Kaatunut hautakivi

Bror Emil Fagerlundin vaimon, pojan ja miniän hautakivi Malmin hautausmaalla

Kävellessäni lokakuun puolivälissä Malmin hautausmaalla sattui silmiini tarkoituksella kaadettu hautakivi, jonka nimet näyttivät tutuilta. Hautausmaalla oli lukuisa määrä hautakiviä kaadettu tahallisesti nurin, ettei niiden äkillinen kaatuminen aiheuttaisi tapaturmia. Tämä hautakivi oli osittain

Kuolinilmoitus.
Wiipuri 19.3.1903

mullan peitossa. Niinpä suuntasin vesipisteelle, josta löytyi kastelukannu.  Huuhtelin kannusta laskemallani vedellä kiven puhtaaksi ja sain kivestä hyvän valokuvan. Olin päivää aikaisemmin selaillut kansallisarkistossa Savonlinnan hiippakunnan piispan Otto Immanuel Colliander (1848 – 1924) kirjeenvaihtoa. Siellä kuvasin ja kirjoitin puhtaaksi mm. kahden Lappeella syntynen papin kommunikointia piispansa kanssa. Kyseiset papit olivat veljeksiä, vanhempi heistä oli Vilhelm Ferdinand Fagerlund (1864 – 1934) ja nuorempi Bror Emil Fagerlund. Kaatuneesta hautakivestä löytyivät Bror Emil Fagerlundin vaimon ja heidän poikansa ja miniänsä nimet.

Mikä tästä kaatuneen hautakiven satunnaisesta kohtaamisesta teki minua koskettavan hetken, oli se, että päivää aikaisemmin luin kirjeitä, joissa käsiteltiin tämän nuorena kuolleen papin ja hänen perheensä surullisia vaiheita vuonna 1903.

Muolaan kappalainen Bror Emil Fagerlund syntyi 11.10.1869 Lappeella vaakakirjuri, luutnantti Magnus Vilhelm Fagerlundin (1837 – 1910)  ja Edla Emilia Hartinin (1844 – 1914) perheeseen. Bror Emilin vanhemmat muuttivat Saimaan kanavan varrelta vuonna 1895 Muolaaseen. Fagerlundit liittyivät 1880-luvun alussa Lappeenrannan seudulle levinneeseen lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Bror Emil kävi Hämeenlinnan normaalilyseon ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1889. Hän valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1897. Hänet vihittiin papiksi 19.6.1900. Tämän jälkeen Bror Emil toimi ylimääräisenä tai virkaatekevävänä  pappina mm. Valkjärven, Savitaipaleen, Antrean ja Räisälän seurakunnissa sekä viimeksi Muolaan seurakunnan kappalaisena. Sekä Bror Emil Fagerlund että Vilhelm Ferdinand näyttävät olleen mukana lestadiolaisuuden toiminnassa sekä kotiseudullaan että opiskeluaikanaan muualla Etelä-Suomessa. Perhe suomalaisti nimensä Korvenheimoksi vuonna 1906 eli vasta Bror Emilin kuoleman jälkeen.

Uutinen Bror Emil Fagerlundin
hautaustilausuudesta. Wiipuri 4.4.1903

Avioliittoon Bror Emil vihittiin helsinkiläissyntyisen Elin Maria Engroosin kanssa (24.8.1876 – 5.10.1950) Muolaassa 21.7.1898. Fagerlundit muuttivat Muolaaseen seurakunnan muuttokirjojen mukaan Räisälästä 30.6. 1902. Tässä vaiheessa perheeseen kuului jo kaksi lasta. Talvella 1903 Bror Emil oli keuhkotaudin murtamana jo erittäin heikossa kunnossa, eikä lääkäri nähnyt juurikaan toivoa parantumisesta. Hän menehtyi sairauteen 16.3.1903. Bror Emil Fagerlund haudattiin Muolaan kirkkomaahan suuren saattajajoukon seuraamana 29.3.1903. Kaksi päivää ennen hautajaisia perheeseen syntyi kolmas lapsi. Lehtiuutisen mukaan pidetyn hengenmiehen hautajaisiin saapui niin paljon väkeä, etteivät he kaikki mahtuneet kirkkoon. Arkkua kantoivat hänen isänsä, veljensä, lankonsa ja kolme Viipurin lestadiolaisyhteisön keskeistä toimihenkilöä. Ruumiin siunauksen toimitti haudalla hänen edellä mainittu veljensä Vilhelm Ferdinand Fagerlund.

Luettuani piispa Collianderin arkistosta löytämäni kirjeet, joista kaksi lötyy täältä,  pohdin, mitä tapahtui hänen perheelleen isän ja aviomiehen kuoleman jälkeen. Kirjeissä heijastui surun lisäksi suuri tuska ja hätä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan orvoiksi jääneille pienokaisille ja yksin köhyyteen jääneelle leskelle. Ainakin hieman löysin vastausta kysymykseeni tuosta kaatuneesta hautakivestä. Elin Maria Fagerlund eli pitkän elämän, ja ainakin yksi perheen lapsista kasvoi aikuiseksi ja perusti oman perheen. Aikakirjat kertovat lisäksi, että Senaatin talousvaliokunta myönsi 25.5.1903 leskelle 200 markan (noin 900€)  ja kullekin lapselle 100 markan vuotuisen eläkkeen.

Kyyrölän adressi

Kyyrölän kylää 1910-luvulla

Mielenkiintoinen ja kiehtova Kyyrölä Karjalan kannaksella ei jätä allekirjoittanutta rauhaan. Tämä lähes täysin venäläinen saareke Muolaan kunnan keskellä koki joutuvansa puun ja kuoren väliin, kun Venäjä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin johdolla ryhtyi kaventamaan Suomen suuriruhtinaskunnan autonomista asemaa. Keväällä ja kesällä 1899 tunteita nostattivat helmikuun manifesti ja sen vastatoimena kerätty Suuri adressi. Sen vanavedessä seurasi pian ns. Kyyrölän adressi, joka oli seurausta edellisestä. Tämä puolestaan johti kesällä ja syksyllä samana vuonna ns. Kyyrölän rettelöihin, jotka saivat myös runsaasti lehdissä palstatilaa. Olettamukseni on lisäksi se, että vuoden 1899 kiistat heijastuivat huhtikuussa 1918 Kyyrölässä summittaisina teloituksina. Tässä tapahtumien taustaa:

Suuri adressi

Näkymä Kyyrölästä 1920-luvulta

Venäjän keisari Nikolai II antoi 15.2.1899 ”Keisarillisen Majesteetin Armollisen Julistuskirjan”, jolla maamme autonomiaa olennaisesti kavennettiin.  Tämä helmikuun manifesti sai nopeasti aikaan vastareaktioita. Helsinkiläisten tietoon uutinen pian julkaistavasta manifestista levisi seuraavana päivänä. Senaatti äänesti sen julkaisemisesta 18. 2.1899. Äänet menivät tasan, mutta senaatin varapuheenjohtaja Sten Carl Tudeer antoi ratkaisevan äänensä julkaisemisen puolesta.

Senaatin päätös herätti suuttumusta ja sitä vastaan protestoitiin mielenosoituksilla. Niiden ei katsottu kuitenkaan riittävän ja niinpä heräsi ajatus suuresta kansalaisadressista. Sen kokoamisen ja keräämisen järjestämiseksi perustettiin adressikomitea. Adressi laadittiin huolellisesti, jotta
1. kansa vakuuttuisi asian oikeellisuudesta ja
2. tsaari ymmärtäisi toimineensa väärin.
Adressin tekstin laati Leo Mechelin Wilhelm Chydeniuksen luonnoksen pohjalta. Suomeksi tekstin käänsi E. N. Setälä.  Tämän jälkeen suuri joukko vapaaehtoisia lähti keräämään nimiä adressiin. Nimet adressiin kerättiin vain 11 päivän aikana. Suuren adressin allekirjoitti yhteensä 522 931 henkilöä, joka lyhyessä ajassa suoritettuna oli merkittävä saavutus. Maassamme oli tuolloin vain 2,5 miljoonaa asukasta. Adressia viemään keisarille koottiin erityinen suuri lähetystö. Tavoitteena oli helmikuun manifestin kumoaminen. Viisisataahenkinen suuri lähetystö lähti Pietariin 16.3. Tsaari ei kuitenkaan suostunut ottamaan lähetystöä vastaan, ja niin se joutui pettyneenä palaamaan takaisin Helsinkiin. Muolaan pitäjän alueen allekirjoittajat (2066 henkilöä) löytyvät täältä. Pitäjässä nimensä kirjoittaneista löysin nopealla vilkaisulla seitsemän venäläisen sukunimen omaavaa. Heistäkin viidellä on sukunimi, joka viittaisi sukujuurien olevan Pohjois-Karjalassa tai Laatokan Karjalassa.

Suuren adressin vasta-adressi

Kyyröläläiset kieltäytyivät allekirjoittamasta Suurta adressia lähes yksimielisesti. Adressin keruu herätti levottomuutta ja pelkoa suomalaisten keskellä asuvassa Kyyrölän venäläisväestössä, sillä asukkaat tunsivat olevansa puun ja kuoren välissä. Kyyrölän kunnanhallituksen puheenjohtaja Semjon Lukjanoff päätti kuitenkin allekirjoittaa Suuren adressin. Hänen toimintaansa ei merkittävä osa kyyröläläisistä hyväksynyt. Tällöin ortodoksisen seurakunnan pappi Zaharij Zemljanitsin ja venäläisen kansakoulun opettaja Vasili Muhin organisoivat kokouksen, jossa Suuri adressi ja Lukjanoffin menettely tuomittiin sekä vannottiin uskollisuutta ja alamaisuutta tsaarille. Sanomalehdet julkaisivat kokouksessa laaditun pöytäkirjan suomennoksen, joka oli kokonaisuudessaan seuraava:

--------------------------------------------------------------------------
Pöytäkirja, pidetty Wiipurin läänin Kyyrölän kyläkunnan kreikkalaiskatolisten asukkaitten ylimääräisessä kokouksessa kunnanhuoneella 7/19 p. maaliskuuta 1899.

Tämä kokous on kutsuttu kokoon yleisellä käskyllä kylänvanhimpain kautta, ja sen ohella tänään julistetulla kuulutuksella seurakunnan kirkossa. Läsnäolevat Kyyrölän kyläkunnan kreikkalaiskatoliset asukkaat tunnustivat tämän kokouksen lailliseksi. Kokouksen toimia johtamaan valittiin puheenjohtajaksi Vasili Jakovlevitsh Muhin, pöytäkirjan pitäminen annettiin pappi Zaharij Zemljanitsinin toimeksi.

1. Puheenjohtajan kysymykseen kokouksen tarkoituksesta läsnäolijat lausuivat, että siihen on antanut aihetta kansaa kuohuttavat huhut allekirjoitusten keräämisestä väestön keskuudessa Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen tehtävään esitykseen 3/15 päivänä tätä helmikuuta annetun armollisen julistuskirjan muuttamisesta.

2. Tämän johdosta pappi Zemljanitsin ilmoitti seuraavaa: Käydessäni viime aikoina seurakuntalaisten luona minä huomasin heidän keskuudessaan levottomuutta huhujen johdosta allekirjoituksista, johon viime ajan Armollisen Julistuskirjan sisällykseen tyytymättömiä kutsuttiin; allekirjoituksia keräsi muka täkäläinen kunnanlääkäri, joka oli kääntynyt minunkin seurakuntalaisteni puoleen esittäen heitä allekirjoittamaan. Seurakuntalaisten mielipahaksi antoi allekirjoituksensa, suomalaisten rinnalla, myöskin piirikunnan kauppias Parkinan kylästä Semjon F. Lukjanoff, meidän kunnanhallituksemme puheenjohtaja. Tästä erittäinkin aiheutui seurakuntalaisten levottomuus ja heidän harminsa Lukjanoffia vastaan, joka oli heidän kunnallisasiainsa esimies.

3. Kuultuaan tämän kokouksen jäsenet eivät hyväksyneet Lukjanoffin allekirjoitusta, vaikka hän ilmoittikin, että hän antoi allekirjoituksensa persoonallisesti omasta puolestaan eikä kunnallishallituksen esimiehenä, ja että hän oli vapaa antamaan allekirjoituksensa.

4. Tämän jälkeen, kokouksen suostumuksella, pappi Zemljanitsin lausui seuraavaa: Luottamus ja kuuliaisuus esivallalle on välttämätön yhteisen hyvän vuoksia. Esivaltamme pääksi me tunnustamme Itsevaltiaan Tsaarin, jonka tahdon jokainen todellinen kansalainen täyttää itse ja toimii sen täyttämisessä yhteisesti muiden kanssa alamaisen uskollisuusvalan voimasta omantuntonsa vaatimuksen ja ymmärryksensä osotuksen mukaan. Tämänvuoksi on outoa kuulla yllämainitusta allekirjoituksesta semmoisen esittämiseksi, mikä ei ole Hallitsijan kaikkeinkorkeimman tahdon mukaista, jonka toimet muka tuottavat jotakin semmoista, joka ei ole kansan parasta vastaavaa. Toiselta puolen seurakuntalaisten (venäläisten ihmisten) harmintunne kuultuaan kunnallishallituksensa esimiehen S. Lukjanoffin allekirjoittaneen, yhtyen Tsaariin tahtoon tyytymättömiin suomalaisiin, toiselta puolen levottomuuksien vaara, joita voi syntyä tyytymättömyyteen nousseen väestön keskuudessa.  – kaikki tämä osottaa välttämättömäksi kutsua kokous kunnan väestöä rauhoittamaan. Tämän kokouksen kutsuminen on, minun mielestäni kuntakokouksemme esimiehen, Ilja L. Galkinin velvollisuus. Uskollisuusvala Tsaarille ja Galkinin yhteinen velvollisuus pakottivat häntä, minun luullakseni, tutkimaan allekirjoitusasian todellisuutta, johon Galkinilla oli mahdollisuuskin, ja toimimaan kansan rauhoittamiseksi, mutta Galkin joistakin syistä, jyrkästi kieltäytyi kokousta kutsumasta kokoon, huolimatta kylänvanhimman ilmoituksesta, että kansa halusi pitää kokouksen.

5. Vastaukseksi tähän lausui Ilja Galkin, että kokouksen kutsumiseen tässä tapauksessa hänellä ei ollut lainvoimaista oikeutta, laki kun tarkasti osoittaa tapaukset sekä muodon, milloin ja miten kokous kutsutaan – kehoituksen kokouksen kutsumiseksi täksi päiväksi 7/19 p. maalisk. Hän oli saanut Kyyrölän kylänvanhimmalta 4/16 p. maalisk., ja sen vuoksi hän katsoi oikeudekseen kieltäytyä puheenjohtajan velvollisuuksista nytkin, huolimtta läsnäolijain siitä tekemästä esityksestä. Kokous lausui yhtyvänsä pappi Zemljanitsinin ilmoitukseen ja hylkäsi Galkinin toimenpiteet, päättäen ottaa tämän pöytäkirjaan.

6. Tämä pöytäkirja päätettiin esittää pappi Zemljatsinin kautta Suomen Herra Kenraalikuvernöörille ja pyytää Hänen Ylhäisyyttään laskemaan Hänen Keisarillisen Majesteettinsa jalkain juureen Kyyrölän kyläkunnan venäläisen väestön uskollisen alamaisuuden tunteet; seurakuntalaiset toivovat Hänen Ylhäisyytensä suojelevan heitä kaikista vaaroista.

7. Tämän pöytäkirjan tarkastaminen ja allekirjoittaminen annettiin toimeksi kylänvanhimmille: Kyyrölässä Ivan B. Lukjanoff ja Vasili S. Glumoff, Rasvojan kylässä Fedor Ivanovitsh Gratsheff, Uudestakylästä Ivan T. Sibakoff ja Parkinan kylästä talonpoika Fedor Ivanovitsh Fokin, vanhimman poissa ollessa. Tarkastus ja allekirjoitus tapahtuvat tänään kello 6 illalla kunnanhuoneessa.

Allekirjoitukset.

Kyyrölän kyläkunnan kreikkalais-katolisten asukasten ylimääräisen kokouksen puheenjohtaja V. J. Muhin.

Tämän pöytäkirjan ovat tarkastaneet ja oikeaksi havainneet

Ivan V. Lukjanoff
Vasili S. Glumoff
Fedor I. Gratsheff
Ivan S. Sibakoff
Fedor I. Fokin

Kyyrölässä, Viipurin lääni 7/19 p. maalisk. V. 1899

Tämän pöytäkirjan kirjoitti kokouksen antaman toimen mukaan, Kyyrölän Sretenin kirkon pappi Z. Zemljanitsin.
---------------------------------------------------------------

Kyyröläläisten vasta-adressi aiheuttaa kohun

Pilalehti Matti Meikäläisen (15.9.1899) näkemys
Kyyrölän papista Zemljanitsinista.

Kyyröläläisten kokouksesta uutisoi ensimmäisenä Wiipurin Sanomat 5.4. 1899 ja kokouksen suomennettu pöytäkirja julkaistiin samassa lehdessä kolme päivää myöhemmin. Edellä mainituista lehtiuutisista käy ilmi, että kuntakokouksen esimies vastusti ylimääräisen kokouksen pitämistä vedoten mm. siihen, että kokouksesta tulisi lain mukaan ilmoittaa julkisesti kahdeksan päivää aikaisemmin eikä samana päivänä. Ylimääräistä kuntakokousta vaativat nimenomaan pappi Zemljanitsin, joka vastoin Lukjanoffin mielipidettä, kuulutti kokouksen koolle samalle päivälle. Toinen aktiivinen toimija asiassa oli kuntakokouksen varaesimies, opettaja Vasili Muhin. Nämä väittivät virheellisesti, että Lukjanoff olisi antanut allekirjoituksensa Kyyrölän kunnan nimissä, minkä kuntakokouksen esimies kielsi. Tämän jälkeen vaativat sekä kokouksen puheenjohtaja että pöytäkirjanpitäjä kokoukselta päätöstä, jonka mukaan ”kaikkien oikeauskoisten täytyy tässä asiassa esiintyä yksimielisesti ja laatia vastalause Suuresta adressista, joka on sitten saatettava kenraalikuvernöörin ja Keisarillisen Majesteetin tietoon.” Tällöin kuntakokouksen esimies Lukjanoff vaati vastalauseen merkitsemistä pöytäkirjaan, sillä hänen mielestään tällöin olisi kysymys yksityisen henkilön vapauden rajoittamisesta. Kokouksesta laaditun pöytäkirjan tarkasti seitsemän kyyröläläistä ja se lähetettiin kenraalikuvernöörille.  Vähän ajan kuluttua pöytäkirja saapui runsaiden kiitosten kera takaisin. Samalla kehotettiin pyyhkimään pöytäkirjasta pois vastalauseet ja sitten lähettämään se takaisin ”laillista tietä” eli Viipurin läänin kuvernöörin kautta. Samalla kenraalikuvernööri Bobrikov lupasi, että se tulee menemään perille. Kenraalikuvernöörin kiitokset luettiin julkisesti palmusununtaina Kyyrölän kirkossa. Samana päivänä kokoontuivat muutamat Kyyrölän miehet kunnantuvalle pappi Zemljanitsinin kutsusta ja teki pyydetyt muutokset pöytäkirjaan. Tämän jälkeen se lähetettiin kenraalikuvernöörin osoittamaa reitti lääninkansliaan. Lehtiuutisten mukaan sekä Zemljanitsin että Muhin eivät olleet Suomen kansalaisia kuten ei myöskään kolmas aktiivisesti asiassa toiminut entinen Venäjän armeijan upseeri Jatzekovsky.

Tsaarilta kiitokset

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikoffin saatekirje
mininsterivaltiosihteerille Kyyrölän adressin
mukaan liitettäväksi. Bobrikoff tuomitsee samalla
Suuren adressin aj sen kokoamisen rikolliseksi
toiminnaksi. Kotkan Sanomat 9.5.1899.

Kyyrölän ”vasta-adressista” kirjoittivat tämän jälkeen kaikki kotimaiset lehdet. Tilanteen kehittymistä seurattiin tiiviisti. Kokouksen puheenjohtaja Vasili Muhin toimitti pöytäkirjan lääninhallituksen kansliaan kenraalikuvernöörille lähetettäväksi. Lääninhallitus toimitti sen eteenpäin saatekirjeellä, jossa todettiin sen olevan puutteellinen. Pöytäkirjassa (ilmeisesti puhdistettu versio) ollut kuin kokouksen puheenjohtajan allekirjoitus ja lisäksi pöytäkirjasta oli jätetty pois osa kokouksessa käydyistä keskusteluista. Kenraalikuvernööri lähetti hovineuvos Ganzgaun selvittämään asiaa. Kokous, jossa oli kenraalikuvernöörin edustaja ohella Kyyrölän kunnanhallituksen esimies Semjon Lukjanoff, pappi Zaharij Zemljanitsin sekä muutamia muita Kyyrölän kunnan edustajia, pidettiin 17.4.1899 Kyyrölän kestikievarissa. Siellä todettiin kokouksen olleen laittomasti kokoon kutsuttu, muuta se oli johtunut väärinkäsityksistä. Kenraalikuvernöörin edustajan tulkinnan mukaan kokouksessa osoitetut alamaisuuden tunteet olivat kuitenkin pöytäkirjan sisällön pääkohta. Nämä olivat kunnan asukkaitten todelliset tunteet, eikä niitä hänen mielestään voinut epäillä. Tähän vedoten kenraalikuvernööri oli ”katsonut mahdolliseksi antaa tiedon yllä mainitun Kyyrölän kunnan asukkaitten anomuksesta Suomen Suuriruhtinaanmaan v.t. ministerivaltiosihteerille ilmoitusta varten Hänen Majesteetillensa”. Kesäkuussa 1899 sanomalehdet kirjoittivat, että kenraalikuvernöörin kirje, jossa pyydettiin esittämään adressi tsaarille, saapui ministerivaltiosihteerin virastoon 21.4.1899.  Ministerivaltiosihteeri aikoi esittää molemmat adressit, siis sekä Suuren adressin ja Kyyrölän adressin samanaikaisesti suuriruhtinaalle.  Kenraalikuvernööri lähetti kuitenkin 13.5.1899 ministerivaltiosihteerille kirjeen, jossa ilmoitti, että ”Hänen Majesteettinsa oli lausunut ilmi toivonsa saada luokseen lähetetyksi kirjelmän asiasta”. Tällöin ministerivaltiosihteerin oli toimittava välittömästi. Ministerivaltiosihteeri Procopè liitti kirjelmään mukaan huomautuksen, että koska Kyyrölän asukkaiden lausunto oli yhteydessä suureen joukkoadressiin, hän oli aikonut esittää molemmat adressit yhdessä. Saatuaan Kyyrölän adressin tsaari oli siihen omakätisesti merkinnyt: huomiolla ja kiitollisuudella lukenut. Sen sijaan Suurta adressia suuriruhtinas ei suostunut vastaanottamaan.

Se, että keisari ei suostunut vastaanottamaan 523 000 alamaisensa adressia, mutta kehui vain seitsemän kyyröläläisen allekirjoittamaa vasta-adressia, vihastutti monia suomalaisia. Kyyrölässä maaliskuussa alkanut ”riihen puinti” jatkui koko kesän ”Kyyrölän rettelöinä”, joista tarinaa jatkossa.

Kyyrölä, tiivis, ainutlaatuinen venäläisyhteisö Karjalan kannaksella

Kyyrölän kylänraittia 1930-luvulla
Kuva: Museovirasto

Runsas kuukausi sitten kirjoitin artikkelin venäjänkielisistä kouluista vasta itsenäistyneessä Suomessa. Silloin ihmetytti Kyyrölän koulujen puuttuminen asiasta kertovista lehtiuutisista. Niinpä oli pakko selvittää asiaa. Alla oleva artikkeli mielenkiintoisesta, ainutlaatuisesta yhteisöstä syntyi asian penkomisen ohessa.

Kyyrölän ortodoksinen kirkko. Kuva: Museovirasto.

Kyyrölän kylänraittia 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Karjalan kannaksella, Muolaan pitäjän suomalaiskylien keskellä kukoisti aina talvisotaan saakka tiivis, venäjänkielinen ja -kulttuurinen  yhteisö nimeltään Kyyrölä.  Sen alkuvaiheet ovat sidoksissa Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välillä vuosina 1700 - 1721 käytyyn sotaan . Sodan seurauksena liitettiin Uudenkapungin rauhassa pääosa kaakkoista Suomea Venäjän yhteyteen. Viipurin valtaukseen prikaatinkomentajana osallistunut ja Viipurin linnan komentajaksi nimitetty kreivi Grigori Petrovitsh Tsernyshev sai Pietari Suurelta lahjoitusmaana haltuunsa alueen Siestarjoelta Viipuriin saakka. Tsernyshev oli leiriytynyt joukkoineen Kyyrölän kylän seudulle vuonna 1709 ja ihastunut tienooseen. Hän siirsi sodan vuoksi alueen autioituneisiin taloihin Kostroman ja Jaroslavlin lääneistä omistamiltaan tiluksilta 20 maaorjaperhettä . Näistä kymmenen jäi Kyyrölän kylään, kuusi siirtyi Kangaspellon kylään ja neljä Parkkilaan. Tämän venäläiskolonian perustamisvuodeksi kerrotaan Aleksander Uschanoffin vuonna 1960 kokoamassa (Kyyrölän historiaa ja elämää)  käsikirjoituksessa vuosi 1726. Natalia Nikiforov-Lukjanovin käsikirjoituksen (Katoava Muolaan Kyyrölän kansa) mukaan he tulivat jo vuonna 1711, siis heti Viipurin valloituksen (1710) jälkeen. Heistä 19 tuli Kyyrölän kylään, yhdeksän Kangaspellon kylään ja sama määrä perheitä myös Parkkilan kylään.  Nikiforov-Lukjanovin mukaan he saapuivat Moskovan kuvernementin alueelta. Perimätiedon mukaan tulokkaat asettuivat asumaan entisiltä asukkailta tyhjiksi jääneisiin rakennuksiin.

Kyyrölän seudun kartta 1930-luvulta

Nämä pakkosiirretyt muodostivat seudulle omalaatuisen, suppealla alueella olevan, uskonnoltaan ortodoksisen asutuksen, joka oli joka puolelta suomalaisen asutuksen ympäröimä. Vuonna 1740 suoritetun väestönlaskun mukaan Kyyrölän venäläisyhteisössä asui jo 311 henkeä. Vuonna 1862 asukasmäärä venäläiskylissä oli jo noin 1000. Kun tsaari Aleksanteri II lakkautti maaorjuuden, lahjoitusmaat silloin omistanut ruhtinas Uhtomski ajautui konkurssiin. Suomen valtio osti lahjoitusmaat 27.3.1878. Tämän jälkeen talonpojat pystyivät joko vuokraamaan tai lunastamaan viljelemänsä maat. Maanjako suoritettiin vuonna 1890, jolloin talonpojat saivat kukin 35 hehtaaria maata. Tässä vaiheessa kylissä oli jo 1882 asukasta. Väkiluku säily vajaassa kahdessa tuhannessa aina talvisotaan saakka. Ensimmäinen ortodoksinen kirkko rakennettiin seudulle Kyyrölään vuonna 1725, toinen 1803 ja kolmas 1898. Tämä kivikirkko, johon mahtui 2000 henkeä, tuhoutui pahoin talvisodassa. Myös Kangaspellon kylässä oli pieni ortodoksinen kirkko, joka oli rakennettu puretun Kanneljärven ortodoksisen kirkon materiaaleista vuonna 1921.

Kyyröläläisen Juho Uschanoffin mainoksia oli
vuosina 1918 - 1919 lähes kaikissa maakuntalehdissä.
Keskisuomalainen 30.8.1918

Kyyrölän väestö säillytti tarkkaan sekä kielensä että kansalliset tapansa. Kyyrölässä puhuttiin Moskovan seudun murteellista kansankieltä. Venäjä oli Kyyrölässä kotikielenä ja virallisena kielenä pitkään myös seurakunnallisissa ja kunnallisissa asioissa. Venäjää puhuttiin kaduilla, kaupoissa sekä virastoissa.  Kylissä asuneet harvat suomalaisperheet "venäläistyivät". He puhuivat myös hyvin venäjää ja käyttivät paikallisessa murteessaan lisäksi runsaasti venäläisiä lainasanoja.

Jumalanpalvelukset pidettiin ainoastaan kirkkoslaavilla ja kouluopetus myös aina vuoteen 1925 saakka. Kyyrölän väestö oli juurtunut kotimaahansa ja harrasti samoja asioita kuin muutkin suomalaiset. Kylän miehet puhuivat sujuvasti suomea, joskin hieman murtaen. He kulkivat ahkerasti ansiotyössä ja/tai valmistivat saviteollisuustuotteitaan eli ruukkuja, astioita ja kermiikkaa. Syy saviteollisuuden ja siihen liittyvän kauppatoiminnan syntyyn olivat osaltaan maanomistusolot. Kylän tilallisilla oli keskimäärin vain neljä hehtaaria peltoa. Se ei elättänyt päätoimisena, jonka vuoksi oli hankittava tuloja muualta. Joka kolmas Kyyrölän miehistä oli 1930-luvulla "savipotin valaja" ja näiden

Savenvalaja Pekka Uschanoff työn ääressä vuonna 1930.
Kuva: Museovirasto/Tyyni Vahter

"pottitehtaiden" määrän laskettiin nousseen yli 70:n talvisotaan mennessä. Saviastioita tehtiin verstaissa, joita kutsuttiin kornuiksi. Niissä thetiin töitä oman perheen voimin, kaksi, kolme henkeä kussakin. Myös perheen naisväki osallistui valmistamiseen ja valmiiden tuotteiden paketoimiseen.Kukkopillien valmistaminen oli erityisesti lasten ja naisten vastuulla. Myös naapurikylien suomalainen väestö sallistui aktiivisesti tähän "pottiteollisuuteen". He toimittivat saven ja tarvittavat polttopuut ja ostivat tukussa valmiit tuotteet. Ne mukanaan he kulkivat kauppamatkoillaan ympäri Suomea ja vaihtoivat potit hevosen jouhiin, tyhjiin säkkeihin ja luihin. Nämä vietiin tehtaisiin ja vaihdettiin rahaksi. Yleensä saviastioita tehtiin syksyllä, säiden kylmennyttyä. Kesällä kyyröläläiset kävivät usein ansiotyössä muualla. Ympäröivissa suolaiskylissä kierreltiin maalarin, kirvesmiehen, puusepän ja muurarin töitä tekemässä. Töitä riitti kaikille ja laiskureita oli vähän, sillä kylien väki oli työteliästä.

Kyyrölän talot oli rakennettu tiiviiisti tienviereen. Kuva: Museovirasto.

Kyyrölän kunta, joka sai nimensä vasta kuntaa perustettaessa, aloitti toimintansa vuoden 1890 alussa. Alueen venäjänkielinen väestö oli 12.6.1889 anonut Viipurin läänin kuvernööriltä, että Kyyrölän ortodoksisen seurakunnan alueesta muodostettaisiin erillinen kunta. Kunnan pinta-ala oli vain 52 neliökilometriä ja se muodostui itse Kyyrölän kylästä (Krasnoje Selo) sekä Kangaspellon (Novaja derevnja), Parkkilan (Parkino) ja Sudenojan (Razvoz) kylistä. Kuvernöörin myönteinen päätös saatiin 26.9.1889. Koska kunta oli asukasluvultaan pieni, ei sillä ollut aluksi muita toimihenkilöitä kuin kunnan esimies. Kuntalaisten verotaakka oli matala, vain 40 penniä veroäyriltä. Uuden kunnallislain astuttua voimaan Kyyrölään valittiin 12-jäseninen kunnanvaltuusto. Se oli venäjänkielisten hallussa lähes täysin. Esimerkiksi vuosina 1922 - 1924 valtuustossa oli vain yksi suomenkielinen jäsen. Suomi tuli kunnan viralliseksi kieleksi vasta vuonna 1923.  Puoluepolitiikkaa ei näytellyt merkittävää roolia Kyyrölän kunnanvaltuustossa. Muolaan pitäjähistorian mukaan kieliryhmien välille ei syntynyt kunnallishallinnossa, eikä juuri muussakaan, riitaisuuksia. Kunnan veroaste oli matala ja kunnan asioita hoidettiin  hyvin, mikä lienee ollut syynä siihen, ettei suomenkielinen vähemmistö pyrkinyt haastamaan venäjänkielistä valtaväestöä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä sanomalehtiuutiset tuolta ajalta kertovat voimakkaistakin jännitteistä. Palaan siihen myöhemmin toisessa kirjoituksessani.

Kyyröläläisiä taloja. Kuva: Museovirasto

Kyyrölä liitettin takaisin Muolaan kuntaan vuoden 1934 alussa vastoin kyyröläläisten toiveita. Se oli tiettävästi ensimmäinen pakollinen kuntaliitos maassamme. Vuoden 1933 kunnallisvaaleissa kyyröläläiset muodostivat oman ehdokaslistan, joka sai läpi neljä paikkaa 29-jäseniseen valtuustoon. Kyyrölän kylä oli Muolaan kunnan keskus ja merkittävin taajama. Se levittäytyi kahden puolen Viipurista itään johtavan Kannaksen valtatien varrelle. Siellä sijaitsivat ortodoksinen kirkko ja pappila, käräjätalo, apteekki, viljavarasto, työväentalo, kansakoulu ja kasarmeja. Kangaspellon kylässä oli 384 asukasta vuonna 1939. Kylässä oli koulu, VPK:n taloa ja kolme kauppaa. Kylät oli rakennettu perinteseen venäläiseen tyyliin. Talojen takana olivat navetat, tallit, vajat, riihet, saunat ja kornut. Talot olivat tiiviisti rintarinnan kylätien varrella.  Kyyrölän kylien yksi tunnusmerkki olivat pitkien keppien päissä olevat kottaraispöntöt. Pihapiireissä ei ollut isoja puita, ainostaan sireenipensaita, pihlajia, poppeleita, kirsikka- ja omenapuita. Joka pihapiirin nurkassa oli kukkia, joista pidettiin hyvää huolta. Pöntöt piti

Näkymä Kyyrölän kirkon portille. Kuva: Museovirasto.

ripustaa keppien päihin, etteivät kissat, joita kylissä oli myös paljon päässeet tekemään tuhojaan pöntöissä. Kyyröläläisten pihapiirit oli yleensä aidattu korkella aidalla. Talojen välissä olivat kotiportit, jotka tehtiin niin korkeiksi, että niiden alta mahtui ajamaan heinäkuormalla. Talot oli rakennettu hirsistä ja niiden pienet ruutuikkunat olivat kylätielle pain. Ikkunanpielet oli koristeltu erilaisin leikkauksin ja värein. Kadonnut on tämä idyllinen kyläyhteisö suurvaltajohtajien armottoman vallanhimon seurauksena.

Vaikka historioitsija ei tulisi koskaan jossitella, niin silti... Mikäli kansakuntamme olisi onnistunut välttämään sodat ja Kannas olisi säästynyt hävitykseltä,  Kyyrölä olisi kuuluisa ainutlaatuisesta venäläisestä kulttuuristaan, erikoisista kylänraiteistaan, ortodoksisesta kirkostaan ja "pottitehtaistaan". Yksi merkittävistä Kannaksen ja Kaakkois-Suomen vetonauloista Viipurin linnan, Laatokan, Valamon, Konevitsan ja Terijoen hiekkarantojen ohella.

Hyppääjät ja kuohitut

 

Valkjärven kirkko, Hyppääjäliike saapui Valkjärvelle Inkeristä vuonna 1838 ja laajimmillaan sillä oli pitäjässä vähintään 200 kannattajaa  Naumalan, Valkeamatkan, Vaalimon, Rampalan, Nousealan ja Siparilan kylissä

Kun toistakymmentä vuotta sitten kokosin väitöskirjaani, perehhdyin siinä yhteydessä varsin perusteellisesti Karjalan uskonnolliseen elämään. Koska alue on ollut itäisen ja läntisen kristikunnan sekä taistelutanner että vuorovaikutusalue, ei se voinut olla näkymättä Karjalan uskonnollisuudessa. Alueella vaikutti aikoinaan kaksi hyvin erikoista uskonnollista liikettä. Toinen oli saanyt nimen hyppääjäliike, toinen kastraatit eli kuohitut. Ohessa molemmista liikkeistä aikoinaan kirjoittamani teksti:
--------

Uskonnollisista herätysliikkeistä levisi Viipurin lääniin ensimmäisenä pietismi 1700-luvun alussa. Herrnhutismi saapui Viipurin lääniin Baltian välityksellä. Inkerin Lempaalassa 1781 syntynyt herätys oli myös herrnhutilaispohjainen. Se levisi Suomen puolelle Kivennavalle ja Valkjärvelle kirkollisena herätyksenä. Herätys vaikutti seudulla puoli vuosisataa. Valkealan ja Savitaipaleen pitäjissä oli lisäksi 1800-luvun puolivälissä taustaltaan tarkemmin määrittele-mättömiä uskonnollisia herätyksiä.[1]

Tunnepitoisen herrnhutilaisuuden ja radikaalipietismin pohjalta syntyi Länsi-Inkerin Ropsussa hyppääjien liike. Sille oli ominaista voimakas hurmoksellisuus, joka ilmeni hyppäämisenä. Liikkeeseen lienee vaikuttanut ortodoksien keskuudessa Venäjällä esiintynyt hlystien (hlystit = ruoskijat) lahko. Siinä ilmeni sekä askeettisia että seksuaalisia piirteitä hurjine tansseineen ja hyppäämisineen. Hyppääjät olivat taipuvaisia hylkäämään muodollisen avioliiton. Hurmostilassa hyppääminen, maassa konttaaminen, sekava ääntely ja huutaminen nähtiin Pyhän Hengen läsnäolon merkkeinä. Seuroissa pidettiin puheita ja laulettiin lauluja, joita hyppääjät osittain itse sepittivät. Muita liikkeen tunnusmerkkejä olivat keskinäisenä tervehdyksenä pyhä suudelma (laina ortodokseilta hlystien välityksellä), kieltäytyminen alkoholista, kahvista ja tupakasta. Naiset korostivat asketismia ajamalla hiuksensa pois. Hyppääjäliike on nähty hlystien lahkon rinnakkaisilmiönä luterilaisessa kirkossa. Siinä oli vaikutteita myös kastraattien eli skoptsien hurmosliikkeestä. Skoptsien liike oli hlystien tavoin ortodoksisen kirkon sisällä syntynyt ääriliike.[2]

Hyppääjäliike tuli Suomeen Inkeristä vuonna 1836. Tällöin Kivennavalla vierailivat Erkki Melton kutsumina liikkeen johtajat Juhani Riikonen ja Joosef Muratta. Vierailun jälkeen miehet saivat mukaansa kivennapalaisen Matti Ronnun "oppipojakseen". Rontu lähti viikon opetuksen jälkeen veljensä Juhanin kanssa levittämään uusia käsityksiään Valkjärvelle, Muolaaseen ja Uudellekirkolle. Liikettä yritettiin monin tavoin tukahduttaa aluksi siinä onnistumatta. Hyppääjien johtajat häädettiin asunnoistaan, ja heistä Matti Rontu joutui työvankilaan vuosina 1840 ja 1850. Valkjärvelle liike saapui 1838 ja laajimmillaan sillä oli pitäjässä vähintään 200 kannattajaa  Naumalan, Valkeamatkan, Vaalimon, Rampalan, Nousealan ja Siparilan kylissä. Hyppääjäliikettä esiintyi myös Uudellakirkolla ja Muolaassa. Liikkeen taantuminen alkoi 1850-luvulla. Laatokan-Karjalaan se levisi vuonna 1853, kun useita hyppääjä- ja kastraattiliikkeisiin kuuluneita karkoitettiin kotiseuduilleen Venäjältä. Heitä tuli esimerkiksi Jaakkimaan noin 20 henkeä.[3]

1800-luvun lopulla näyttää hyppääjäliike vähitellen sammuneen. Tosin huomaamaton toiminta jatkui Valkjärvellä vielä 1920-luvulle.[4] Kurkijoen rovastikunnasta kerrotaan vuonna 1875 hyppääjien ja kastraattien toiminnan lakanneen Hiitolan seurakunnassa ja ilmeisesti myös Kurkijoen seurakunnassa. Toisaalta Hiitolan piispantarkastuspöytäkirjasta löytyy vielä viisi vuotta myöhemmin viittaus Inkeristä tulleeseen vääräuskoisuuteen, jolla tarkoitettiin hyppääjä- tai  kastraattiliikettä. Tämän jälkeen loppuvat maininnat  Kurkijoen seudulta.[5] Jääsken rovastikunnassa esiintyi hyppääjäliikettä Kirvun seurakunnassa. Kannattajia arvioitiin olevan noin parikymmentä henkeä. Piispantarkastuspöytäkirja vuodelta 1895 kertoo seurakunnasta löytyvän hyppääjiä vielä yli kaksikymmentä henkeä. He pitivät yhteyttä "samanmielisiin" Hiitolassa. Näin ollen liike ei olisi lakannut Hiitolassa vielä 1890-luvun alkuun mennessä.[6]

Vahvimmalla alueellaan Kannaksen rajapitäjissä hyppääjäliike toimi huo-maamattomasti. Seurakuntakertomukset vaikenevat miltei tyystin sen toiminnasta. Muolaan kirkkoherra Johan Albert Tengén mainitsee vuonna 1882 hyppääjäliikkeellä olleen useita kannattajia, mutta liike oli ikäänkuin pysähtynyt.[7] Suunta mainitaan piispantarkastuksissa vain Kivennavalla vuonna 1881. Muolaan rovastikuntakertomuksessa vuonna 1889 kerrottiin, ettei hyppääjäliikkeestä kuulunut enää mitään Muolaan ja Kivennavan seurakunnissa.[8] Valkjärven seurakuntakertomukset ja piispantarkastuspöytäkirjat vaikenevat hyppääjäliikkeestä 1870-luvulta lähtien, vaikka sillä tiedetään olleen jonkin verran kannattajia 1900-luvullakin.[9]

Kastraattien (kuohittujen) uskonnollinen hurmosliike levisi Viipurin läänin alueelle Jaakkimaan Inkerinmaalta ja Venäjältä tapahtuneiden karkotusten yhteydessä vuonna 1853. Uukuniemelle liike juurtui vuonna 1866. Sortavalan seudulla kävivät kastraattien johtomiehet Juhana Riikonen ja Aukusti Lindström vuonna 1859. Kastraatteja oli Uukuniemen ja Jaakkiman lisäksi Sortavalassa, Ruskealassa ja Hiitolassa. Liike sai seuraajia lähinnä Laatokan Karjalassa. Kastraattien vaikutusta oli myös Kannaksen hyppääjäliikkeessä, ja välillä on vaikea erottaa kummasta liikkeestä on kysymys. Ensimmäisen kerran kastraatit olivat esillä Uukuniemellä vuoden 1879 piispantarkastuksessa. Sortavalan ja Uukuniemen seurakunnissa papisto seurasi kastraattien toimintaa tarkasti. Uukuniemen kirkkoherra Alexander Gustaf Walle mainitsee vuonna 1890 Sortavalan rovastikuntakertomuksessa kastraatteja löytyvän Uukuniemeltä 24 henkeä ja Sortavalasta 12 henkeä. Kolme vuotta aikaisemmin Walle oli arvellut liikkeen olevan hajoamassa ja sulautumassa seurakuntaan.[10] Vielä vuosina 1912-1916 mainittiin Jaakkiman seurakunnassa olleen muutamia vanhoja kuohittuja.[11] Liike säilyi Laatokan Karjalassa 1900-luvun puolelle saakka. Pohjois-Karjalassa ei hyppääjäliike eivätkä kastraatit saaneet jalansijaa.[12]

---

[1] Luukka 1964a, 5-19; Kansanaho 1985, 36 – 37; Talonen 1988b, 9.

[2] Kansanaho 1985, 113.

[3] Luukka 1964a, 20-24; Kansanaho 1985, 113-115.

[4] Kansanaho 1985, 115.

[5] KA. PTA. Cg 4:2. Kurkijoen rvkert. 9.4.1875; MMA. LSKA. HiiKA. II Cf. Ptptk. 23-25.6.1880 (Anders Johan Hornborg).

[6] KA. PTA. Cg 4:2. Jääsken rvkert. 6.3.1880 (K. G. Dahlgren), Cg 4:3. Kirvun srkert. 10.3.1890 (Ulrik Siegberg); MMA. LSKA. KirKA. II C. Ptptk 12-14.9.1895.

[7]  KA. PTA. Cf:8. Muolaan srkert. 26.8.1882 (Johan Albert Tengén).

[8]  KA. PTA. Cf:8. Ptptk. Kivennapa 24-25.5.1881; Cf:10. Muolaan rvkert. 9.9.1889.

[9] Vuodelta 1881 on maininta: Tietääkseni ei seurakunnassa ole mitään villioppia tällä hetkellä. (KA. PTA. Cf:8. Valkjärven srkert. 23.5.1881 [Edvard Wilhelm Leidenius]).Vuoden 1890 seurakuntakertomuksessa: Lahko-oppia ei löydy suuremmassa määrin. (KA. PTA. Cf:10. Valkjärven srkert. 23.6.1890 [A. Kiljander]).

[10] KA. PTA. Cf:9. Ptptk Uukuniemi 3-5.10.1887 (Karl Henrik Alopaeus); Sortavalan rvkert. 14.9.1887 (Anders Gustaf  Walle); Cg 4:3. Sortavalan rvkert. 22.4.1890 (Anders Gustaf  Walle); Kurkijoen rvkert. 1.4.1890 (Adol Emerik Olsoni); Luukka 1964a, 23-24.

[11] MMA. LSKA. JaaKA. II Dd.

[12] Laasonen 1971,  140 – 153.