Punakaartilaisen murha Imatrankoskella 5.2.1918

Punaisten sisällissodan uhrien muistomerkki Tainionkosken hautausmaalla Imatralla

Levottomat ajat ja sodat nostavat yhteiskunnassa usein pintaan sen kuona-aineista. Niin kävi vuosina 1917 - 1918 kotimaassammekin. Psykopaatit,  juoppohullut ja väkivallasta nauttivat raakalaiset  tekivät hirmutöitä sisällissodan molemmilla puolilla. Tässä esimerkki Imatralta 5.2.1918. Toteuttajina olivat valkoisten puolella kunniattomasti huseeranneet Imatran "omat pojat" eli ratsumestari Aito Husso ja ravintoloitsija Uno Serenius. Molemmat jatkoivat raakalaismaisia toimiaan tämän jälkeenkin. Serenius tuli kuuluisaksi murhistaan Lappeenrannassa, Husso niitti kunniatonta mainetta Pohjois-Inkerissä. Molemmat selvisivät tästä sekä myöhemmistä raakuuksistaan vähällä, liian vähällä.  Imatran tapahtumista käytiin oikeutta kesäkuussa 1921. Sekä Husso että Serenius jätettiin tuomitsematta ilmiselvästä murhasta. Sen sijaan heille langetettiin tuomio valheellisesta raportoinnista ja palvelusrikkomuksista. Kirjoitin puhtaaksi Etelä-Saimaasta löytyneen artikkelin oikeudenkäynnistä ja tuomiosta.

Kapinan jälkiselvittelyt
Syyte Toivo Loikalan murhasta ratsumestari Hussoa ja entistä ravintoloitsija Sereniusta vastaan rauennut. Molemmat tuomittu sitä vastoin valheellisen raportin antamisesta ja Husso lisäksi juopumuksesta vankeuteen.

Sotaviskaali Arvi Pohjanpää oli viime helmikuun 10. sotaylioikeuteen jättämässään syytekirjelmässä asettanut ratsumestari Aito Kustaa Husson ja entisen ravintoloitsija Uno Wiktor Theodor Sereniuksen syytteenalaiseksi alempna kerrotussa asiassa, jossa oli toimitettu kuulusteluja jo kapinan aikaan kenraali Mannerheimin määräyksestä. Sotaylioikeus on nyt julistanut asiassa päätöksensä, katsoen käyneen selville, että molemmat syytetyt olivat helmikuun 5. päivän vastaisena yönä, haettuaan Imatran poliisivankilasta Helsingistä kotoisin olleen viilaajaoppilaan Toivo Sylvesterinpoika Loikalan, sen jälkeen maantiellä yhdessä surmaamisen aikomuksessa ampumalla kumpikin Loikalaa takaapäin, ottaneet hengen häneltä. Ratsumestari Husson käskystä oli sitten ruumis heitetty Imatraan (= Imatrankoskeen).

Ratsumestari Husso ja Serenius olivat sanottuna helmikuun 5. niin ikään yhdessä laadituttaneet, allekirjoittaneet ja lähettäneet Antrean esikunnalle raportin, jossa he olivat tahallansa valheellisesti ilmoittaneet Toivo Loikalan koettaneen paeta saattajiltaan ja tullen sen takia ammutuksi sekä tulistuneitten sotilaiden vastoin annettua määräystä heittäneen ruumiin koskeen, vaikka näin oli tapahtunut ratsumestari Husson käskystä.

Niin ikään oli ratsumestari Husso maaliskuun 14. 1918 Kuurmanpohjassa tehtävän hyökkäyksen aikana suorittaessaan palvelustoimitusta saattanut itsensä niin juovuksiin, että oli ollut kykenemätön täyttämään tehtäviään ja sen vuoksi paneutunut nukkumaan, vaikka hyökkäyksen oli määrä pian alkaa.

Koska T. Loikalan surmaaminen oli katsottava tapahtuneen maan laillista  järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamistarkoituksessa, joskin Husso ja Serenius mainitussa teossa olivat menneet yli sen, mikä tarkoituksen saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettiin Husso ja Serenius korkeimman vallan haltijan valtiorikoksiin syyllisten henkilöiden armahtamisesta toukokuun 7. 1918 antaman päätöksen nojalla rankaisematta.

Sotaylioikeus, ottaen huomioon erittäin raskauttavana seikkana, että ratsumestari Husson ja Sereniuksen syyksi katsotut teot olivat tapahtuneet vihollisen läheisyydessä’ ja että Husso oli antanut edellä kerrotun valheellisen raportin yhdessä käskynalaisensa kanssa, tuomitsi ratsumestari Husson ja Sereniuksen pidettäväksi vankeudessa valheellisen raportin antamisesta, edellisen 6 ja jälkimmäisen 5 kuukautta, sekä Husson ensikertaisesta juopumuksesta palvelustoimituksessa 4 kuukautta ja palvelusvelvollisuuksien laiminlyömisestä 6 kuukautta. Sen ohessa velvoitettiin Husso ja Serenius yhteisesti suorittamaan T. Loikalan äidille, työmiehenleski Maria Loikalalle, oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi 1 000 markkaa, sekä korvaamaan valtiolle ne yhteensä 1 881,90 markkaa, jotka jutussa oli yleisistä varoista maksettu todistajapalkkoina.

Koska asiassa oli käynyt ilmi, että ratsumestari Husso oli Raudun pitäjän käräjäkunnan kihlakunnanoikeudessa syytteen alaisena mm. murhasta, niin lähetettiin kappale sotaylioikeuden päätöstä Viipurin hovioikeuteen lainmukaista menettelyä varten

Sisällissodassa menehtyneiden punaisten muistomerkki Tainionkosken hautausmaalla

Kuvataiteilija Veikko Jalavan Veljesuhri 1918 muistomerkki

Vuoden 1918 sisällissodassa menehtyi 212 Ruokolahdella kirjoilla ollutta henkilöä. Imatran kuntaa ei tuolloin oltu vielä perustettu, vaan Tainiokosken, Vuosenniskan ja Imatrankosken taajamat kuuluivat Ruokolahteen. Suurin osa menehtyneistä oli sodassa punaisten puolella. Monet kuolleista punaisista eivät osallistuneet  taisteluihin, vaan heidät pidätettiin vasemmistolaisen ajatusmaailmansa ja poliittisen aktiivisuutensa takia. Pidätetyt vietiin vankileireille, joilla nälkä ja huono ravinto tekivät viikatemiehen työstä helpon. Ruokolahtelaisista 19 kuoli nälkään vankileirillä ja 28:n kerrotaan menehtyneen vankileirillä nimeämättä syytä.  Heidän lisäkseen todetaan, että kolme ruokolahtelaista kuoli nälän ja sairauksien heikentämänä vapauduttuaan vankileiriltä,  kaksi kuoli vankeudessa ja kaksi menehtyi sairauteen. Mestaus eli teloitus on 11:n kuolinsyynä, kuusi ammuttiin ja kolme tuomittiin kuolemaan. Lisäksi yksi punainen (kansanedustaja Juho Rikkonen) ammuttiin vankileirillä. Sisällissodassa ja siihen liittyneessä tapahtumissa menehtyi 163 punaiseksi identifioitua, 43 valkoiseksi tunnistettua ja kuusi ruokolahtelaista, joidenka puolenvalintaa ei ole pystytty selvittämään, tai he eivät koskaan puolta edes valinneet.

Imatrankoskella olevasta isällissodassa kaatuneiden ja murhattujen valkoisten muistomerkistä kirjoitin jo aikaisemmin. Tainionkosken hautausmaalta Imatralla löytyy 12:n teloitetun  punaisen haudat ja hautamuistomerkki. Tämän Veljesuhri 1918 muistomerkin on suunnitellut kuvataitelija Veikko Jalava. Muistomerkin edessä on 12 hautaa, joihin on siirretty entisen Harakan sahan aluella siainneelta hautapaikalta. Vainajat siirrettiin Tainionkosken hautausmaalle 29.9.1960. Vainajien siunauksen toimitti piispa Osmo Alaja. Tilaisuudessa piti puheen myös kansanedustaja Kalle Matilainen. Imatran kirkkovaltuusto avusti muistomerkin hankkimista 300 000 markalla. Edellä mainittujen kahdentoista teloitetun vaiheisiin palaan erillisessä kirjoituksessa.

Valkoisten sisällissodan uhrien muistomerkki Imatralla.

Akseli Einolan suunnittelema muistomerkki on pienellä kumpareella

Vuoksen rantamaisemissa, kuuluisan kosken itäpuolella sijaitsee Imatrankosken sankarihautausmaa, jossa lepäävät valkoisten puolella sisällissodassa kaatuneet sekä talvi- ja jatkosodassa taisteluissa menehtyneet sankarivainajat. Sisällissodan valkoisten sankarivainajien muistomerkki on pienoisella kumpareella ja se on tehty harmaagraniitista. Muistomerkissä lukee teksti:

Suomen vapaustaisteluissa 1918 kaatuneille kotiseudun ja isänmaan puoltajille.

Muistomerkin on suunnitellut jääkärikoulutuksen Saksassa saanut viipurilaissyntyinen Akseli Einola (1894 – 1948). Einola toimi Imatralla Imatran - Tainionkosken suojeluskunnan paikallispäällikkönä 5.5.1919 – 1.3.1920. Tämän jälkeen hän omistautui maalaustaiteelle ja taidegrafiikalle. Imatralla hän toimi piirustuksen opettajana vuosina 1919 – 1931. Einola oli tuottelias sekä taidemaalarina että taidegraafikkona. Hän kuvitti opetustauluja, lasten- ja nuortenkirjoja, opetustauluja ja oppikirjoja. Hän oli yksi vuonna 1909 ilmestyneen kotimaisen eläinkuvaston kuvittajista.

Muistomerkkiin on kirjattu 25:n valkoisen nimet

Silloin vielä Ruokolahden kuntaan kuuluneelle Tainionkoskelle perustettiin suojeluskunta vasta sisällissodan jälkeen eli 27.8.1918. Suojeluskuntatoiminta oli ollut Ruokolahdella aktiivisempaa kuin Imatran Tainionkosken – Imatran taajamissa. Perustamiseen ryhdyttiin siis vasta kolme kuukautta sisällissodan päättymisen jälkeen. Alueelle oli aikomus perustaa kaksikin suojeluskuntaa, mutta suojeluskuntien yleisesikunta puuttui asiaan. Sen määräyksestä pidettiin 21.10.1918 kokous, joka nimettiin Imatran-Tainionkosken suojeluskunnaksi. Nykyisen Imatran alueella oleva Vuoksenniskan taajama jäi sen sijaan edelleen kuulumaan osaksi Ruokolahden suojeluskunnan toimialuetta.

Kun Imatran - Tainionkosken suojeluskunnan esikunta päätti vuonna 1919 pystyttää patsaan sankarihaudalle, tehtävä annettiin siis ”omalle pojalle” eli Akseli Einolalle. Lisäksi hän sai suunniteltavakseen myös Tainionkosken suojeluskunnalle oman lipun. Lipun kustansi Ab Tornator Oy. Patsashankeen rahoitukseen osallistuivat muut suuret paikalliset teollisuuslaitokset. Hautamuistomerkkiin on kirjattu 25:n menehtyneen valkoisen nimet. Vuoden 1918 tapahtumat olivat kohtalokkaita sadoille ruokolahtelaisille. Sotasurmat-sivuston mukaan menehtyi 212 kunnassa asunutta. Ruokolahdella kirjoilla olleista kuntalaisista kuoli 117.

Muistomerkin paljastustilaisuus maanantaina 6.12.1920 alkoi kello 17.00 Valtionhotellin edustalla, jossa suojeluskunnan piiripäällikkö Aarno Karimo tarkasti yhdessä kapteeni Astolan kanssa suojeluskunnat.  Mukana oli Imatran-Tainionkosken suojeluskunnan lisäksi osastoja Jääsken, Joutsenon, Ruokolahden ja Lappeen suojeluskunnista. Valtionhotellilta siirryttiin Karjalan kaartin soittokunnan marssiessa edellä sankarihaudalle. Haudalla laulettiin soittokunnan säestyksellä yhteisesti virsi ”Jumala ompi linnamme”. Tämän jälkeen kirkkoherra Lund suoritti yhdessä pastorien Rautajärvi ja Lund avustuksella sankaripatsaan vihkimisen. . Mieskuoron lauluesityksen jälkeen patsastoimikunnan puheenjohtaja Emil Laine piti luovutuspuheen ja luovutti patsaan Imatran - Tainionkosken suojeluskunnalle. Suojaverhon poistuessa patsaalta suojeluskunnat ampuivat kolme kunnialaukausta. Patsaan otti vastaan suojeluskunnan puolelta maisteri J. Kaikko. Tilaisuus päättyi maamme-lauluun. Valtionhotellissa jatkettiin juhlapäivää kello 20.00 alkaneella itsenäisyysjuhlalla.  Vuosi 1920 oli Etelä-Karjalassa sankaripatsaiden pystyttämisen ”kulta-aikaa”. Kesän ja ja syksyn kuluessa valkoiset sankarivainajat olivat saaneet omat muistomerkkinsä Joutsenoon, Lemille, Lappeenrantaan ja Savitaipaleelle. Imatralta läytyy myös punaisten joukkohauta sekä muistomerkki. Siitä kerron seuraavassa kirjoituksessani.

Imatrankosken valkoisten muistomerkkiin on kirjattu seuraavien vainajien nimet:

Karl Uno Bergren Armas Harakka Emil Huipero Juho Jäppinen Ville Kakkinen Tuomas Komi Juho Kosonen Urho Kuhmonen Arvid Laukniemi Paul Ljungberg Juho Lääperi Juho Mattinen Juho Miettinen

Iivari Miikki Ilmari Nöjd Kalle Pellinen Edvard Salakka Ilmari Savolainen Antti Simanainen Evald Simanainen Armas Smolander Juho Suikkanen Antti Tella Benjam Tuovinen Väinö Veijalainen

Keisarivierailu 1891 - Lappeenrannan kansakoulun huippuhetki

Keisarivierailu Lappeenrannassa 1891.
Juhla-asuun koristellun raatihuoneen edessä parveilee uteliaita kaupunkilaisia:
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri III puolisoineen kävi Lappeenrannassa elokuussa 1891. Aleksanteri III tarkasti laajan seurueen kera Lappeenrantaan leiripäiville kokoontuneen Suomen sotaväen. Seurueeseen kuuluivat keisariparin lisäksi heidän lapsensa Georgi, Ksenia ja Mihail. Juhlajuna saapui rautatieasemalle keskiviikkona 5. elokuuta kello viiden jälkeen. Asemalle saapumista pääsivät seuraamaan vain pääsylipun lunastaneet, joita oli noin 140. Keisarin seurueeseen kuului noin 40 henkeä. Kaupunki oli juhlakoristeltu ja –liputettu, lisäksi oli pystytetty juhlaportti, jonka luona kukkaistytöt heittelivät saapuvien vieraiden päälle kukkia tervetulotoivotuksena. Juhlakoristeluun oli käytetty 1500 markkaa kaupungin varoja ja saatu avustusta kaupungin anniskeluyhtiöltä 1680 markan edestä.

Kolme päivää kestäneen vierailuun kuuluivat mm. keskiviikkoiltana ilotulitus Linnoituksessa ja Halkosaaressa sekä sotaväen harjoitusten seuraaminen torstaiaamuna. Torstain ohjelmaan kuului lisäksi laivaretki Imatralle. Siellä käytiin kahteenkin otteeseen katsomassa koskea, johonka laskettiin mm. veneissä palavia tervatynnyreitä. Palavat soihdut ja ilotulitus vastaanottivat illalla takaisin Lappeenrantaan palaneet keisarilliset. 

Lappeenrannan Uutisten uutisotsikko 6.8.1891

Vierailu Lappeenrannan kansakoululla

Perjantaipäivä alkoi sotilasparaatilla Leirikentällä. Sieltä he ajoivat suoraa tietä koulunäyttelyyn Lappeenrannan kansakoululle, jonne he saapuivat varttia vaille 11. Hallitsijapari nousi porilaisten marssin soidessa juhlaportaita kouluun. Tervehdyspuheiden jälkeen Kuopion Naiskuoro lauloi, ja keisarinna Maria Feodorovnalle lahjoitettiin ryijy sekä keisarille pari savolaisia pitkävartisia lapikkaita j maisemakuvia Suomesta. Hallitsijapari tutustui maamme kaikista kansa- ja ammattikouluista sekä seminaareista koottuun näyttelyyn huolellisesti. Eteisestä oikealla oleva luokka oli varattu tyttöjen käsitöiden esittelylle. Siellä myös kutoivat ja kehräsivät Joutsenon kansallispukuihin pukeutuneet Turun ja Hämeenlinnan kutomakoulun tytöt. Matti Rynenin turkkilaismattojen kutomistelineillä näyttivät taitojaan lappeenrantalaiset nuohoojantytär Anna Anttonen ja nahkurintytär Fanny Lönnqvist ja rukilla kehräsi Henrika Turunen. Poikaoppilaiden veistotöitä oli sijoitettu käsityöluokkaan, jossa 15 kansakoulupoikaa Leppävirran Kurjalanrannan kansakoulusta opettaja Rainion johdolla oli työn touhussa höyläpenkkiensä ääressä. Lappeenrannan käsityökoulun näyttelyssä kiitosta saivat hallitsijaparilta koulussa valmistetut kapsäkit. Juhlasalissa olivat Jyväskylän, Sortavalan, Tammisaaren ja Uudenkaarlepyyn seminaarien näyttelytyöt. Myös kansakoulujen oppilastyöt olivat esillä pääosin juhlasalissa. Samoin Kuopion ja Helsingin sokeainkouluista tulleet esineet. Suuressa kansakoulunäyttelyssä esineitä ja mallipiirustuksia oli yhteensä 5860 kappaletta. Noin sata oppilaitosta oli mukana tässä ainutkertaisessa näyttelyssä Lappeenrannassa. 

Keisaripari suoritti näyttelyihin tutustuessaan myös ostoksia. Keisarinna osti venäläisten koulujen näyttelystä kastemekon. Seminaarien näyttelyistä keisarilliset vieraat ostivat erilaisia pieniä esineitä, ja mattomestari Rynéniltä 300 markan arvoisen maton. Hämeen pataljoonan aseseppä Liliukselta he ostivat kaksi tykin- ja kiväärinluodeista tehtyä kynttilänjalkaa, joista he maksoivat peräti 800 markkaa. Muita näyttelyostoksia olivat kauhavalaiset puukot sekä kansakoulujen näyttelyistä pieniä puuesineitä noin sadalla markalla. Keisarille lahjoitettiin muistoksi koulun pääportaiden viereen tuotu nelihankainen mastolla varustettu soutuvene, jonka oli valmistanut Herman Koli. [Kolin muistelu veneen luovuttamisesta ja tsaarin kohtaamisesta löytyy täältä] Koululta keisarilliset vieraat siirtyivät tarkastamaan uusia rakuunarykmentin kasarmeja, jonka jälkeen he siirtyivät Linnoituksen ortodoksiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Iltapäivällä oli edessä paluumatka ja arvovieraat siirtyivät asemalle. Sieltä juna kuljetti heidät illaksi Pietariin, jossa odottivat Serbian kuninkaan kunniaksi järjestetyt päivälliset. 

Mää Jääskee!

Jääsken ja Joutsenon pitäjien rajalle Leppälän
ja Penttilän kylien väliin pystytettiin pitäjien
rajakyltti uudestaan vuonna 1984. Alla lähikuvaa
rajakyltin tekstilaatasta.

Lokakuun alussa (4.10.) vuonna 2015 kävin pitkästä aikaa Jääskessä. Edellisen kerran kävin kannakselaisen Jääsken pitäjän alueella kesällä 2012. Silloin tosin vierailin Jääsken pitäjän Neuvostoliitolle luovutetulla alueella. Pääosa kunnastahan jäi sekä vuoden 1940 että 1947 rauhansopimuksissa Neuvostoliitolle.

Täl kertaa mie käin vaan sil alueel (viistoist rosenttii Jääsken pinta-alast), joka jäi kot-Suomen puolel. Tarkemmi sanottun Penttilän ja Kuurmanpohjan kylis.



Mää Jääskee! on sanonta, jota käytettiin ja käytetään Etelä-Karjalassa, kun halutaan toivottaa joku hevon kuuseen. Hokeman etymologia on karu. Mää Jääskee-tokaisu johtuu tarinan mukaan siitä, että Imatrankoski oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa (kunnes valjastettiin) erittäin suosittu turistikohde. Samalla se oli myös suosittu itsemurhien tekopaikka. Tämä villitys oli muodissa varsinkin Pietarissa, josta junayhteys Imatralle syntyi vuonna 1892, kun rataosuus välillä Viipuri - Imatra valmistui. Väitetään, että kun pietarilaiset ostivat junalipun Imatralle, heiltä vaadittiin myös paluulippu, jotteivät itsemurhaa hautovat tulisi Imatralle.

Kaikesta huolimatta itsemurhaa yrittäviä riitti. Muistan lukeneeni jostakin 1890-luvun lehdestä, että kyseisen vuoden syksyn alkuun mennessä itsemurhan tehneitä oli jo yhdeksän ja samassa lehdessä kerrottiin lisäksi koskessa itsemurhaa yrittäneestä venäläisestä, jonka joku paikallinen oli onkinut kuiville kosken jälkeen.

Tuntemattomien hukkuneiden hautaaminen jäi Ruokolahden kunnan vastuulle ja siitä seurasi kustannuksia. Niinpä rannalle kosken jälkeen nousseet ruumiit tuupattiin eteenpäin alajuoksulle ja huudettiin perään: Mää Jääskee! Useimmiten tarinankertojat eivät yksilöi tuuppaajia, mutta joissakin hänet mainitaan Ruokolahden nimismieheksi. Silloinen Ruokolahden ja Jääsken kunnanraja oli pian koskialueen päättymisen jälkeen. Mitkä oli jääskeläisten vastatoimet, sitä tarina ei kerro.

Tästä vei Penttilässä aikoinaan tie Joutsenosta Viipuriin. Se yhdistyi muutaman sadan metrin päässä tästä kohdasta Imatra - Viipuri-maantiehen. Tienristeys on ollut rauhansopimuksesta lähtien rajan väärällä puolella.

Pyöräilin kahdessa kohdassa entisen Jääsken kunnan alueelle. Ensin Leppälän kylältä Penttilän kylään, kunnes rajavyöhykekyltit pysäyttivät etenemiseni. Ennen rajan tuloa kyseinen tie oli johtanut kulkijat Imatra - Viipuri-tielle. Vuonna 1940 oli raja vedetty muutamia satoja metrejä tuon tienristeyksen länsipuolelle. Palasin takaisin Leppälään ja jatkoin matkaani Suokumaan kautta Kuurmanpohjaan. Siellä etenemiseni pysäytti jälleen rajavyöhykekyltti. Tässä kohden oli kulkunut aikoinaan tuo aikaisemmin mainitsemani Imatra - Viipuri-maantie. Sekä Kuurmanpohjassa että Penttilässä laajat peltoaukeat ulottuivat rajaan. Rajalinjan itäpuolella näkyivät sankat metsät. Rajalinja jakoi aikoinaan molemmat kyläaukeat kahtia. Venäläiset jättivät heidän puolelleen jääneet pellot ja rakennukset oman onnensa nojaan. Kun nuo eivät ole siis valtaamastaan alueesta pitäneet kunnolla huolta, voi tähän koko sydämestään todeta:

Vähempikkii ois piisant!
 

Jääskenpolku Penttilässä

Penttiläntien päästä kaartuu peltojen välissä Suokumaanjärvelle päin rajalinjan suuntainen tie, joka vie taustalla näkyvälle maatilalle ja muutamiin muihin rakennuksiin. Tien nimeäjällä on ollut huumorintajua. Tiekyltissä lukee Etulinja.

Tähän päättyi Kuurmanpohjassa polkupyöräni taival vanhalla Imatra - Viipuri-maantiellä. Taustalla näkyvän maatilan asukkaille ei satunnaisia vieraita varmaan saavu.

Entistä eteläkarjalaista valtatietä eli Imatra - Viipuri-maantietä Kuurmanpohjan peltoaukeilla