta löytyy opasteviitta pattereille. Osa pattereista (varsinkin no 3) on melkomoisessa ryteikössä. Patteri numero neljässä on opastaulu.

4. patterin päälle on kaatunut myrskyssä pari isoa kuusta

Tykkipatterit on kaikki rakennettu samalla tavalla. Ne on rakennettu betonista epäsäännöllisen nelikulmion muotoon. Aseman keskellä on tykin perusta ja sen yhteydessä on nelihuoneiset suojatilat miehistölle ja ampumatarvikkeille. 20 hengelle tarkoitettujen miehistösuojien katoissa on ollut puuverhoilut, jotka on purettu.

Juvolan tykkipatterit kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin.

4. patterin ammusvarastotila

Patteri 3

Patteri 2

Tie patteri 2:lle

Patteri 1

Puna-armeijan sotilaiden muistomerkki Mattilassa 1

Kuten tunnettua, kävivät, pieni mutta sisukas Suomi, ja suuri ja mahtava Neuvostoliitto, kaksi aseellista maaottelua toisen maailmasodan katveessa. Ensimmäistä (1939-1940) kutsutaan talvisodaksi ja jälkimmäistä (1941-1944) jatkosodaksi.

Suomalaiset joukot vangitsivat jatkosodan aikana suuret määrät puna-armeijan sotilaita, yhteensä noin 64 000. Heistä 19 000 - 22 000 menehtyi vankeutensa aikana. Pahimpia vuosia neuvostoliittolaisille sotavangeille olivat vuodet  1941- 1942. Suurin osa heistä kuoli nälkään ja aliravitsemuksesta johtuviin sairauksiin. Neuvostosotilaiden hautoja on noin 70 paikkakunnalla. Sotilaspiirit ovat aikoinaan kunnostaneet haudat. Nykyisen Lappeenrannan alueella näissä haudoissa lepää yli tuhat vainajaa.

Viime vuosinakin on vielä paljastunut uusia neuvostoliittolaisten sotilaiden hautapaikkoja, kuten vuonna 2011 Joutsenossa. Lappeenranta oli jatkosodan päätyttyä keskeinen neuvostosotavankien kokoamis- ja palauttamispaikka. Kaupungissa sijaitseva Linnoitus toimi luovuttamista odottavien punasotilaiden sotavankileirinä. Osa sotavangeista ei olisi missään tapauksessa halunnut palata Neuvostoliittoon. Palauttamista vastustivat varsinkin ne, jotka olivat vaihtaneet sodan aikana puolta ja siirtyneet taistelemaan Suomen armeijan riveissä puna-armeijaa vastaan.

Tämän aamuisen pyöräilyretkeni reitille sattui Mattilassa - kuutostien vieressä - sijaitseva neuvostosotilaiden hautausmaa. Olin vieraillut hautausmaalla aikaisemmin kerran, marraskuun puolivälissä 2013.  Ohessa kuvia hautausmaasta sekä marraskuulta 2013 että tältä aamulta.

Mattilan (Lappeenranta) neuvostoliittolaisten sotavankien hautausmaan muistomerkki kuvattuna marraskuussa 2013

Hautausmaan taustalla näkyy sen vieritse kulkeva kuutostie

Mattilan (Lappeenranta) neuvostoliittolaisten sotavankien hautausmaan muistomerkki kuvattuna marraskuussa 2013

Mattilan (Lappeenranta) neuvostoliittolaisten sotavankien hautausmaan muistomerkki kuvattuna marraskuussa 2013

Mattilan (Lappeenranta) neuvostoliittolaisten sotavankien hautausmaan muistomerkki kuvattuna lokakuussa 2014

Mattilan (Lappeenranta) neuvostoliittolaisten sotavankien hautausmaan muistomerkki kuvattuna lokakuussa 2014. Haudalle tuodun seppeleen olivat sen tekstien mukaan laskeneet "vanhan venäläisen kaupungin" Viipurin edustajat

Muistomerkin teksti kertoo siihen haudatun 400 neuvostosotavankia