Sukuhistoriaa - Juho Matikaisen nuottatappelu

Kansalliskirjaston digitalisoitu lehtiarkisto on oivallinen lähde historiasta kiinnostuneelle. Uukuniemen Matikaisista (vaimoni suku) löytyy lehdistä kuitenkin yllättävän vähän materiaalia. Pitäjän syrjäinen sijainti on luultavasti yksi selittävä tekijä. Toinen lienee se, että Matikaiset näyttävät olleen hyvin rauhallista ja tasaista elämää viettävää väkeä, eivätkä olleet käräjätuvan tuttuja, kuten Juho Pekanpoika Matikaisen 95-vuotispäiväkirjoituksessa todettiin. Mutta Juho pääsi kuin pääsikin kerran sanomalehden palstoille ilmeisesti nuotanvedossa syntyneestä kärhämästä oheisella tarinalla [Artikkeli julkaistiin Viipurissa ilmestyneessä Ilmarinen-lehdessä (59/24.7.1878): ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Pilkka-runoilija Jaakko Erikäinen.
Uukuniemen pitäjäässä Niukkalan kylässä Howilan talossa on eläkemies Jaakko Erikäinen (1) , jolle on sallittu saada runolahjoja. Hän on nyt noin 60 wuotinen wanha poika ja on pitkin ikäänsä sepitellyt pilkka- ja iwa-runoja paikkakuntansa seikoista ja tapahtumista, mitkä jollakin tawalla owat tawallisuudesta poikkeewia. Näkö- ja kuulo-aistimet owat nyt Jaakolla jotenkin heikot, mutta muisti näyttää tawattoman tarkalle. Hän ei ole kirjoituksen taitawa, waan on hattunsa alla hautonut ja päässään pysyttänyt monta monituista runoa; kuitenki sanoo hän monta laulua mielestänsä menneen ahawan ajeltawaksi. Äskettäin olin tilaisuudessa kuulla hänen laulujansa, joita hän lurittelee wanhalla runonuotilla. Runot, miten jo mainitsin, owat paraastaan pilkkarunoja, wälistä kertomarunon tapasia, eiwätkä aineeltaan ulotu juuri oman kylän piiriä ulommaksi. Usein on syrjäisen waikea seurata niissä ajatuksen juoksua syystä, kun hän mainitsee samaa henkilöä milloin paljaalla ristimänimellä, milloin taas sukunimellä, wälistä taas kylän kesken käytetyillä „liika"- ja „haukkuma"-nimillä. Tämä seikka se juuri tekee runot kyläläisten mielestä sitä sukkelimmiksi ja näppärimmiksi, eikä tosiaan wakawinkaan parta woi olla nauruun myhähtämättä, kun „Jaakko jatkawi sanoja, runoloita rullaltansa." Pilkka niissä on sangen pistäwää laatua, eikä aseitten käyttäjä walitse hienompia wälikappaleita, waan laskee oikein nahkaan sattuwia sanoja. Wanhaa runomittaa käyttää hän wirheettömästi, waikka ei liene ikänään kuullut runojalkoja, säkeitä eikä muita runo-opillisia sanoja mainittawan. Pari runoa kirjoitin häneltä; toinen on uuden uutukainen, toinen wanha watturainen. Sitä paitsi kuuntelin hänen laulawan pitkän runon poikain perässä pyöriwistä tytöistä. Uudemmat runot tuntuiwat mielestäni runollisemmilta, mutta lienee niitä waikea julkaista — asianomaisten wuoksi. Saakoon tässä sijansa näytteeksi muutamia loppusäkeitä hänen „Nuotta tappelu“-runostaan, joka on noin 30 wuotta sitte tehty. Perin pohjin kerrottuaan tappelun syyt ja waiheet päättyy runo näin:

T
Juho joutuwi kotiinsa, Matikainen (2) manterelle, Käs' on paisettui pahasti, Käski kääriä kolohon. Ukko ei osannut syödä, Lusikalla luihotella, Toinen syötti, toinen juotti, Toinen kuletti — — —. Kello seinällä sanowi, Tuntiloita toimittawi; Juohtui mielehen Juholle: Noin on käynyt mun käteeni, Porahtanut porkan*) warsi, Monta kertoa makiisti. — Sasu kaswoi kalwosehen, Wirhi wanhalla i'ällä, Jot' ei huolisi hopeiseen, Panna ruplahan parihin. Sitä lyytä**) löngötteli, Kaikki wiikkoa kaheksan, Koko syksyn syrjällähän. Tule ukko oppimahan, Matikainen malttamahan, Noin sie nuottoa wetele, Sowinnossa solkottele, — Enpä ukkoja opeta, Enkä wanhoja waroita, Olkohon opiksi muille, Nuoremmille nuhteheksi, Jott' ei tappelu tapoja, Mainittaisi meidän maassa. O. W. (3)
*) Ase, jolla kaloja karkotetaan nuotan perään.
**) Lyytä = myöten.
***) Ruttoon = äkisti


Tarinassa kuvattu Juho Matikainen eli pitkän elämän ylittäen 95 vuoden merkkipaalun. Hän menehtyi 97-vuotiaana 25.8.1939 kotonaan Uukuniemen Niukkalassa. ----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- 1. Uukuniemen Niukkala n:o 5. Hovila. Tilalla asuivat vuosina 1870–1879 Olof Johansson Berg (s. 1805) vaimonsa Beata Johansdotter Berg (s.1807), heidän vävynsä Petter Johansson Hälvä (s.1844) ja tyttärensä Beata Olofsdotter Berg (s.1843), heidän kuuromykkä tyttärensä Anna Olofsdotter Berg (s.1834) sekä syytingillä sisarenpoika Jakob Pettersson Eerikäinen.Jakob Petterin/Pekanpoika Eerikäisen (2.2.1822-23.4.1890) vanhemmat olivat Sikopohjasta kotoisin ollut Petter Eerikäinen (1794–1836) ja syytinkiläisenä miehensä kuoleman jälkeen Hovilassa asunut Anna Johansdotter Berg (1796–1862). Jaakko Eerikäinen näyttää olleen ahkera ehtoollisella kävijä ja kinkereille osallistuja.
2. Runossa kuvattu Matikainen lienee ollut Juho (Juhan-setä) Pekanpoika Matikainen. Niukkalan tilalla numero 7/Luukko asuivat vuosina 1870-1879 syytinkiläisinä artikkelissa kuvatun Juhon vanhemmat Pekka (Petter) Juhonpoika Matikainen (11.10.1813-26.4.1889) ja Helena Juhontytär Kinnunen (12.6.1819-26.3.1892) sekä Juhon äitipuoli Anna Laurintytär Kuikka (21.1.1797-24.10.1877). Talollisena tilalla asui Pekka ja Helena Matikaisen (os. Kinnunen) lapsi Juho Pekanpoika Matikainen (22.4.1842-25.8.1939) ja hänen vaimonsa Helena Adamintytär Vainikainen (4.3.1841 Karttula – 27.1.1921), Juhon veli Matti Pekanpoika Matikainen (4.7.1851 – 13.5.1920 Viipurin maaseurakunta) ja hänen ensimmäinen vaimonsa Helen Kristiina Juhontytär Kainulainen (31.8.1862-6.2.1888), Juhon toinen veli Antti Pekanpoika Matikainen (22.2.1856 - 5.2.1938) ja hänen vaimonsa Maria Ollintytär Kokko (21.6.1852-17.3.1905) ja sisar Maria Lovisa Pekantytär Matikainen.(29.6.1859-2.8.1920), joka avioitui 13.6.1878 Olli Juhonpoika Kuikan (25.2.1848-13.12.1915 kanssa. Rippikirjassa on Pekka Juhonpoika Matikaisen kohdalla merkintä ”svagsynt=heikkonäköinen”, seuraavalla vuosikymmenellä merkinnät ”vähänäköinen, sokias ja tyrä”. Juho Pekanpoika Matikainen oli vihitty Muolaassa Karjalan kannaksella 12.11.1865 Helena Vainikaisen kanssa. Juho Matikainen oli oleskellut vuosina 1863–1865 Pietarissa, Muolaassa 1866–1868 ja Kivennavalla 1869–1871 ja uudelleen Pietarissa 1875. Niukkala no 7/Juhola siirtyi hänen omistukseensa vuonna 1872.
3. Nimimerkki O. W = Kansakoulunopettaja, runoilija, kääntäjä ja ahkera sanomalehtikirjoittaja Olof (Olli) Berg (1842–1917), joka käytti kirjoituksissaan nimimerkkejä O. W., O. Wrn, Olli Wuorinen, Olli A. Wuorinen ja Olli Vuorinen.

Sukuhistoriaa 4

Maria Surakka, myöhemmin Martikainen (1872-1927)

Inkeri-lehdessä oli lokakuussa 1898 (n:o 44/30.10.1898) ilmoitus kivennapalaisen Mikkel Martikaisen ja polvijärveläisen Maria Surakan avioliittoaikeista. Molemmat ilmeisesti asuivat Pietarissa, ja avioliittokuulutus annettiin kaupungin suomalaisessa Pyhä Maria seurakunnassa. Vihkiminen tapahtui 8.11.1898.

 

Maria Surakka oli syntynyt 23.10.1872, Kivennavan kirkonkirjoissa esiintyy myös syntymäaika 21.10.1871. Syntymäpaikaksi on merkitty Taipaleen ortodoksinen seurakunta. Hän vaihtoi uskontokuntaa vuonna 1906 ja hänet on merkittiin luterilaisen Pyhän Marian seurakunnan jäseneksi. Rippikirjassa on merkintä vaihtamisesta luterilaisen kirkon jäseneksi 12.4.1906.

Mikko Juhonpoika Martikainen oli syntynyt 5.9.1870 Kivennavan Linnanmäen kylässä. Muutto Kivennavalta Pietariin tapahtui ilmeisesti avioitumisen yhteydessä, mutta Mikko sekä hänen vaimonsa kulkivat koko ajan myös Kivennavan kirkonkirjoissa mukana. Vuodesta 1910 (9.3.1910) lähtien Martikaiset oli merkitty erilliseen Venäjällä oleskelevien rippikirjaan (s. 138).

Kivennavan kirkonkirjoista löytyy merkintä muutosta Helsingin pohjoiseen suomalaiseen seurakuntaan 15.4.1914. Vastaavaa merkintää ei löydyn Pyhän Marian seurakunnan asiakirjoista. Jossakin vaiheessa he ilmeisesti palasivat takaisin Pietariin. Seurakunnan asiakirjoista ei löydy merkintää poismuutosta, mikä on ymmärrettävää, sillä kaupungissa elettiin vallankumousten, nälänhädän ja sisällissodan keskellä. Paluu Kivennavan seurakunnan kirjoihin paluumuuttajina tapahtui 27.9.1920. ja perhe asui sen mukaan Kuokkalassa.

Mikko Martikaisen ammatiksi on merkitty kirkonkirjoissa kuljettaja, koneenkuljettaja, rautatien koneenkuljettaja ja veturinkuljettaja. Marian ammattia ei niissä mainita, vaan ”tittelinä” on kuljettajan vaimo. Maria menehtyi 55-vuotiaana Terijoella 27.12.1927 verensyöksyyn. Mikon elämäntaival päättyi 64-vuotiaana 14.4.1935 sokeritaudin seurauksena. Hautajaistilaisuutta vietettiin Terijoella 21.4.1935.

Martikaisen perheeseen syntyi tytär Anna 5.8.1899. Hänestä on merkintä ”pravoslavni” eli hän oli äitinsä tavoin alkuaan ortodoksi. Myös hän siirtyi luterilaisen kirkon jäseneksi vuonna 1906. Luterilaisen rippikoulun hän kävi Terijoella ja konfirmointi tapahtui 21.5.1916. Annan elämänvaiheet jatkuivat marraskuussa 1917 mahdollisesti Viipurissa. Hänen Mikko-isänsä otti Annalle muuttokirjan sinne 24.11.1917. Tämän jälkeen olen kadottanut hänen seuraavat askeleensa elämän poluilla.

Uukuniemen siässynöistä

Kesällä 1908 oli useissa sanomalehdissä artikkeli, jossa kerrottiin Uukuniemellä olleista siässynöistä ja niiden tuhoamisista. Artikkeli perustui kirjoitukseen, joka oli ollut keväällä 1908 Suomen Museo-lehdessä.

Menneitten aikojen taikauskoa Karjalassa (Suomen Museosta.)

Koska Karjalaan aikaisin levisi kreikanuskoa, niin siihen maakuntaan jo vuosisatoja sitte rakennettiin sen uskon tunnustajia varten kirkkoja sekä säässynöitä eli kappelia. Näitten säässynäin ympärillä kasvoi puita ja semmoiseen metsikköön haudattiin kuolleita, jonkatähden sitä sanottiin kalmistoksi. Mutta sellaisissa paikoissa sekä kreikan- että lutherinuskoiset myöskin alkoivat toimittaa taikauskoisia temppuja. Sentähden Ruotsin alle jääneessä Karjalassa 1700-luvun keskivaiheilla papisto sekä kruununpalvelijat tahtoivat säässynöitä hävittää. Venäjän puolella rajaa myöskin oli sellaisia kappelia.

Niinpä Uukuniemellä jo silloin, kuin koko Suomi oli Ruotsin vallan alaisena, oli ollut säässynä Kummun kylässä. Sen Uukuniemen lutherilainen kirkkoherra Fabian Nirkko antoi polttaa. Mutta ison vihan aikana rakennettiin uusi kappeli, jonka joka seinä oli sylen pituinen, ja joku venäläinen sotilas oli sinne myöhemmin tuonut pyhän Eljaksen vanhan kuvan. Koska samassa kylässä sitte rajanvartijoina oli pari venäläistä sotamiestä ja lähellä oli yksi venäjänuskoinen talonisäntä, niin joskus oli korjattu tämän säässynän kattoa, mutta ovet oli niin huonossa kunnossa, että paimenet ynnä muut sinne juoksivat.

Eräs Olavi Metso, joka oli lutherilainen Mensuvaaran kylästä, kävi jouluna v. 1756 Uukuniemen kirkossa, läksi sieltä ystävien luo Kummun kylään käymään ja poltti siellä toisena joulupäivänä säässynän. Vartijaväen kersantit heti otti hänet kiinni, kovin kourin häntä piteli, sekä toimitti hänet Viipurin kuvernementtikansliaan ja kihlakunnanoikeus tutki asiaa. Metso, joka oli 40 vuoden vanha ja joteniin taitava uskonsa opissa, sanoi tehneensä tekonsa sentähden, että tuomiokapituli viimeksi toimitetun seurakunnantarkastuksen jälkeen oli kehoittanut peräti hävittämään kaikkia uhripaikkoja. Niitä oli tämä säässynäkin ollut, mutta Metso itsekään ei suinkaan ollut taikauskosta vapaa. Hän kertoi oikeuden edessä, että ensin kreikanuskoiset ja sitte myöskin lutherilaiset olivat tässä paikassa uhranneet. Sitä tekivät varsinkin Yrjön päivänä (23 p. Huhtik.) jolloin karja ensi kerran pääsi ulos. Silloin menivät olutputeli mukana säässynään, tämä siellä tyhjennettiin, rahoja uhrattiin ja pieniä vaksikyntteliä sytytettiin, että lehmät ja hevoset menestyisivät ja ihmiset pysyisivät terveinä. Hän itse oli kolme vuotta sitte ollut viikonpäivät päästään sekava sentähden, että hän sen säässynän ohi kulkiessaan ei ollut mitään uhrannut. Olivathan muut sellaisesta uhrinlaiminlyömisestä kuolleetkin. Naapurikylänkin, Niukkalan, asukkaat toimittivat siinä paikassa uhria, ettei karhu kaataisi karjaa j.n.e.

Metso oikeudelle kertoi toisestakin hävittämästänsä säässynästä ja luuli, että sen polttaminen oli tuottanut onnea. Hänen kotikylässään, Mensunvaarassa, oli seisonut vanha säässynä jo silloin, kuin Pontus de la Gardie Ruotsille valloitti Karjalan. Samaan paikkaan sitte rakennettiin uusi semmoinen ja siinä uhrattiin varsinkin Yrjön, Katharinan ja Eljaksen päivinä. Sinne vietiin ensimmäistä olutta, ensimmäistä maitoa, jota saatiin poikineesta lehmästä, y. m. Sytytettiin myöskin vaksikyntteliä ja uhrattiin 1 tahi puoli kopekkaa. Eräs vaimo ei ollut vienyt sinne maitoa ja tuli sentähden sangen sairaaksi.

Noin 20 vuotta sitte joku sytytti säässynän palamaan, mutta kyläläiset peloissaan taas rakensivat uuden. Metson noin 10 vuoden vanha veli Erik sitte oli säässynän uhrirahoista ottanut muutamia riunoja, mutta tuli toisesta lantiostaan niin kipeäksi, ettei päässyt astumaan, Varastetut rahat hän sitte vei kirkkoherralle köyhille annettavaksi. Jonkun vuoden kuluttua hän vaivaisena ryömi säässynän luo ja tämän Olavin kanssa sytytti säässynän sekä kaatoi ja poltti suuret hongat sen ympäriltä. Tämä tehtiin kirkkoherran käskystä ja nyt tuli kylä onnelliseksi. Metsikön sijalle perattiin peltoa. Jossakin talossa siinä kylässä oli ollut 1—2 kituvaa lehmää, mutta nyt oli 9 lypsävää ja ihmiset olivat kaikki terveinä. Nämät asiat oikeudelle todistivat todenperäisiksi kirkkoherra Wastin, nimismies Åberg ja lautakunta. Oikeus vapautti Metson, mutta sakotti muita, jotka olivat uhranneet.
J. M. Salenius.

Herra-Olli

Uukuniemen pitäjäjuhlilla kesällä 2022 oli minulla ilo ”tutustua” tähän herraan, joka seisoo Uukuniemen pitäjäntuvan edessä. Hän on varmaankin pitäjän tunnetuin ”Herra”. Kyseessä on Matti ja Katriina (os. Kuutin) Pitkäsen poika Olli Pitkänen (15.11.1887 – 4.3.1970).

Uukuniemen Niukkalassa asunut Olli elätti itsensä kalastuksella, tekemällä pärekoreja, metsätöillä, kuorimalla propseja ja veistämällä parruja. Liikanimi "Herra-Olli" oli hankittu siten, että Olli oli kerran käyttänyt tansseissa taktiikka, jolla pääsi ensimmäisenä pokkaamaan haluamaansa tanssipartneria. Soittajat kuuluttivat tanssien aikana seuraavan, ilmeisesti aikaisemman tuntemattoman kappaleen. Tällöin Olli oli sanonut miesjoukossa kovalla äänellä, että tuommoista ei nyt tanssi kyllä kuin herrat. Muut miehet jäivät tätä ihmettelemään, mutta Olli kiirehti ensimmäisenä daamia hakemaan. Tämän episodin jälkeen hänet tunnettiin Herra-Ollina.

Herra-Ollin kerrotaan olleen niitä ihmisiä, jolla ei toisista ollut koskaan pahaa sanottavaa. Hänellä oli 1940- ja 1950-luvuilla gramofoni, jonka kanssa hän kierteli pyhäisin taloissa mieliharrastuksensa kortinpeluun ohessa. Joku luonnehti häntä huolettomaksi veijariksi, josta tuli ilmeinen legenda jo eläessään. Pitäjäntuvan eteen Herra-Olli ilmestyi vuonna 2009 Olavi Kaskela veistämänä ja lahjoittamana.

Sukuhistoriaa 3, osa 5: Maria Surakan tarina

Olen aikaisemmissa blogikirjoituksissani seurannut sukulaiseni Anna Surakan elämänvaiheita, polkua, joka johti Liperin Taipaleen kylältä lopulta Yhdysvaltain Länsirannikolle Columbia-joen suulle. Annan nuorempi sisar Maria seurasi isosiskoaan ensin Kanadaan ja sitten Yhdysvaltoihin. Maria oli syntynyt 2.11.1887 Taipaleen kylässä (tila n:o 28) Liperissä Ivan Vasilinpoika Surakan ja Maria Feodorintytär Ratilaisen perheeseen. Hän muutti 8.2.1911 Joensuuhun, kuten siskonsa Anna oli tehnyt suunnilleen kuukausi aikaisemmin.[1]  Maria anoi syksyllä 1912 passia Amerikkaan muuttoa varten. Viideksi vuodeksi myönnetty passi on päivätty 9.10.1912. Ilmeisesti isosiskolta Annalta oli kiirinyt viestiä paremmista elinolosuhteista. Olihan Anna muuttanut Atlantin taakse edellisenä syksynä. Maria saapui oman ilmoituksessa mukaan Amerikan mantereelle joulukuussa 1912 astuen maihin St Johnsin satamassa Kanadassa.

Maria asettui ensiksi asumaan Toronton kaupunkiin, jossa Anna-sisar siis jo eleli. Yhdysvaltojen puolelle Maria siirtyi 7.3.1916 Port Huronissa. Matkansa päämääräksi hän ilmoitti sisarensa Annan asunnon (Box 21, Demmon, Mich). Maahantuloselvityksen mukaan hän oli asunut viimeksi Torontossa, Ontariossa ja rahaa oli Marialla mukanaan 100 dollaria.

 Maria Surakka avioitui Michael Zapolnekin kanssa 15.5.1917 Calumetissa Michiganissa. Vihkimisen suoritti suomalaisen apostolisluterilaisen seurakunnan pastori Arthur Leopold Heideman. Michael Zapolnek oli syntynyt lokakuussa 1886 Bialystokissa, Podlaskien piirikunnassa Puolassa. Sukunimi esiintyy myös muodossa Zapolnik ja näyttää olevan edelleen yleinen sukunimi Bialystokin seudulla Puolassa. Perheen kotikieli oli Puolasssa ollut kuitenkin venäjä. Michael oli saapunut Yhdysvaltoihin vuoden 1907 tienoilla. Perheeseen syntyi kahdeksan lasta. He olivat ikäjärjestyksessä:

- (Mary Sophia Zapolnik (Burke) 2.4.1918 Calumet – 10.7. 2001 Roswell, Georgia. Asunut aikaisemmin myös seuraavilla paikkakunnilla: Madison Heights, MI (Detroit), Royal Oak, MI (Detroit) and Troy, MI (Detroit).

- Arthur Michael Zapolnek 23.7. 1919 Calumet – 30.7.1948 Laurium, Michigan. Avioitui 6.3.1948 Jean Taipaluksen kanssa, Calumet, Michigan.

 - Alex Martin Zapolnek 16.1.1921 Calumet – 27.1.1977 Iron Mountain, MI, oli kotoisin Calumetista, Michiganissa.

- Alfred Zapolnek 18.2.1922 Calumet – 14.1. 2001 Calumet.

- Helmi E. (Helen) Zapolnek syntyi Calumetissa vuonna 1925. Avioitui Paul Edward Jonesin kanssa 26.5.1950 Detroitissa. Paul Jones oli syntynyt 20.11.1924 ja kuoli 18.8.1976 Hazel Park, Michigan (Detroit). Helmi Surakka Jonesin kuolinaika ja -paikka ei ole tiedossani

-  Lempi Josephine (Josephine Lempi) 24 2. 1926 Calumet – 3.6.1996 L’Anse, Michigan. Hän avioitui Fred A. Teddyn kanssa 26.2.1949 Calumetissa. Teddyt asuivat L’Ansessa, Michiganissa.

- Paul J. Zapolnik 20.7.1927 Albion Location (Calumet), MI – 6.3.2015 Dollar Bay, MI – Kolme lasta.

-  Henry W. Zapolnek 21.11.1929 Albion Location – 22.6.2012, haudattu Lakeside Cemetery, Hancock. Vaimo Judith L. ja tytär Amy Forsell, kaksi lapsenlasta. Henry haavoittui vakavasti Korean sodassa 6.1.1952 ohjuksen osumasta.

Maria Surakka Zapolnek kuoli 26.2.1950 Detroitissa. Michael (Mike) Zapolnek kuoli vajaat viisi vuotta aikaisemmin eli 28.5.1945 Calumetissa. Hänen syntymäpaikakseen oli kuolintodistukseen merkitty Puolan Varsova ja syntymäajaksi 18.10.1886.

---

[1] Taipaleen ortodoksisen seurakunnan arkisto - Pääkirja 1895-1915 (I Aa:22, Tilattomat), jakso 275, sivu 268: Surakka, Ivan; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=5101246 / Viitattu 1.8.2021

The Tombstone has a message, Part 1

On the west coast of the United States, in the state of Washington, in a locality called Naselle, there is a small cemetery called Peaceful Hill Cemetery. The names engraved on the tombstones say that most of those buried there have Finnish roots. I visited that cemetery in the summer of 2005, but at the time I didn’t notice a tombstone that bore MARTYR on the back. About a week ago, a friend of mine who lives nearby posted a picture of that tombstone. As I saw the picture, I remembered that I had read newspaper articles about a sad event in which the Finnish-born Pentecostal evangelist Antti Lajunen had died.

As always, the special destinies of life aroused my interest and I began to find out the course of Antti Lajunen's life path, the final stop of which was the above-mentioned cemetery. Antti Lajunen was born on August 1, 1877 in the village of Karmala in Sortavala (Karmala no. 5) to the family of farmer Jaakko Henrikinpoika Lajunen (May 24, 1832 - July 7, 1911) and Brita Antintytär Ijäs (November 8, 1841 - October 23, 1902). [1] Antti's parents were married on 12 August 1860 and a total of seven children were born in the family: Henrik (16.3.1863-28.2.1918), Anna (2.6.1867), Helena (11.2.1871), Jakob (7.3.1874), Antti, whose first name is in the book of baptism in the form Anders (1.8.1877), Maria 18.10.1880 and Brita (27.2.1884). [2]

According to Church books, Antti's parents Jaakko and Brita Lajunen have been very diligent in attending communion. And, according to Church books, Antti's father Jaakko has worked as a Sunday school teacher for the local Evangelical Lutheran Church. In the records of the eldest of Antti's siblings, Henrik, there is an indication of "weak-minded", and he never started a family. The eldest of the daughters, Anna, married Matti Pulkkinen, a peasant son from the village of Riekkala in Sortavala on October 21, 1887. [3] The marriage gave birth to six children, but Anna died on the birth of her youngest child on February 21, 1902. The next of Antti's siblings, Helena, took the migration book to Helsinki on March 27, 1900, and after that I have no information about her. The fourth of the family's children, Jaakko (Jakob), married Maria Ollintytär Luostarinen (July 14, 1881-) from Sortavala's Heikkurinsaari on March 6, 1903. [4] Jaakko died at the age of 52 at his home in Sortavala's Karmala on April 12, 1926. In addition to the wife, five children, three sons and two daughters were left to mourn. Antti's sister Maria was married on January 4, 1907 to Juhana Antinpoika Haatanen (4.8.1882-), who was from the same village. [5] Riitta (Brita), the youngest of Antti Lajunen's siblings, was born in 1884 and, like Antti, never married.

Antti Lajunen experienced a spiritual awakening within the Evangelical Lutheran Church, and religious activation can be seen in the busy communion visits in 1898-1903, after which they completely cease. He moved to the Baptists in the early 20th century, and on the basis of communion visits, the  could be dated to 1903-1904. Antti Lajunen received adult baptism and performed as a spiritual speaker at Baptist events. An additional pencil entry, Baptist, has been made in communion  book of the Sortavala rural parish 1900-1909. The clergy of the Lutheran congregation tried to persuade Antti to give up activities without either success. Antti Lajunen remained a formal member of the Evangelical Lutheran congregation until 1912.

In 1903-1912, Antti Lajunen toured in his hometown area in Karelia to hold spiritual meetings with, among others, the elementary school teacher, the evangelist Pekka Lattu. Lattu has in his book
"Expensively Purchased Freedom" described Antti Lajunen's activities as follows [appendixes in square brackets to improve the comprehensibility of the text]:

Texts engraved on Antti Lajunen's memorial translated from Finnish to English (Bible text: King James Version)

Martyr, Evangelist Antti Lajunen, born in Finland in 1877, died May 9, 1929 Portland Oregon USA.
"I saw under the altar the souls of them that were slain for the word of God, and for the testimony which they held." Revelation 6:9.
"Precious in the sight of the LORD is the death of his saints." Psalm 116:15.

“In August 1903 I moved to Sortavala; there I met Brother Antti Lajunen, who had woken up but was afraid of sectarianism, as he himself said. At a meeting with Brother V. Malin, he then said he understood free grace. Immediately after reading the Bible in his home, he was delighted with the Room. 5: 1 so much that [Antti Lajunen's] father noticed it and started warning about the wrong. He was later taken to Pastor Jalkanen of Ruskeala to correct for a false doctrine. But Antti Lajunen wanted to follow the teachings of the Bible and was baptized soon after.

Since then, we have held joint meetings with Brother Antti Lajunen in the countryside, but the pastor of the [Lutheran congregation] announced in the church that [us] should not be given a meeting room. So some of the hosts fearfully closed their doors, but others opened and received the word with joy. Once in the village of Karmala, Antti Lajunen had asked for a room for a meeting, and he go a permission, and then asked me to speak. The crowd had arrived in abundance, but before the meeting began, one farmer, a village elder and a Sunday school teacher, came and frightened the owner of the house with periodic penalty payments, citing a church proclamation. The host then apologized to us for not having to hold the meeting now. I asked then if the host was afraid we were teaching the wrong doctrine. He replied that he did not know what was right and what was wrong, but he would not start paying the fine once it was forbidden.

That’s when I said that once a meeting isn’t allowed, it’s not held. But the Bible explains what is wrong to learn and what are false prophets. Don't you, the host and the assembled people, want to hear, then I read a little from the Bible. Everyone agreed, saying that at least it won’t be a fine if you read the Bible. So I read of true and false prophets, and the people listened and marveled. The master of the house broke down in tears and said, ‘Now I know who is right and who is wrong. I am no longer afraid of threats; these men are allowed to speak in my house, and let him who is afraid go away. '' Those three words against the above went out, the audience stayed to listen, and we continued the meeting. "[6]

Officially, the separation from the Lutheran Church took place on May 15, 1912, when he transferred his church books to the Tampere Baptist Church/Congregation, as there was no parish for the Baptists in Sortavala. [7] At the same time, Lajunen became acquainted with the Pentecostal movement, whose message also inspired him. In the next section, I will talk about Lajunen's work as an evangelist for the Pentecostal movement.