Kun uudisasukkaaksi Amerikkaan muuttaneen suurperheen isä kuoli kaivo-onnettomuudessa

Woodlandin hautausmaa New York Millsissa, jonne tarinassa mainittu Jaako Hepokoski on haudattu

Olen tähän mennessä poiminut blogiini runsaasti juttuja vuosina 1879 - 1894 Kuparisaarella Michiganissa ilmestyneestä Amerikan Suomalaisesta Lehdestä. Päivästä toiseen löytyy näköjään yhä uusia, mielenkiintoisia juttuja. Tänä aamuna, käydessäni läpi vuoden 1882 vuosikertaa, silmiini sattui oheiset traagiset uutiset. Siinä New York Millsin seudulla Minnesotassa asuneen perheen lapsen menehtymisestä tulipalossa sekä ison perheen isän kuolemasta hänen pudottuaan kaivoon. Tuon aikakauden lehdet ovat täynnä uutisia traagisista onnettomuuksista, joita sattui varsinkin kaivoksissa, mutta usein myös maatiloilla, metsätöissä ja kotiaskareissa.Työturvallisuudesta ei tuolloin paljon välitetty ja loukkaantuneiden hoito oli lähes olematonta, mikä johti usein uhrin kuolemaan. Tässä uutisessa minun huomioni herätti Jaako Hepokosken useat avioliitot ja lasten suuri määrä.

Ensimmäisen siirtolaispolven perheissä lapsiluku oli usein suuri, usein tilanne oli sama myös seuraavassakin polvessa. Tämän jälkeen suomalaisten siirtolaisten lapsiluku lienee ollut samaa tasoa kuin muunkin paikallisen väestön. Suurperheet eivät suinkaan ole harvinaisuus amerikasuomalaisten keskuudessa tänäkään päivänä. Olen tavannut aikaisemmilla amerikanmatkoillani parikin kertaa Minnesotassa nyt jo edesmenneen avioparin, jolla oli kahdeksantoista lasta. Kuulin tarinoita kahdesta muustakin perheestä joissa lapsiluku oli yhtä suuri, toinen näistä oli edesmennyt, toisessa perheessä molemmat vanhemmat olivat edelleen elossa. Kaikkia näitä tapauksia yhdistää uskonnollinen tausta, joka on lestadiolaisuus tai apostolisluterilaisuus, kuten sitä Amerikassa useimmiten nimitetään. Ilmeisesti artikkelissa mainittu Hepokosken perhekin kuului paikalliseen apostolisluterilaiseen seurakuntaan. Suomessa tiettävästi suurin määrä lapsia samassa perheessä on ollut taivakoskelaisella Tynin perheellä, jossa on ollut 24 lasta. Perheestä on tehty lukuisa määrä lehtiartikkeleita, tv- ja radiodokumentteja. Myös Tynin tapauksessa taustalla löytyy sama uskonvakaumus.

Amerikan Suomalainen Lehti 13.1.1882

Kirjeitä

New York Mills, tammik 16 p. 1882

Tässä annan tietää yleisölle tämän paikkakunnan tapahtumista. Viime joulukuun 30 p. oli jätetty Hendrik Niskan talossa lapset huoneeseen, jolloin luultavasti palikka lensi uunista lapseen sillä seurauksella, että vaatteet syttyivät palamaan, ja ennen kuin äiti ennätti huoneeseen, niin lapsi paloi niin pahaksi, että kuoli jo vuorokauden perästä.

Toinen tapaus tapahtui t.k. 3:na päivänä. Kun Matti Bimperi (Bimberg) ja Jaako Hepokoski kaivoivat kaivoa, niin Hepokoski putoisi kaivoon sillä seurauksella, että kun hän otettiin ylös, niin hänellä ei ollut enää puhetta ja 12 tiiman perästä kuoli. Hän oli kotoisin Iin pitäjästä ja oli ollut avioliitossa neljän aviokumppanin kanssa, joista ensimmäinen teki hänelle 7 lasta, toinen viisi lasta, kolmas 10 lasta ja neljäs, joka vielä luultavasti on elossa, on tehnyt 2 lasta, joka täten ilmoitetaan hänen omaisillensa ja tuttavillensa, sekä Amerikassa että Suomessa.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ps. Yritin jäljittää, kuka tämä Jaakko Hepokoski oikein oli. New

Jaako Hepokosken hautakivi Woodlandin hautausmaalla

York Millsin paikallishistoria,  New York Mills Minnesota Centennial (1984), tuntee Jacob Hepokosken, joka oli syntynyt 29.9.1846 Suomessa ja muuttanut vuonna 1882 Otto Towshipiin New York Millsissä. Hän avioitui kahdesti ja sai yhteensä 14 lasta. Tämä Jacob Hepokoski kuoli vasta 23.6.1935. Samat tiedot löytyvät myös Siirtokansan  Kalenterista vuodelta 1936. Siinä todetaan Jacob Hepokosken saapuneen Amerikkaan vasta heinäkuussa 1882, joten tämä kaivoon pudonnut ja sen seurauksena menehtynyt Jaako on eri henkilö. Iin kirkonkirjat vahvistavat Jacob Hepokosken syntyneen Iin Tannilan kylässä 29.9.1846 Jacob ja Greta Hepokosken perheeseen. Iin kirkonkirjat vuosilta 1870 - 1879, sivu 418,  kertovat, että Iin Tannilan kylän tilalla Hepokoski 10 asui Jakob Henrikinpoika Koppelo/Hepokoski, joka oli syntynyt 23.6.1823. Samaisen kirkokonkirjan sivun mukaan Jakob Koppelo/Hepokoski oli kolmatta kertaa naimisissa, ja yksi hänen lapsistaan oli kuollut 13.10.1881 Pohjois-Amerikassa. New York Millsin paikallishistoriassa ja Siirtokansan Kalenterissa mainittu Jacob Hepokoski löytyy myös samalta kirkokirjan lehdeltä ja on siis vuonna 1823 syntyneen Jacob Hepokosken poika. Oletankin tuon kaivo-onnettomuudessa kuolleen Jacob Hepokosken ja Iissa asuneeen, vuonna 1823 syntyneen Jakob Hepokosken olevan yksi ja sama henkilö. Vanhempi Jacob Hepokoski on käynyt Iissä ehtoollisella vielä 25.3.1879, joten sitä ennen hän ei ainakaan ollut saapunut Amerikkaan.  Lopullinen vahvistsu Jaako Hepokosken henkilöllisyydestä löytyy Woodlandin hautausmaalta New York Millsissa. Siellä on hänen hautakivensä, jossa syntymävuodeksi on hakattu 1823 ja kuolinvuodeksi 1882. Tuliko nuorempi Jakob Hepokoski kesällä 1882 Amerikkaan saatuaan tiedon isänsä kuolemasta ja ottamaan vastuun isänsä jättämästä uudistasutustilasta? Juuri uusiin ja vieraisiin olosuhteisin uudisasukkaaksi muuttaneelle perheelle isän kuolema olisi ollut täydellinen katastrofi, ellei tilalle olis löytynyt jatkajaa. ja

 

Juhana Kokon Kölliskö - ensimmäinen kaunokirjallinen teos, jossa kuvattiin lestadiolaisuutta

Kirjailija Juhana Kokko

Vuonna 1886 painettiin Oulun Uudessa Kirjapainossa, Werner Söderströmin kustantamana, tiettävästi ensimmäinen lestadiolaisuutta kuvaava romaani. Kirjan kirjoittaja oli  liminkalaissyntyinen Juhana Kokko (1856 - 1926). Kirja herätti laajasti huomiota, sillä lestadiolaisuus oli 1880-luvulla voimakkaassa kasvu- ja leviämisvaiheessa ja esillä jatkuvasti lehtiuutisissa. Kirjasta lehdissä annetut arviot vaihtelivat ja sekä kirjasta että siitä tehdyistä arvioista syntyi reipasta polemiikkia. Joissakin arvosteluissa pääasiaksi muodostui "hihhulilaisuuden" arvostelu, eikä itse kirjan esittely ja arviointi.

Seuraavassa esittelen ensin kirjailijan. Sen jälkeen teen yhteenvedon hänen itsensä kirjoittamasta artikkelista kirjan synnystä. Lopuksi kokoan kirjasta oman arvioni ja vertailen nykylestadiolaisuutta kirjassa kuvattuun.

Kirjailija Juhana Kokko

Juhana Kokossa heräsi jo nuorena kova lukuhalu ja tiedonjano. Hän kävi kansakoulun, joka jo silloin oli perustettu Limingan edistysmieliseen pitäjään. Sieltä Kokko pääsi Ouluun ”mamselli” Berghin yksityiseen kouluun, ”mamsellikouluun”, jota kävi viisi vuotta.Sittemmin Juhana haki Jyväskylän seminaariin, josta sai päästötodistuksen vuonna 1878. Opettajaksi hän pääsi ensin Karjalaan Kiteelle, josta sitten siirtyi Pohjanmaalle Ylivieskaan ja vuonna 1881 Iihin, mistä hän lopuksi muutti vuonna 1897 Oulunsuun kansakouluun. Oulunsuussa hän toimi opettaja aina vuoteen 1923 saakka.  

Iissä asuessaan hän hoiti muutamia vuosia opettajantoimensa ohella postitoimistoa ja oli lisäksi perustamassa nuorisoseuraa, säästöpankkia, osuuskauppaa ja myös kunnankirjastoa. Sekä Iissä että Oulunsuussa hän oli monissa kunnan luottamustoimissa, muun muassa Oulujoen kunnankirjurina 1901 - 1908 sekä kuntakokouksen esimiehenä. Toimipa hän vuoden 1908 vaalien aikana nuorsuomalaisten puolueen puoluesihteerinäkin. Tämä moneen asiaan ehtivä mies hoiti tuon kaiken lisäksi vielä omaa maatilaansa vuosina 1884 - 1916. 

Kokko käytti kirjailijanimeä ”Kyösti” ja kirjoitti teoksensa 1800-luvun lopun realismin hengessä. Kirjoja oli yhteensä kolme. Nyt esiteltävä esikoisteos Kölliskö ilmestyi vuonna 1886. Kokko aloitti teoksen kirjoittamisen Limingassa ja valmisti sen loppuun Iissä. Kölliskö oli kuvaus kirkollisuuden ja lestadiolaisuuden kohtaamisesta rahvaan parissa. Kokon seuraava kirja  Räisäspoika ilmestyi vuonna 1888. Teos kuvasi köyhyyden lieveilmiöitä sekä pohti yhteiskunnallisten taustatekijöiden vaikutusta aikakauden maaseuturikollisuuteen. Juhana Kokon kolmas teos ilmestyi vuonna 1891. Kirja Kruunun metsissä kuvailee kruununtorpparien alistettua asemaa. Teos sai heti ilmestymisvuotenaan Kansanvalistusseuran palkinnon Kuopion laulujuhlilla. Juhana Kokon kaunokirjalliseen tuotantoon kuului myös novelleja ja lukuisia kirjoituksia maalaismaisemista, joita julkaistiin sanoma- ja aikakauslehdissä. Hän kirjoitti myös kunnalliselämää, kansakoulua ja maalaiselämää käsitteleviä asiatekstejä Louhi-, Päivälehti-, Kaiku- ja Kaleva-lehtiin. 

Laatokka-lehdessä (18B, 3.5.1887) olleen arvostelun loppuosa:
Kölliskö ansaitsee lukemista näissä Karjalan tienoissa erittäin sen vuoksi, että täällä löytyy seutuja, joissa hihhulilaisuus on jalansijaa voittanut. Mitään uskonopillista esitystä kirja hihhulilaisuudesta tosin ei anna, vaan vilkkaan ja puhtaan kertomuksen muodossa saa lukija sangen täydellisen käsityksen sekä hihhulilaisuuden opista, että heidän muistakin uskonnollisista omituisuuksistaan.

Kirjailijan kertomus teoksen synnystä

Juhana Kokko on kertonut kirjassa Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia (Otava 1916), miksi hän otti ensimmäisen kirjanssa teemaksi lestadiolaisuuden. Tässä otteita hänen kirjoituksestaan:.

25 vuoden ikäisenä tulin opettajaksi Iihin. Siellä tutustuin aluksi rovasti J. Fr. Thauvonin perheeseen. Tuo hienosti sivistynyt perhe osoitti minulle aivan erikoista vieraanvaraisuutta. Ja kun perheen jäsenissä asui sama isänmaallinen tunne ja kansan valistusihanne mikä minussakin, niin kotiuduin aluksi Iin pappilassa hyvin. Erittäin ihailin perheen ihanteellista, valistunutta äitiä ja sen toimeliasta, tarmokasta ja henkevää vanhinta tytärtä, Sallyä.

Muutamien viikkojen kuluttua laskeusi kumminkin välillemme syvä, meidät iäti eroittava kuilu. Thauvonin perheen kaikki jäsenet olivat »uskovaisia» (læstadiolaisia), eivätkä he voineet muuta toivoa, kuin että minäkin kerran semmoiseksi tulisin. Kuitenkin olivat he siihen määrään valistuneita ja hienotunteisia, etteivät minun suhteeni mihinkään käännytystemppuihin ryhtyneet.

Tästä huolimatta oli læstadiolaisten Jumala siihen määrään toinen, kuin se Jumala, jonka minä olin lapsuudesta saakka omistanut, ettei minulle muuta keinoa jäänyt, kuin hiljalleen vetäytyä pois perheen seurustelupiiristä.

Ristiriita Juhana Kokon omakseen kokeman uskonnollisuuden ja yhä laajemman kannatuksen saavan lestadiolaisuuden välillä kasvoi vähitellen yhä suuremmaksi. Ärtymyksen aiheeksi nousi lestadiolaisten käännytysinto, jota kohdistettiin varsinkin heidän lastensa opettajaan eli kirjailijaan:

Olihan aivan luonnollista, että he juuri minut – lasten opettajan ja tulevan polven kasvattajan – yrittivät saada joukkoonsa temmatuksi... Minuun, jonka suhde Jumalaan oli niin ujo ja arka, etten siitä ollut koskaan, en edes elämänkokemuksista rikkaalle äidilleni rohjennut kertoa, minuun teki tuo käännytyskiihkoilijain epähieno tunkeileminen suorastaan inhottavan vaikutuksen.

Tämän jälkeen Kokko tuo kirjoituksessaan esille lestadiolaisuuden hyviä puolia, palaten kuitenkin edellä mainittuun ärsyyntymisen syyhyn:

Tämä seikka ei vielä semmoisenaan olisi kyennyt Köllisköä ilmoille saamaan, sillä olihan læstadiolaisuudessa paljon hyvääkin. Juoppouteen ja muihinkin törkeisiin paheihin vajonneiden ihmisten pelastamisessa olivat he suorastaan mestareita, kuten Naurismaan Aapon vaikutus juopposairaaseen Simoon elävästi osoittaa. Ja sen lisäksi oli læstadiolaisissa – kuten muissakin uskonnollisissa liikkeissä – suuri joukko nöyriä ja hiljaisia autuuden etsijöitä, jotka esim. kouluuni lähettivät parhaita oppilaita, ja joiden kanssa sitä tietä tulin hyvinkin läheiseen ystävyyteen.

Mutta heissä oli toinen, vieläkin sietämättömämpi piirre, ja se piirre oli heille kaikille – vieläpä valistuneimmillekin – yhteinen. Se oli tuo kaikkiakin uskonnollisia liikkeitä kalvava suvaitsemattomuus.

Kokon arvostelua saa osakseen myös lestadiolaisten kyvyttömyys kohdata kritiikkiä:

Ja jos tuollainen henkilö rohkeni vielä huomauttaa læstadiolaisille heidän omista helmasynneistään tai uskonopillisista erehdyksistään, niin silloin oli hän iäisen tuomion alaiseksi joutunut.

Kirjoituksensa lopussa Kokko nostaa esille lestadiolaisten langettaman tuomion eritavoin uskovien päälle. Tämä häntä ärsyttänyt piirre sai kirjailijan antamaan lopullisen silauksen romaaninsa sisällölle:

Ja tuota toisinajattelevien uskovaisten lakkaamatonta tuomitsemista, joka alemmilla asteilla olevien ihmisten huulilla muuttui usein suoranaiseksi parjaukseksi, sitä jouduin vuosikausiksi sivulta katsojana näkemään ja kuulemaan. Ja kun tuollaisen tuomion alaisiksi joutuneet uskovaiset olivat paikkakunnan parhaita ja luotettavimpia ihmisiä, niin loukkasi se arkaa oikeudentuntoani niin kipeästi, että siitä saivat Kölliskön loppuosan synnytystuskat alkunsa, eivätkä ne ennen laanneet, ennenkuin Kölliskö oli ilmoille saatu.

Viipurilainen Ilmarinen (34, 24.3.1887) lopetti kirja-arvostelunsa näin:
Mutta nuo hihhulilaisten kanssa Tapanin y.m. väitökset sekä käännyttämispuuhat ovat niin todenmukaisia ja hauskoja että niitä lukee mieltymyksellä jokainen. Tekijän kunniaksi täytyy tunnustaa, että hän on ainettansa käsitellyt aivan puolueettomasti, antaen esiytyä syyt hihhulilaisuuden syntyyn olleena kirkon piirissä itsessään, koska siinä aseusi hengellinen tyhjyys, jota kohta oli valmiina korvaamaan tuommoinen väkevä eksytyksen henki, josta kirjan loppupuoli niin laveasti kertoilee.

Arvio kirjasta lähes 130 vuotta sen ilmestymisen jälkeen

Romaaniksi kirjan on lyhyt, novelliksi liian pitkä. Sivuja siinä on vain 60. Tartuin kirjaan lievän ennakkoluulon vallassa, sillä ajattelin etukäteen sekä kielen että kirjassa esitettyjen kuvausten olevan vanhahtavan yleviä ja pateettisia.  Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten rikasta kieltä kirjassa oli. Jos vertaa teoksessa kuvattua lestadiolaisuutta tuon aikakauden muihin kirjallisiin lähteisiin, voi todeta kirjailijan onnistuneen hyvin. Tämän selittää kirjan alkulehdeltä löytyvä teksti:

Ne tämän kirjasen osat, jotka koskevat "villiläisyyteen" kuuluvien henkilöiden opetuksia, saavat todistuksensa seuraavista lähteistä: "Kristillinen Kuukauslehti" v. 1883-1886, muutamat piispan käräjillä pidetyt pöytäkirjat, luotettavain henkilöiden kuin myös kirjoittajan korvakuulo ja silmänäkö.

Kirja kertoo varakkaan pohjalaisen talon viidestä pojasta, heidän vanhemmistaan ja naapureistaan. Kertomukseen sisältyy, kuten moneen muuhunkin hyvään tarinaan, pitkään täyttymättömänä olleen   rakkauden onnellinen loppu. Kertojana on perheen nuorin poika, kirjan alussa 19-vuotias Kyösti. Kuvaus ajoittuu 1860-luvulta 1880-luvulle. Aikakauteen mahtuvat nälkävuodet ja lestadiolaisuuden vyöry seudulle. Samalla se on kuvaus ilmeisen herännäishenkisen Kölliskön eli edellämainitun talon veljessarjan vanhimman  Tapanin sekä seudulle lestadiolaisuuden tuoneen Naurismaan Aapon hengellisestä sodasta. Se kertoo myös uuden uskon tuomista väittelyistä ja riidoista ja sukujen jakautumisesta eri uskonnollisiin leireihin.

Kirjan päähenkilön, jo valmiiksi vakavahenkisen Kölliskön henkisen kriisin aiheuttaa hänen nuoremman veljensä Mikon kuolema. Vuosia kestäneestä kriisistä hän selviää lopulta hengellisen kirjallisuuden, sisäisen tutkiskelun ja heräämisen kautta. Sen sijaan Naurismaan Aappo, joka oli seudulle tunnettu sekä siivottomasta ja ilkeästä kielestään, myös juoppoudesta, löytää toisen väylän hengellisyydelleen.  Oltuaan kolme vuotta pohjoisessa, hän palaa kotiseudulleen täysin muuttuneena. Aappon tulosta kertoo Kölliskö kirjeessään veljelleen Kyöstille seuraavasti:

Tiedäthän, että Kaurismaan Aappo on nyt kolmisen vuotta ollut Pohjassa päin. Sieltä tuli hän keväällä tänne, mutta kokonaan muuttuneena. Sen sijaan, että hänellä ennen oli joku rivo lause joka paikkaan, on hänellä nyt joku tuomitseva Raamatun lause jokaiselle valmiina. Hän pitää myös sanan selityksiä joka pyhä ja usein viikollaki, joihin ihmisiä tulvaa hyvin runsaasti.

Aappo ja muut lestadiolaiset joutuvat heti pilkan ja ivan kohteiksi. Kölliskö nousee aluksi puolustamaan Aappoa ja lestadiolaisuutta. Hän antaa Aappon pitää sananselityksiä kotonaan. Pian heidän välilleen nousee kuitenkin erimielisyyksiä:

Mutta kun rupesin vastustamaan sitä tapaa, jolla hän, etenki saarnansa lopussa, kehoitti ihmisparkoja luettelemaan hänelle syntejään ja ottamaan niistä häneltä synnin päästön, niin silloin syntyi meillä riita. Hän tuomitsi minua, ei sanonut minun saaneen Pyhää Henkeä, eikä siis ymmärtävän Jumalan valtakunnan asioissa mitään. Huomautin, että hän itseki oli tunnustanut Jesuksen sydämessäni olevan. Siitä raivostui hän kokonaan ja kaikki hänen lahkoonsa jo menneet akat alkoivat puhua yhtä aikaa. Sain kuulla, että jokainen, joka ei tällaisen ripin kautta tule lammashuoneesen, on varas ja ryöväri ja koska en minäkään ole tuollaisen ripin kautta tunnustanut itseäni seurakuntaan s.o. heidän joukkoonsa, olen semmoinen.

Kirjan sivulla 28 kuvaus, joka tuo mieleen tänäkin päivänä lestadiolaisuutta ajoittain vaivaavan kaksoisviestinnän. Omissa seuratilaisuuksissa saarnataan selkeästi ulosrajaavammin ja jyrkemmin kuin sitten keskusteluissa ulkopuolisten kanssa:

"Minua kummastuttaa saada kuulla puhuttavan elävästä Jumalan sanasta", sanoi paikalle saapuen Kölliskö, joka avoimesta ikkunasta oli kuullut koko keskustelun Aapon ja minun välillä, "vastaa minulle suoraan, onko kuolluttaki Jumalan sanaa? — —

"Vastaa!" sanoi hän Aappoon kääntyen.

"Puustavi kuollettaa, mutta henki tekee eläväksi".

"Mitä sinä tuolla puustavilla ymmärrät? — — Kirjoitettua sanaako?"

"Sekä nykyisten kristittyin että historian kokemus osoittaa, että äänellisesti saarnattu sana vaikuttaa kirjoitettua sanaa enemmän sekä herätykseksi että uskoon saattamiseksi".

"Siihenkö se puhe elävästä ja kuolleesta Jumalan sanasta nyt supistuuki; mutta miksi et puhu minulle yhtä suoraan, kuin muilleki, miksi et opeta minulleki, kuten muilleki, että Raamatun lukeminen on turhaa puuhaa sille, joka uskoon ei vielä ole tullut".

"Milloin olen niin opettanut? — Ne ovat valehdelleet, jotka niin ovat sanoneet".

"Ohoh, jopa nyt kiveen iskit! Eikös Leenaki ollut tässä yhtenä iltana siinä kun Aappo oli Järvimaan takalolla sitä meidän talon väen päähän pannut?"

"Minua kummastuttaa, että Aappo viitsii sitä valheeksi väittääkään", sanoi Leena kauhtuen.

"Niin, minä tarkoitin silloin sitä, ettei uskoton ihminen voi lukiessaan eroittaa lakia evankeliumista, ennenkuin evankeliumi uskon saarnassa hänelle laista eroitettuna annetaan ja sovitetaan. Selkeäähän on, että niin kauvan kuin evankeliumin matkaan laki sekoitetaan, ei se ikinä kenellekään uskoa tuo, koska laki et ole pantu eläväksi tekemään".

Teoksen seurakuvauksessa, kuten muissakin aikalaislähteissä, kerrotaan miten "Uskovaiset" menivät seurapirtin perälle, kun taas "uskottomat" jäivät oven luo seisoskelemaan. Seuravierailta "uskovaiset" kyselivät "Onko Jeesus sydämessä"?  Lisäksi kerrotaan, miten lestadiolaiset tervehtivät toisiaan "Jumalan terveiks", samalla toisiaan halaten. Halaaminen olikin pitkään lestadiolaisuskovia yhdistävä tervehtimistapa samalla tavalla kuin "Jumalan terveet".

Yksi dramaattisimpia kuvauksia kirjassa on Kölliskön veljen Simon alkoholisoituminen ja juoppohulluus. Tien juoppoudesta raittiuteen hänelle opastaa toinen juoppo, mut nyt entinen, eli saarnaaja Aappo Naurismaa. Hänet oli alkoholismista pelastanut lestadiolainen usko ja samaa lääkettä hän tarjoaa Simolle. Pitkällisen taistelun jälkeen Simo pääsee Aappon avulla irti viinasta. Lopulta hän liittyy myös paikalliseen lestadiolaisseurakuntaan. Tässä kuvaus siitä:

Ovi aukeni ja Simo säpsähti. Hän koetti pyyhkiä vetisiä silmiään, mutta ei ehtinyt ennen kuin Aappo oli jo sisällä.

"Turhaa on sinun salata minulta sisällistä hätääsi. Minä sen kyllä tiedän, vaikka en sitä ole ollut huomaavinani, olen vaan antanut Pyhän Hengen jatkaa alkavaa työtänsä, sillä Hän se on, joka sinussa työtä tekee".

"Minä olen viheliäisin ihminen maailmassa".

"Tee siis pikainen parannus, jos et tahdo tulla mauttomana suolana tallatuksi ihmisten jaloilla", sanoi Aappo.

"Kuinka voisin tulla paremmaksi?" kysyi Simo.

"Uskon kautta, usko ainoastaan syntisi anteeksi, niin tulet elävään seurakuntaan jäseneksi".

"Kuinka voin uskoa?" kysyi Simo.

"Elävä usko sytytetään sydämeen Herran Jeesuksen veren omistamisessa evankeliumin saarnan kautta, kun tämä Pyhän Hengen voima seurakunnassa korvaan ja sydämeen kuuluu: syntisi ovat anteeksi annetut, Tässä tulevat Jumalan lapset portista kaupunkiin sisälle ja saavat tuntea armoa Karitsan ja Siionin suloisuudesta", sanoi Aappo.

Simo heittäysi Aapon kaulaan ja sanoi: "Oi, rakas veli, johda minutkin tästä portista sisään; anna minulle minun syntini anteeksi, minun ei tarvitse sinulle mitään tunnustaa; sinä tiedät mikä viheliäinen synnin orja olen". — Suuret ja viljavat vedet vierivät hänen poskiansa alas ja hän katsoi Aappoa niin rukoilevasti.

"Jeesuksen nimessä ja veressä annan minä sinulle sinun syntisi anteeksi", sanoi Aappo.

"Voinko olla nyt turvattu?" kysyi Simo tyyntyen.

"Usko vaan vahvasti syntisi anteeksi ja sinä voit olla turvattu, mutta sinun täytyy tulla Herran seurakuntaan ja tunnustaa siellä syntisi, sillä siellä Pyhän Hengen voimalla kaadetaan ja ammennetaan sydämeesi taivaan tulta Jeesuksen veren voimalla ja kaikkein syntein anteeksi antamisella, että lamppusi aina kirkkaammin palamaan syttyisi", sanoi Aappo.

Nämä sanat rauhoittivat Simoa suuresti ja hän meniki seuraavana pyhänä "kristittyin seuroihin", tunnusti syntinsä ja anoi "kristityiltä" synnin päästöä. Se palava rakkaus, jolla nuo villiläisiksi nimitetyt henkilöt ottivat hänet seurakuntaansa julistamalla hänelle synnin päästön, virvoitti hänen kovin lannistunutta mieltään niin, ettei hän voinut olla ilosta itkemättä. Hän, joka oli ollut kaikkein huonoin, kaikkein alhaisin, alhaisinta luontokappalettaki viheliäisempi, kaikkien ylön katsoma, kaikkien inho ja kammo, ja omissa silmissäänki aivan auttamattomasti langennut; hän tapasi nyt satoja, jotka kerran olivat olleet samanlaisia ja kumminki saaneet rauhan sieluunsa ja tulleet totuuden tunnustajiksi.

Nämä samat onnettomat olivat nyt kunnon ihmisiä ja vielä parempiaki, sillä olivathan he oikein ymmärtäneet mikä rakkaus on, sen huomasi hän selvään siitä hellyydestä ja palvelevaisuudesta, jota nämä hänelle osottivat. Nyt ymmärsi hänki, että Kristus on lain loppu jokaiselle uskovaiselle autuudeksi. Hän ymmärsi tästä selvään, ettei Mooseksen laki enään kuulu hänelle, vaan Kristuksen laki, joka on rakkaus."

Tämän jälkeen Simo koki velvollisuudekseen keskustella omasta muutoksestaan muiden ja ennen kaikkea omaistensa kanssa. Päämääränä oli saada myös heidät liittymään uskonyhteisöön:

"Ah, jospa teki yhtyisitte Herran laumaan ja yksinkertaisesti uskoisitte syntinne anteeksi, sillä ei ole muuta kuin yksi lammashuone ja yksi verinen ovi, josta kaikkien on sisälle mentävä. Tulkaa siis ja ottakaa synnin päästö seurakunnalta ja yhtykää Herran laumaan".

Kirjan lopussa on kuvaus Simon häissä pidetyistä seuroista, jossa Aappo Naurismaa pitää pari tuntia kestävän saarnan. Sen lopussa Aappo kuvaa, miten ja ketkä pääsevät Kristuksen seurakunnan jäseniksi ja ketkä ovat sen ulkopuolella näin:

"Verinen ovi Jesus on se, että Jesus Kristus saarnataan ristiin naulittuna sovintouhrina syntisten edestä? Ne, joiden sydämeen tämä koskee ja käy, tarvitsevat saada synnit anteeksi seurakunnassa Jesuksen veressä ja niin uskoa. He ovat lammashuoneeseen sisälle tulleet. Mutta ne, jotka eivät ole tästä ovesta sisälle tulleet, ovat ulos jääneet ja kutsutaan Jumalan sanassa koiriksi, velhoiksi, huorintekijöiksi, epäjumalan palvelijoiksi, valheen rakastajoiksi ja tekijöiksi, olkootpa sitten omasta mielestään kuinka hurskaita hyvänsä ja maailman silmissä miten jumalisia tahansa…"

Aappon saarna päättyy rikkailla kielikuvilla kirjottuun huipennukseen, joka saa sanankuulijat, Simon heidän joukossaan, yhtymään ns. liikutuksiin:

"Laula neitsy Siijonin tytär hosiannaa ja hallelujaa Jumalan auringon alla. — Me tiedämme, että meidän ilomme ja voittovirtemme, laulumme ja hyppymme se on, joka perkeleelle joukkoinensa pahimman korvapiston ja sappitaudin antaa. Mutta syttyköön sitä kiivaammin Karitsan tuli palamaan ja Jumalan voittotorvet soimaan ja taivaan kellot kuulumaan neljällä ilman suunnalla. Kiitos ja ylistys ja hallelujaa Karitsalle, että Herra ijankaikkinen Jumala on valtakunnan omistanut, jossa syntiset miehet ja vaimot Jumalan kanteleita ijäisesti soittaa saavat. Vastoin kaikkia päällekantajoitamme tahdomme huutaa avoimella suilla: hallelujaa, hallelujaa Jumalalle ja Karitsalle! Amen."

Nämät kiihoittavat sanat vaikuttivat Simon heikontuneesen hermostoon hurmaavalla tavalla. Hänen sielullinen tunne-elämänsä kiihtyi luonnottomaan riemuhurmaukseen.

Hih, huh; hih, huh; hih, huh! alkoi hän kiljahdella, käsillään haparoiden ympäriinsä.

Kirja päättyy lohduttavaan ennustukseen:

"Yhden asian minä vaan varmasti tiedän", sanoi kiertokoulunopettaja.

"Ja mikä se on?" kysyivät Aappo ja Kölliskö yhtäaikaa.

"Että mitä tässäki liikkeessä Jumalasta on, se pysyy; ja mitä siinä on ihmisistä, se kyllä aikaa voittaen tyhjään raukeaa", sanoi hän ja pyyhkäsi vesikarpalon silmistään."

Kirjaa lukiessani pohdin koko ajan, mikä kuvatussa lestadiolaisuudessa ja nykyisessä versioissa siitä on yhteistä, ja mikä on muuttunut. Kirjassa minua hämmästytti, ettei siitä löytynyt mitään viittausta lestadiolaisten asketismiin, en minkäänlaisiin pukeutumis- ja tapakulttuurinormeihin. Ainoa ero valtaväestöön oli ehdoton alkoholikielteisyys. Tervehtimistavat ovat tuosta ajasta hieman muuttuneet, liikutukset ovat lakanneet lähes kokonaan, ja käännytysinto on täysin kadonnut. Yksi on säilynyt entisellään, ja se on muut uskovat ulossulkeva seurakuntaoppi.