Kyläniemen retkipolku

Kyläniemen retkipolku kulkee pääsian harjulla kuivassa kangasmetsässä

Eilen (25.9.2018) vallitsi Etelä-Karjalassa kolea, tuulinen mutta aurikoinen syyssää. Niinpä suuntasin pitkästä aikaa vaellukselle. Tällä kertaa valitsin kohteeksi Taipalsaaren Kyläniemen, alueen, jossa en ollut aikaisemmin vieraillut. Retkelle sain mukaan myös matkaseuraa, joten minun ei tarvinnut keskustella pelkästään korppien, kuukkelien ja tiaisten kanssa. Polkupyöräretkeni olivat aikaisemmin ulottuneet Utulaan asti, mutta Kyläniemen saarelle saakka en ollut vielä ”päässyt”. Paluumatkalla jututin Utulan kyläkaupalla paikallisia asukkaita. He olettivat saarella asuvan runsaat kymmenen ympärivuotista asukasta. Toimivia maatiloja he sanoivat sieltä löytyvän kolme kappaletta. Suuri sääli, että tämä upea seutu ei pysty tarjoamaan elinmahdollisuuksia suuremmalle joukolle.

Retkeilyreitin opasteet ovat paikoin kaatuneet ja maalimerkinät kuluneet. Tässä
kohdassa ne olivat kuitenkin vielä suhteellisen hyvässä kunnossa.

Kyläniemi kuuluu Taipalsaaren kuntaan, vaikka maayhteys sinne muusta kunnasta kulkee Lappeenrannan, Imatran ja Ruokolahden kautta. Mikäli Kyläniemen länsipäästä Hentulasta aikoo kulkea maanteitse Taipalsaaren kuntakeskukseen, saa varautua mittarilukemaan 115 kilometriä. Kyläniemi, kuten nimi kertoo, ei ole ollut aikoinaan saari. Saari siitä tuli vasta 1790-luvulla. Silloin venäläinen kenraali Suvorov kaivautti Kyläniemen itäpäästä Kutveleen kanavan niemen poikki. Kanavan yli kulkee nykyään lossiyhteys.

Saaren etelärinne on paikoin erittän jyrkkä.

Kyläniemi on osa toista Salpausselkää. Se muodostui viimeisen jääkauden lopulla. Kyläniemi kohoaa paikoin kymmeniä metrejä Saimaan aalloista ja halkaisee Saimaan suuret selkävedet. Kyläniemi on geologisesti, biologisesti ja maisemallisesti erittäin merkittävä harjualue, ja se kuuluu valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan sekä Natura 2000 -suojelualueverkostoon. Saaressa riittää upeita hiekkarantoja kilometrikaupalla. Kyläniemen hiekkakankaat ovat mäntyvaltaista kangasmetsää ja sen rantahietikoilla kukkii heinäkuussa tiuhaan mätästävä valkeakukkainen hietaneilikka. Hietaneilikka on kangasvuokon tapaan alkuperältään arokasvi ja yksi harvinaisimmista harjukasveista.

Sotavuosina Kyläniemi nähtiin strategisesti merkittävänä alueena ja sinne rakennettiin puolustuslaitteita. Saaressa on nähtävissä juoksuhautoja, korsujen pohjia ja tykkipatterien jalustoja. Kyläniemestä on tullut  varjoliitäjien suosikkikohde. Siellä on Suomen oloissa ainutlaatuiset tuuliolosuhteet. Lajin harrastajat ovatkin nimenneet Kyläniemen Pienois-Tanskaksi. Tanskan länsirannikolta löytyy vastaavia tuuliolosuhteita.

Maastosta löytyy tykkipatterin asema.

Kyläniemen keskiosassa kiertelee noin kymmenen kilometrin retkipolku. Sille pääsee kätevästi esimerkiksi Kyläniementien ja Vaiviontien risteyksestä ja ajamalla Vaiviontietä etelään, kunnes saapuu kolmen tien risteykseen. Siinä on sopivasti tilaa vaikka useammalle autolle.  Retkipolku on merkitty punaisella, paikoin erittäin kuluneilla ja haalistuneilla punaisilla maalimerkeillä. Paikoin polku on erittäin vaikea hahmottaa, sillä sen varrella on suoritettu pääte- ja harvennushakkuita. Toisaalta metsä on suurelta osin jo tukkipuumetsää ja kuivassa kangas- ja harjumaastossa liikkuminen on helppoa. Reitti on mielestäni erittäin helppo.  Ajoittain harjulta avautuu upeita näkymiä sekä Saimaan eteläisille että pohjoisille. Retken kohokohta oli pysähtyminen Heponiemeen leirintäalueelle, jossa joimme auringon helliessä kahvit ja paistoimme makkarat (ja retkitoverini myös matkalta poimimiaan sieniä). Läheltä lähtöpistettämme löytyi metsän keskeltä ja hieman polun reitiltä syrjässä oleva, ilmeisesti Salpalinjan rakenteisiin kuulunut tykkiasema yhdyshautoineen ja tykin jalustarakenteineen. Jälleen kerran voi onnitella itseään hienosta päivästä eteläkarjalaisessa luonnossa.

Heponiemessä tauolla

Taipalsaaren Pulkkaniemi 29.4.1918

Pulkkaniemi heinäkuussa 2017

Saimaan partaalle, jossa vesi liplattaa hiekkarantaan, on vain muutama metri. Kyseisestä Hietalahden rannasta avautuu idyllinen näkymä suomalaiseen suveen, ja järven pintaa pitkin kuuluu lintujen laulun lisäksi yksinäisen moottorisahan ääni. Joku lahden rannalla mökin omistavista tekee ilmeisesti polttopuita. On suomalainen kesäidylli parhaimmillaan. Olen saapunut määränpäähäni. Käännän selkäni siniselle Saimaalle ja näen edessäni…. tumman, kivisen paaden, jota kiertää betonitolpasta toiseen johtava rautaketju. Kulkuni tänne Pulkkaniemeen johdatti lukuisille mökkitonteille vievä hiekkatie.

.......

Nimittäin heinäkuun 9. Päivä 2017 valitsin kotiseutupyöräilyni kohteeksi Taipalsaaren Merenlahden. Kyseinen kylä ei kuitenkaan ole meren lahdella vaan Saimaan rannalla. Sen erottaa muusta Taipalsaaresta Pien-Saimaan vesistö, joten merenlahtelaiset joutuvat kiertämään pitkän lenkin Lappeenrannan kautta asioidakseen Taipalsaaren kunnan virastoissa. Tavoitteenani oli tällä matkalla vierailla ainakin kahdessa paikassa. Toinen niistä oli Merenlahden entinen kansakoulu ja toinen Pulkkanniemi. Edellisestä kerron jossakin vaiheessa myöhemmin lisää, mutta tämän kirjoituksen aiheena on surulliset tapahtumat Pulkkanniemessä keväällä 1918. Lähteenäni on ollut vuonna 2006 ilmestynyt kirja Taipalsaari 1918. Sen on koonnut työryhmä, jonka jäseninä ovat olleet Heikki Kannela, Elma Mikkola, Esko Pyysalo, Tauno Pyysalo, Simo Rikkilä, Pentti Salmi ja Timo Vitikainen.

Taipalsaari oli pitkään punaisten hallussa vapaussodan aikana. Valkoiset saapuivat Taipalsaaren kirkolle 25.4.1918 puolen päivän tienoilla. Samalla alkoi pitäjän puhdistaminen punaisista. Lappeenrannan valtauksen jälkeen 26.4.1918 pidettiin hotelli Patriassa kokous puhdistusten organisoinnista. Paikalla oli myös Taipalsaaren edustaja.  Kaikkiin ympäristökuntiin muodostettiin suojeluskuntien johtohenkilöistä paikallinen tutkijalautakunta. Jokaisesta pitäjästä nimettiin lisäksi erillinen puhdistusryhmä keräämään ja kuulustelemaan vangittuja. Näiden tehtäväksi määrättiin punaisten jakaminen kolmeen luokkaan. Ensimmäiseen luokitellut saisivat nopean kuolemantuomion, muille tarjottaisiin tutkinta ja sotaoikeuden antama tuomio.

Taipalsaaren puhdistusryhmään kuuluivat maanviljelijä Anton Kilpiä tunnistajana sekä opettajat Aspinen ja Otto Juvonen kuulustelijoina. He poimivat taipalsaarelaisia punaisia Lappeenrannan ja Viipurin vankileireiltä. Taipalsaaren tutkijalautakunnan muodostivat nimismies Robert Markku, maanviljelijä Anton Kilpiä ja opettaja Otto Juvonen. Tutkijalautakunta muodosti käytännössä Taipalsaaren kenttäoikeuden.

Vangittuja punaisia säilytettiin aluksi Vilkolan tuvassa ja kuulusteltiin pastorin asunnossa. Myöhemmin vangit siirrettiin Kauliolle Tukiaisen taloon. Kenttäoikeus istui Röytyn majatalossa, jonne punaiset kuljetettiin säilytyspaikastaan kuulemaan lopullisen tuomionsa. Oikeudenpäätös kirjattiin pöytäkirjaan vain, jos se oli vapauttava. Kuolematuomio kirjattiin vain puumerkillä V.  Ratkaisevinta oli, oliko kuultava osallistunut ryöstöretkiin, toiminut punaisten siviilihallinnossa tai osallistunut ase kädessä kapinaa. Henkiin jäämisen ratkaisi edellä mainittujen perusteiden lisäksi entiset ystävyyssuhteet ja kaunat. Lyyli Manninen muisteli tätä vaihetta näin:

Henkiin jäämisen ratkaisi se, kellä oli joku arvovaltainen puoltaja, ja toisen hengen vei se, kun oli arvovaltainen painostaja, Niin, muuta ei ollut. Siinä sai kostaa sellaiset henkilökohtaiset pikkuvihat ja riidat, naapurien väliset, kun meni vaan ja sano, että se on ollu sellainen ja sellainen punikki.”

Tämä näkyi esimerkiksi Juho Lindin kohdalla. Hän oli ollut opettaja Otto Juvosen ystävä erilaisesta poliittisesta näkemyksestä huolimatta. Juvonen otti Lindin pois vangittujen joukosta ja piti häntä omalla vastuullaan puutarhatöissään. Myöhemmin Juvonen toimitti ystävänsä Savitaipaleelle pois kotipitäjän ”kuumasta” ilmapiiristä.  Tuomitun saattoi joskus pelastaa myös hyvä ammattitaito: ”Hyvä suutari, jos se ammutaan, niin kuka korjaa jalkineet”. Kun päätös oli Röytyn kamarissa tehty, tuomittu vietiin ulos, ja vartiomies ilmoitti: ”Ammutaan, ei asiointia”. Taipalsaarella tuomiot pantiin nopeasti täytäntöön. Teloittajat valittiin sodassa mukana olleiden joukosta. Moni kieltäytyi, mutta lähtijöitäkin löytyi.

Ensimmäisiä kuolemaantuomittuja lähdettiin kirkkorannan laiturista Hurma-hinaajalla Merenlahden Pulkkanniemeen 29.4.1918. Hurma oli voimakas ja kykeni kulkemaan jäissä. Pien-Saimaa oli tuolloin vielä kevätjäiden peitossa. Kirkkorannassa suojeluskunnan esikuntapäällikkö Mikko Kilpiä piti puheen, jossa totesi:

Kun te nyt menette suorittamaan tätä tärkeää tehtävää, niin muistakaa, että minkä teette, tehkää se kylmäverisesti. Nämä tuomitut ovat nousseet Jumalaa ja esivaltaa vastaan, ja heidän palkkansa on kuolema.

Muispaadessa on vain seitsemän teloitetun nimet

Hurma suuntasi Kirkkorannasta mukanaan 21 vankia koti pulkanniemeä. Se, miksi Pulkkanniemi oli valittu teloituspaikaksi, on epäselvää. Kohdistuiko valinta siihen syrjäisen sijaintinsa vuoksi? Suojeluskunnan 10-vuotisraportissa vuodelta 1928 annetaan tapahtumista toisenlainen kuva. Sen mukaan ennen kuin vankien suhteen varsinaisia tutkimuksia oli ehditty suorittaa, saapui Lappeenrannasta liikemies Karhunen, joka otti mukaansa esittämiensä valtuuksien nojalla 24 vangeista ja vei ne rannassa odottavaan Hurme-laivaan. Laiva poikkesi matkalla Lappeenrantaan Pulkkaniemeen, missä vangitut saivat tuomionsa. Raportti vierittää siis syyn surullisista tapahtumista lappeenrantalaisten vastuulle.

Ennen teloitusta Pulkkaniemessä haettiin lapiot läheisestä Anttilan talosta. Tuomitut kaivoivat itselleen haudan, jonka partaalle heidät ammuttiin. Teloituspaikasta noin 500 metrin päässä olevassa Nikkisen talossa asunut Hilpi Ijäs on kertonut:

Ammuntaa kuultiin, mutta ei tiedetty mistä oli kysymys, ei edes isä tiennyt. Vasta seuraavana aamuna Anttilan pappa kulki ohi ja kertoi meidän papalle, mitä siellä oli tapahtunut. Me lapset ja isä kuultiin, mitä papat puhuivat. Joku Forsmanni rukoili polvillaan, että hänet armahdettaisiin. Hauta oli hyvin matala, naapurin hevoset kaapivat kesällä ruumiit välillä näkyviin. Korkan veden aikana hauta jäi veden alle. Alkuun paikalla oli puuristi, sitten pystytettiin kivi. Ei siinä ollut kaikkia nimiä. Lapset ei uskaltanu mennä lähelle, ja tietä paikan ohi kulkiessa piti aina juosta.

Hautamuistomerkkiä kunnostettiin useasti 1970-
luvulla. Tässä uutinen kunnostustöistä vuonna 1970.
(Saimaan Sanomat 28.5.1970). Nyt hautamuistomerkki
näyttää viettävän "ruususen unta".

Olga Kääpä on kertonut kuulleensa tapahtumien kulun edellä mainitulta Armas Forsmanilta. Tämä oli muistellut hautojen olleen jo valmiiksi kaivettuna. Teloitettavat otettiin laivsta kolme miestä kerrallaan. Forsmanin lisäksi hänen kanssaan vietiin teloitettavaksi Väkevä-niminen mies ja joku kolmas. Forsman heittäytyi hulluksi repien tukkaansa ja vaatteitansa. Eräs ampujista, joka tunsi Forsmanin, pelasti hänet. Forsman vietiin laivan hyttiin ja lukittiin sinne. Kun kaikki oli ammuttu, haettiin Forsman hytistä ja vietiin haudan reunalle ja sanottiin: Katso nyt veljeshautaa. Forsmanin mukaan kaikki eivät olleet vielä kuolleet, mutta silti heidän päälleen luotiin multaa.

Vankien joukossa oli myös entinen kunnallislautakunnan esimies (vuosina 1907 – 1911), venäläisen sotaväen alikersantti Antti Pyymäki, jonka tehtävänä oli johtaa ammuttavat haudan partaalle. Hän joutui marsittamaan teloitettavat haudan partaalle kolmen miehen ryhmissä, kunnes tuli oma vuoro.  Pyymäki oli menettänyt rahavaikeuksien takia luottamustoimensa ja talonsa. Ehkä hän näki työväenaatteessa uuden mahdollisuuden. Pyymäki haettiin aamulla kotoansa klo seitsemän aikoihin ja ammuttiin jo saman päivän iltana Pulkkaniemessä. Häntä tuomittaessa joku esitti, että kunnalle tulee halvemmaksi jättää 11-lapsisen perheen isä henkiin. Tämä ei auttanut, vaan kuolematuomio annettiin. Pyymäki oli rukoillut vielä haudan partaalla vedoten suureen perheeseensä ja veisasi virttä, mutta turhaan. Sen sijaan Pyymäen kaksi kapinaan osallistunut poikaa säästi henkensä, mutta joutuivat Tammisaaren vankileirille.  

Hilpi Ijäksen muistelun mukaan teloitetut siunattiin joukkohautaan loppukesällä, mahdollisesti jo vuonna 1918. Paikalla oli runsaasti väkeä, etupäässä teloitettujen omaisia lapsineen. Myöhemmin kansanedustaja Jere Juutilainen osti hautapaikka-alueen ja paikalle pystytettiin muistokivi. Taipalsaaren seurakunnan kuolleiden kirjan mukaan Pulkkanimessä surmattiin 29.4.1918 yhteensä 20 henkilöä. Muistokivessä on vain seitsemän nimeä.

Taipalsaaren kenttäoikeus jatkoi Röytyn majatalossa monille kohtalokasta työtään. Pulkkaniemen jälkeen teloituspaikkana käytettiin Heikkolankangasta. Teloitettujen koteihin levisi tieto ammutuista hitaasti. Epätietoisuuden jäytäessä muutamat lesket kävivät Pulkkaniemessä varmistamassa miehensä kuoleman. Haudan kaivaminen lopetettiin, kun mullan seasta nousi esiin tutut saappaat tai housut.

Taipalsaari 1918-kirjan lopussa on luettelo Pulkkaniemessä teloitetuista taipalsaarelaisista. Tämä voittaneiden kostonvimmasta kertova luettelo on kokonaisuudessaan seuraava:

nimi	Ammatti/ yhteiskunnallinen asema	kotikylä
Matti Puustinen	läksiäinen	Kattelussaari
Antti Rautio	mäkitupalainen	”
Johannes Heikkonen	koneenhoitaja	Kurenlahti
Evert Saikko	työmies	Pakkala
Anton Innanen	”	Kurenlahti
Mikko Nisonen	mäkitupalainen	Peltoi
Evert Pönniäinen	räätäli	Kirkonkylä
Toivo Kirvesniemi	koneenkäyttäjä	Kattelussaari
Antti Pyymäki	läksiäinen	Kurenniemi
Arvid Levänen	mäkitupalainen	Haikola
Iivari Kivistö	Talollisen poika	Levänen
Taavetti Kivistö	”	”
Karl Heino	mäkitupalainen	Peltoi
Vilho Hiltunen	läksiäinen	Haikola
Robert Lehtonen	talollisen poika	Kurenlahti
Antti Kutilainen	torpparin poika	Taipale
Väinö Väkevä	läksiäinen	Pakkala
Joonas Eteläpää	mäkitupalainen	Kurhila
Antti Kuhanen	Talollisen poika	Saikkola
Kalle Törrönen	läksiäinen	Kyläniemi

Seisoessani aurinkoisena kesäpäivänä Pulkkaniemen joukkohaudalla mietin sitä suurta kärsimysten vyöryä, tuskaa ja kauhua, joka kohtasi Taipalsaarta keväällä 1918. Sotasurmat-sivuston mukaan 111 taipalsaarelaista menehtyi sisällissodan seurauksena. Se on valtava määrä pienessä maaseutukunnassa.

Mooses Putron kotimuseo Taipalsaaren Karhunpäässä

Putronniemen kesäasuntoa ympäröivät hiekkarannat

Eilisen (5.8.2017) pyöräretkeni kohteena oli inkeriläisen kulttuurihahmon Mooses Putron (1848 – 1919) kotimuseo Taipalsaaren Karhunpäässä, jonne matkaa kotipihastani kertyi 32 kilometriä. Tämä

Alunperin kauppias Viktor Abramoffin kalamajaksi rakennettu
rakennus siirtyi vuonna 1896 Mooses Putron omistukseen

entinen Putron perheen kesäasunto sijaitsee upealla paikalla Saimaaseen pistävän hiekkarantaisen niemen kärjessä. Sain siellä Helena Miettisen antamana erittäin asiantuntevan opastuksen ja kävimme myös pitkiä keskusteluja siitä, mitä elämä kahden kulttuurin ja valtakunnan rajalla on sukujemme vaiheissa merkinnyt. Inkeriläisten kohdalla se on sisältänyt järkyttäviä sukukohtaloita ja toiseuden tunnetta sekä Venäjällä/Neuvostoliitossa että Suomessa. Olivathan he vainottu ja epäluotettavana pidetty kansanosa Neuvostoliitossa ja palautusten pelossa taustansa piilottava vähemmistö sotien jälkeen Suomessa. Mooses Putron kesäasunnon säilyminen ja kotimuseon perustaminen on sitkeän ja uutteran työn tulosta. Kotiseutupyöräilijä nostaa korkealle hattua ja kiittää kaikkia teitä, jotka olette tätä työtä tehneet. Samalla toivoisin, että tätä samaa tarmokkuutta, sitkeyttä ja kotiseuturakkautta löytyisi moniin muihin historiallisiin kohteisiin täällä Etelä-Karjalassa.

Tämän työpöydän ääressä Mooses Putro lienee istunut
ja inspiroitunut hienosta näkymästä Saimaalle.

Tässä koostetta Putronniemen historiasta:

Putron perhe hankki Kesäasunnon vuonna 1896 Taipalsaaren Karhunpään kylästä, Saimaan rannalta. Tämän, Hiekkaniemessä sijaitsevan kalamajan omistaja oli lappeenrantalainen kauppias Viktor Abramoff. Alueella oli myös muita pietarinsuomalaisten hallussa olleita huviloita. Kallionimessä oli räätäli Ferdinand Åbergin 1890-luvun puolivälissä pärekattoinen, kolme huonetta käsittänyt huvila kuistteineen, jonka omistajana oli Pietarin suomalaisen tavara-aseman päällikkö Lindholm.

Putrojen ostama kesäasunto sijaitsi Ferdinand Åbergin omistamalla vuokratontilla. Vuokraoikeuden siirtosopimuksessa 1.9.1896 todetaan tontin olevan 90 syltä pitkän ja 49 syltä leveän. Maanvuokrasopimus oli perunkirjan mukaan voimassa vuoteen 1943 saakka. Vuokraoikeuden vakuudeksi tehty kiinnitys jäi uusimatta. Maapohjan omistaja ei ollut halukas enää uusimaan vuokrasopimusta, joten Putronniemeksi muuttuneen kesäasunnon säilyminen Putron perheen hallussa oli pitkään epävarmaa. Putrot saivat Putronniemen maanpohjan lopullisesti omistukseensa 1960-luvulla, jolloin sen omistaja Matti Rinne suostui myymään 3 760 neliömetrin maa-alan kesäasunnon ympäriltä.

Sisänäkymä Mooses Putron kotimuseosta

Mooses Putron kuoleman (1919) jälkeen ongelmaksi muodostuivat Putronniemen asiakirjat. Ne olivat jääneet Pietariin.  Helsingissä asunut Sulo-poika kuoli jo vuonna 1929, jonka jälkeen kesäasunto jäi Sulon vaimon Hiljan ja tyttärien Maijan, Eevan ja Hilkan omistukseen. Suvun omistuksessa Putronniemi oli vuoteen 2010 saakka, jolloin se siirtyi testamentin kautta Inkerin kulttuuriseuralle. Vuonna 2012 muodostettiin Mooses Putron muistosäätiö, joka rekisteröitiin tammikuussa 2012. Säätiötä johtaa kolmihenkinen hallitus apunaan hoitokunta. Mooses Putron muistosäätiö tekee tunnetuksi Mooses Putron musiikkia ja sävellystyötä. Lisäksi se järjestää Inkerin kulttuuria edistäviä tapahtumia ja projekteja.

Lähde:

Helena Miettinen; Mooses Putro. Mestari auran kurjesta. 2015

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Nurmelan kansakoulu

Uutinen Väkevänjärven rannalla sijainneen Toivonniemen huvilan ostosta Nurmelan kansakouluksi

Nurmelan kansakouluun haettiin opettajatarta
tällä ilmoituksella.

Tämänkertaisen blogimerkinnän aiheena on vanha kyläkoulu, joka hävisi maailmankartalta niinkin varhain kuin vuonna 1923. Lyhyt tarinani kertoo Säkkijärven Nurmelan kansakoulusta, joka sijaitsi sotien jälkeen Ylämaan kuntaan liitetyllä Säkkijärven kunnan alueella. Säkkijärven kunnassa kansakoulujen perustaminen, kuten niin monessa muussakin pitäjässä, vauhdittui vuoden 1898 kansakoulupiirien jakoasetuksen säätämisen jälkeen. Kunnan ensimmäinen kansakoulu perustettiin kirkonkylään vuonna 1881 ja 1800-luvun lopulla kunnassa oli jo yhdeksän kansakoulua. Säkkijärvi oli siis varsin edistyksellinen, verrattuna esimerkiksi vaikkapa Lemin, Savitaipaleen ja Taipalsaaren kuntiin hieman pohjoisempana. Vuonna 1900 kuntaan perustettiin kolme uutta kansakoulua, Nurmelan, Timperilän ja Häsälän koulut. Kaksi vuotta myöhemmin käynnistyivät Hujakkalan, Ihakselan ja Sirkjärven kansakoulut.

Nurmelan kansakoulupiiri, johon kuuluivat Nurmelan lisäksi Väkevän ja Salajärven kylät, hankki koulutalokseen maanmittausinsinööri Konstantin Järnefeltin rakentaman Toivonniemen huvilan Väkevänjärven rannalta. Konstantin Järnefelt oli ostanut Toivonniemen tontin paikalliselta isännältä Matti Nurmelalta. Nurmela, Väkevä ja Salajärvi olivat kuuluneet aikaisemmin Kolholan kansakoulun alueeseen, ja Nurmelan koulupiirin perustaminen ja oman koulurakennuksen hankinta sille aiheutti taloudellisten vastuiden ja erimielisyyksien selvittämistä, jota varten molempien koulupiirien alueelta valittiin "jakomiehet".

Nurmelan kansakoulun opettajaksi valittiin Anna Mannstén

Toivonniemen huvila siirtyi Järnefeltiltä koulun omistukseen marraskuussa 1899. Kauppahinta oli  4000 markkaa. Koulun toiminta käynnistyi syksyllä (1.10) 1900 ja oppilaita oli ensimmäisenä kouluvuonna yhteensä 34. Heistä 22 oli poikia ja 12 tyttöjä. Koulun opettajaksi valittiin Anna Katariina Mannstén (myöhemmin Maininki), joka toimikin opettajana koko koulun toiminta-ajan. Palkkaa oli luvassa 200 markkaa vuodessa, ilmainen kolmen huoneen ja keittiön asunto, lämpö ja valo, puolet koulun sisäänkirjoitusmaksuista, hehtaari viljeltyä maata, kesälaidun yhdelle lehmälle sekä 2000 kiloa heinää. Koulutyö Toivonniemellä jatkui vuoteen 1923 saakka. Koulurakennuksessa tehtiin korjaustöitä ainakin vuonna 1905, koska tuolta vuodelta löytyy urakkatarjouspyyntö korjaustöistä.

Koulupiirin ilmoituksia Säkkijärven Sanomissa

Vuoden 1920 marraskuussa valitsi Säkkijärven kunnanvaltuusto viisimiehisen toimikunnan etsimään Nurmelan koulupiirille uutta tonttia. Syy, miksi Toivonniemen koulurakennuksesta haluttiin luopua, ei ole allekirjoittaneen tiedossa. Edellä mainittuun toimikuntaan valittiin Matti Nurmi, Antti Seppä ja Antti Väkevä koulupiirin edustajina sekä opettajat Jalmari Teräs ja A. B. Huovila. Valtuusto päätti 25.6.1921 ostaa tontin Salajärveltä Aleksander Hämäläiseltä. Uusi koulurakennus nousi Salajärven Haaralaan vuonna 1923. Koska piirin koulu tuli nyt sijaitsemaan Salajärven kylässä, muutettiin koulun nimi Salajärven kouluksi ja ja samalla vaihtui myös koulupiirin nimi. Uudelle koululle siirryttiin 16.11.1923. Toivonniemen 23 vuotta kansakouluna toiminut rakennus siirtyi takaisin Nurmelan suvun haltuun kunnan myytyä sen Yrjö Nurmelalle. Nurmelan kansakoulu oli ollut yksiopettajainen koulu, jossa ennen varsinaisen koulun alkua oli pidetty valmistavaa, eli niin sanottua pikkulasten koulua. Uuden kaksikerroksisen koulun valmistuttua astui oppivelvollisuus täydellisenä voimaan koulupiirissä. Nyt käynnistyi myös kaksiluokkainen alakoulu ja tätä varten perustettiin toinen opettajan virka. Alakoulu aloitti toimintansa 1.10.1924. Samana syksynä käynnistettiin myös jatkokoulu.

Nurmelan ensimmäinen opettaja Anna Maininki jäi eläkkeelle vuonna 1923.  Viimeisenä talvisotaa edeltävänä kouluvuonna 1938 - 1939 Salajärven koulussa oli 92 oppilasta. Heistä  alakansakoulussa opiskeli 22, yläkansakoulussa 52 ja jatkokoulussa 18. Alakansakoulussa opetusta antoi Lyyli Forström ja yläkansakoulussa sekä jatkokoulussa Joonas Ilmonen sekä Elsa Reenmaa. 

Toivonniemen rakennuksen kohtaloksi muodostui jatkosota, jonka alkuvaiheessa rakennus paloi kylän lähes kaikkien muiden talojen kanssa. Salajärvelle rakennettu uusi koulurakennus jäi noin puolen kilometrin päähän vuoden 1940 rajasta, mutta sen väärälle puolelle. Myös Salajärven koululle muodostui jatkosodan alku kohtalokkaaksi ja ja rakennus paloi. Vuosina 1942 - 1944 koulu toimi Salajärvellä Uutelan tuvassa. Lukuvuonna 1942 - 1943 koulussa oli 74 oppilasta ja seuravana vuonna heitä oli 76. Opettajina olivat Lyyli Forström yläkansakoulussa ja Bertta Iivonen alakansakoulussa.

Lähteet:
Lappeenrannan kaupunginarkisto. Väkevälän kansakoulun arkisto Dc:1. Tilastot.
Esko Gåsman: Talojen tarinoita. 2008.
Antti Seppä & Minna Vilhunen: Kankaisiista Korvenrantaan. Nurmela ja Väkevälä sekä kadotettu Salajärvi. 2003.
Väinö Seppä: Säkkijärvi kautta aikojen. 1952.
Säkkijärven Sanomat 1899 - 1905.