Lestadiolaisuus Venäjän viranomaisten huolena

Aikaisemmin olen kirjoittanut useita artikkeleita (ja kaivanut historian hämärästä), joissa kohtaavat kaksi kiihkeitäkin tunteita viime aikoina herättänyttä aihetta, lestadiolaisuus ja Venäjä. Alla linkit näihin kirjoituksiin

• Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 1
• Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 2
• Karjalainen marttyyri 
• D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norja... 
•  "Hihhuleista" Pietarissa

Tällä kertaa artikkelin aiheena on Venäjän viranomaisten huolestuminen 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina lestadiolaisuuden leviämisestä, ensin Suomeen ja sittemmin Venäjälle.

Lestadiolaisuus Venäjän viranomaisten huolena[1]

Kuopion hiippakunnan piispa Robert Valentin Frosterus
joutui selvittämään kenraalikuvernööri Mensckoffille
lestadiolaisten toimintaa 1850-luvulla

Lestadiolaisuus joutui Venäjän viranomaisten tutkinnan ja huomion kohteeksi ensimmäisen kerran vuonna 1852, kun  Norjan Kautokeinossa herätykseen tulleet lappalaiset pahoinpitelivät paikallisen nimismiehen ja kauppiaan hengiltä. Kun tieto tapahtumasta saavutti Tukholman, raportoi Venäjän diplomaattinen edustaja Freytag Loringhöven siitä Pietariin ulkoasiainministeri Nesselrodelle. Kirjelmässä kuvattiin Kautokeinon tapahtumien lisäksi herätykseen liittyneiden olevan väkivaltaisia, ja kokousten muodostuvan usein orgioiksi. Loringhöven esitti huolensa liikkeen leviämisestä Suomen puolelle, elleivät viranomaiset ryhdy tarvittaviin toimenpiteisiin.[2] Tukholmasta saapunut kirje herätti Venäjän ulkoministeriön mielenkiinnon. Se kääntyi salaisella tiedustelulla Suomen kenraalikuvernöörin puoleen. Kenraalikuvernööri Menschikoff vaati selvitystä Oulun läänin kuvernööriltä. Myös Kuopion hiippakunnan piispalle tiedotettiin asiasta, jotta papisto voisi ryhtyä ehkäisytoimenpiteisiin. Sekä maaherra A. Lavonius että piispa Robert Valentin Frosterus (1795 - 1884) kertoivat lähettämissään kirjeissä tapahtumista Norjassa sekä lestadiolaisuudesta Lapissa. Vaikka herätykseen liittyneitä moitittiin suvaitsemattomuudesta sekä  huudosta ja tanssista kirkoissa, he saivat kiitosta viinan hylkäämisestä sekä siveellisestä elämästä. Niin Lavonius kuin Frosteruskin olettivat herätyksen vähitellen rauhoittuvan. Frosterus totesi lisäksi, ettei herätyksiin liity mitään poliittista. Saadut selvitykset lienevät tyydyttäneet  kenraalikuvernööriä. Hän pyysi kuitenkin joulukuussa 1853 Oulun läänin kuvernööriä ryhtymään salaisiin toimenpiteisiin, jotta ruotsalaiset talonpojat eivät pääsisi levittämään vahingollisia oppeja Suomen puolelle.[3]
                       

Lehtori Bruno Boxström organisoi Sortavalan
evankelisen seuran toimesta rajantakaisen
Karjalan evankelioimista

Uudestaan lestadiolaisuus oli Venäjän viranomaisten huolen kohteena 1900-luvun alussa. Keisarillisen Suomen senaatin kirkollisasiaintoimituskunta sai 19.11.1909 vastattavakseen lestadiolaisuutta koskevan tiedustelun. Sen takana oli Venäjän sisäministeriön ulkomaisten uskontunnustusten kirkollisasiainosasto, joka oli lähettänyt Suomen kenraalikuvernöörin kanslialle kirjelmän, jossa se pyysi tietoja Suomessa levinneen hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta. Kenraalikuvernöörin kanslia lähetti kirjelmän edelleen kirkollistoimikunnalle lähempää toimenpidettä varten. Toimituskunta kääntyi puolestaan 24.11.1909 tekemällään päätöksellä Tuomiokapitulin puoleen. Sen oli toimitettava senaattiin saatavissa olevat tietonsa hihhulisuunnasta.[4]

                       

Selvityspyyntö oli todennäköisesti ortodoksisen Karjalan veljeskunnan pyrkimys torjua protestanttinen Karjalan lähetys. Karjalan lähetystä organisoi innokkaasti Sortavalan evankelinen seura lehtori Bruno Boxströmin johdolla. Boxströmin kuningasajatus oli rajantakaisen Karjalan evankelioiminen, jota varten perustettiin erityinen "Karjalan ystävien" toimintaryhmä. Evankelioimisohjelma kumpusi suomalaiskansallisesta innostuksesta ja uskonnollisesta tavoitteenasettelusta. Ortodoksisen kirkon puolelta ryhdyttiin nopeasti vastatoimenpiteisiin, ja vuonna 1907 perustettiin edellä mainittu Karjalan veljeskunta, joka toimi molemmin puolin Suomen ja Venäjän rajaa. Veljeskunta pyrki estämään ortodoksien luopumisen kirkostaan korostamalla ortodoksian liittymistä venäjän kieleen ja toisaalta suomalaisuuden yhteenkuuluvuutta luterilaisuuden kanssa. Venäläistämistyön johtoon nousi pappismunkki Kiprian, jonka ansiosta suomalainen Karjalan lähetys oli kielteisesti esillä venäläisessä lehdistössä. Aunuksessa ja Muurmannin rannikolla oli protestanttisista ryhmistä ainoastaan lestadiolaisuudella vankka ote. Vytegran lestadiolaisyhteisö oli syntynyt jo 1880-luvun puolivälissä. Myös Petroskoissa oli herätyslikkeelä kannatusta. Tämä selittää viranomaisten mielenkiinnon, sillä ilmeisesti pelättiin protestanttisuuden leviämistä lestadiolaisuuden muodostamien sillanpääasemien avulla.[5]

Uutinen lestadiolaisten innokkaasta toiminnasta
Vytegrassa, Aunuksen kuvernementissa.
Laatokka 14.4.1885.

                       

Ortodoksisen papiston huoli lestadiolaisten ja vähitellen myös muiden protestanttisten suuntien vaikutusvallan kasvusta ei ollut aiheeton. Lestadiolaiset herätykset venäläisten keskuudessa Pietarissa ja sen ympäristössä olivat alkaneet perimätiedon mukaan vuosina 1897 - 1898. Tällöin tsaari oli mahdollisesti jopa henkilökohtaisesti kosketuksissa lestadiolaistuneiden venäläisten kanssa.[6] Myös Karjalan ystävien ja lestadiolaisuuden väliltä löytyy yhteys. Kun Karjalan ystävät lähettivät Britannian raamattuseuran palkkaaman venäläisen lähetin matkalle Itä-Karjalaan, he värväsivät hänen tulkikseen Aunuksen Vytegrasta (Vytegra on nykyisin  Vologdan kuvernementissa. Äänisjärven eteläpuolella sijaitseva kaupunki kuului vuonna 1922 laukkautettuun Aunuksen kuvernementtiin) kotoisin olleen Aleksanteri Järvenpään.  Tämä kuului lestadiolaiseen uusheräykseen. Järvenpää kuvasi matkaansa yksityiskohtaisesti uusheräynneiden Kolkuttajan Lähetyssanomissa. Siinä Järvenpää kertoo joutuneensa Aunuksessa maaherran käskystä virkavallan tutkittavaksi. Kolme vuotta aikaisemmin lähettämässään kirjeessä hän valittaa lestadiolaisten vaikeita oloja huolimatta vuonna 1905 annetusta uskonnonvapaudesta:

                             Onhan täällä paljon rauhaa kaipaavia sieluja, mutta näin ahtaissa oloissa ei vielä ole mi- tään toivoa, että semmoisellekaan saisi vapaasti saarnata evankeliumia. Sillä kun hallitsija  julisti uskonnon vapauden, niin papisto kohta keksi uuden lakipykälän, joka raskaan rangaistuksen uhalla kieltää ketään viekoittelemasta "oikeauskoisia" muihin uskontoihin.”

Kirjeessään Aleksanteri Järvenpää kertoo nimeltä mainiten parista lestadiolaisuuteen kääntyneestä venäläisestä.[7] Lisäksi niissä inkeriläiskylissä, joissa lestadiolaisuus oli saanut vankan kannatuksen, liikkeeseen liittyi osa suomalaisten keskuudessa asuneista venäläisistä ortodokseista. Tyypillinen esimerkki tällaisesta kehityksestä oli Pietarin kupeessa sijainnut Lahden kylä.[8] Myös muilta lestadiolaisuuden leviämisalueilta löytyy esimerkkejä uskonnollisen yhteisön luomasta paineesta yhtenäiseen uskonnonharjoitukseen, jolloin kirkkokuntara-jatkaan eivät muodostuneet esteeksi herätysten leviämiselle. Tämän tyyppisestä kehityksestä on tietoja Muurmannin rannikolta ja Pohjois-Amerikasta.[9]

                      

Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli antoi lestadiolaisille mahdollisuuden oman selityksen antamiseen. Tuomiorovasti Elias Lönnrot kääntyi kahden oululaisen lestadiolaisen johtomiehen puoleen. ”Vanhoillisten” edustaja, kapteeni John Ryselin kieltäytyi tarjotusta tehtävästä. Uusheräyksen edustajaksi Lönnrot valitsi kirjailija, toimittaja ja kirjakauppias J. F. Hellmanin. Hellman esitti vastineessaan lyhyen katsauksen lestadiolaisuuden historiaan, laajan selvityksen liikkeen hajaannuksista, sekä totesi lestadiolaisuuden opin perustuvan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen. Hän kertoii liikkeen tuoneen paheiden poistajana, raittiuden ja siveellisyyden edustajana "suurta siunausta".[10]

 

1960-luvulla palanut komea vytegralainen kirkko.
Kuvan on ottanut vuonna 1909  Sergey Prokudin-Gorsky

Tuomiokapitulin lausunnon laati asessori J. A. Mannermaa. Hän lähinnä tiivisti ja systematisoi Hellmannin laatimaa kuvausta. Mannermaa kertoi liikkeen levinneen kaikkialle Lappiin, jossakin määrin Pohjanmaalle ja "eteläisempiin seutuihin". Mannermaa totesi lestadiolaisuuden olevan ennen kaikkea maallikkoliike. Omana korostuksenaan hän toi esille sen, että lestadiolaisuus oli Suomessa aina esiintynyt kuuliaisena maan laeille ja yhteiskuntajärjestykselle. Lisäksi hän totesi vanhoillisen suunnan "vikana" olevan jyrkän ja tuomitsevan hengen toisella tavalla uskovia kohtaan, vaikka ulkonaisesti tämä suunta esiintyi rauhallisesti. Lestadiolaisuuden leviämisestä ulkomaille, esimerkiksi Venäjälle, Mannermaa ei maininnut mitään. Hän ei selvityksessään maininnut lainkaan lähinnä Etelä-Suomessa esiintynyttä esikoislestadiolaisuutta. Tuomiokapituli päätti lausunnostaan 21.12.1909, ja kirkollistoimituskunta vastaanotti sen 27.12. 1909. Kirkollistoimituskunnan esittelijäsihteeri Niilo Karilas lähetti selvityksen edelleen kenraalikuvernöörille 30.12. 1909. Epäselvää on, johtiko selvitys toimenpiteisiin Venäjän sisäministeriössä.[11]

Näkymä Vytegraan vuodelta 1909.
Kuvan on ottanut Sergey Prokudin-Gorsky

                      Uusheräyksen toiminta Venäjällä aiheutti siinä määrin epäluuloja, että kirkollistoimikunta kehotti haaraosastoa keskeyttämään toimintansa. Muussa tapauksessa koko SLLH:n toiminta uhattiin lopettaa. Saarnaaja Jaakko Huotarin matka Aunukseen oli epäluulojen takia keskeytynyt samoihin aikoihin. Vytegralaiselle uusheränneelle Renne Pulkkiselle lähetettiin venäjänkielinen todistus haaraosaston päämääristä ja toiminnasta väärinkäsitysten ehkäisemiseksi. Viranomaisten epäluuloja herätti varsinkin varojen keruu haaraosaston hyväksi. Paikalliset uusheränneet olivat olleet kolme kertaa viranomaisten kuulusteltavina. Lopulta nämä olivat tyytyväisiä saamiinsa selvityksiin. He kehottivat paikallisia uusheränneitä säilyttämään viralliset todistukset ”hyvässä tallessa” ja näyttämään uudet keräyslistat aina poliisilla vahvistusta varten.[12] Seuraavina vuosina uusheränneet olivat varovaisia toimiessaan Venäjällä. Tarkkoja oltiin erityisesti venäjänkielisten lestadiolaisten toiminnasta uutisoidessa. Kun Viipurissa pidettyyn SLLH:n ylimääräiseen kokoukseen 6. – 9.6. 1914 osallistui kansallisuudeltaan venäläisiä seuravieraita, poistettiin maininta heistä Kolkuttajassa ilmestyneestä artikkelista.[13] Muutama vuosi myöhemmin, tilanteen rauhoituttua, mainitaan heidän osallistumisensa uusheränneiden kesäseuroihin ja kokouksiin jo avoimesti. Kolkuttajassa julkaistiin ensimmäisen maailmansodan aikana venäläisen lestadiolaissotilaan Aleksander Schdanoffin kirjeitä pal-veluspaikoistaan.[14] Kolkuttajan artikkelien mukaan venäjänkielisiä seuravieraita osallistui Viipurin lisäksi vuonna 1910 pidettyyn Antrean ylimääräiseen kokoukseen sekä vuonna 1916 Kotkassa pidettyyn ylimääräiseen kokoukseen ja kesäseuroihin.[15]

---

[1] Artikkeli perustuu pääosin Kaarlo Castrenin ja Hannu Mustakallion artikkeleihin. Castrenin artikkeli Laestadiolaisuus Suomessa Venäjän viranomaisten pelon kohteena ilmestyi Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 1933. Mustakallion artikkeli Lestadiolaisuus valtiollisena vaarana. Venäjän sisäministeriön tiedustelu "hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta" vuodelta 1909. Artikkeli ilmestyi Jorma Selovuoren toimittamassa professori Osmo Jussilan juhlakirjassa ...Vaikka voissa paistais? vuonna 1998.

[2]  Castren  1934, 140 – 142.

[3] Castren 1934, 142 – 148.

[4] Mustakallio 1998, 198 - 199.

[5] Kansanaho 1964,  21; Mustakallio 1998, 213 - 214.

[6] Venäjän lestadiolaisten keskuudessa säilyneen perimätiedon mukaan 1800-luvun lopulla alkaneita herätyksiä johtivat Nikolai Aleksejev ja Pjotr Schtyrikoff. Heistä Nikolai Aleksejev olisi tuon tiedon mukaan ollut tsaarin hovin palveluksessa verhoilijana. Hän oli puhutellut tsaaria: Nikolai Aleksejev sanoi tsaarille, että tsaari tekisi parannuksen ja ottaisi elävän uskon. Kun tsaari ei puhuttelusta huolimatta tehnyt parannusta, sanoi Nikolai Aleksejev tsaarille: "Sinun valtakuntasi ei tule pysymään". Tsaarin hovin palveluksessa oli myös suomalaisia lestadiolaisia. (MKK. Anastasia Kolgunovan hst.5.- 6.7.1996; Venäjän ns. vanhojen uskovaisten ryhmähaastattelu 1.7.1996).

[7] Kolk. 12/1907, 94 – 96; Kolkuttajan Lähetyssanomat 1 /1910, 7 – 11.

[8] Lahti-niminen kylä irtaantui vuonna 1923 omaksi seurakunnakseen Pietarin Pyhän Marian seurakunnasta. Seurakunnassa oli vuonna 1925 noin 700 jäsentä (Jääskeläinen 1982, 258).Vaikka kylän väestöstä osa oli alunperin venäläistä alkuperää, he olivat pitkälle assimiloituneet kylän pääväestöön eli inkeriläisiin. Venäläiset olivat ortodoksisen kirkon jäseniä, mutta kävivät luterilaisessa kirkossa ja monet omaksuivat myös suomenkielisen pääväestön uskonnolliset näkemykset. Useat kansallisuudeltaan venäläiset olivat sulautuneet inkeriläisväestöön niin, että he olivat kadottaneet kunnollisen venäjänkielen taidon. Lestadiolaisuudesta tuli mahdollisesti jo 1880-luvulla kylän uskonnollisen elämän pääilmenemismuoto. Vaikka herätysliikkeeseen liittyikin todennäköisesti vähemmistö kylän väestöstä, tuli herätysliikkeen hyväksymistä uskonnollisista ja yhteiskunnallisista normeista koko kyläyhteisön normeja:"Kirkossa kävivät kaikki lahtoiset. Jotka oikein uskovaisia, eivät käyneet teattereissa, elokuvissa, tansseissa. Jotka vähemmän uskovaisia - kuitenkin uskovaisia - kävivät kirkossa ja seuroissa, mutta saattoivat käydä joskus myös elokuvissa ja teattereissa. Hyvän esimerkin lestadiolaisuuden luomasta normistosta koko kyläyhteisölle antoi suhtautuminen alkoholiin: Kylässä kolme ihmistä, jotka ryyppäsivät. Heitä halveksittiin ja he tekivät sen salaa. (Erna Morozin hst. 24.10.1994); Lahden kylässä asui useita lestadiolaisia saarnaajia, joista tunnetaan nimeltä Juhani Laihinen ("Lahen Vanja", 1853-1936), Fredrik Soittonen (k. 1931) ja  Pekka Marin (1849-1918). Heistä Fredrik Soittonen toimi Pietarin Pyhän Marian, Lahden, Siestarjoen ja Valkeasaaren seurakunnissa seurakunnanhoitajana vallankumouksen jälkeen, kun miltei koko Inkerin papisto oli paennut Suomeen (Raittila 1967, n:o 230; Erna Morozin hst. 24.10.1994; SL 11/1921, 12/1922, 184; 2/1925, 23-24;     6/1991, 160-161; Jääskeläinen 1980, 332, 349, 504; Jääskeläinen 1982, 258, 263, 265, 267; OMA. Laestadiana 10. Ef:37. Luettelo Pietarin seudun lestadiolaisista saarnaajista).

[9] Onnela 1975, 103; Raittila 1982, 54 -55. Muurmannin rannikolla lestadiolaisuudella oli vallankumoukseen saakka vahva ote. Uusheräyksen lähetit Juho Pyörre ja Matti Junttila tekivät alueelle saarnamatkan kevättalvella 1914. Seuroja pidettiin Vaitolahdessa, Kervannossa, Pummangissa, Muotkavuonon kylissä ja Aleksandrovskin seudulla  Tyyvän, Maaningan, Bresnoin, Bjelon ja Aleksandrovskin kylissä. (Kolk. 9/1914, 183 - 188).

[10] Mustakallio 1998, 215 – 216.

[11] Mustakallio 1998, 216 - 217. 

[12] OMA. Laestadiana 10. Da: 2. 16.11.1910 Antti Pulkkiselle; 10.12.1911 Renne Pulkkiselle; 23.12. 1911 Jaakko Huotarille; Ea:2. Jaakko Huotari 29.1.1911; Renne Pulkkinen 12.2.1911.

[13] OMA. Laestadiana 2 Cd: 1. Ylim. ylkok. 6 – 9.6.1914.

[14] Kolk 8/1915, 150 – 151; 10/1915, 181 – 183; 19/1915, 335 – 336.

[15] Kolk 8/1915, 150 – 151; 16/1916, 357 – 376.

Santeri Ivalon arvostelu J.H. Erkon kirjasta "Uskovainen". Päivälehti 3.12.1890

Kun J.H.Erkon kirja Uskovainen. Eletty kertomus valmistui loppusyksystä vuonna 1890, kirjasta tehdyt arvostelut ilmestyivät nopeasti sanomalehtien palstoille. Olihan J.H.  Erkko jo erittäin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Erkko sai kirjastaan kehuja, mutta myös voimakastakin kritiikkiä. Aikomukseni on esitellä muutamia kirjasta annettuja arvioita sekä kirjan herättämää kipakkaakin kritiikkiä.. Ensimmäisenä on vuorossa Päivälehden toimittajan Santeri Ingmanin (myöhemmin Ivalo, 1866 - 1937) myötäsukainen arvio.

Runoilija Erkolta on taas uusi kirja ilmestynyt, sehän oli tieto, joka, kun levisi, ilahdutti kaikki suomalaisen kirjallisuuden suosijoita ja viljelijöitä. Sillä me olemme jo aikoja oppineet mielistymään ja nauttimaan siitä, mitä hänen syvällinen ja aaterikas henkensä on meille luonut, ja odotamme siis jännityksellä ja mielihalulla, mitä uutta terävää ja sointuvaa hänen kykynsä on meille tarjoava.

Tällä kertaa on ilmestynyt suorasanainen pitempi kertomus, kokonainen elämäkerta. Mutta huomaisi siitä jo heti lukiessa, vaikkei tekijätä tietäisikään, että siinä on lyyrillisen runoilijan käsialaa, runoilijan tunnetta ja vilkasta mielikuvitusta. Se on yhtenäinen kertomus, vaan sen voima ja vaikutusmahti on yksityisissä lyyrillisissä kuvauksissa, joihin kertomus usein, niin aivan myötään syventyy, ja joista me lukiessamme saamme suurimman nautinnon. Siitä kärsii ehkä kertomuksen eheys, lukijalta hämärtyy ja häipyy sen kautta toisinaan kertomuksen yhtenäinen juoksu ja tapausten yhteys ja vaikutus toisiinsa. Mutta erityisillä kuvauksilla onkin kai suurin merkitys ”eletyssä kertomuksessa”, jossa tietysti ainoastaan pääkohdat elämässä voivat tulla kuvatuiksi.

”Uskovainen” on muuan vilkasmielinen, totuutta tapaileva, horjuva ja katuva rahvaan mies, jonka sisälliset taistelut meille kerrotaan. Hän on ne itse kertonut kirjan tekijälle, joka ne meille esittää tässä kertomuksessa niinkuin kertojan suusta. Runoilijan mielikuvitus vain mehustaa tuon elämän kertomuksen.

Paavon, kerrottavan henkilön, köyhässä kodissa oli noituminen ja taikausko rinnakkain kristillisyyden kanssa olleet vallalla; siitä oli jo poikaan syttynyt halu valita totuutta. Joutui siitä rengiksi, rakasteli ja eleli, ja oli sillä välin kumminkin jumalinen, kunnes joutui palvelukseen ankaran uskonnolliseen kotiin. Siinä uskonnollinen tunne kerrassaan valtasi hänen pehmoisen mielensä, mutta sittenkin, kun viekoitus sattui, oli hän herkkä lankeamaan maalliseen iloisuuteen, jota hänen ikänsä ja luonteensa vaati.
 

Uskonnollisessa mielentilassa rakastui Paavo talon piikaan, joka oli harras kristitty, veisasi Sionia kuin enkeli ja oli hurskas. Tämän hän jo kihlasi, vaan kun ei siinäkään löytänyt täydellisen puhdasta vilpittömyyttä, pyöräytti hän toisaalle, nai maailmallisen leski-ihmisen, joka hänet oli tiennyt verkkoihinsa kiertää. Tämän kanssa eläessä oli tietysti iloja ja suruja. Kaikenlaisiin uskonnollisiin liikkeisiin hän puuttui, innostui niistä äärettömästi, vaan joutui taas maallisiin viettelyksiin, epäilyksiin ja harhailuihin. Kärsi tunnonvaivoja, parantui, paranti ja lankesi. Milloin intoili hän syvästi vakuutettuna hihhulilaisten parissa, milloin Renqvistin ankarain opetuslasten joukossa – kertomus liikkuu näet Viipurin tienoilla ja Laatokan rantamilla -, milloin innostui hän helsinkiläisistä lähetyssaarnaajista, milloin yksityisistä vakavista kristityistä: hän oli tavattoman herkkä vaikutuksille. Se hänet uudelleen ja yhä uudelleen vei mierolle, vaan se hänet myös yhtä usein kohotti alentumisensa tilasta. Hän oli läpeensä, uskovainen, usein aivan kiihkeä, mutta aivan varmaksi, aivan selville ei hän siinä kohdenkaan kumminkaan päässyt: hän uskoi ja epäili.

Kertomus on rikas aatteita, monista syvistä ajatuksista, joita tarkkaavaisuudella täytyy lukea, jos mieli niitä selvästi käsittää, ja sittenkin niihin tuntuu jäävän jotakin hämärää. Paavo mietti paljo, mietti syvälti ja lausui viisaasti. Olikohan nuo kaikki oppimattoman nikkarimestarin mietteitä? Tuntuvat ne toisinaan häneksi oudoilta, vaan samapa se, kenen mietteitä ne ovat, lukijan ne vain panevat ajattelemaan paljoa, jota sietää ajatella.

Oudolta tuntuvat myös ne useat näyt, unet ja ilmestykset, joita täysinä tosina kerrotaan, vaikka tuntuvat kovin ylenluonnollisilta. Ne ovat kai joitakin uskonnollisen tunne-elämän ilmauksia, mutta ovat epäilemättä jotakin sairaloista, jota ei ole kylliksi perustettu kertomuksessa. Mutta ne kohdat, samoin kuin useat vertauskuvat Raamatusta ja luonnosta, joita kuvia on paljo, ovat epäilemättä kauniimmin ja taiteellisimmin kuvatut ja ovat sentähden kertomuksen miellyttävimpiä kohtia. ne jättävät lukijaan pysyväisen vaikutuksen, sillä niistä loistaa läpi runoilijan luova henki.
Santeri I[ngman]

"Hihhuleista" Pietarissa

Olen aikaisemmin kirjoittanut kaksi artikkelia lestadiolaisuudesta Venäjällä. Ensimmäisessä kerroin lestadiolaisuuden saapumisesta Pietarin seudulle ja toisessa Pietarin vahvan lestadiolaisyhteisön säteilyvaikutuksesta.  Aikomukseni on jatkaa teemaa vielä useilla artikkeleilla. Törmäsin alla olevaan artikkeliin vanhoja Päivälehden numeroita selatessani. Päivälehti (1.3.1894) lainaa Moskovskie Vedomostissa ollutta "hihhuleista" kertovaa artikkelia. Tarina näyttää olleen sekoitus enemmän fiktiota kuin faktaa.

Hihhuleista
on Mosk[ovskie] Vedomostissa  P. S:n kirje Pietarista

Kauvan ei ole siitä kuin Pietariin alkaa tunkea Suomesta ja vähitellen levitä, etupäässä tsuhnalaisen väestön keskuudessa, uusi, salaperäinen hihhulien, se on, ”iloitsevain lahko”, alkaa kirjoittaja kertomuksensa ja sanoo, että Pietarissa toimiva ”Yhdistys uskonnollissiveellisen valituksen levittämiseksi oikeauskoisen kirkon hengessä”, joka hyvin tarkkaan seuraa lahkoilmiöitä Pietarissa, on saanut selville tämän lahkon olemassa olon.

Tämä sairaalloinen protestanttisen uskonnollisen vapauden kasvannainen, jatkaa kirjoittaja, ilmestyi kolme neljä vuotta (!) takaperin Suomessa ja on jo levinnyt myöskin niiden venäjän uskoisten keskuuteen, jotka asuvat pohjoseen Sortavalasta. Kuvattuaan sitten koko pitkästi tämän lahkon hermostuneen luonteen, sen uskonnollisen optimismin, sen uskon synnittömyyteen, sen kokousten tavallisen yltiöpäisen laadun y.m. ja kerrottuaan monta juttua lahkon esiintymisestä sekä miten henkilö, joka muutamia kuukausia on kuulunut lahkoon, ruumiillisesti on hermojensa puolesta aivan pilalla, kirjoittaja panee tämän lahkon ilmestymisen ”Suomessa ilmestyneiden ruotsalaisten saarnaajain, tunnetun pelastusarmeijan etutaistelijain" yhteyteen ja kertoo miten esimerkiksi Joensuussa muuan tohtori muka käänsi uskoonsa yhdessä päivässä koko kaupungin väestön ja miten Taipaleella [tarkoittanee Taipaleen ortodoksista kirkkoa] eräs suutari sai uskonnollisen hengen vaikutuksen kirkossa ja lähti, jottei järjestystä häiritsisi, ulos, keräsi ympärilleen suuren kansanjoukon ja piti tilapäisen yltiösaarnan, kunne vaipui läheiselle penkille tainnuksiin.

Siten hihhulilahko osottaa yhtä sen uskonnollisen paisumisen puolta, joka nykyään on, asian tuntijain mukaan, vallalla Suomessa, lopettaa kirjoittaja kuvauksensa

J.H. Erkko: Uskovainen. Eletty kertomus (Päivitetty 17.7.2015)

J.H. Erkon vuonna 1890 ilmestyneen novellin etukansi

Kirjailija J. H. Erkko on jäänyt kansakuntamme ”kaapin päälle” lähinnä runoilijana ja runojen pohjalta sävellettyjen suosittujen laulujen sanoittajana. Erkko kirjoitti runokokoelmien lisäksi runsaasti näytelmiä. Lisäksi hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuului myös suorasanaista kerrontaa, muun muassa muutamia novelleja.

Uskovainen-teoksen mainos Päivälehdessä 16.12.1890

Erkko kuvasi Karjalan kannakselle 1860-luvun lopulla levinnyttä lestadiolaisuutta kirjassaan Uskovainen. Eletty kertomus, joka ilmestyi vuonna 1890 Matti Kurikan kustantamana Viipurissa.  Edellisenä vuonna oli ilmestynyt niin ikään viipurilaisen kirjailijan Jac Ahrenbergin romaani hihhuleita, joten Kannakselle levinnyt lestadiolaisuus sai lyhyessä ajassa jo toisen kaunokirjallisen kuvauksen. Tiettävästi ensimmäinen lestadiolaisuuden suorasanainen kuvaus oli liminkalaissyntyisen kansakoulunopettaja Juhana Kokon Kölliskö, joka ilmestyi vuonna 1886. On syytä tässä yhteydessä mainita lisäksi Unto Seppäsen Myllytarinoihin sisältyvä Vasaran Matti ja hänen seläntakainen Ullansa, jossa kirjailija kertoo Savitaipaleella sattuneesta traagisesta lestadiolaissaarnaaja Emanuel Välikankaan ampumisesta.


J.H. Erkon kirjan päähenkilö on lestadiolaissaarnaajanakin esiintyvä Paavo Holppa. Holpan elämäkaareen sisältyvät useat uskonnolliset kaudet, joissa hän kosketuksessa herännäisyyteen, renqvistiläisyyteen ja lestadiolaisuuteen. Hän kierteli saarnamatkoilla lestadiolaisten keskuudessa Laatokan Karjalassa ja Uudellakirkolla. Holppa sortui kuitenkin välillä usein ryyppykierteiseen, tappeluihin ja rikosten poluille. Jouduttuaan vankilaan Viipurissa ”vääräuskoisuudestaan”, Holppa vastasi vankilanpäällikön kysymykseen Onko sinussa hihhulia? pilkkamielessä: Siitä on kaksi vuotta, kun minä Viipurissa ostin potun hihhuliviinaa.

Erkon novelli perustuu hänen suorittamaansa Paavo Holpan haastatteluun. Tämän Erkko toteaa vastineessaan Uudessa Suomettaressa 13.1.1891. Hän oli joutunut lehdessä nimimerkki N.N.:n voimakkaan kritiikin kohteeksi. Kyseinen nimimerkki halusi oikaista novellissa kuvattujen Uudenkirkon tapahtumien kulkua, jotka hänen mielestään oli kirjassa kerrottu väärin. Erkon novellista kuvastuu kirjailijan myötäymmärrys kansan syvien rivien keskuudessa syntynyttä uskonnollista liikehdintää kohtaa. Sen sijaan papiston toiminta ei Erkolta moraalisia pisteitä juurikaan saa. Tämä ei jäänyt papistolta huomaamatta. Elis Bergroth tyrmäsi kirjan Vartija-lehdessä seuraavin sanoin: Holpan Paavon — ja miksei samasta syystä hra Erkon — oikea luonne tässä kertomuksessa tulee näkyviin. Jos hra Erkko kui­tenkin aikoo tähän suuntaan vastedes jatkaa kirjailijatointaan, niin tässä maassa ihmisten kunnia ei maksa paljon, sillä kyllähän niitä ”elettyjä kertomuksia" voi saada se, joka vaan hennoo käyttää kynäänsä hyvien tai huonojen kertojain valheellisia roskajuttuja julkaisemaan. Se röyhkeys, jolla hra Erkko kohteli Uudenkirkon papin (Uusi Suometar 13.1.1891)  puolustajaa, todistaa, ettei hän käsitä tai tahdo käsittää minne moinen käytös johdattaa. Tahdon julki­sesti panna vastalauseeni tämmöistä menettelyä vastaan.  

Tarkoituksenani on esitellä jatkossa Erkon kirjasta tehtyä lehtiarvosteluja sekä kirjan ja siitä tehtyjen arvostelujen synnyttämää polemiikkia.  Ensimmäisenä Santeri Ingamanin kirjoittama myönteinen arvio Päivälehdessä 3.12.1890.

Novellin kertoja Paavo Holppa, jonka oikea nimi oli ilmeisesti Paavo Holopainen, kuoli Kurkijoella vuonna 1896. J.H. Erkon kirjoittama kirja löytyy nykyisin myös verkosta

 

Sanomalehti Ilmarisen ensimmäinen numero ilmestyi 1.12.1874.
J.H. Erkko oli lehden toimittajana vuoteen 1876 saakka

Lestadiolaisuuden vilkkainta leviämisaikaa Holpan toiminnan keskeisellä seudulla Uudellakirkolla olivat vuodet 1883 - 1884. Tällöin syntyneissä herätyksissä ilmeni lestadiolaisperinteelle vieraita piirteitä. Nimittäin Tarkkalan kylässä asunut 15-vuotias Helena Vesterinen saarnasi horrostilassa kuusi viikkoa. Horrossaarnaaminen paljastui lopulta huijaukseksi. Horrossaarnaamista ei ole esiintynyt lestadiolaisuudessa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, joista Uusikirkko lienee merkittävin. Tapahtuman kytkee aukottomasti lestadiolaisuuteen se, että pöytäkirjojen mukaan Helena Vesterisen piti saarnoissaan ”ylistää jumalisiksi niitä, jotka kuuluvat (lestadiolaissaarnaaja) Markus Saksin seuraan Jäppilässä”. Helena Vesterisen oli houkutellut horrossaarnaamiseen kuolemajärveläinen Maria Rumpunen (Koppelin Mari) yhden ruplan maksusta. Rumpusen tavoitteena oli ollut käännyttää horrossaarnaajatytön avulla koko kylä ”elävään uskoon”. Helena Vesterinen oli esiintynyt varsin uskottavasti, sillä hänen vanhempansa näyttävät täysin uskoneen tyttärensä saarnaamisen aitouteen. Samoihin aikoihin myös edellä mainittu ”saarnaaja” Holopainen kierteli Uudellakirkolla levittämässä lestadiolaisuutta saaden aikaan kielteisiä ilmiöitä. Pitäjässä syntyneen ”epäjärjestyksen takia Holopainen vangittiin ja hänet vietiin Viipurin lääninvankilaan.

Edellä mainittuihin tapahtumiin liittyen Markus Saksia, hänen isäänsä Juho Saksia ja muuta perhettä kiellettiin pitämästä seuroja vuonna 1884. Saksin perhettä syytettiin esiintyneistä lieveilmiöistä. Perheen katsottiin "vietelleen" muita seurakuntalaisia "väärään oppiin". Saksien lisäksi Nikodemus Kiesiä ja Vammelsuun kylässä asuneita renki Paavo Kokkoa ja hänen vaimoansa Maria Hinkkasta kiellettiin järjestämästä seuroja. Kiesiä kiellettiin lisäksi pitämästä opetuspuheita. Nikodemus Kiesi ilmoitti kuitenkin aikovansa jatkaa toimintaansa.

Johan Henrik Erkko

Veriteko Savitaipaleella (Päivitys 26.8.2015)

Piirros (vuodelta 1922) David Rusthollkarhun talosta, jonka pihamaalla kohtalokas ampuminen tapahtui

Satakolmekymmentäyksi vuotta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 1884 tapahtui Savitaipaleen Karhulan kylässä veriteko, joka nousi valtakunnallisiin otsikoihin kahteen otteeseen. Ensin heti surmatyön tapahduttua ja myöhemmin Viipurissa pidettyjen – osanottajamäärältään valtavien - hautajaisten takia. Lisäksi tapaus on ollut kimmokkeena tai siteenä ainakin kahteen kaunokirjalliseen teokseen. Toinen niistä on viipurilaisen arkkitehdin Jac Ahrenbergin romaani hihhuleita ja toinen Unto Seppäsen Myllytarinoista löytyvä Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa. Kyseinen traaginen tapahtuma oli viipurilaisen nikkarin ja lestadiolaisen saarnamiehen Emanuel Välikankaan  ampuminen.

 Ampumistapauksessa menehtynyt Emanuel Välikangas oli syntynyt Pohjois-Pohjanmaalla Haapajärvellä 3.5.1850. Hän oli muuttanut 1875 rengiksi Kalajoelle, josta edelleen 1880 (muuttokirja Kalajoelta päivätty 10.5.1880, saapumispäivä 2.6.1880) Viipuriin. Hän oli kuitenkin jo 1.3.1879 saanut nimismieheltä todistuksen Viipuriin lähtöä varten. Kaakkoinen Suomi oli houkutellut muuttajia muualta Suomesta varsinkin 1860-luvun nälkävuosien aikana, mutta myös niiden jälkeen parempien työmahdollisuuksien houkuttelemana. Emanuel Välikangas elätti Viipurissa itsensä rakennustyömiehenä ja harjoitti lisäksi sivutoimenaan saarnatoimintaa lestadiolaisten keskuudessa. Usein saarnamatkoihin sisältyi myös työurakoita. Saarna- ja työtoverina oli usein toinen lestadiolainen saarnaaja, maalarimestari Fredrik Grels Timonen Viipurista.

Emanuel Välikankaan ja Eeva Marttisen avioliittokuulutus Ilmarinen-lehdessä 10.11.1880.

 Viipurissa asuessaan Emanuel Välikangas avioitui vuoden 1880 lopulla Eeva Marttisen kanssa (1851 - 1937). Eeva oli muuttanut Taipalsaarelta Viipuriin vuonna 1875. Perheeseen syntyi kesällä 1883 tyttölapsi. Ennen Savitaipaleelle tuloaan Välikangas oli jo ollut pitkähkön ajan saarna- ja työmatkalla ja viipynyt useissa paikoissa tehden päivisin töitä ja saarnaten iltaisin. Seuroja oli pidetty Lappeenrannan seudulla ja Taipalsaarella. Savitaipaleelta oli aikomus jatkaa Suomenniemelle. Matkakumppanina oli Fredrik Grels Timosen lisäksi taipalsaarelaislähtöinen nikkari ja saarnaaja Mikko Hulkkonen, joka myöhemmin asui Lappeenrannassa. 

Mielipuolen tekemä murha.
Wiborgsbladetille kerrotaan, että talollinen Matti Wasara,
 Savitaipaleen pitäjästä, jossa on väliin huomattu heikkomielisyyden
 oireita, on viime helmik. 29. p. pyssyllä ampunut työmies
 Emanuel Välikangasta Viipurin kaupungista, siellä seurauksella,
 että Välikangas t.k. 3 p:nä kuoli mainitussa pitäjässä

Tapahtumien kulku on hyvin hahmotettavissa seuranneista poliisikuulusteluista ja oikeudenkäynnistä. Niiden mukaan Välikangas oli pitämässä hartaustilaisuutta Savitaipaleen Karhulan kylässä David Rusthollkarhun talossa. Seuroja oli pidetty jo edellisenä iltana. Tilaisuuteen oli saapunut ympäristöön toimitettujen kutsujen ansiosta muitakin kuin lestadiolaiskristittyjä. Seurakutsun viejinä naapuritaloihin olivat toimineet seuratalon lapset. Tilaisuuteen saapuneiden joukossa oli Säänjärven kylästä talollisen Matti Vasaran vaimo Eeva Vasara (os. Kontunen) , joka oli aikaisemmin liittynyt kylän pienehköön lestadiolaisyhteisöön. Hän oli saapunut tilaisuuteen huolimatta miehensä kiivaista kielloista. Kun tilanne selvisi Matti Vasaralle hänen palattuaan työtehtävistään kotiin, hän kimpaantui niin, että lähti suutuspäissään vaimonsa perään mukanaan kaksi asetta ja seuranaan tuttavansa Joonas Laakko. Tultuaan seurataloon noin neljän maissa iltapäivällä meni Vasara sisälle tempaisten oven auki ja vaati vaimoaan ulos: Pian pois Eeva Kontunen. Vaimo ei kuitenkaan uskaltanut seurata kiihtynyttä miestään. Tämä vain lisäsi Vasaran raivoa ja hän alkoi kierrellä taloa koettaen ampua pirtin ikkunoista sisälle. Tätä estettiin peittämällä kankailla ikkunat. Välillä hänellä oli aseiden lisäksi kirves kädessään ja hän uhkasi tappaa kaikki tuvassa sisällä olevat. Vasaran sisääntuloyritykset sisälläolijat onnistuivat estämään telkeämällä ulko-oven.

Tapahtuma-alueen kartta vuodelta 1872. Karhulan ja Säänjärven kylät
 löytyvät kartan vasemmasta yläreunasta Sawitaipaleen S-kirjaimen alapuolelta

Tilanteen rauhoittamiseksi päätettiin pirtistä lähteä miehissä rauhoittamaan häntä. Lestadiolaissaarnaajat Välikangas ja Timonen päättivät ottaa Vasaralta aseet pois, toinen otti heistä käteensä kepin, toinen laudanpätkän. Perimätiedossa on säilynyt kertomus, jonka mukaan Vasara olisi uhkaillen todennut: Nalli palaa kuin kynttilä.  Saman kertojan mukaan Välikangas olisi tähän vastannut: Ei pysty luoti vanhurskaaseen. Joukon kärjessä kulkenut Välikangas oli kehottanut Vasaraa laskemaan aseensa. Se kaikui kuuroille korville. Vasara tähtäsi kyykistyneenä ja laukaisi aseensa kohti Välikangasta ja Timosta niin, että luoti osui Välikankaan vasempaan olkapäähän, lähelle kainalokuoppaa. Toisellakin aseella yritti Vasara tähdätä, mutta Timonen onnistui ottamaan häneltä aseen pois. Vasara otettiin miesjoukon toimesta heti kiinni ja Välikankaan avuksi lähdettiin hakemaan lääkäriä Lappeenrannasta. Hän ei kuitenkaan pystynyt pelastamaan verenvuodon heikentämää potilasta. Emanuel Välikangas menehtyi lähinnä verenhukkaan kolmen päivän kuluttua 2.3.1884.

Saimaan Kanavalla vaakamestarina työskennellyt  Magnus Wilhelm Fagerlund kirjoitti tapahtumasta vaasalaiselle Ugglan perheelle, ja tämä kirje julkaistiin Kristillisessä Kuukauslehdessä otsikolla ”Veljemme veritodistajana”: Tässä kirje kokonaisuudessaan

 ”Saan siis ilmoittaa, että Emanuel Välikangas on poismennyt. Meidän rakkaan Isän tahto oli poiskutsua meidän rakkaan veljemme marttyyrikuolemalla. Pari päivää hän oli ynnä veli Timonen minun tykönä ja päätimme kaikki käydä Savitaipaleessa ja Suomenniemellä. Minulle tuli kuitenkin este, jonkatähden jäin kotia. Mutta kumminkin veljet läksivät. Koska he Taipalsaarella olevain veljien ja sisarien kanssa oli koossa olleet ja puhelleet evankeliumin kalliita sanoja meidän Herramme Jeesuksen suuresta rakkaudesta, pitkittivät veljet matkaansa Savitaipaleeseen, jossa häntä ammuttiin kokouspaikassa vasemman olkapään läpi. Tämä tapahtui perjantaina 29 helmikuuta. Kovat tuskat kärsittyään nukkui hän kuoleman uneen sunnuntaina 2 päivänä maaliskuuta. Hänen viimeinen tervehdyksensä oli julistaa syntein anteeksi saamista Jeesuksen kalliissa, ulosvuotaneessa sovintoveressä. Viimeiseen hengenvetoon eli siihen asti, jolloin hänen kielensä kangistui ja kovain tuskain alla, saarnasi hän rauhan evankeliumia. Minullakin oli onni nähdä hänen poislähtönsä. Sillä niin pian kuin tämä teko oli tapahtunut, lähetettiin minua noutamaan ja tulin savitaipaleeseen lauantaina. Kallista oli nähdä vanhurskaan poislähtö, tässä tilaisuudessa puhdistettiin kulta.”

Ennen ampumistapausta olivat Välikangas ja Timonen pitäneet seuroja edellisenä sunnuntaina Adam Laakon tilalla Säänjärven kylässä ja tiistaina sekä keskiviikkona Nikkilän tilalla Karhulan kylässä. Kohtalokkaana perjantaina seurat pidettiin Karhulan kylässä David Rusthollkarhun talossa ja niissä oli Välikankaan ja Timosen lisäksi mukana Mikko Hulkkonen Taipalsaarelta, torppari David Pylkkö Lyytikkälästä, talollinen Abel Havo Havolasta, loismies Gabriel Hulkko ja Johan Tikka Säänjärveltä, Matti Haimila Karhulasta, Joonas Rusthollkarhu, Eeva Vasara ja talon isäntäväki David ja Anna Rusthollkarhu.

Uutinen Välikankaan hautajaisista Oulun Lehdessä 29.3.1884

Ampuja todettiin oikeudenkäynnissä mielisairaaksi. Hänet oli kolmen kuukauden sairaalassolon jälkeen syksyllä 1877 lähetetty kotiin Viipurin yleisen sairaalan mielisairasosastolta parantumattomana. Vankilalääkäri Edv. Weymarn suoritti Varasaralle  mielentilatutkimuksen 19.3.1884. Lääkärin lausunnossa kerrataan Vasaran näkökulma tapahtumien kulusta. Hän ei lausunnon mukaan tuntenut mitään katumusta teostaan, käyttäytyi rennosti ja selitti tekonsa hätäpuolustukseksi. Puheessaan hän käytti allegorioita ja puhui itsestään kolmannessa persoonassa.  Vankilalääkäri piti Matti Vasaraa sen verran mielenvikaisena, ettei häntä voitaisi tuomita rikoksesta. Tämän lausunnon perusteella surmatyön tekijä vapautettiin edesvastuusta, mutta määrättiin otettavaksi jatkuvan huolenpidon alaiseksi. Käytännössä se tuli merkitsemään sitä, että Matti Vasara vietti lopun elämänsä kotonaan kotiväkensä takauksen ja valvonnan alla. Häntä varten ole tehty pitkä metalliketju, johon kytkettynä hän saattoi työskennellä kotitilallaan. Vasaran mukana ollutta Jonas Laakkoa vastaan eivät paikkakunnan asukkaat suostuneet todistamaan, vaikka Vasara oli käynyt Laakolta hakemassa ampumisessa käyttämänsä kaksi asetta ja kyydinnyt Vasaran ampumispaikalle. Eikä Laakko ollut millään tavalla puuttunut, saatikka estänyt paikkakunnalla jo ennestään "heikkopäiseksi" todettua toimimasta. Paikkakuntalaisten asenne ”hihhulilaisuutta” kohtaan olikin kielteinen ja seudulla ilmeni jopa suoranaista vihaa lestadiolaiskristittyjä kohtaan. Myös kuulustelut suorittaneen ja käräjillä syyttäjänä toimineen Savitaipaleen ja Suomenniemen nimismiehen Alfred Lagercrantzin toimissa voi nähdä ymmärtämystä tekoa kohtaan. Emanuel Välikankaan leski Eeva Välikangas ei saanut rikoksesta mitään korvauksia ja Lagercrantz jätti tahallaan? ilmoittamatta hänelle asian käsittelystä välikäräjillä 22.4.1884. Myös paikkakunnan papisto näki "väärän opin" juurimisen paikkakunnalta pelkkänä hyvän tekemisenä. Paikkakunnalla on sepitetty kaksikin runoa tapahtuneesta. Toisen, jo hieman ajatuksissa katkeavan, merkitsi vuosikymmeniä myöhemmin muistiin Iivari Mononen Janne Lundbergiltä:

Sattui Savitaipaleessa, talossa Karhulassa,
jossa Välikangas silloin oli, saarnaamassa,
Vasarankin vaimo riensi, sinne heidän seurahansa.
Jätti pienen lapsensa, itkien kotiansa.
Vasara oli heitä varoittanut, ja kartanolla ja yrittivät lyödä.
Silloin heti Vasara, otti pyssyn reestään.
Välikangas kun läheni, pyssy pauukahteli, varsin hurjaan ammuntaan.

Välikangas kiinni ryntäs ampujaan ja kaatui hänen kanssaan.
Kuulat kulki rinnan kautta Välikankahasta.

Kärsi kovan tuskansa, kaksi vuorokautta.
Ruumis vietiin Viipuriin, jos ol pajon kansaa.
Saiko sielu sijansa, tuolla taivahassa,
sit ei tiedä tutkija, eikä tietäkäämme,
kun on tili tehtävä, kerran itsestämme.

Välikankaan hautajaisista, jotka pidettiin 19.3.1884, tulivat eräät suurimmista, mitkä Viipurissa oli siihen mennessä vietetty. Hautajaiset olivat houkutelleet Ristimäen hautausmaalle satamäärin kansaa. Useilta lähipaikkakunnilta ja laajemminkin Etelä-Suomesta oli saapunut uskonystäviä saattamaan marttyyriksi koettua saarnamiestä haudan lepoon. Myöhemmin pystyttivät Välikankaan uskonystävät haudalle kivisen muistomerkin. Aikakauden sanomalehdet kaikkialla Suomessa uutisoivat varsinkin hautajaiset näyttävästi. Asiaa penkoessani herätti kuitenkin ihmetystäni se, ettei Viipurin keskeinen suomenkielinen sanomalehti Ilmarinen rivilläkään kertonut verityöstä eikä hautajaisista.

Eeva Vasara eli pitkän elämän huolimatta traagisista tapahtumista 1880-luvulla.

Tarina jatkuu TÄÄLLÄ
ja
lisäksi
TÄÄLLÄ

Helsinkiä herra Hertzbergin silmin

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen Helsingin Rauhanyhdistyksen  uuden seurakuntakodin vihkiäisjuhlassa 28.9.1958

Tässä kirjoitus, jonka tein joitakin vuosia sitten eräässä toisessa yhteydessä:

Kävin vierailulla kirjastossa. Kouraani sattui vuonna 2004 ilmestynyt kirja: Helsinkiä herra Hertzbergin silmin. Kyseessä on käännetty ja toimitettu teos Rafael Hertzbergin vuonna 1888 julkaisemasta kirjasta Helsingfors för tre hundra år sedan och i våra dagar. Kirjassa esitellään monen muun asian ohella Helsingissä toimivat uskonsuunnat, heidän kirkkonsa ja kokoustoimintansa. Kolme sivua käsittelee lestadiolaisuutta. Niistä näkee, onko lestadiolaisuus ja asenne lestadiolaisuuteen on 120 vuoden aikana muuttunut (Alkuperäistä tekstiä on hieman lyhennetty). Muutosta on mielestäni tapahtunut paljon, todella paljon.

Lestadiolaiset

Helsingissä on virallisen seurakunnan ohella joukko lahkoja, jotka yhdessä tai toisessa suhteessa poikkeavat valtionkirkon opista tai järjestyksestä. Näistä jäsenmäärältään suurimman muodostavat lestadiolaiset tai hihhulit. Kuten tunnettua lahko on peräisin Ruotsin Lapista, jossa 1800-luvun puolivälissä eli ja vaikutti sen perustaja, kirkkoherra Laestadius... Hän aikaansai mahtavan herätysliikkeen, jonka ilmenemismuotoina olivat samanaikaisesti uskonnollinen hurmio ja siveellisesti puhdas elämäntapa...

Paljon enemmän kuin siveellisessä katsannossa parantunut elämäntapa on liikkeen tehnyt erityisen huomatuksi hurmioitunut innostus, jota esiintyy kaikkialla, missä liike on saavuttanut jalansijaa, ja joka ilmenee huutoina, ulvomisena, hyppimisenä ja tanssimisena. Ne kuuluvat jokaiseen tärkeään lestadiolaiseen jumalanpalvelukseen, ja erityisesti etäisillä maaseutualueilla innostus usein saa hengellisen hourupäisyyden piirteet. Lahkon kannattajien saama hihhuli-nimitys onkin peräisin jumalanpalveluksen aikana päästellyistä huudoista.

Menkäämme ajatuksissamme tällaiseen erämaatuvassa pidettyyn jumalanpalvelukseen - erääseen näistä eriskummallisista yöllisistä kokouksista, joista silloin tällöin on ollut tilaisuus lukea silminnäkijäkuvauksia.

Ilma on hiostavaa, lampusta tai kynttilästä ja takkavalkeasta lankeava valo levittää kummallisia, värisyttäviä varjoja ja puolihämärää huoneeseen, joka on tungokseen asti täynnä ihmisiä.

Kuulijoissa näkyy äärimmäisen jännittynyt tarkkaavaisuus; osa heistä on liikuttunut ja tunkeutuu kiihkeästi ryhminä puhujan ympärille ja haluaa ikään kuin ahmia hänen jokaisen sanansa. Tilaisuuden puhuja on kiertävä hihhulisaarnaaja, pitkänhuiskea karjalainen, jolla on älykkäät kasvonilmeet. Näkee, että hän on tottunut hallitsemaan aiheensa ja kuulijansa. Hänen puheensa intoja palo tarttuvat kuulijoihin. Hän kehottaa heitä tunnustamaan syntinsä, varoittaa heitä raamatunlainauksin, puhuu liikuttavasti, kehottavasti, kutsuvasti, kolkuttaen heidän omatuntoaan, luvaten katuvaisille syntien anteeksiantoa, armoa ja autuuden rauhaa. Kun hän vaikenee, kuullaan syviä huokauksia, itkua ja nyyhkytyksiä, joihin siellä täällä sekoittuu raaka, kouristuksenomainen naurun-pyrskähdys muistuttaen hullujen tapaa nauraa. Saarnaaja, joka piti puheensa istuen tuvan perällä olevan pöydän ääressä, nousee ylös ja kysyy, haluaako joku tunnustaa syntinsä. Silloin äärimmilleen liikuttuneen väen joukosta nousee esiin vanha mies ja sanoo haluavansa tunnustaa syntinsä, ja nyt myös muut tungeksivat villissä huumassa saarnaajan ympärille huutaen, että he haluavat vapautua synnin ja paholaisen orjuudesta. Itkien ja valittaen he tunnustavat syntinsä, ja saarnaaja asettaa kätensä heidän päänsä päälle, antaa synninpäästön ja sanoo valavansa pyhän hengen heidän sieluihinsa. Seurankunta virittää ylitsevuotavasti riemuiten kiitoslaulun, jonka läpi kuullaan Seebaot-ja hoosianna-huutoja. Väki puristaa toistensa käsiä, puhuu kenenkään kuulematta ja kuulematta itse, keinuttaa vartaloitaan edestakaisin, syleilee toisiaan ja antaa veljessuudelmia. "Riemuittakoon, iloittakoon! Tyhjennettäköön taivaallisen mannan ja hengellisen nautinnon viini!", kaikuu saarnaajan ääni. Ihmiset huutavat, hyppivät, tanssivat, saarnaavat villissä huumassa. Ja paksu, kostea ilma ja heikosti lepattava valaistus verhoavat tämän kaiken mielikuvitukselliseen huntuun. Näin jatkuu pitkään kohti aamunkoittoa. Mutta kun päivän työt jälleen kutsuvat, jatkaa elämä entistä hiljaista, hidasta kulkuaan. Hihhuliapostolin vierailusta seudulla ei näy muuta jälkeä, kuin että joku tunnettu juomari on aloittanut raittiin elämän, joku hillitön lurjus on lopettanut kiroilun ja tappelemisen, joku jolta varas on vuosia aikaisemmin vienyt, näkee varkaan tulevan palauttamaan saaliinsa ja pyytämään anteeksiantoa Jumalan laupeuden tähden.

Tällaiset ja vastaavat kuvaukset ovat laajalle levinneitä, ja siksi astuukin tietyllä uteliaisuudella Fredrikinkatu 61:n taloon, jonka lestadiolaiset ovat Helsingissä sisustaneet kirkkosalikseen. Jumalanpalveluksien pitäminen myöhään illalla lisää vaellukseemme kaupungin laidalle jotain salaperäistä. Syyssateen kastelemina menemme läpi pimeän portin, avaamme vaatimattoman oven eteiseen ja astumme jyrkkiä portaita ylös tähän taloon, jonka pohjakerros on tiilestä. Astumme sisään heikosti valaistuun, korkeaan ja tilavaan saliin, jossa on paljaat puuseinät, lukuisia penkkejä ja valtava parvi. Kaikki.on yksinkertaista ja niukkaa. Pitkän seinän edustalla on katederi, ja pilareiden nauloissa roikkuu joitakin hattuja.

Seurakunta koostuu alimpien yhteiskuntakerrosten miehistä ja naisista miesten ollessa kuitenkin enemmistönä. Erityisen silmiinpistävää on, että useimpien kasvonpiirteet ovat rumat, lähes riutuneet. Tämä viittaa mahdollisesti siihen, että lahko saa jäsenensä etupäässä niiden joukosta, joiden elämä on kehdosta hautaan kärsimystä, puutetta ja raskasta työtä - sellainen ei suinkaan ole omiaan kaunistamaan kasvonpiirteitä.

Katederilla istuu kaksi miestä, ja heillä näyttää olevan ahdasta. Emme pysty päättelemään, mikä on toisen tehtävä. Toinen on ojentautunut selkä koukussa katederille asetettujen käsivarsiensa varaan, luo vilkkaasti tuikkivin silmin katseita paikalle kokoontuneisiin ja puhuu heille. Tuon tuostakin hän tekee kysymyksen ja saa vastauksen. Kun hän esim. on selittänyt, että ihmisen on uskottava Jumalan johdatukseen, hän kysyy, "eikö olekin niin, eikö meidän pidäkin uskoa?" ja eri puolilta seurakuntaa kuuluu vastaus: "kyllä, totta kai meidän täytyy uskoa Jumalan johdatukseen". - "No niin", sanoo saarnaaja, " niinpä meidän on uskottava", ja sitten hän jatkaa selitystään. Lopettaessaan hän kysyy, onko hän, joka ei missään nimessä halua olla olevinaan erehtymätön, ymmärtänyt sei iltamansa raamatunkohdat oikein. Tästä alkaa lyhyt, toverillinen ja lupsakas keskustelu. Lopussa ei sitten tapahdu mitään mainittavampaa, ja tilaisuus päättyy.

Muuan maalarimestari toi lestadiolaisuuden Kuopiosta Helsinkiin seitsemäntoista vuotta sitten... Nyt lahkoon arvioidaan Helsingissä kuuluvan pyöreästi 1.500 henkeä. Kannattajien määrän kasvaessa tuli tarve saada jumalanpalveluksia varten oma huoneisto, ja talon ostamiseksi perustettiin yhdistys nimeltä "Frids-föreningen", jonka säännöt on säädetyssä järjestyksessä vahvistettu. Näiden sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on aikaansaada rauhaa, raittiutta ja rehellistä elämää erityisesti niiden keskuudessa, jotka elävät paheissa. Yhdistyksen asioista huolehtii yhdeksänneuvosto, joka hallitsee ja pitää kirjaa yhdistyksen tuloista ja jakaa apua sitä tarvitseville. Viimeksi mainittuun tarkoitukseen tämä hallitus valitsee kahdeksan henkilöä, jotka kiertävät kaupunkia ja etsivät hädänalaisia. Yhdistykseen on kirjattu neljäsataa jäsentä...

Lestadiolaiset eivät muodosta erillistä lahkoa vaan katsovat kuuluvansa valtionkirkkoon. Heillä ei ole varsinaisia pappeja. Saarnata saa jokainen, jolla mielestään on siihen kutsumus ja jonka selitykset seurakunta hyväksyy. Aateveljien mielestä kaikki nämä saarnaajat ovat erityisen eteviä ja omaavat runsaat Pyhän hengen lahjat. Saarnaajien vieraillessa Helsingissä on sali uskovaisia tulvillaan.

Nya Pressenin havainnoitsija sanoo, että jos lestadiolaisuudesta sivuuttaa sen, että sen piirissä esiintyvät ajatukset, liikkeet ja pyrkimykset uskon asioissa vaikuttavat monilla tahoilla hedelmällisesti ja kertovat toimeliaisuudesta ja kehityskelpoisuudesta, niin sillä on suuri ansio ainakin yhdessä suhteessa, sen pyrkimyksessä raittiuteen. Hihhulismi on muokannut maaperää ja valmistellut mieliä siinä määrin, että nykyaikaisen raittiusliikkeen, joka jälkipolville on osottautuva erääksi aikamme kiitettävimmistä pyrkimyksistä, on tarvinnut ainoastaan lähettää kutsuhuutonsa valloittaakseen alaa kaikkialla maassamme. Hihhulit ovat ansioituneet myös eräässä toisessa suhteessa, nimittäin ottamalla käyttöön laajamittaisen maallikkosaarnaajien järjestelmän.

Kerrotaan, että lestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat viettävät esimerkillisen vakavamielistä ja säädyllistä elämää. Jos näin on, sen yhteiskunnan kurjimpaan pohjasakkaan kohdistuvista pyrinnöistä ei toki ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Uskonnollisella lahkolla, jonka ponnistelut johtavat maallisen kurjuuden lieventymiseen, on oikeus saada kunnioituksemme, vaikka meille sen ulkoisissa esiintymismuodoissa onkin paljon omituista.

Lukija ehkä kysyy, eivätkö Helsingin hihhulit joudu samanlaiseen hurmostilaan, jota edellä on kuvattu. Itse asiassa emme vierailullamme saaneet nähdä mitään sellaista. Käännymme kokouksesta poistuvan vanhemman, kumaraisen työläisen puoleen. Hän pysähtyy, kuuntelee kohteliaat kysymyksemme ja vastaa, että hurmostiloja kyllä esiintyy, mutta ei kuitenkaan kovin runsaasti sen jälkeen, kun armo on antanut uskovaisille rauhan. Hän lisää vakavana, että sellaisen näkeminen on tietysti tottumattomalle kummallista, mutta uskoon kääntymätön ei voi käsittää, mitä Jumalan teot saavat synnintekijässä aikaan. Hänen katseensa kirkkaus kertoo, että hän itse syyästi tuntee sanojensa totuudellisuuden ja uskoo siihen.