Vauhdikkaita ja mielenkiintoisia elämänpolkuja (1/1)

Aikomuksenani on aloittaa blogissani kirjoitussarja yllä olevalla otsikolla. Olen silloin tällöin aivan muita asioita tutkiessani ajautunut varsinaisesta tutkimuskohteesta varsin kauas sivuraitelle. Syynä ovat olleet erikoiset, vauhdikkaat ja joskus myös traagiset ihmiskohtalot, joihin olen törmännyt. Joskus yksittäisen ihmisen elämä voi olla taruakin ihmeellisempää. Ne ansaitsevat näin ollen julkisen levityksen. Ensimmäisenä on vuorossa Antti Hautala, joka elämänsä aikana asui Suomen lisäksi Ruotsissa, Argentiinassa ja Yhdysvalloissa ja jonka elämä voidaan jakaa neljään eri vaiheeseen, mutta kaikissa olivat sanomalehdet ja kustannustoiminta merkittävässä rooolissa.


Antti Hautala, Wiipurin Sanomien kirjeenvaihtaja Ruotsissa

Antti Hautala syntyi 6.9.1872 Nivalan Välikylässä (n:o 6, Haarala) Heikki ja Maria (os. Laukka) Haaralan perheeseen kolmantena lapsena. Nivalan kirkonkirjat vuosilta 1876–1885 kertovat perheen asuneen edelleen Välikylässä, mutta tilannumero oli nyt 27 (Hautala) ja sukunimi oli ilmeisesti tilannimen mukaan vaihtunut Hautalaksi. Muutto tapahtunut luutavasti vuonna 1874. Antti Hautalan elämänpolku johti jossakin vaiheessa Tampereelle, josta hän muutti heinäkuussa 1891 Porvooseen. Se, missä vaiheessa Hautala kouluttautui kirjapainoalalle, on jäänyt minulle epäselväksi. Mutta löydämme hänet keväällä 1892 ja uudestaan syksyllä 1892 kirjanpainajana Kuopiosta, jossa paikallinen kirjanpainajain yhdistys lähetti hänet Helsinkiin Suomen kirjanpainajain kokoukseen. Vuosina 1893 ja 1894 näyttäisi Hautala asuneen Helsingissä, jossa hän työskenteli Päivälehden kirjapainossa. Hänet valittiin vuosiksi 1893 ja 1894 Helsingin kirjanpainajainyhdistyksen lehden ”Gutenbergin” toimituskuntaan, josta hän erosi maaliskuussa 1894. Eroamisen syynä oli ilmeisesti muutto Tukholmaan. Siellä hänet valittiin Tukholman Suomalaisen Seuran johtokuntaan elokuussa 1894. Hautala kertoi lehtiartikkelissaan maaliskuussa 1896 asuneensa kaupungissa kaksi vuotta.

Kuva Tukholman maailmanäyttelystä 1897. Lähde: Wikipedia.

Tukholmassa Hautala oli töissä Gullbergs och Hallbergs Tryckeri-kirjapainossa. Hän seurasi tiiviisti maan poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja. Hautala kirjoitti Wiipurin Sanomiin pitkiä ja perusteellisiä artikkeleita nimimerkeillä ”Fennomaani” ja ”A. H”. Hautalan artikkeli saattoi kattaa lehdessä lähes koko sivun ja niistä heijastuu paneutuminen aiheeseen. Tänä päivänä ovat sanomalehtien artikkelit huomattavasti lyhyempiä ja asiasisältö merkittävästi ohuempaa. Hän oleskeli pitkään myös Norjassa Oslossa sekä Etelä-Ruotsissa Skånessa, josta hän kirjoitti artikkelisarjan Malmön pohjoismaisesta teollisuusnäyttelystä. Helmikuussa vuonna 1896 oli ruotsalaisessa Arvika Tidning-lehdessä artikkeli Hautalasta, joka oli poikennut seudulla matkallaan Osloon ja kertonut palaavansa Värmlannin pohjoisosiin paluumatkallaan etsimään seudulla asuvia metsäsuomalaisia. Lehti pyysi lukijoita lähettämään yhteystietoja seudulla asuvista (metsä)suomalaisista. Hautala osallistui Viipurin Sanomien toimittajan roolissa vuoden 1897 maailmannäyttelyyn Tukholmassa ja lehdessä oli jälleen perusteellinen kirjoitussarja näyttelystä. Hautala toimi koko Ruotsissa oloaikansa aktiivisena jäsenenä Tukholman Suomalaisessa Seurassa. Seura järjesti kokousten lisäksi monenlaisia tilaisuuksia Tukholman seudulla asuville suomalaisille. Se ylläpiti myös kirjastoa ja lukusalia ja sen jäsenistä oli muodostettu laulukvartetti. Hautala oli yhdistyksen johtokunnassa ensin sihteerinä (1895) ja sitten varapuheenjohtajana (1896). Vuoden 1899 alussa Hautala asui edelleen Tukholmassa. ja hänet valittiin 8.1.1899 Tukholman Suomalaisen Seuran puheenjohtajaksi ja kirjastonhoitajaksi.

Saman vuoden kesäkuussa palasi Hautala kotimaahansa asettuen Kotkaan. Hän työskenteli paikallista lehteä Kotkan Sanomia julkaisseessa J. Nyleniuksen kirjapainossa faktorina. Antti Hautala oli heti Kotkaan saavuttuaan mukana yhteiskunnallisissa riennoissa. Hänet mainitaan jo heinäkuussa 1899 Kotkan työväenyhdistyksen juhlatoimikunnan puheenjohtajana. Hautala osallistui Kotkassa aktiivisesti Kotkan työväenyhdistyksen toimintaan. Hän oli vielä 10.12. 1899 pidetyn Kotkan työväenyhdistyksen kokouksen sihteerinä. Kaikki edellä mainittu on yllättävää Hautalan myöhempien elämänvaiheiden valossa. Vuoden 1899 lopulla Hautala osti Kokkola-lehden ja kirjapainon ja siirtyi lehden toimitussihteeriksi vuoden 1900 alusta lähtien. Kokkola-lehden toimituksesta vastannut Eelu Piirinen siirtyi puolestaan Haminassa ilmestyneen ”Koitar”-lehden toimittajaksi- Hautalan ryhtyessä sanomalehden kustantajaksi elettiin maassamme poikkeuksellisia aikoja. Venäjän tsaarin toimesta oli käynnistynyt ensimmäinen sortokausi. Vaikka sanomalehden toimittaminen poikkeuksellissa oloissa oli haasteellista, kuten jatkossa näemme, oli uutisnälkä kansan keskuudessa ehtymätön.

Ohessa Kokkola-lehden pääkirjoitus 30.12.1899 Antti Hautalan astuessa lehden vastuunkantajaksi.Kuten sen alareunasta näkyy, se oli sensuurin eli painoasiamiehen tarkastama ja karsima.

JATKUU

Sukuhistoriaa - Juho Matikaisen nuottatappelu

Kansalliskirjaston digitalisoitu lehtiarkisto on oivallinen lähde historiasta kiinnostuneelle. Uukuniemen Matikaisista (vaimoni suku) löytyy lehdistä kuitenkin yllättävän vähän materiaalia. Pitäjän syrjäinen sijainti on luultavasti yksi selittävä tekijä. Toinen lienee se, että Matikaiset näyttävät olleen hyvin rauhallista ja tasaista elämää viettävää väkeä, eivätkä olleet käräjätuvan tuttuja, kuten Juho Pekanpoika Matikaisen 95-vuotispäiväkirjoituksessa todettiin. Mutta Juho pääsi kuin pääsikin kerran sanomalehden palstoille ilmeisesti nuotanvedossa syntyneestä kärhämästä oheisella tarinalla [Artikkeli julkaistiin Viipurissa ilmestyneessä Ilmarinen-lehdessä (59/24.7.1878): ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Pilkka-runoilija Jaakko Erikäinen.
Uukuniemen pitäjäässä Niukkalan kylässä Howilan talossa on eläkemies Jaakko Erikäinen (1) , jolle on sallittu saada runolahjoja. Hän on nyt noin 60 wuotinen wanha poika ja on pitkin ikäänsä sepitellyt pilkka- ja iwa-runoja paikkakuntansa seikoista ja tapahtumista, mitkä jollakin tawalla owat tawallisuudesta poikkeewia. Näkö- ja kuulo-aistimet owat nyt Jaakolla jotenkin heikot, mutta muisti näyttää tawattoman tarkalle. Hän ei ole kirjoituksen taitawa, waan on hattunsa alla hautonut ja päässään pysyttänyt monta monituista runoa; kuitenki sanoo hän monta laulua mielestänsä menneen ahawan ajeltawaksi. Äskettäin olin tilaisuudessa kuulla hänen laulujansa, joita hän lurittelee wanhalla runonuotilla. Runot, miten jo mainitsin, owat paraastaan pilkkarunoja, wälistä kertomarunon tapasia, eiwätkä aineeltaan ulotu juuri oman kylän piiriä ulommaksi. Usein on syrjäisen waikea seurata niissä ajatuksen juoksua syystä, kun hän mainitsee samaa henkilöä milloin paljaalla ristimänimellä, milloin taas sukunimellä, wälistä taas kylän kesken käytetyillä „liika"- ja „haukkuma"-nimillä. Tämä seikka se juuri tekee runot kyläläisten mielestä sitä sukkelimmiksi ja näppärimmiksi, eikä tosiaan wakawinkaan parta woi olla nauruun myhähtämättä, kun „Jaakko jatkawi sanoja, runoloita rullaltansa." Pilkka niissä on sangen pistäwää laatua, eikä aseitten käyttäjä walitse hienompia wälikappaleita, waan laskee oikein nahkaan sattuwia sanoja. Wanhaa runomittaa käyttää hän wirheettömästi, waikka ei liene ikänään kuullut runojalkoja, säkeitä eikä muita runo-opillisia sanoja mainittawan. Pari runoa kirjoitin häneltä; toinen on uuden uutukainen, toinen wanha watturainen. Sitä paitsi kuuntelin hänen laulawan pitkän runon poikain perässä pyöriwistä tytöistä. Uudemmat runot tuntuiwat mielestäni runollisemmilta, mutta lienee niitä waikea julkaista — asianomaisten wuoksi. Saakoon tässä sijansa näytteeksi muutamia loppusäkeitä hänen „Nuotta tappelu“-runostaan, joka on noin 30 wuotta sitte tehty. Perin pohjin kerrottuaan tappelun syyt ja waiheet päättyy runo näin:

T
Juho joutuwi kotiinsa, Matikainen (2) manterelle, Käs' on paisettui pahasti, Käski kääriä kolohon. Ukko ei osannut syödä, Lusikalla luihotella, Toinen syötti, toinen juotti, Toinen kuletti — — —. Kello seinällä sanowi, Tuntiloita toimittawi; Juohtui mielehen Juholle: Noin on käynyt mun käteeni, Porahtanut porkan*) warsi, Monta kertoa makiisti. — Sasu kaswoi kalwosehen, Wirhi wanhalla i'ällä, Jot' ei huolisi hopeiseen, Panna ruplahan parihin. Sitä lyytä**) löngötteli, Kaikki wiikkoa kaheksan, Koko syksyn syrjällähän. Tule ukko oppimahan, Matikainen malttamahan, Noin sie nuottoa wetele, Sowinnossa solkottele, — Enpä ukkoja opeta, Enkä wanhoja waroita, Olkohon opiksi muille, Nuoremmille nuhteheksi, Jott' ei tappelu tapoja, Mainittaisi meidän maassa. O. W. (3)
*) Ase, jolla kaloja karkotetaan nuotan perään.
**) Lyytä = myöten.
***) Ruttoon = äkisti


Tarinassa kuvattu Juho Matikainen eli pitkän elämän ylittäen 95 vuoden merkkipaalun. Hän menehtyi 97-vuotiaana 25.8.1939 kotonaan Uukuniemen Niukkalassa. ----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- 1. Uukuniemen Niukkala n:o 5. Hovila. Tilalla asuivat vuosina 1870–1879 Olof Johansson Berg (s. 1805) vaimonsa Beata Johansdotter Berg (s.1807), heidän vävynsä Petter Johansson Hälvä (s.1844) ja tyttärensä Beata Olofsdotter Berg (s.1843), heidän kuuromykkä tyttärensä Anna Olofsdotter Berg (s.1834) sekä syytingillä sisarenpoika Jakob Pettersson Eerikäinen.Jakob Petterin/Pekanpoika Eerikäisen (2.2.1822-23.4.1890) vanhemmat olivat Sikopohjasta kotoisin ollut Petter Eerikäinen (1794–1836) ja syytinkiläisenä miehensä kuoleman jälkeen Hovilassa asunut Anna Johansdotter Berg (1796–1862). Jaakko Eerikäinen näyttää olleen ahkera ehtoollisella kävijä ja kinkereille osallistuja.
2. Runossa kuvattu Matikainen lienee ollut Juho (Juhan-setä) Pekanpoika Matikainen. Niukkalan tilalla numero 7/Luukko asuivat vuosina 1870-1879 syytinkiläisinä artikkelissa kuvatun Juhon vanhemmat Pekka (Petter) Juhonpoika Matikainen (11.10.1813-26.4.1889) ja Helena Juhontytär Kinnunen (12.6.1819-26.3.1892) sekä Juhon äitipuoli Anna Laurintytär Kuikka (21.1.1797-24.10.1877). Talollisena tilalla asui Pekka ja Helena Matikaisen (os. Kinnunen) lapsi Juho Pekanpoika Matikainen (22.4.1842-25.8.1939) ja hänen vaimonsa Helena Adamintytär Vainikainen (4.3.1841 Karttula – 27.1.1921), Juhon veli Matti Pekanpoika Matikainen (4.7.1851 – 13.5.1920 Viipurin maaseurakunta) ja hänen ensimmäinen vaimonsa Helen Kristiina Juhontytär Kainulainen (31.8.1862-6.2.1888), Juhon toinen veli Antti Pekanpoika Matikainen (22.2.1856 - 5.2.1938) ja hänen vaimonsa Maria Ollintytär Kokko (21.6.1852-17.3.1905) ja sisar Maria Lovisa Pekantytär Matikainen.(29.6.1859-2.8.1920), joka avioitui 13.6.1878 Olli Juhonpoika Kuikan (25.2.1848-13.12.1915 kanssa. Rippikirjassa on Pekka Juhonpoika Matikaisen kohdalla merkintä ”svagsynt=heikkonäköinen”, seuraavalla vuosikymmenellä merkinnät ”vähänäköinen, sokias ja tyrä”. Juho Pekanpoika Matikainen oli vihitty Muolaassa Karjalan kannaksella 12.11.1865 Helena Vainikaisen kanssa. Juho Matikainen oli oleskellut vuosina 1863–1865 Pietarissa, Muolaassa 1866–1868 ja Kivennavalla 1869–1871 ja uudelleen Pietarissa 1875. Niukkala no 7/Juhola siirtyi hänen omistukseensa vuonna 1872.
3. Nimimerkki O. W = Kansakoulunopettaja, runoilija, kääntäjä ja ahkera sanomalehtikirjoittaja Olof (Olli) Berg (1842–1917), joka käytti kirjoituksissaan nimimerkkejä O. W., O. Wrn, Olli Wuorinen, Olli A. Wuorinen ja Olli Vuorinen.

Sukuhistoriaa 4

Maria Surakka, myöhemmin Martikainen (1872-1927)

Inkeri-lehdessä oli lokakuussa 1898 (n:o 44/30.10.1898) ilmoitus kivennapalaisen Mikkel Martikaisen ja polvijärveläisen Maria Surakan avioliittoaikeista. Molemmat ilmeisesti asuivat Pietarissa, ja avioliittokuulutus annettiin kaupungin suomalaisessa Pyhä Maria seurakunnassa. Vihkiminen tapahtui 8.11.1898.

 

Maria Surakka oli syntynyt 23.10.1872, Kivennavan kirkonkirjoissa esiintyy myös syntymäaika 21.10.1871. Syntymäpaikaksi on merkitty Taipaleen ortodoksinen seurakunta. Hän vaihtoi uskontokuntaa vuonna 1906 ja hänet on merkittiin luterilaisen Pyhän Marian seurakunnan jäseneksi. Rippikirjassa on merkintä vaihtamisesta luterilaisen kirkon jäseneksi 12.4.1906.

Mikko Juhonpoika Martikainen oli syntynyt 5.9.1870 Kivennavan Linnanmäen kylässä. Muutto Kivennavalta Pietariin tapahtui ilmeisesti avioitumisen yhteydessä, mutta Mikko sekä hänen vaimonsa kulkivat koko ajan myös Kivennavan kirkonkirjoissa mukana. Vuodesta 1910 (9.3.1910) lähtien Martikaiset oli merkitty erilliseen Venäjällä oleskelevien rippikirjaan (s. 138).

Kivennavan kirkonkirjoista löytyy merkintä muutosta Helsingin pohjoiseen suomalaiseen seurakuntaan 15.4.1914. Vastaavaa merkintää ei löydyn Pyhän Marian seurakunnan asiakirjoista. Jossakin vaiheessa he ilmeisesti palasivat takaisin Pietariin. Seurakunnan asiakirjoista ei löydy merkintää poismuutosta, mikä on ymmärrettävää, sillä kaupungissa elettiin vallankumousten, nälänhädän ja sisällissodan keskellä. Paluu Kivennavan seurakunnan kirjoihin paluumuuttajina tapahtui 27.9.1920. ja perhe asui sen mukaan Kuokkalassa.

Mikko Martikaisen ammatiksi on merkitty kirkonkirjoissa kuljettaja, koneenkuljettaja, rautatien koneenkuljettaja ja veturinkuljettaja. Marian ammattia ei niissä mainita, vaan ”tittelinä” on kuljettajan vaimo. Maria menehtyi 55-vuotiaana Terijoella 27.12.1927 verensyöksyyn. Mikon elämäntaival päättyi 64-vuotiaana 14.4.1935 sokeritaudin seurauksena. Hautajaistilaisuutta vietettiin Terijoella 21.4.1935.

Martikaisen perheeseen syntyi tytär Anna 5.8.1899. Hänestä on merkintä ”pravoslavni” eli hän oli äitinsä tavoin alkuaan ortodoksi. Myös hän siirtyi luterilaisen kirkon jäseneksi vuonna 1906. Luterilaisen rippikoulun hän kävi Terijoella ja konfirmointi tapahtui 21.5.1916. Annan elämänvaiheet jatkuivat marraskuussa 1917 mahdollisesti Viipurissa. Hänen Mikko-isänsä otti Annalle muuttokirjan sinne 24.11.1917. Tämän jälkeen olen kadottanut hänen seuraavat askeleensa elämän poluilla.

Uukuniemen siässynöistä

Kesällä 1908 oli useissa sanomalehdissä artikkeli, jossa kerrottiin Uukuniemellä olleista siässynöistä ja niiden tuhoamisista. Artikkeli perustui kirjoitukseen, joka oli ollut keväällä 1908 Suomen Museo-lehdessä.

Menneitten aikojen taikauskoa Karjalassa (Suomen Museosta.)

Koska Karjalaan aikaisin levisi kreikanuskoa, niin siihen maakuntaan jo vuosisatoja sitte rakennettiin sen uskon tunnustajia varten kirkkoja sekä säässynöitä eli kappelia. Näitten säässynäin ympärillä kasvoi puita ja semmoiseen metsikköön haudattiin kuolleita, jonkatähden sitä sanottiin kalmistoksi. Mutta sellaisissa paikoissa sekä kreikan- että lutherinuskoiset myöskin alkoivat toimittaa taikauskoisia temppuja. Sentähden Ruotsin alle jääneessä Karjalassa 1700-luvun keskivaiheilla papisto sekä kruununpalvelijat tahtoivat säässynöitä hävittää. Venäjän puolella rajaa myöskin oli sellaisia kappelia.

Niinpä Uukuniemellä jo silloin, kuin koko Suomi oli Ruotsin vallan alaisena, oli ollut säässynä Kummun kylässä. Sen Uukuniemen lutherilainen kirkkoherra Fabian Nirkko antoi polttaa. Mutta ison vihan aikana rakennettiin uusi kappeli, jonka joka seinä oli sylen pituinen, ja joku venäläinen sotilas oli sinne myöhemmin tuonut pyhän Eljaksen vanhan kuvan. Koska samassa kylässä sitte rajanvartijoina oli pari venäläistä sotamiestä ja lähellä oli yksi venäjänuskoinen talonisäntä, niin joskus oli korjattu tämän säässynän kattoa, mutta ovet oli niin huonossa kunnossa, että paimenet ynnä muut sinne juoksivat.

Eräs Olavi Metso, joka oli lutherilainen Mensuvaaran kylästä, kävi jouluna v. 1756 Uukuniemen kirkossa, läksi sieltä ystävien luo Kummun kylään käymään ja poltti siellä toisena joulupäivänä säässynän. Vartijaväen kersantit heti otti hänet kiinni, kovin kourin häntä piteli, sekä toimitti hänet Viipurin kuvernementtikansliaan ja kihlakunnanoikeus tutki asiaa. Metso, joka oli 40 vuoden vanha ja joteniin taitava uskonsa opissa, sanoi tehneensä tekonsa sentähden, että tuomiokapituli viimeksi toimitetun seurakunnantarkastuksen jälkeen oli kehoittanut peräti hävittämään kaikkia uhripaikkoja. Niitä oli tämä säässynäkin ollut, mutta Metso itsekään ei suinkaan ollut taikauskosta vapaa. Hän kertoi oikeuden edessä, että ensin kreikanuskoiset ja sitte myöskin lutherilaiset olivat tässä paikassa uhranneet. Sitä tekivät varsinkin Yrjön päivänä (23 p. Huhtik.) jolloin karja ensi kerran pääsi ulos. Silloin menivät olutputeli mukana säässynään, tämä siellä tyhjennettiin, rahoja uhrattiin ja pieniä vaksikyntteliä sytytettiin, että lehmät ja hevoset menestyisivät ja ihmiset pysyisivät terveinä. Hän itse oli kolme vuotta sitte ollut viikonpäivät päästään sekava sentähden, että hän sen säässynän ohi kulkiessaan ei ollut mitään uhrannut. Olivathan muut sellaisesta uhrinlaiminlyömisestä kuolleetkin. Naapurikylänkin, Niukkalan, asukkaat toimittivat siinä paikassa uhria, ettei karhu kaataisi karjaa j.n.e.

Metso oikeudelle kertoi toisestakin hävittämästänsä säässynästä ja luuli, että sen polttaminen oli tuottanut onnea. Hänen kotikylässään, Mensunvaarassa, oli seisonut vanha säässynä jo silloin, kuin Pontus de la Gardie Ruotsille valloitti Karjalan. Samaan paikkaan sitte rakennettiin uusi semmoinen ja siinä uhrattiin varsinkin Yrjön, Katharinan ja Eljaksen päivinä. Sinne vietiin ensimmäistä olutta, ensimmäistä maitoa, jota saatiin poikineesta lehmästä, y. m. Sytytettiin myöskin vaksikyntteliä ja uhrattiin 1 tahi puoli kopekkaa. Eräs vaimo ei ollut vienyt sinne maitoa ja tuli sentähden sangen sairaaksi.

Noin 20 vuotta sitte joku sytytti säässynän palamaan, mutta kyläläiset peloissaan taas rakensivat uuden. Metson noin 10 vuoden vanha veli Erik sitte oli säässynän uhrirahoista ottanut muutamia riunoja, mutta tuli toisesta lantiostaan niin kipeäksi, ettei päässyt astumaan, Varastetut rahat hän sitte vei kirkkoherralle köyhille annettavaksi. Jonkun vuoden kuluttua hän vaivaisena ryömi säässynän luo ja tämän Olavin kanssa sytytti säässynän sekä kaatoi ja poltti suuret hongat sen ympäriltä. Tämä tehtiin kirkkoherran käskystä ja nyt tuli kylä onnelliseksi. Metsikön sijalle perattiin peltoa. Jossakin talossa siinä kylässä oli ollut 1—2 kituvaa lehmää, mutta nyt oli 9 lypsävää ja ihmiset olivat kaikki terveinä. Nämät asiat oikeudelle todistivat todenperäisiksi kirkkoherra Wastin, nimismies Åberg ja lautakunta. Oikeus vapautti Metson, mutta sakotti muita, jotka olivat uhranneet.
J. M. Salenius.

Herra-Olli

Uukuniemen pitäjäjuhlilla kesällä 2022 oli minulla ilo ”tutustua” tähän herraan, joka seisoo Uukuniemen pitäjäntuvan edessä. Hän on varmaankin pitäjän tunnetuin ”Herra”. Kyseessä on Matti ja Katriina (os. Kuutin) Pitkäsen poika Olli Pitkänen (15.11.1887 – 4.3.1970).

Uukuniemen Niukkalassa asunut Olli elätti itsensä kalastuksella, tekemällä pärekoreja, metsätöillä, kuorimalla propseja ja veistämällä parruja. Liikanimi "Herra-Olli" oli hankittu siten, että Olli oli kerran käyttänyt tansseissa taktiikka, jolla pääsi ensimmäisenä pokkaamaan haluamaansa tanssipartneria. Soittajat kuuluttivat tanssien aikana seuraavan, ilmeisesti aikaisemman tuntemattoman kappaleen. Tällöin Olli oli sanonut miesjoukossa kovalla äänellä, että tuommoista ei nyt tanssi kyllä kuin herrat. Muut miehet jäivät tätä ihmettelemään, mutta Olli kiirehti ensimmäisenä daamia hakemaan. Tämän episodin jälkeen hänet tunnettiin Herra-Ollina.

Herra-Ollin kerrotaan olleen niitä ihmisiä, jolla ei toisista ollut koskaan pahaa sanottavaa. Hänellä oli 1940- ja 1950-luvuilla gramofoni, jonka kanssa hän kierteli pyhäisin taloissa mieliharrastuksensa kortinpeluun ohessa. Joku luonnehti häntä huolettomaksi veijariksi, josta tuli ilmeinen legenda jo eläessään. Pitäjäntuvan eteen Herra-Olli ilmestyi vuonna 2009 Olavi Kaskela veistämänä ja lahjoittamana.

Sukuhistoriaa 3, osa 5: Maria Surakan tarina

Olen aikaisemmissa blogikirjoituksissani seurannut sukulaiseni Anna Surakan elämänvaiheita, polkua, joka johti Liperin Taipaleen kylältä lopulta Yhdysvaltain Länsirannikolle Columbia-joen suulle. Annan nuorempi sisar Maria seurasi isosiskoaan ensin Kanadaan ja sitten Yhdysvaltoihin. Maria oli syntynyt 2.11.1887 Taipaleen kylässä (tila n:o 28) Liperissä Ivan Vasilinpoika Surakan ja Maria Feodorintytär Ratilaisen perheeseen. Hän muutti 8.2.1911 Joensuuhun, kuten siskonsa Anna oli tehnyt suunnilleen kuukausi aikaisemmin.[1]  Maria anoi syksyllä 1912 passia Amerikkaan muuttoa varten. Viideksi vuodeksi myönnetty passi on päivätty 9.10.1912. Ilmeisesti isosiskolta Annalta oli kiirinyt viestiä paremmista elinolosuhteista. Olihan Anna muuttanut Atlantin taakse edellisenä syksynä. Maria saapui oman ilmoituksessa mukaan Amerikan mantereelle joulukuussa 1912 astuen maihin St Johnsin satamassa Kanadassa.

Maria asettui ensiksi asumaan Toronton kaupunkiin, jossa Anna-sisar siis jo eleli. Yhdysvaltojen puolelle Maria siirtyi 7.3.1916 Port Huronissa. Matkansa päämääräksi hän ilmoitti sisarensa Annan asunnon (Box 21, Demmon, Mich). Maahantuloselvityksen mukaan hän oli asunut viimeksi Torontossa, Ontariossa ja rahaa oli Marialla mukanaan 100 dollaria.

 Maria Surakka avioitui Michael Zapolnekin kanssa 15.5.1917 Calumetissa Michiganissa. Vihkimisen suoritti suomalaisen apostolisluterilaisen seurakunnan pastori Arthur Leopold Heideman. Michael Zapolnek oli syntynyt lokakuussa 1886 Bialystokissa, Podlaskien piirikunnassa Puolassa. Sukunimi esiintyy myös muodossa Zapolnik ja näyttää olevan edelleen yleinen sukunimi Bialystokin seudulla Puolassa. Perheen kotikieli oli Puolasssa ollut kuitenkin venäjä. Michael oli saapunut Yhdysvaltoihin vuoden 1907 tienoilla. Perheeseen syntyi kahdeksan lasta. He olivat ikäjärjestyksessä:

- (Mary Sophia Zapolnik (Burke) 2.4.1918 Calumet – 10.7. 2001 Roswell, Georgia. Asunut aikaisemmin myös seuraavilla paikkakunnilla: Madison Heights, MI (Detroit), Royal Oak, MI (Detroit) and Troy, MI (Detroit).

- Arthur Michael Zapolnek 23.7. 1919 Calumet – 30.7.1948 Laurium, Michigan. Avioitui 6.3.1948 Jean Taipaluksen kanssa, Calumet, Michigan.

 - Alex Martin Zapolnek 16.1.1921 Calumet – 27.1.1977 Iron Mountain, MI, oli kotoisin Calumetista, Michiganissa.

- Alfred Zapolnek 18.2.1922 Calumet – 14.1. 2001 Calumet.

- Helmi E. (Helen) Zapolnek syntyi Calumetissa vuonna 1925. Avioitui Paul Edward Jonesin kanssa 26.5.1950 Detroitissa. Paul Jones oli syntynyt 20.11.1924 ja kuoli 18.8.1976 Hazel Park, Michigan (Detroit). Helmi Surakka Jonesin kuolinaika ja -paikka ei ole tiedossani

-  Lempi Josephine (Josephine Lempi) 24 2. 1926 Calumet – 3.6.1996 L’Anse, Michigan. Hän avioitui Fred A. Teddyn kanssa 26.2.1949 Calumetissa. Teddyt asuivat L’Ansessa, Michiganissa.

- Paul J. Zapolnik 20.7.1927 Albion Location (Calumet), MI – 6.3.2015 Dollar Bay, MI – Kolme lasta.

-  Henry W. Zapolnek 21.11.1929 Albion Location – 22.6.2012, haudattu Lakeside Cemetery, Hancock. Vaimo Judith L. ja tytär Amy Forsell, kaksi lapsenlasta. Henry haavoittui vakavasti Korean sodassa 6.1.1952 ohjuksen osumasta.

Maria Surakka Zapolnek kuoli 26.2.1950 Detroitissa. Michael (Mike) Zapolnek kuoli vajaat viisi vuotta aikaisemmin eli 28.5.1945 Calumetissa. Hänen syntymäpaikakseen oli kuolintodistukseen merkitty Puolan Varsova ja syntymäajaksi 18.10.1886.

---

[1] Taipaleen ortodoksisen seurakunnan arkisto - Pääkirja 1895-1915 (I Aa:22, Tilattomat), jakso 275, sivu 268: Surakka, Ivan; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=5101246 / Viitattu 1.8.2021