Espanjantautia ja tuhkarokkoa Siparin kansakoulussa

Siparin kansakoulu 1965. Kuva: LKA.

Koulutyön keskeyttivät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä aika ajoin tautiepidemiat.  Kuolema ei ollut lainkaan harvinainen vieras tuolloin kansakoulujen oppilaiden keskuudessa. Lapsia menehtyi epidemioiden lisäksi onnettomuuksien, tulipalojen ja perheväkivallan seurauksena. Maassamme koettiin 1920-luvulla voimakas henkirkosten määrän kasvu. Tuo ilmiö ei jättänyt väliin Etelä-Karjalaakaan. Usein nuo rikokset kohdistuivat omiin perheenjäseniin ja niiden seurauksena menehtyi täysin viattomia lapsia. Tässä muutama esimerkki epidemioista Siparin kansakoulusta. Syksyllä 1918 koulutyön keskeytti espanjantauti, kuten Siparin kansakoulun vuosikertomus lukuvuodelta 1918 - 1919 kertoo: Lokakuun 14 päivästä lokakuun 21 päivään oli koulu suljettu espanjantaudin tähden.

Viisi vuotta myöhemmin eli keväällä 1924 Siparin kansakoulun oppilaiden keskuudessa riehui tuhkarokko, joka tuohon aikaan oli vielä yleinen tauti. Kuolleisuus siihen saattoi nousta jopa 30 - 50 %:iin. Oheisessa, alla olevassa lehtiartikkelissa (Etelä-Savo 20.5.1924), syytetään epidemiasta huonoja tie- ja siltayhteyksiä, joista vastuuta kantoivat kunnalliset päätöksentekijät. Tuhkarokosta löytyy Arno Forsiuksen perusteellinen kirjoitus, josta ilmenee virusperäisen taudin leviämisesta pisara- ja kosketustartuntana eikä suinkaan vaatteiden ja kenkien kastumsesta johtuvana. Oppilaiden keskuudessa jylläävistä tautiepidemioista tekivät lopun rokotukset, joiden historiasta kirjoitin aikaisemmin täällä.

 -----

Lappeen Siparin koulu suljettu tuhkarokon takia

Lappeella on viime päivinä alkanut liikkua tuhkarokkoa, mikä lienee johtunut äkillisistä ilmanvaihdoksista sekä suuremmassa määrin kevättulvien aiheuttamasta kosteudesta. Tämä on tultu huomaamaan varsinkin Siparin kansakoululla, jonka oppilaista osa joutuu tulemaan koulumatkallaan sellaista tietä, jolla ei voi välttää jalkineiden kastumista. Tuhkarokko onkin mainitulla koululla saanut varsin uhkaavan luonteen, sillä toistakymmentä mainitun koulun oppilasta on parhaillaan sairaana ja koulutyö on pitänyt keskeyttää ainakin viikon ajaksi aivan tutkinnon edellä.

Mitä kulkutauteihin tulee, niin ei niitä piirilääkäri Sonckin ilmoituksen mukaan ole sanottavammin liikkeellä Lappeenrannan ympäristöllä. Luumäellä on vain sattunut pari tulirokkotapausta, jotka eivät kuitenkaan liene laadultaan erikoisemman vakavia.

Tämän yhteydessä emme malta olla huomauttamatta eräästä Lappeen kunnan toimihenkilöiden taholta ilmenneestä laiminlyönnistä, jolla on osuutensa edellä mainittuihin sairaustapauksiin. Jo pitkän aikaa ovat Siparin koululla käyneet lapset saaneet kärsiä siitä, ettei Korkea-ahon ja Pahloisten kylien välistä siltaa monista pyynnöistä huolimatta ole laitettu kuntoon. Tulvien aikana on lasten melkeinpä mahdotonta useinkaan tulla koululleen, sillä kuivin jaloin he eivät voi päästä. Jos jotkut rohkeimmat kuitenkin uskaltavat keinotella itsensä ylitse, niin saapuvat he koululle joskus vyötäisiäänkin myöten märkinä. Mutta monet eivät uskallakaan sitä tehdä. Ne, jotka ovat uskaltaneet yrittää käydä koulua esteistä huolimatta, saavat sen nyt maksaa sairaudellaan. Koulutyölle tämmöisestä asiantilasta koituu suurta haittaa. Sillan korjaamisesta on kunnanvaltuusto jo tehnyt päätöksenkin, mutta päätös oli myös toteutettava

 

Syyspohjan sotavankileiri Ruokolahdella

Syyspohjan sotavankileirin hautamuistomerkki

Vierailin eilisen (27.8.2016) pyöräilyretken yhteydessä Syyspohjan vankileirin hautausmaan muistomerkillä. Muistomerkki osoittautui erittäin hankalaksi löydettäväksi. Kahdet ensimmäiset paikallisilta saamani ajo-ohjeet kyllä neuvoivat paikan suunnilleen, mutta vaikka pyörin aivan oikealla alueella, en onnistunut ensin sitä löytämään. Vasta metsätietä pitkin saapunut paikallinen mökinomistaja saattoi minut muistomerkille.  Tässä ajo-ohjeet (Imatran suunnasta saapuen), jos joku aikoo käydä paikalla: Käänny Puumalantieltä (tie nro 62) parisataa metriä ennen Utulaan ja Kyläniemeen vievän tien risteystä oikealle, Töntintielle. Aja sitä noin 800 metriä: Vasemmalla on laaja hakkuuaukea. Kun tie kääntyy oikealle ja hakkuualue päättyy, jää hautamuistomerkki ehkä noin sata metriä Töntintieltä vasemmalle sivuun hakkuuaukean reunaan, mutta jo metsän keskelle. Töntintieltä sitä ei käytännössä ainakaan kesäaikaan näe, koska hauta-alue ja muistomerkki ovat notkossa.

Lähikuvaa muistomerkistä

Jatkosodan aikana 1941–1944 suomalaiset joukot saivat kiinni noin 64 000 neuvostosotilasta. Heistä runsaat 19 000 menehtyi sotavankeuden aikana. Määrä on kansainvälisesti vertailtuna melko suuri. Sotavangeille perustettiin kymmeniä leirejä, joista yksi sijaitsi Ruokolahden Syyspohjassa Vehkajärven itärannalla. Siellä oli sopivasti valmiina Salpalinjan rakentajien majoitukseen pystytettyjä parakkeja.  Sotavangit jaettiin eri kategorioihin heidän sotilasarvojensa, etnisten taustojensa mukaan ja poliittisten näkökantojen mukaan. Syyspohjaan sijoitettu vankileiri numero 3 perustettiin 2.7.1941 Huittisissa. Se liitettiin 19.9.1941 Sotavankileiri 6:en ja perustettiin uudelleen 3.11.1941 Ruokolahdella. Ruokolahden Syyspohjasta leiri siirtyi 23. - 28.6.1944 Vaasan lähelle Laihialle, jossa se lakkautettiin 25.11.1944. Kuljetus tapahtui Syyspohjanlahdesta hinaajan vetämillä proomulla Varkauteen ja sieltä edelleen Vaasan lähelle Tuovilaan. Syyspohjan leiri oli poliittisten sotavankien leiri, jonne oli koottu Päämajan valvontaosaston seuloma ideologialtaan kaikkein punaisin vankiaines. Joukossa oli politrukkeja, kommunistipuolueen jäseniä ja nuorisoliittolaisia sekä puna-armeijan upseeristoa. Leirillä oli myös jonkin verran naisvankeja. Leiri koostui neljästä parakista (toisen tiedon mukaan leirillä oli 20 parakkia). Leiri tuli tunnetuksi tiukasta kurista sekä huonosta ravintohuollosta.

Tässä vielä yksi kuvakulma hautamuistomerkille

Syyspohjan leirin kapasiteetiksi oli laskettu 500 vankia, mutta ilmeisesti missään vaiheessa määrä ei noussut niin suureksi. Suurimmillaan leirin vankimäärä oli syyskuun puolivälissä 1941, jolloin leirillä oli 371 vankia. Tällöin leiri toimi vielä Huittisissa. Toukokuun lopulla 1942 leirillä oli 232. Tämän jälkeen vankiluku laski ja oli 18.7.1942 enää 163 vankia. Vankiluvun laskua selittää ainakin osittain vankien menehtyminen. Nimittäin vuonna 1942 sotavangeista menehtyi 91 eli runsas kolmannes. Yhteensä vankileirillä menehtyi 104 sotavankia, joista neljä teloitettiin. Tosin jotkut lähteet mainitsevat paikalle haudattujen  määräksi 92 ja muistomerkkiin heidän yhteismääräksi on lyöty 163. Vangit menehtyivät tauteihin, jotka pääsivät leviämään huonon ravintohuollon takia. Tämän jälkeen vankiluku pysyi runsaassa 200:ssa aina syksyyn 1944, jolloin vankimäärä kohosi yli 300:n. Suomalaiset luovuttivat Syyspohjan vankileiriltä saksalaisille 292 neuvostoliittolaista sotavankia, heidän joukossaan oli juutalaisia sotavankeja. Heidän kohtalonsa oli luovutuksen jälkeen karu. Leirin komentajana toimi koko Syyspohjan kauden ajan luutnantti L. K. Holopainen. Vankimäärään nähden leirillä oli vahva vartiointi. Esimerkiksi 26.5.1942 leirillä oli vankilahenkilökuntaa yhteensä 110 henkilöä, neljä upseeria, kahdeksan aliupseeria, miehistöä 84 henkilöä ja lisäksi 14 lottaa.

Ruokolahtelainen Sulo V. Siitonen on kotiseutulukemistossaan (Ruokolahti. Kotiseutulukemisto VI. 1997) kertonut Syyspohjan vankileiristä  mm. seuraavaa: Leirin vangit oli jaoteltu isovenäläisiin, vahemmistökansallisuuksiin ja suomensukuisiin sotavankeihin.  Heimovangit palvelivat leirillä suutareina ja muissa luottotehtävissä. Vankien joukkoon oli sijoitettuna myös valevankeja, joiden tehtävänä oli seuloa sopivaa vankiainesta mm. vakoilutehtäviin. Leirin huolto oli miltei olematonta. Perusmuonana oli vankien itse keittämä heinäsoppa. Talousupseeri toimitti siihen myös lihaa, lähinnä hevosten teurasjätteitä, myöhemmin myös perunoita. Vangeilla ei ollut peseytymismahdollisuutta ja he olivat alkperäisessä vaatetuksessaan. Saunominen sallittiin vain heimo- ja luottovangeille. Luottovangeilla oli oikeus hankkia lisäravintoa tunkioilta, joilla he innokkaasti tonkivatkin.  Naisvankeja oli Siitosen mukaan parikymmentä. Paikallisten asukkaiden kertoman mukaan kaikki olivat huomattavan kauniita. Heidän siisti pukeutumisensa ja taidokkaat tukkalaiteet herättivät huomiota. Naisten joukossa oli taiteilijoita, mm. oopperalaulajia. Henkilökunnan illanviettotansseissa soitti miesvankiorkesteri, jonka kitara ja balalaikkaesityksiä muisteltiin myöhemmin taiturimaisiksi. Neuvostoliittolaiset koneet pommittivat leiriä vuonna 1943 saamatta kuitenkaan aikaiseksi merkittävää vahinkoa.

Kesäkuun 7. päivänä 1943 onnistui muutaman vangin houkutella joutsenolainen vartijansa sotamies Tuure Edvard Tillaéus hieman sivummalle. He yllättivät tämän äkkirynnäköllä ja tappoivat hänet. Vangit saivat haltuunsa myös Suomi-konepistoolin, ja pakenivat suuntana itä. Alkoi kiivas karkureitten etsintä, josta löytyy Erkki Huhtasen seikkaperäinen selostus täältä:

Sotavankien poistuttua Syyspohjan parakit ottivat tukikohdakseen päämajan kaukopartiomiehet, mutta se on sitten jo eri tarina