Jääkauden jäljillä 25.10.2018

Patikoin eilen jälleen kerran Savitaipaleen pohjoispuolella Jääkauden jäljillä - Kivikauden ihminen-reitillä. Se kulkee Sisemmän Salpausselän ja Kuolimon maisemissa Savitaipaleen kirkonkylän pohjoispuolella. Eilinen sää oli mitä parhain luonnossa liikkumiseen. Aurinko paistoi, lämpötila oli nollan tienoissa ja ilma oli tyyni.  Metsissä ja rannoilla oli jo varsin hiljaista. Muutamat korpit raakkuivat terveisiään, joutsenet ja hanhet toitottivat ajoittan muuttohalukkuudestaan etelään ja tiaiset pyrähtelivät välillä uteliasuudessaan katsomaan, milläinen köntys sieltä polulta oikein ilmestyy. Pääosin oli aivan hiljaista, eikä kuulunut kesäiseen äänimaisemaan usein kuuluva moottorisahojen eikä moottoveneiden pörinä rannoilla. Ainoastaan kevyt liplatus Kuolimon aaltojen hyväillessä sen hiekka- ja sorarantoja.

Olen aikaisemmin kuvannut patikointiani kyseisellä reitillä lumisena marraskuisena päivänä neljä vuotta sitten tässä kirjoituksessani. Tämänkertaisella, noin 13 kilometrin pituiselta reissultani tein seuraavia huomioita: Reitti on pääosin hyvin ja selkeästi merkitty. Merkinnät on uusittu ilmeisesti aika äskettäin. Ainoan poikkeuksen teki erillinen Pomperon reitti, jonka oli luvattoman pitkiä merktsemättömiä taipaleita. Opas- ja informaatiotaulut olivat vielä loistavassa kunnossa. Muutamissa paikoissa oli olettavasti menneen kesän aikana uusittu huonokuntoisia pitkospuita.  Reitin polut olivat muutenkin hyvässä kunnossa ja ne eivät ole kovinkaan vaativia, jopa monin paikoin helppoja kulkiessaan metsäautoteitä pitkin. Jääkauden jäljillä-reitti sovletuukin erittäin hyvin koko perhee patikointiretkelle. Sen kruunaa Rovastinojalla oleva kivikautinen kota. Upea on myöskin Viktorinrannassa oleva noin puoli kilometriä pitkä, upea hiekkaranta.

Viktorinrantaa

Näkymää Viktorinrannasta

Viktorinrantaa

Vielä yksi kuva Viktorinrannasta

Näkymää Kuolimon rannalta

Näkymä Kuolimon rannalta

Luonnon luomaa taidetta

Yksi näkymä polun varrelta

Opastus on selkeää

Polku kulkee pitkiä matkoja kapeiden harjumuodostelmien päällä

Näkymä Kammarlahdelle

Näkymä Kammarlahdelle

kaunista on

Polku seuraa pitkiä matkoja Kuolimon rantoja.

Kammarniemessä on aika levähtää

Polku kulkee pitkin Kuolimon rantametsää paikassa nimeltä Jyrkänmaanhiekka

Jyrkänmaanhiekassa polulle on tehty pitkä matkat pitkospuita

Paikoin puut kaatuvat rantavallista polun yläpuolelle

Rovastinojan suu sen laskiessa Kuolimoon

Näkymää Kuolimolle Rovastinojalta

Kivikautinen asumusrekonstruktio Rovastinojalla

Tässä mallia takaisin luontoon-tyypeille

Suurella vaivalla raivattu oja kasvaa vähitellen umpeen suosta raivatulla entisellä pellolla

Mahtuu reitille muutama taloryhmäkin. Tässä Tölskin talo Pomperon osuudelta.

Lopuksi toinen video ja kommentti:

Kyläniemen retkipolku

Kyläniemen retkipolku kulkee pääsian harjulla kuivassa kangasmetsässä

Eilen (25.9.2018) vallitsi Etelä-Karjalassa kolea, tuulinen mutta aurikoinen syyssää. Niinpä suuntasin pitkästä aikaa vaellukselle. Tällä kertaa valitsin kohteeksi Taipalsaaren Kyläniemen, alueen, jossa en ollut aikaisemmin vieraillut. Retkelle sain mukaan myös matkaseuraa, joten minun ei tarvinnut keskustella pelkästään korppien, kuukkelien ja tiaisten kanssa. Polkupyöräretkeni olivat aikaisemmin ulottuneet Utulaan asti, mutta Kyläniemen saarelle saakka en ollut vielä ”päässyt”. Paluumatkalla jututin Utulan kyläkaupalla paikallisia asukkaita. He olettivat saarella asuvan runsaat kymmenen ympärivuotista asukasta. Toimivia maatiloja he sanoivat sieltä löytyvän kolme kappaletta. Suuri sääli, että tämä upea seutu ei pysty tarjoamaan elinmahdollisuuksia suuremmalle joukolle.

Retkeilyreitin opasteet ovat paikoin kaatuneet ja maalimerkinät kuluneet. Tässä
kohdassa ne olivat kuitenkin vielä suhteellisen hyvässä kunnossa.

Kyläniemi kuuluu Taipalsaaren kuntaan, vaikka maayhteys sinne muusta kunnasta kulkee Lappeenrannan, Imatran ja Ruokolahden kautta. Mikäli Kyläniemen länsipäästä Hentulasta aikoo kulkea maanteitse Taipalsaaren kuntakeskukseen, saa varautua mittarilukemaan 115 kilometriä. Kyläniemi, kuten nimi kertoo, ei ole ollut aikoinaan saari. Saari siitä tuli vasta 1790-luvulla. Silloin venäläinen kenraali Suvorov kaivautti Kyläniemen itäpäästä Kutveleen kanavan niemen poikki. Kanavan yli kulkee nykyään lossiyhteys.

Saaren etelärinne on paikoin erittän jyrkkä.

Kyläniemi on osa toista Salpausselkää. Se muodostui viimeisen jääkauden lopulla. Kyläniemi kohoaa paikoin kymmeniä metrejä Saimaan aalloista ja halkaisee Saimaan suuret selkävedet. Kyläniemi on geologisesti, biologisesti ja maisemallisesti erittäin merkittävä harjualue, ja se kuuluu valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan sekä Natura 2000 -suojelualueverkostoon. Saaressa riittää upeita hiekkarantoja kilometrikaupalla. Kyläniemen hiekkakankaat ovat mäntyvaltaista kangasmetsää ja sen rantahietikoilla kukkii heinäkuussa tiuhaan mätästävä valkeakukkainen hietaneilikka. Hietaneilikka on kangasvuokon tapaan alkuperältään arokasvi ja yksi harvinaisimmista harjukasveista.

Sotavuosina Kyläniemi nähtiin strategisesti merkittävänä alueena ja sinne rakennettiin puolustuslaitteita. Saaressa on nähtävissä juoksuhautoja, korsujen pohjia ja tykkipatterien jalustoja. Kyläniemestä on tullut  varjoliitäjien suosikkikohde. Siellä on Suomen oloissa ainutlaatuiset tuuliolosuhteet. Lajin harrastajat ovatkin nimenneet Kyläniemen Pienois-Tanskaksi. Tanskan länsirannikolta löytyy vastaavia tuuliolosuhteita.

Maastosta löytyy tykkipatterin asema.

Kyläniemen keskiosassa kiertelee noin kymmenen kilometrin retkipolku. Sille pääsee kätevästi esimerkiksi Kyläniementien ja Vaiviontien risteyksestä ja ajamalla Vaiviontietä etelään, kunnes saapuu kolmen tien risteykseen. Siinä on sopivasti tilaa vaikka useammalle autolle.  Retkipolku on merkitty punaisella, paikoin erittäin kuluneilla ja haalistuneilla punaisilla maalimerkeillä. Paikoin polku on erittäin vaikea hahmottaa, sillä sen varrella on suoritettu pääte- ja harvennushakkuita. Toisaalta metsä on suurelta osin jo tukkipuumetsää ja kuivassa kangas- ja harjumaastossa liikkuminen on helppoa. Reitti on mielestäni erittäin helppo.  Ajoittain harjulta avautuu upeita näkymiä sekä Saimaan eteläisille että pohjoisille. Retken kohokohta oli pysähtyminen Heponiemeen leirintäalueelle, jossa joimme auringon helliessä kahvit ja paistoimme makkarat (ja retkitoverini myös matkalta poimimiaan sieniä). Läheltä lähtöpistettämme löytyi metsän keskeltä ja hieman polun reitiltä syrjässä oleva, ilmeisesti Salpalinjan rakenteisiin kuulunut tykkiasema yhdyshautoineen ja tykin jalustarakenteineen. Jälleen kerran voi onnitella itseään hienosta päivästä eteläkarjalaisessa luonnossa.

Heponiemessä tauolla