Kolme ristiä kivessä Lemin hautausmaalla

Lemin hautausmaan portti johtaa suoraan kivelle, johon on hakattu kolme ristiä

Lemin kunta on tullut tunnetuksi viime aikoina onnellisuudestaan, mutta jo aikaisemmin sen "valtteja " ovat olleet neliääninen kirkkolaulu, oma "kieli", särä ja runsas kivisyys. Niinpä Lemiltä löytyvät "kiikkuva kivi", "isokivi", kuppi- eli uhrikiviä ja "nollakivi", jonka ristin aikaisemmassa blogikirjoituksessani Lemin "obeliskiksi".  Lemiläistä kiveä on riittänyt myös Salpalinjan rakenteisiin panssariesteiksi ja tykkipattereihin. Lemin hautausmaalla on perinteisten hautakivien ja muistomerkkien lisäksi kivi, jollaista en ole vielä tavannut yhdelläkään hautausmaalla, vaikka olen kolunnut niitä todella ahkerasti kahdella mantereella.

Kiveen hakatut kolme ristiä näkyvät vielä  selvästi

Kyseinen kivi liittyy kevään 1918 tapahtumiin. Lemi oli kevättalvella 1918 punaisten hallussa. Valkoiset, jotka olivat asemissa Savitaipaleen pohjoisosassa, tekivät ajoittain harjoitus- ja härnäysmatkoja punaisten asemiin ja selustaan. Yksi tällainen matka tehtiin huhtikuun neljännen päivän vastaisena yönä Lemin kirkolle. Sen teki Väinö Kiihdon komppaniasta koottu vapaaehtoinen osasto. Kiihto valitsi 60 miestä, jotka kulkivat 20:ssä reessä Solkein ja Eerikanniemen kautta Saimaalle ja sieltä Syntymäisen järvelle. Osasto jalkautui Palolan rannassa. Tarkoituksena oli yllättää punaiset, mutta se ei onnistunut, koska tieto heidän tulostaan oli ehtinyt jo punaisten korviin Lemin kirkolle.

Kiihto jakoi järven rannalla joukkonsa kahtia. Joukkueenjohtajansa Toivo Naparin hän lähetti 30 miehen kanssa kiertämään Mataramäen kautta hautausmaan ja punaisten majapaikkana ollutta pappilaa kohti. Kiihdon johtaman osaston tarkoituksena oli koukata pappilan vastakkaiselle eli pohjoispuolelle. Pappilan peltojen laitaan päästyään Kiihdon piti ampua valopistoolilla, jonka jälkeen hyökkäyksen pappilaan piti alkaa. Kiihdon osasto ei kuitenkaan edennytkään pappilan pohjoispuolelle, vaan jäi järven rantaan.

Naparin osasto sen sijaan joutui hautausmaalla taisteluun punaisten kanssa. Kansan Ääni-lehden uutisen mukaan taistelu kesti noin neljä tuntia. Toivo Naparin kertoman mukaan taistelu hautausmaalla käytiin mies miestä vastaan, ja pimeässä vihollisen erottaminen ystävästä oli erittäin vaikeaa. Taistelussa kaatui kolme punaista, työmies Iivari Kurki Vainikkalasta, maanviljelijä Mikko Miettinen Parkkolasta sekä työmies Edvard Kekäläinen, joka oli Lemin ulkopuolelta Ruokolahdelta. Valkoiset menettivät kaksi sotilasta. He olivat maanviljelijä Evert Narttu Ruomilta ja maanviljelijä Armas Lensu Keskisenpäästä. Lisäksi kaksi valkoista haavoittui.

Kun Lemin hautausmaalle kävelee kellotapulin vieressa olevasta portista joitakin metrejä, huomaa maassa soratun polun tasalla olevan kiven, johon on hakattu kolme ristiä. Perimätiedon mukaan nuo ristit on hakattu kiveen kolmen hautausmaalla yhteenotossa kaatuneen punaisen sotilaan muistoksi. Melko lähellä tuota kiveä seisoo jykevänä myös valkoisten puolella taistelleiden sotureiden muistomerkki.

Kauskilan kylän perimätietoa

Lappeen kunnan vaakuna. Sen on suunnitellut Olof Eriksson, ja se vahvistettiin käyttöön 4.2.1953.  Vaakuna sai aiheensa Kauskilan Kappelinmäellä sijainneen Lappeen suurpitäjän keskiaikaisen kirkon suojeluspyhimyksestä Pyhästä Laurentiuksesta,  joka esiintyi aiheena jo 1600–luvun alkupuolella Lappeen kihlakunnan sinetissä. Vaakunan halstari liittyy olennaisesti Pyhään Laurentiukseen tämän tunnuksena. Pyhä Laurentius kärsi marttyyrikuolemaan  rauta-arinalla polttamalla. Lappeeseen (Kauskilaan) vanhana kauppapaikkana viittaa Pyhän Laurentiuksen oikeassa kädessä olevat kolme kultarahaa.

Kauskilan koulun arkistoon tutustuessani löysin sen kätköistä alla olevan kuvauksen Kauskilan kyläseudun ja Kappelinmäen historiasta. Myöhemmin suoritetut kaivaukset ja historiantutkimus ovat osoittaneet, ettei tässäkään tapauksessa perimätieto ole puhunut täyttä palturia. Muistelosta ilmenee myöskin se voimakas taikausko, joka vallitsi vielä rahvaan parissa 1800-luvulla:

Kauskilan kylässä on ollut eräällä mäellä, jota vielä nykyisinkin kutsutaan Kappelinmäeksi, pieni puukirkko eli kappeli Sen ympärillä, eteläpuolella, mäen rinteellä on ollut hautausmaa ja vanhat ihmiset muistavat vielä siinä olleita hautakiviä ja merkkejä. Kerrotaan siinä olleen suuren kivilohkareen, johon oli hakattu vieraskielinen kirjoitus, jota kansa ei ymmärtänyt. Sitten saapui maantietä pitkin, maantie sijaitsi hautausmaan länsipuolella lähellä järven, Löytösen järven rantaa, eräs ylhäinen sotaherra, hevosella ajaen. Hän meni kiven luo ja luettuansa kirjoituksen ja nähtävästi sen ymmärrettyään, alkoi kovasti itkeä. Varmaankin hän löysi siinä jonkun sodassa kaatuneen omaisensa hautakiven muistikirjoituksineen. Kivi on sitten myöhemmin haettu Kappelinmäeltä pois ehkä johonkin muistoesineeksi.

 
Kappelinmäellä ollut kirkko kerrotaan hävitetyn venäläisten vihollisten toimesta, jotka myös ratsastivat hautausmaan ylitse ja tasoittivat sen kummut tasasaiseksi maaksi. Kirkon kello on ennen sotaa, luultavasti 1740 tai 1741 upotettu mäen alla olevaan pieneen järveen, Löytöseen. Siitä sitä on myöhemmin yritetty nostaa ja on se saatukin vedenpintaan näkyviin, mutta ei ylemmäs, ja silloin kansa on ajatellut, että vedenhaltija ei tahdo aarrettaan luovuttaa. Yleinen luulo paikkakunnalla on vielä nytkin se, että kirkon kello on vielä tänäänkin Löytösen järvessä.

Papit ovat asuneet pappilassa, joka on ollut Hanhijärven rannalla erässä niemessä. Siinä on nyt Niempelto-niminen talo, asukkaiden nimi on Partanen. Hanhijärven ja Hyyvikkään järven välillä on soinen maakaistale. Sanotaan erään papin kaivattaneen ojan kannaksen poikki ja nykyisinkin se vielä yhdistää molemmat mainitut järvet toisiinsa. Oja on niin leveä ja syvä, että siinä hyvin sopii veneellä soutamaan, en ole kuullut sillä olevan mitään erikoista nimeä. Sen sijaan on Hyyvikkään järvessä, aivan ojan suulla, suuri kivi, nimeltä Papinkivi. Se on saanut nimensä siitä, että sen lähelle on hukkunut pappi ollessaan soutamassa ja on varmaan hänkin haudattuna Kappelinmäen hautasumaahan. 


Se mäki, jolla nykyisin sijaitsee Kauskilan kansakoulu, on nimeltään Rouhkion mäki. Se on varmaan vanha taistelupaikka, sillä siinä kerrotaan olleen paljon luurankoja maantiellä ja kivilohkareitten välissä. Kylässä elää vielä sellaisia henkilöitä, jotka muistavat sen ja jotka ovat koonneet luurankoja tieltä pois ja vieneet niitä syrjempään metsään.

Kirkkokallionmäki, joka on koulusta vähän etelään, on saanut nimensä siitä, että kirkkokansa, etenkin nuoriso, on käynyt siinä kirkosta tullessaan istumassa.

Surmanmäki, joka on koulusta puolitoista kilometriä pohjoiseen, on saanut nimensä siitä, että joku talonpoika kaupungista tullessaan on jäänyt siinä kärriensä alle ja kuollut. Hänen nimensä on ehkä ollut Lipiäinen.


Vihtolan kylässä on ennen ollut vain kolme taloa, jotka ovat saaneet nimensä isännän ristimänimen mukaan. Ne ovat olleet Ermojoukko, Erjoukko ja Simojoukko. Ne ovat olleet suuria taloja ja nyt niistä on muodostunut useita muita taloja, jotka vieläkin ovat suuria ja varakkaita.

Kauskilan eli Karhun kylän vanhin talo on Karhun, nykyisin Kallionpään nimellä oleva talo. Omistajan sukunimi on nytkin Karhu.

Kansa on ollut hyvin taikauskoista. Kaikkialla on ollut haltijoita, joita on yritetty parhaan mukaan palvella. Taloissa on kasvatettu käärmeitä, jotka ovat suojelleet karjaa ja tuottaneet hyvän maito-onnen. Lypsyltä tullessaan on emäntä ensimmäiseksi kaatanut maitoa käärmeitten maitokuppiin niiden juotavaksi. Käärmeitä on ollut paljon tuvassa, saunassa, riihessä ja muissa paikoissa. Ne eivät ole tehneet ihmisille pahaa. Yön ajaksi on riputettu hienonnettua tupakaa vuoteen ympärille lattialle etteivät ne käärmeet olsi tulleet vuoteeseen. Käärmeet ovat pelänneet tupakkaa. Viimeksi on tällaisia kasvattikäärmeitä ollut rikkaassa Kaapron talossa Lappeella lähellä nykyistä Pulsan asemaa.

Sellaisilla paikoilla, johon on maahan kätketty rahaa sodan pelosta, ovat ihmiaset nähneet palavan sinisen liekin vähän maan yläpuolella Sitä on sanottu aarnivalkeaksi. Sellainen tuli on eräänä kesäiltana palanut Kauskilan kylässä nykyisen Harju-nimisen talon maalla. Se on palanut aivan äänettömästti ja hiljaa. Useat ihmiset ovat nähneet sellaisen tulen palavan etenkin matalissa notkoissa, vähän soisilla mailla. He ovat yrittäneet etsiä niiltä paikoilta maasta kätkettyjä aarteita, mutta eivät ole löytäneet, kun eivät ole tienneet taikaa tai uhria, jolla aarteenkätkijä on aarteen maahan kaivanut. Hän on voinut esim. sanoa: aarre ei nouse ylös ennekuin tämä käsi, joka sen kätkee, on kylmänä. Tai:  aarre ei nouse, ennekuin maassa on rauha. Tai: aarre ei nouse, ennenkuin pojanpoikani sen nostaa.  Se, joka ei tiedä tätä, ei löydä maasta siihen kätkettyjä aarteita, mutta joka tietää, hän löytää.

Näiden asioiden kertoja on ollut emäntä Eeva Kaipia Kauskilasta.