"Kiista tuntemattomasta sotilaasta" - Etelä-Saimaa-lehden arvostelu Väinö Linnan sotaromaanista

Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen, viime tingassa hylätty kansikuva, jonka suunnitteli Björn Landström

Joulukuun alussa 1954 markkinoille tullut Väinö Linnan sotaromaani “Tuntematon sotilas” ravisteli suomalaista kirjallista maailmaa heti ilmestyttyään. Ensimmäisenä siitä kirjoittivat arvostelunsa Helsingin ja Turun sanomalehdet ja muutamat aikakauslehdet. Saimaan rannoilla ilmeisesti haluttiin seurata jonkin aikaa sivusta sannan heittelyä kulttuurivaikuttajien hiekkalaatikolla, kunnes tammikuun toisella viikoilla rohjettiin tarttua kynään. Paikallinen sanomalehti Etelä-Saimaa pureutui aiheeseen nimimerkki Urmakan kolumnilla 11.1.1955. Urmakka oli antanut kirjoitukselleen sen sisältöä hyvin kuvaavan otsikon Kiista tuntemattomasta sotilaasta. Siinä kirjoittaja esittelee kirjasta lehtien palstoilla käytyä keskustelua, mutta tuo välissä, tosin varovasti, esille myös omia näkemyksiään. Kokosin lainauksia Urmakan tekstistä, jonka hän aloittaa seuraavasti:

Väinö Linna kuuluu olevan tamperelainen automies, mutta hän on paljon muutakin päätellen, että hänen ”Tuntematon sotilaansa” (WSOY) on herättänyt kansan keskuudessa ”jokamiehen kiistan”. Varsinkin lottina toimineet henkilöt ovat Linnalle käärmeentyneet, eikä suinkaan aiheetta, sillä hän antaa kirjassaan sen käsityksen, että tyttäremme kävivät rintamalotiksi yksinomaan henkilökohtaisista pyyteistä – päästäkseen naimisiin. Monessa kohden tässä paksussa romaanissa ei lotista puhuta, mutta kun sanlasku sanoo, että ”paha kello kuuluu kauemmaksi kuin hyvä kello”, niin nuo muutamat kohdat ovat herättäneet arvostelua ja pahennustakin

Tämän jälkeen nimimerkki Urmakka esittelee lehdissä aikaisemmin ilmestyneitä arvosteluja. Kotimaa-lehden arvostelusta hän toteaa näin:

Olimme aikalailla ällikällä, kun ”Kotimaa” kiirehti julkaisemaan siitä suorastaan yllättävän arvostelun. Siitä huolimatta, että arvostelija ilmeisesti oli tietoinen romaanin alkuvaiheista, osoitti se kirjoittajan rohkeutta. Julkisestihan kerrotaan, että Otava ja Tammikaan eivät uskaltaneet ottaa tätä ”rohkeaa” teosta julkaistavakseen.

Myös kirjailija Ilmari Turja antoi myönteisen arvion kehuen ennen kaikkea sitä, että kirja oli loistavasti kirjoitettu. Turjan mukaan sen allekirjoittavat kaikki tavalliset miehet. Tapasipa kenen tahansa, niin jokainen vakuuttaa, että häneltä meni yö tai kaksi pilalle tämän kirjan parissa.  Myös Iltasanomien Kalle Salolta kirja sai kehuja, joita Urmakka lainaa:

Tässä on vihdoinkin se tuntematon rivimies, jota sotakirjallisuus on iät päivät ähkien synnyttänyt, se karkea sotilas, jonka ihmisyys on niin kovan kuoren sisässä, että äidit ja morsiamet sitä hevin tunne omakseen.

Tämän jälkeen Urmakka toteaa turkulaisen ”kristillis-siveellis-isänmaallis-vanhoillis-lapualaisen” Uuden Auran antaneen kirjalle ensimmäisen ”luunapin” ja jatkaa Toini Havun kielteisellä arviolla Helsingin Sanomissa 19.12.1954. Havun arvostelusta hän toteaa, että jokainen joka on lukenut sen,

 on jäänyt ihmettelemään, kuinka Toini Havu on niin harvinaisen perusteellisesti selvillä myös sotilaallista asioista. Hän toi esille teoksen mahdottomuuden ”Purnaajan sota”-nimisessä arvostelussaan niin väkevästi, että varmaan moni entinen suojeluskunnan valistusohjaaja tunsi hienoista kateutta.

Toini Havun kielteisen arvion jälkeen Urmakka esittelee jääkärimajuri Paul Marttinan negatiivisen kirja.arvostelun ”Tuntemattomaksi tehty sotilas”, samoin tohtori Seppo Simosen Yhteishyvässä julkaistun arvostelun ”Väärä tuntematon sotilas”. Edellä mainituissa kriittisissä arvioissa moititaan kirjailija Linnan lotista antaman kuvan ohella hänen kielteisenä pidettyjä kuvauksia upseereista, sotilaspapeista ja alati purnaavista sotilaista. Joissakin arvosteluissa suoranaisesti solvattiin kirjailijaa ja hänen kuvaamansa yksikköä.  Urmakan mielestä kirjailija kuitenkin tuntee, mitä on suomalaisten sotilaiden käymä sota:

Kyllä hänen porukkansa venkoilusta ja purnaamisesta huolimatta sotii siinä kuin muukin armeija.

Artikkelin lopusta löytyy Urmakan oma yhteenveto kirjasta:

Tavallaan niin kielteiset kuin myönteiset arvostelijat ovat oikeassa. Tämä suuri sotakirja on näet kirjoitettu niin, että se koskee jokaiseen lukijaan ja ei jätä kylmäksi eli haaleaksi. Se panee lukijan oppositioon tai myötätuntoon aina sen mukaan, minkälainen asianomainen on henkiseltä kokoonpanoltaan ja kokemuksiltaan. Tämä kirja – jos mikään – koettelee lukijan maailmankatsomusta

Televisiot murskaksi kirveellä (päivitetty 7.4.2017)

Suomalaiset ovat kautta historian olleet kirveskansaa. Joskus kirvestä on käytetty polttopuun pilkkomisen lisäksi television pilkkomiseen. Syy selviää alla olevasta blogikirjoituksestani:

Rovaniemeläinen rouva pilkotun teeveensä äärellä

Televisio, pahuuden lähde?

Monissa kristillisissä herätysliikkeissä on perinteisesti suhtauduttu varauksella kaikkiin hengellisen elämän muutoksiin oli sitten kyseessä uusi virsikirja, raamatunkäännös tai jumalanpalveluskäytänteet. Tämä epäröivän konservatiivinen asenne on ulottunut myös moniin teknisiin välineisiin, kouluopetukseen ja korkeakulttuuriin. Ensin radio ja myöhemmin televisio saivat monet uskonnolliset piirit varpailleen. Lestadiolaisuuden monissa haaroissa on television omistamiseen on suhtauduttu perinteisesti kielteisesti. Sen suurimmassa ryhmässä, vanhoillislestadiolaisuudessa, kanta vietiin kaikkein pisimmälle. Television hankkiminen johti liikkeestä erottamiseen ja monissa tapauksissa hengelliseen väkivaltaan. Kielteistä asennetta perusteltiin sillä, että tv-ohjelmat sisältävät liikaa seksiä, väkivaltaa ja ovat pääosin ”kristillisten” arvojen vastaisia.

Vanhoillislestadiolaisten televisiokiellon historiaa

Vuonna 1963 Ylivieskassa pidetyssä liikkeen keskusorganisaation Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosikokouksessa päätettiin, että "uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin". Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat velvoitettiin etsimään "sopivat hoitajat tässäkin asiassa". Päätös ei suinkaan ollut yksimielinen. Esimerkiksi liikkeen arvostaman teologin, kirkkoherra Kullervo Hulkon kerrotaan puuskahtaneen tuolloin: "Kävi kuten 1930-luvulla, kun radio tuomittiin."

Tutkijoiden mukaan televisioita hankkivat aluksi koteihinsa yleensä paikkakunnan varakkaimmat ja pisimmälle koulutetut asukkaat. Tämä koski omien havaintojeni mukaan myös lestadiolaisia. Kun television ohjelmatarjonta alkoi Etelä-Suomen kaupungeissa, myös monet lestadiolaiset hankkivat niitä. Sen sijaan maaseudulla ja varsinkin Pohjois-Pohjanmaan sekä Koillismaan syrjäkylien rintamies- ja asutustiloilla niukkuudessa eläneet lestadiolaiset suurperheet pitivät televisiota turhana kerskakulutuksena. Lisäksi televisio tulvi tietoa, joka uhkasi lestadiolaisten perinteisiä arvoja.

Television käyttö työssä ja koulutuksessa nousi SRK:ssa esille vuonna 1966^. Silloin todettiin, ettei kaikki koulussa näytettävä opetusohjelma ei ole pahasta, eikä television käyttöä opetuksen apuna katsottu synniksi. Samassa kokouksessa kuitenkin kehotettiin paikallisia rauhanyhdistyksiä erottamaan sekä puhujan tehtävistä että luottamustoimista ne paikallisten rauhanyhdistysten toimihenkilöt, jotka olivat hankkineet television. Vuonna 1971 kiristi SRK vuosikokouksessaan edelleen linjaa television hankkineita liikkeen jäseniä kohtaan. Päätökseksi tuli, että television hankkineita on ”kaikessa rakkaudessa puhuteltava” kerran tai kahdesti, minkä jälkeen heitä tuli pitää "pakanoina ja publikaaneina". Joissakin rauhanyhdistyksissä ”televisiokristittyjen” erottaminen kangerteli, joten 3.7.1976 Sievin vuosikokouksessa kehotettiin paikallisia rauhanyhdistyksiä hoitamaan televisioasia loppuun. Niitä vanhoillislestadiolaisia, jotka kaikista kielteisistä päätöksistä huolimatta olivat hankkineet ”sontaluukun”, tuli pitää uskonsa kieltäneinä. Tätä perusteltiin sillä, että televisioasiasta oli puhuttu jo niin paljon: "Asiasta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, että tulevaisuudessa uskoa tunnustavat television hankkijat katsotaan uskonsa kieltäneiksi ja heidät välittömästi erotetaan rauhanyhdistysten jäsenyydestä."

Television käyttö opetuksessa oli aiheena SRK:n koollekutsumassa opettajien ja puhujien neuvottelukokouksessa 28.12.1978. Kokouksesta voitti entisestään tiukentunut linja. Tilaisuudessa laadittu julkilausuma julkaistiin liikkeen äänenkannattajassa Päivämiehessä (2/1979), jossa todettiin muun muassa: "Uskovainen opettaja ei opetustoimessaan peruskoulussa käytä televisiota tai opetuselokuvaa missään muodossa.” Myöhemmin, helmikuussa 1979 samassa lehdessä SRK:n johtokunnan jäsen, teologi ja opettaja Jaakko Suomala niittasi artikkelissaan ehdottoman kielteisen asenteen koulutelevisioon. Lopulta myös Kouluhallitus taipui herätysliikkeen edessä. Se lähetti kaikkiin kouluihin vuonna 1979 kirjeen, jonka mukaan oppilas voidaan vapauttaa uskonnollisen vakaumuksen takia koulujen järjestämistä opetuksen apuna käytettävien televisio-ohjelmien seuraamisesta sekä elokuva- ja teatteriesityksistä. Tämä vapautus voitiin tehdä lapsen/nuoren huoltajan sitä halutessa. Tällöin oli oppilaille järjestettävä korvaavaa opetusta samasta aiheesta ryhmä- tai yksilötyöskentelynä.

Käytännössä koulutelevisiokieltoa ei koskaan toteutettu kaikkien lestadiolaisyhteisöjen piirissä. Vuonna 1983 SRK lähetti paikallisille rauhanyhdistyksille kirjeen, jossa se kumosi vuoden 1978 koulu-tv-kiellon. Joissakin rauhanyhdistyksissä asia julkistettiin tiedoksi kaikille, mutta toisissa rauhanyhdistyksissä tiedoksianto jäi joko pöytälaatikkoon tai asia käsiteltiin ainoastaan johtokunnassa.

Televisiokielteisyys alkoi vähitellen rapistua liikkeen jäsenistön keskuudessa 1990-luvulla.  Tekninen kehitys ja myös lestadiolaisuudessa itsessään tapahtuneet muutokset ovat saaneet sen aikaiseksi. 2000-luvulla televisiokiellosta on tullut eräänlainen reliikki. Kukaan ei juuri sitä noudata, eikä kukaan usko sillä olevan merkitystä itse kunkin hengelliselle elämälle. Silti liikkeen johto ja osa jäsenistöstä pitää virallisella tasolla siitä kiinni. Vanhojen päätösten absurdiutta on vaikea tunnustaa. Henkilö, joka katsoo televisio-ohjelmia säännöllisesti esimerkiksi tietokoneeltaan, saattaa silti puolustaa varsinaisen televisovastaanottimen hankkimiskieltoa. Myös muissa lestadiolaisuuden haaroissa kuin vanhoillislestadiolasuudessa, esiintyy edelleen voimakasta televisokielteisyyttä. Esimerkiksi esikoislestadiolaisuuden asenne televisoon on ehdottoman kielteinen.

Vaikka televisiokieltoa perusteltiin uskonnollisin argumentein, monet tutkijat ovat arvelleet taustalla olevan myös valtapoliittisia pyyteitä. Televisiokiellolla mitattiin jäsenten lojaalisuutta. Sen käyttöä oli aikoinaan myös suhteellisen helppo kontrolloida, sillä maaseudulla TV-antenni on näkyi kauas.

Siitä, millaiseen päättömyyksiin liikkeen piirissä ajauduttiin, kertoo oheiset - kieltämättä varsin raflaavat - otteet Iltasanomien artikkelista neljänkymmenen vuoden takaa (20.5.1975)

TELEVISIOT MURSKAKSI KIRVEELLÄ

Rovaniemi (Hannes Markkula) Iltasanomat 20.5.1975

— Jos omistat television ja jopa katselet sitä, et pääse taivaaseen!

Tämä on sisältönä ennen näkemättömässä tv-vastaanottimien ajojahdissa, jonka uskonnollinen liike on käynnistänyt Pohjois-Suomessa. Kirves kädessä hiiviskelevät miehet tunkeutuvat mielellään vanhusten asuntoihin, saarnaajat "tv-synnistä", kantavat vastaanottimen takapihalle — ja murskaavat sen kirveellä. Jotta teko mahdollisimman vähän tuntuisi rikolliselta, vanhalestadiolaiset saarnamiehet korvaavat vahingon tukulla sadan markan seteleitä.

Jonkin aikaa sitten käynnistetty tuhoamiskampanja on pelästyttänyt etenkin vanhuksia. Antennit on otettu pois katoilta, ullakolle tai laite on siirretty virallisesti lasten nimiin.

—   TV-haravat  on hävitettävä, laitteista   on   luovuttava, muuten joudutte  kadotukseen,  on  vanhalestadiolaisten sanoma uskovalle kevätkesällä  1975.

....

"Voisitteko ruveta uskomaan"

Leskirouva S. R, 70, Pisan kylästä, Rovaniemen eteläpuolelta on yksi tv-terrorin uhri. Eivät   antaneet olla minun rauhassa, olivat aina kimpussani, hän kertoo "käännyttäjistään". Minua  painostettiin  seuroissa käydessäni  ja   sanottiin, ettenkö voisi jo alkaa uskoon. Ainoa oikea uskonsuunta on lestadiolaisuus. Muiden uskovaisten pääsy taivaaseen on mahdotonta. Minua on  painostettu siitä saakka, kun 46 vuotta sitten muutin Keski-Suomesta näille seuduille. Mieheni eläessä kestin kaiken, nyt on vaikeampaa. Käsi pystyyn, jolla on televisio, huudettiin kerran  Muurolan seuroissa. Minä nostin ja kerroin, että katselen sellaisia mukavia ohjelmia. En tiennyt silloin uhkaavaa vaaraa.

Rovaniemeläisen television pilkkominen ylitti uutiskynnyksen
ympäri maailman. Tässä esimerkki Yhdysvaltain keskiosista.
Lähde: Chicago Tribune, May 21, 1975

Televisio murskaksi emännän kirveellä

Pian tapauksen jälkeen kaksi samassa Pisan kylässä asuvaa miestä aloitti S:n kanssa "keskustelut synninpäästöstä". Televisiosta olisi luovuttava, ilman sitä ei tule mitään. Minulle sanottiin, etten pääse taivaaseen, jos katselen televisiota. Uskonnolliset ohjelmat, Naapurilähiöt, Perhe on pahin ja suomalaiset elokuvat ovat suosikkejani, kun illalla palaan kotiin. Mutta minä haluan taivaaseen! En minä koskaan sellaista pahaa katsonut televisiosta.

Miehet eivät antaneet periksi. He vaativat S:a luopumaan televisiosta, sitten myymään sen ja lopulta — keskellä yötä — alkoivat heitellä sadan markan seteleitä Selman eteen saadakseen vastaanottimen.

— Olin väsynyt, enkä jaksanut enää vastustaa. Miehet jättivät 500 mk (myöhemmin antennista lisää 300 mk), ottivat kirveeni, irroittivat television seinästä ja veivät sen vajan taakse.  Siellä he hakkasivat kirveellä koneen ihan rikki. Naapuritkin kuulivat... Kun kyläläiset saivat tietää tapahtuneesta, he aikoivat kerätä Selmalle rahaa uuteen laitteeseen. En minä halunnut sitä muilta, menin ja ostin itse. Se maksoi 1119 markkaa. En käy enää niissä seuroissa. Kirkkoon menen kuitenkin, jos vain polkupyörällä tai postiautolla pääsen. Ajattelin muuttaa poiskin täältä. Nyt en kuitenkaan enää. Kaikesta huolimatta kiusaaminen jatkuu. Ovat kuulleet, että minulla on uusi laite ja soittelevat nyt puhelimella... 
...

Eräs Rovaniemen seurakunnan pitkäaikainen työntekijä on sitä mieltä, että tv-murskaajat ovat vanhalestadiolaisten "lapsellisen siiven edustajia". 1920-luvulla olivat tulilinjalla radiot, nyt jokainen saa kuunnella vastaanottimellaan mitä haluaa. 

 

Niin muuttuu aika ja "armoneuvot".