Kuvaus matkalta Ruijan suomalaisten keskuudessa vuonna 1933

En ole viime aikoja juurikaan penkonut uskonnollisuuteen liittyviä aiheita, mutta aika ajoin niitä pullahtaa esiin muita tietoja etsiessäni. Etelä-Savo-lehdessä oli 15.7.1933 artikkeli, jossa vapaakirkollinen lähetti Väinö Välkiö kertoi kokemuksistaan Ruijan-matkalta. Välkiö kuvaa kielellisiä, uskonnollisia ja myös taloudellisia oloja. Elettiinhän tuolloin pulavuosia. Ruijassa uskonnollista elämää sävytti sekä suomalaisten kveenien että saamelaisten keskuudessa vahvasti lestadiolaisuus. Sitä on pidetty voimakkaasti eksklusiivisena uskontona, joka sulkee pois muut kristinuskon haarat. Välkiön haastattelusta muodostuu toisenlainen, sterotypiat kumoava kuva. Tässä otteita hänen haastattelustaan:

Suomalaiskyliä, joissa suomalaisten lisäksi on vain muuan norjalainen, joku opettaja ja kauppias ovat Annijoki, Pykeia, Näätämö, Kallijoki sekä osittain Taana ja Alattio. Näissä on suomen kielen taito parhaiten säilynyt. Vesisaaren kaupungissa on suurin suomalaisasutus eli noin 2000 asukkaasta yli puolet suomalaisia. Vesisaaressa on mm. suomalainen kirjasto, saarnamies Möllerin perustama, ja on sillä varsin huomattava määrä arvokkaita teoksia.

Kirjallisuuteen nähden harrastetaan etupäässä vain hengellistä kirjallisuutta. Laestadiuksen ja Lutherin postillat ovat enin levinneitä. Monin paikoin näkee myös Samuli Paulaharjun kirjaa Ruijan suomalaiset, jonka asiallisuutta kiitellään. Suomalaisia sanomalehtiä leviää nykyisin vain muuan, mutta sen sijaan uskonnollisia, varsinkin laestadiolaisten lehtiä leviää runsaasti.

Väestön uskonnollinen harrastus on erikoisen huomattava. Nimenomaan laestadiolaisuus on levinnyt runsaasti näille seuduille ja heillä on – samoin kuin jossakin määrin kirkollisella sisälähetysseuralla – omia rukoushuoneita. Saarnamiestä tullaan kuulemaan peninkulmienkin päästä. Sain useissa tapauksissa vapaasti käyttää sekä laestadiolaisten rukoushuoneita että kansakoulutaloja hartaustilaisuuksiini, ja yleensä laestadiolaiset suhtautuivat myötämieleisesti järjestämiini kokoustilaisuuksiin.

Norjan Lapin lähetysseura tekee näillä seuduilla huomattavaa valistustyötään. Seuralla, joka äsken täytti 45 vuotta, on useita vanhainkoteja, sairashuoneita ja sairaanhoitajattaria, jotka toimivat lappalaisten keskuudessa.
Pääasiallisesti Tornionjokilaaksosta siirtyneet asukkaat ovat yleensä siistejä, ja vieraanvaraisia. Kun väestö tiesi minun liikkuvan saarnamatkoilla, sain maksutonta avustusta kaikkialla. Mitä kansallisuustietouteen tulee, on käsitys Suomesta heikkoa, joskin suurella mielenkiinnolla ja lämmöllä muistellaan kotimaan oloja

Suomalaisia saarnaajia pidätetty Ruotsissa. Etelä-Savo 30.11.1920 (Päivitetty 13.4.2017)

Eilen käännellessäni Etelä-Savon vanhoja numeroita, huomasin oheisen pikku-uutisen loppuvuodelta 1920. Noihin aikoihin Suomi ja Ruotsi kiistelivät Ahvenamaan omistuksesta. Suomessa kiihkeimmät Suur-Suomi unelmoijat vaativat Itä-Karjalan lisäksi maahamme liitettäväksi Pohjois-Ruotsin suomenkieliset alueet ja Ruijan. Pohjois-Ruotsissa oli tämän vastapainona menossa järjestelmällinen ruotsalaistaminen. Myös Norjassa kveeniväestö nähtiin uhkana ja se pyrittiin norjalaistamaan sekä kielellisesti että kulttuurisesti. Kuten alla näkyy, osasivat pienet maakuntalehdetkin laatia jo 1920-luvulla räväköitä otsikoita

Suomalaisvaino Ruotsissa
Suomalaisia saarnaajia pidätetty Ruotsissa
Kun suomalaiset laestadiolaisen herännäisliikkeen puhujat pastori Jussila ja saarnaaja Kanniainen olivat äskettäin Ruotsin suomalaisten keskuudessa pitämässä hartauskokouksia, pidättivät Ruotsin viranomaiset heidät äkkiarvaamatta Karungissa, josta vangitut kuletettiin vartioituina Haaparannalle rajakomendantin luo, jonka toimesta miehet viipymättä passitettiin Tornioon, missä sattumalta ruotsin puolelta kotoisin olevat uskonveljet, tuntien syvää suuttumusta tapauksen johdosta, kehoittivat saarnaajia kaikesta huolimatta saapumaan Ruotsin suomalaisseuduille saarnaamaan.
Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun uskonnolliset sortotoimenpiteet tällä tavalla kohdistuvat Ruotsin suomalaisiin, sille vieraskielisen ja tylyn virkamiehistön puolelta.

Kokosin uutiselle lisää taustaa. Päälähteenä oli Pekka Tapanisen väitöskirja Oskari Heikki Jussila (1888 - 1955) Lestadiolaispappi, toimen ja näkyjen mies.

-----

Lestadiolaisen herätysliikkeen alkuajoista lähtien heräysliike ei ollut piitannut valtakunnan rajoista, Liikkeen saarnaajat sekä seuraväki kulki suhteellisen vapaasti maasta toiseen. Kansallisuusaatteen nousu merkitsi myös Ruotsissa sitä että 1800-luvun lopulla pyrittiin suomenkielinen väestö sitomaan tiiviimmin ruotsalaisen yhteiskuntaan sekä kulttuurisesti että kielellisesti. Tässä kansakoululaitoksella oli keskeinen rooli. Suomen itsenäistyminen ilmeisesti vain lisäsi Ruotsin valtion ja sen virkamiesten pyrkimyksiä sitoa paikallinen väestö entistä tiukemmin muuhun yhteiskuntaan ja ruotsalaistaa se. Näille pyrkimyksille muodosti lestadiolainen herätysliike merkittävän tulpan. Lestadiolaisseuroissa saarnattiin pääosin suomeksi ja usein vierailevat saarnamiehet tulivat rajan takaa idästä. Lisäksi Pohjois-Ruotsin lestadiolaisseuduille levisivät herätysliikkeen suomenkieliset laulu- ja hartauskirjat, aikakauslehdet ja postillat.

Muutamat lestadiolaisen herätysliikkeen johtohenkilöt, lähinnä liikkeessä mukana olevat papit, olivat vahvasti suomalaisuusaatteen innoittamia. Yksi heistä oli Kuivaniemen kirkkoherra Oskari Heikki Jussila. Hänen yhteiskunnallisen kiinnostuksen kohteeksi nousi 1910-luvun viimeisenä vuotena niin sanottu "Länsipohja-kysymys". Sen tarkoituksena oli vahvistaa Pohjois-Ruotsin suomalaisväestön kansallistuntoa. Tavoitteen käytännöllistä toteuttamista varten pidettiin Torniossa vuoden 1919 tammikuussa Länsipohjan toimikunnan perustamiskokous. Kokoukseen osallistujat olivat Peräpohjolan opiston ja keskeisten Länsi-Lapin opetus- ja kulttuurielämän järjestöjen edustajia. Heidän ymmärryksensä mukaan Ruotsin Länsipohjan alueella oli käynnissä suomalaisväestön ruotsalaistaminen, minkä johdosta Suomesta käsin oli syytä ryhtyä ideologiseen vastatoimintaan. Toimikunta ottikin tehtäväkseen suunnitella ja toteuttaa fennomaanista valistustyötä Pohjois-Ruotsin suomalaisväestön keskuudessa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tuli löytää Ruotsin puolelta suomalaismielisiä vaikuttajayksilöitä, hankkia oppilaita Ruotsista Suomen kansanopistoihin sekä levittää Ruotsiin suomenkielisiä lehtiä ja kirjoja.

Kotimaa 7.12.1920

Länsipohjan toimikunnalla oli Suomen hallituksen tuki. Myös hallituksen tavoitteena — tosin salaisena — oli "Länsipohjan valistaminen". Haaparannan Suomen konsuli, lestadiolaistaustainen  Lauri Merikallio sai tehtäväkseen valistustoimien suunnittelun, toteutuksen ja yhteydenpidon ulkoministeri Rudolf Holstiin. Vuoden 1920 tammikuun raportissaan Merikallio valittaen totesi ettei ”valistustehtävään” lupautunutta Pohjolan Sanomia voinut tilata Ruotsiin. Sen sijaan saatiin Tornion Lehti "äänenkannattajaksi". Kirkkoherra Oskari Heikki Jussila oli lupautunut kirjoittamaan sanottuun lehteen kerran viikossa hartauskirjoituksen. Joulukuun lopulla vuonna 1919 Oskari Jussila kirjoitti luottamuksellisesti opettajalleen Jaakko Gummerukselle, joka tuolloin oli kirkkohistorian professorin virassa. Jussila kertoi, että Länsipohjan toimikunta on pyytänyt häntä "toimikunnan intressien vuoksi" matkustamaan Ruotsin Länsipohjaan. Matka tulisi tehdä seurapuhujana, hän jatkoi. Toimikunnan intressien ajaminen tapahtuisi kahdenkeskisissä keskusteluissa eri paikkakunnilla. Jussila tunnusti Gummerukselle, että suunnitelma on hänelle "mieluinen ja rakas, joskin erittäin arkaluontoinen". Lopuksi Jussila kertoi, että hän oli jo henkilökohtaisesti keskustellut matkasta piispan Koskimiehen kanssa. Yhteydenotto piispaan oli tapahtunut kahden kesken sen tähden, etteivät Länsipohjan toimikunnan tarkoitukset pääsisi julkiseen tietoon ja — näin Jussila jatkoi — myös sen tähden, että "en joutuisi ruotsalaisten mustalle listalle".

Länsipohjan toimikunnan toivomaa pitkää Pohjois-Ruotsin matkaa Jussila ei vielä vuonna 1920 tehnyt. Ensimmäisen maailmansodan aikana rajavalvonta oli kiristynyt ja lestadiolaisten maiden rajat ylittävä seuratoiminta vähentynyt. Lisäksi kiista Ahvenanmaasta vaikeutti entistä enemmän kanssakäymistä.

Oskari Heikki Jussilan pelko "mustalle listalle" joutumisesta ei ollut aiheeton. Nimittäin, kuten oheisessa lehtiuutisessa kerrotaan marraskuun alussa vuonna 1920 ruotsalaiset poliisit pidättivät saarnamatkalla Ruotsin Karungissa Oskari Heikki Jussilan (pidätetty olikin hänen isänsä Heikki Jussila!) ja keminmaalaisen saarnaajan Juho Kanniaisen. Heidät kuljetettiin rajan yli Tornioon. Paikallinen sanomalehti Pohjolan Sanomat ja kirkollinen lehti Kotimaa otsikoivat uutisen Jussilan ja Kanniaisen passittamiseta rajan yli näinkin räväkästi: "Ruotsalaisten virkamiesten hävyttömyys huipussaan!"

Kotimaa-lehti kirjoitti seuraaavassa numerossaan (leike ohessa) laajasti Länsipohjan suomenkielisen väestön asemasta sen jouduttua voimakkaiden ruotsalaistamistoimenpiteiden kohteeksi.