Syyspohjan sotavankileiri Ruokolahdella

Syyspohjan sotavankileirin hautamuistomerkki

Vierailin eilisen (27.8.2016) pyöräilyretken yhteydessä Syyspohjan vankileirin hautausmaan muistomerkillä. Muistomerkki osoittautui erittäin hankalaksi löydettäväksi. Kahdet ensimmäiset paikallisilta saamani ajo-ohjeet kyllä neuvoivat paikan suunnilleen, mutta vaikka pyörin aivan oikealla alueella, en onnistunut ensin sitä löytämään. Vasta metsätietä pitkin saapunut paikallinen mökinomistaja saattoi minut muistomerkille.  Tässä ajo-ohjeet (Imatran suunnasta saapuen), jos joku aikoo käydä paikalla: Käänny Puumalantieltä (tie nro 62) parisataa metriä ennen Utulaan ja Kyläniemeen vievän tien risteystä oikealle, Töntintielle. Aja sitä noin 800 metriä: Vasemmalla on laaja hakkuuaukea. Kun tie kääntyy oikealle ja hakkuualue päättyy, jää hautamuistomerkki ehkä noin sata metriä Töntintieltä vasemmalle sivuun hakkuuaukean reunaan, mutta jo metsän keskelle. Töntintieltä sitä ei käytännössä ainakaan kesäaikaan näe, koska hauta-alue ja muistomerkki ovat notkossa.

Lähikuvaa muistomerkistä

Jatkosodan aikana 1941–1944 suomalaiset joukot saivat kiinni noin 64 000 neuvostosotilasta. Heistä runsaat 19 000 menehtyi sotavankeuden aikana. Määrä on kansainvälisesti vertailtuna melko suuri. Sotavangeille perustettiin kymmeniä leirejä, joista yksi sijaitsi Ruokolahden Syyspohjassa Vehkajärven itärannalla. Siellä oli sopivasti valmiina Salpalinjan rakentajien majoitukseen pystytettyjä parakkeja.  Sotavangit jaettiin eri kategorioihin heidän sotilasarvojensa, etnisten taustojensa mukaan ja poliittisten näkökantojen mukaan. Syyspohjaan sijoitettu vankileiri numero 3 perustettiin 2.7.1941 Huittisissa. Se liitettiin 19.9.1941 Sotavankileiri 6:en ja perustettiin uudelleen 3.11.1941 Ruokolahdella. Ruokolahden Syyspohjasta leiri siirtyi 23. - 28.6.1944 Vaasan lähelle Laihialle, jossa se lakkautettiin 25.11.1944. Kuljetus tapahtui Syyspohjanlahdesta hinaajan vetämillä proomulla Varkauteen ja sieltä edelleen Vaasan lähelle Tuovilaan. Syyspohjan leiri oli poliittisten sotavankien leiri, jonne oli koottu Päämajan valvontaosaston seuloma ideologialtaan kaikkein punaisin vankiaines. Joukossa oli politrukkeja, kommunistipuolueen jäseniä ja nuorisoliittolaisia sekä puna-armeijan upseeristoa. Leirillä oli myös jonkin verran naisvankeja. Leiri koostui neljästä parakista (toisen tiedon mukaan leirillä oli 20 parakkia). Leiri tuli tunnetuksi tiukasta kurista sekä huonosta ravintohuollosta.

Tässä vielä yksi kuvakulma hautamuistomerkille

Syyspohjan leirin kapasiteetiksi oli laskettu 500 vankia, mutta ilmeisesti missään vaiheessa määrä ei noussut niin suureksi. Suurimmillaan leirin vankimäärä oli syyskuun puolivälissä 1941, jolloin leirillä oli 371 vankia. Tällöin leiri toimi vielä Huittisissa. Toukokuun lopulla 1942 leirillä oli 232. Tämän jälkeen vankiluku laski ja oli 18.7.1942 enää 163 vankia. Vankiluvun laskua selittää ainakin osittain vankien menehtyminen. Nimittäin vuonna 1942 sotavangeista menehtyi 91 eli runsas kolmannes. Yhteensä vankileirillä menehtyi 104 sotavankia, joista neljä teloitettiin. Tosin jotkut lähteet mainitsevat paikalle haudattujen  määräksi 92 ja muistomerkkiin heidän yhteismääräksi on lyöty 163. Vangit menehtyivät tauteihin, jotka pääsivät leviämään huonon ravintohuollon takia. Tämän jälkeen vankiluku pysyi runsaassa 200:ssa aina syksyyn 1944, jolloin vankimäärä kohosi yli 300:n. Suomalaiset luovuttivat Syyspohjan vankileiriltä saksalaisille 292 neuvostoliittolaista sotavankia, heidän joukossaan oli juutalaisia sotavankeja. Heidän kohtalonsa oli luovutuksen jälkeen karu. Leirin komentajana toimi koko Syyspohjan kauden ajan luutnantti L. K. Holopainen. Vankimäärään nähden leirillä oli vahva vartiointi. Esimerkiksi 26.5.1942 leirillä oli vankilahenkilökuntaa yhteensä 110 henkilöä, neljä upseeria, kahdeksan aliupseeria, miehistöä 84 henkilöä ja lisäksi 14 lottaa.

Ruokolahtelainen Sulo V. Siitonen on kotiseutulukemistossaan (Ruokolahti. Kotiseutulukemisto VI. 1997) kertonut Syyspohjan vankileiristä  mm. seuraavaa: Leirin vangit oli jaoteltu isovenäläisiin, vahemmistökansallisuuksiin ja suomensukuisiin sotavankeihin.  Heimovangit palvelivat leirillä suutareina ja muissa luottotehtävissä. Vankien joukkoon oli sijoitettuna myös valevankeja, joiden tehtävänä oli seuloa sopivaa vankiainesta mm. vakoilutehtäviin. Leirin huolto oli miltei olematonta. Perusmuonana oli vankien itse keittämä heinäsoppa. Talousupseeri toimitti siihen myös lihaa, lähinnä hevosten teurasjätteitä, myöhemmin myös perunoita. Vangeilla ei ollut peseytymismahdollisuutta ja he olivat alkperäisessä vaatetuksessaan. Saunominen sallittiin vain heimo- ja luottovangeille. Luottovangeilla oli oikeus hankkia lisäravintoa tunkioilta, joilla he innokkaasti tonkivatkin.  Naisvankeja oli Siitosen mukaan parikymmentä. Paikallisten asukkaiden kertoman mukaan kaikki olivat huomattavan kauniita. Heidän siisti pukeutumisensa ja taidokkaat tukkalaiteet herättivät huomiota. Naisten joukossa oli taiteilijoita, mm. oopperalaulajia. Henkilökunnan illanviettotansseissa soitti miesvankiorkesteri, jonka kitara ja balalaikkaesityksiä muisteltiin myöhemmin taiturimaisiksi. Neuvostoliittolaiset koneet pommittivat leiriä vuonna 1943 saamatta kuitenkaan aikaiseksi merkittävää vahinkoa.

Kesäkuun 7. päivänä 1943 onnistui muutaman vangin houkutella joutsenolainen vartijansa sotamies Tuure Edvard Tillaéus hieman sivummalle. He yllättivät tämän äkkirynnäköllä ja tappoivat hänet. Vangit saivat haltuunsa myös Suomi-konepistoolin, ja pakenivat suuntana itä. Alkoi kiivas karkureitten etsintä, josta löytyy Erkki Huhtasen seikkaperäinen selostus täältä:

Sotavankien poistuttua Syyspohjan parakit ottivat tukikohdakseen päämajan kaukopartiomiehet, mutta se on sitten jo eri tarina

Osasto Vehniäisen muistomerkki Rautjärvellä (Päivitetty 13.9.2016)

Rautjärven entinen Yläpappila, nykyinen seurakuntakoti, oli välirauhan aikana 1940 - 1941 salaisen suomalaisen sotilastiedustelun tukikohtana

Toukokuun vimeisenä päivänä 2015 tekemälläni Simpele - Rautjärvi-kierroksella pysähdyin myös Rautjärven entisen Yläpappilan pihalla. Siellä on eletty vuosina 1940 - 1944 voimakaasti suomalaisen sotilastiedustelun historiaa. Kun talvisodan seurauksena uusi raja vedettiin Rautjärven pitäjän eteläosan poikki, tuli kunnasta jälleen rajakunta. Suomi koki edelleen olemassaolonsa uhatuksi, eikä solmitun rauha pitävyyteen luotettu. Niinpä Neuvostoliiton aikeista tarvittiin päivitettyä tietoa.

Päämajan tiedusteluosasto, 1.7.1943 alkaen Erillinen Pataljoona 4, jatkoikin heti talvisodan jälkeen Neuvostoliittoon kohdistuvaa tiedustelua. Tämä tapahtui osittain Rautjärveltä käsin. Päämajan tiedustelun Viipurin alatoimisto siirrettiin Lahteen, ja sillä oli toimipisteitä sekä Lappeenrannassa että Rautjärvellä. Tiedustelijoiden tukikohtana Rautjärvellä oli silloinen Yläpappila, nykyinen seurakuntakoti. Alatoimiston tehtävänä oli tiedustelu Karjalan kannaksen alueella. Siviiliksi pukeutuneet kahden miehen partiot ylittivät salaa rajan ja tarkkailivat luovutetulla alueella puna-armeijan toimia ja seurasivat liikennettä.

Rautulaislähtöinen Kaino Rastas oli välirauhan aikana Roihan rajavartioaseman päällikkönä. Hän tapasi kesällä 1940 yllättäen kaksi tuttavaansa, joiden tehtävä tiedustelun parissa ja sijoituspaikka Yläpappilassa selvisi hänelle. Myös Rastas päätti siirtyä rajavartiostosta mukaan salaiseen tiedusteluun. Hän teki retken toisen partiomiehen kanssa 19.-25.8.1940 Antrean seudulle. Partio palasi tehtävänsä suoritettuaan rajan yli takaisin Suomen puolelle Rautjärvellä sijainneen Jurvan rajavartioaseman kohdalta. Tällöin rajavartija Arvi Pekkanen pidätti salaperäiset kulkijat. Tiedustelijat pääsivät kuitenkin palaamaan tukikohtaansa, kun heidän työstään selvillä ollut rajavartiokomppanian päällikkö puuttui asiaan. Tyypillinen tiedustelijoiden reitti Laikon kautta Ilmeentielle. Yhtenä tiedustelupaikka olo Jokelan talo Pajarin – Metsäkylän tien takana. Siellä toimi Neuvostoliittolaisten kenttävartio. Retki aloitettiin myös Imatralta, mm. Immolanjärveltä. Kaikkiaan näitä välirauhan partioita oli n. 50 ja mukana oli kaikkiaan 150 partiomiestä.

 

Osasto Vehniäisen muistokivi Rautjärven entisen Yläpappilan pihalla

Kyläläiset kyselivät kirkkoherra Arvo Salomaalta, että mitä nuo Yläpappilan oudot miehet oikein ovat. Kirkkoherrakaan ei asiaa tiennyt, joten hän puolestaan kysyi asiaa nimismies Matti Iivoselta. Iivonen kehotti kirkkoherraa rauhoittelemaan kylän väkeä ja sanomaan Yläpappilan miesten olevan oikealla asialla.

Salaisen tiedustelun partioiden Kannakselta hankkima tieto oli valtakunnan johdolle helpotus. Suomalaiset olivat saaneet alkusyksyllä 1940 ulkomailta viestejä, että Neuvostoliitto olisi keskittänyt joukkoja Kannakselle uutta hyökkäystä varten. Tämä tuntui hyvin uskottavalta, kun se yhdistettiin itänaapurin muutenkin uhkailevaan käytökseen. Tiedustelijoiden kertomat havainnot rauhoittivat mieliä:. He eivät huomanneet Kannaksella tuolloin suuria joukkoja eikä hyökkäysvalmisteluja.

Muistokiven takapuolella on niiden partiomiesten nimet,
jotka jäivät palaamatta retkeltään

Yläpappilan tiedustelijoiden toiminta muuttui jo vähän ennen jatkosotaa sotilaalliseksi kaukopartioinniksi. Tämä osasto Vehniäinen, joka oli saanut nimensä päällikkönsä majuri Johannes Vehniäisen mukaan, siirtyi 22. kesäkuuta 1941 Ruokolahden Haloniemeen ja muuttui uuden päällikkönsä luutnantti Kustaa Loukolan mukaan Osasto Loukolaksi.
 
Suomalaisten hyökkäysvaihe alkoi Rautjärven suunnalla 31.7.1941. Ratkaisutaistelut käytiin 6. – 7.8. 1941 Kirvu – Hiitola-linjalla. Tähän vaiheeseen liittyen Osasto Vehniäinen lähetti kaksi kaukopartiota Rautjärveltä 23.7.1941 kohti Rautua. Tähän Rautjärven osastoon kuului yhteensä 10 miestä. Osasto Loukola siirtyi hyökkäysvaiheen aikana 18.8.1941 takaisin Rautjärvelle. Tässä vaiheessa mukana oli 16 miestä.  Tämä osasto koostui rautulaisista ja sen vahvuus nousi myöhemmin 24 mieheen. Tämän jälkeen seurasi kaukopartiotoiminnassa Rautjärvellä pitkä hiljainen vaihe. Jatkosodan loppuvaiheessa 13.6.1944 kaukopartiojoukot palasivat seudulle. Sinne sijoitettiin myös heidän radioasemansa. Rautjäveltä kaukopartiomiehet siirtyivät Ruokolahden Syyspohjaan, jossa viimeiset kotiutettiin vuoden 1944 marraskuun loppuun mennessä.

Runsas viisikymmentä vuotta myöhemmin, toukokuun 21. päivänä 1991, pystytettiin entisen Yläpappilan pihassa Osasto Vehniäisen muistomerkki. Muistopaaden takaseinässä olevassa laatassa on partiomatkoilla menehtyneiden kaukopartiomiesten nimet.

Osasto Vehniäisen entinen tukikohta toukokuun lopulla vuonna 2015

Partiomiehiä Erillinen Pataljoona  4:ssä ja sitä edeltävissä osastoissa oli kaikkiaan 622, joista 1/3 rekrytoitiin kesällä 1944. Kaikkiaan tilastoitiin 263 eri pituista partiomatkaa, lyhyimmillään 2–4 päivän talvisia pikapartioita ja pisimmillään 4–6 viikkoa kestäneitä todellisia kesäajan kaukopartioita. Kymmenen partiomatkaa tai enemmän oli 67 miehellä, enimmillään partioita yhdellä miehellä oli 25. Talvisotaa ennen ja välirauhan aikana rekrytoidut 150 miestä muodostivat selkeän runkomiehistön, joka myös toimi partionjohtotehtävissä sodan pitkittyessä. Kaatuneita partiomiehiä oli kaikkiaan 84, joista 36 kesän 1944 aikana.

Post scriptum
Lokakuussa 2015 (10.10) osasto Vehniäisen Mannerheim-ristin ritareiden Arvo Mörön ja Paavo Suorannan muistotaulun paljastustilaisuus yläpappilan pihalla. Sain yllättäin virallisen kutsun tilaisuuteen, joten pakkohan sinne oli päästä. Meitä oli mieleenpainuvassa tilaisuudessa paikalla viitisenkymmentä henkeä, joukossa myös Paavo Suorannan ja Arvo Mörön omaisia. Alla kuvia kyseisestä tilaisuudesta.

Mannerheim-ristin ritareiden Arvo Mörön ja Paavo Suorannan muistotaulu

Seppeleenlasku muistokivelle

Seppeleenlaskua

Muistotaulu paljastuu

Tilaisuus jatkui yläpappilan sisällä