Uukuniemen laivaonnettomuuden seuraukset

Laivaonnettomuuden uhrien nimitaulu

Kirjoitin aiemmin syksyllä blogiini Uukuniemen Pyhäjärvellä vuoden 1903 elokuussa tapahtuneesta traagisesta höyryvene "Ainon" laivaonnettomuudesta. Lupasin palata myöhemmin asiaan kertoen, mitä tuo onnettomuus merkitsi sen uhreille, heidän omaisilleen ja onnettomuudesta vastuussa olleille. Lehtiuutisista kokoamani teksti ei varmasti pysty kunnolla kuvaamaan sitä surua, tuskaa, epätoivoa, vihaa ja - syyllisyyttä, jota tapahtumassa mukana olleet ja menehtyneiden omaiset tunsivat. Ehkä tämä kuitenkin antanee edes kalpean aavistuksen siitä, mitä he olivat läpikäyneet. Lehtiartikkeleissa selviää myös ne syyt, jotka tutkimuksen mukaan johtivat onnettomuuteen. Oikeuskäsittelyssä tapahtuma oli tammikuussa 1904.

Uhrien nostaminen järvestä

Vajaa kolme tuntia onnettomuuden tapahtumisen jälkeen, noin kello viiden maissa, saapui tapahtumapaikalle nimismies Raassina ja aloitti uhrien naaraustyön. Hänellä oli vaikeuksia saada siihen kuitenkaan apua, sillä monella paikalla olleella oli taikauskoisia pelkoja kuolleita kohtaan.  Monet miehet ilmoittivat, etteivät he uskalla koskea kuolleeseen.  Vasta uhkauksilla hän sai joitakin miehiä tarttumaan naarausköyteen. Lehtiuutisen mukaan ”osattiin kyllä vaikeroida ja valittaa, mutta ei ryhdytty vetämään kuolleita omaisia ylös vedestä”. Erään artikkelin mukaan, jotkut omaiset osoittivat jopa välinpitämättömyyttä omaisiaan kohtaan. Kun nimismies pyysi erästä talollista, jolta hukkui kaksi lasta, mukaan naaraustyöhön, tämä vastasi: ”Ei jouda, kun on ainoa mies talossa, pitää mennä pellolle.” Sunnuntai-iltana saatiin ylös jo kolme uhria. Sitten naaraustyö oli pakko lopettaa pimenemisen vuoksi. Maanantaina oli loputkin uhrit saatu nostetuksi ylös ”päivälliseen mennessä”. Kaikki olivat hukkuneet samaan paikkaan. Seppä Taneli Loposella oli vielä vedestä nostettaessa veitsi kädessään. Hän oli ollut ilmeisesti onnettomuushetkellä syömässä eväitään.

Hukkuneet

Seppä Taneli Laapotti ja hänen vaimonsa Katri Uukuniemen Mensuvaaran kylästä. Onnettomuus iski pahiten Laapotin perheeseen, sillä heiltä jäi orvoksi seitsemän lasta. Vanhin oli 11-vuotias ja nuori vuoden vanha. Lisäksi seppä Laapotin vanha, sokea ja hoitoapua tarvitse äiti jäi nyt ilman poikansa tuomaa turvaa.
Talollinen Antti Saharinen Uukuniemen Latvasyrjän kylästä.
Talollisen tytär Maijastina Kirmanen Latvasyrjän kylästä.
Talollisen tytär Maria Raassina Latvasyrjän kylästä.
Renki Antti Ryynänen Latvasyrjän kylästä. Häneltä oli kuollut äiti kaksi vuotta aikaisemmin, isä vuotta aikaisemmin, helmikuussa perheen turvaksi jäänyt vanhin veli. Perheeseen jäin Antin kuoleman jälkeen hänen 18-vuotias sisarensa huolehtimaan kolmesta alaikäisestä sisaruksestaan.
Nuorukainen Olli Fabritius Latvasyrjän kylästä.
Nuorukainen Adolf Pakarinen Latvasyrjän kylästä.
Talollisen tytär Maria Hämäläinen Latvasyrjän kylästä.
Leski Maria Toivonen (os. Pölönen) Uukuniemen Ännikänniemen kylästä.
Talollisen poika Antti Pölönen ja hänen sisarensa Hilja Pölönen Ännikänniemen kylästä.
Räätäli Herman Pesonen Ännikänniemen kylästä.
Talollinen Juhana Härkänen Ristlahden kylästä.
Talollisen poika Herman Rautiainen Uukuniemen Markkinasaaren kylästä.
Loismies Antti Koho Sortavalan Kuokkaniemen kylästä (muistomerkissä sukunimi on muodossa Kohonen jaa kotikylä Otsoinen).

Räätäli Juho Tolkki Jaakkiman Reuskulan kylästä (muistomerkissä etunimenä on Antti).
Renki August Hirvonen Kiteen Närsäkkälän kylästä. (Tätä nimeä ei ole muistomerkissä).
Muistomerkissä on lisäksi 20.6.1898 syntynyt Ida Maria Repo Sortavalan Rautalahdesta

Lehtiuutiset nimeävät kaksi pahiten loukkaantunutta. Vaikeimmin loukkaantui 21-vuotias talollisen tytär Augusta Pölönen Uukuniemen Latvasyrjän kylästä. Hän jäi putoavan katon ja laidan väliin. Hänen päänsä ruhjoutui pahasti ohimoiden kohdalta ja toinen silmä pullistui ulos. Uukuniemeläiselle Alina Lemiselle tuli vammoja rintakehään ja kylkiluita meni poikki.

Merenkulun tarkastajan onnettomuusraportti

Onnettomuutta saapui tukimaan merenkulun tarkastaja Th. Hjelt. Hän löysi aluksen lukuisia virheitä aluksen lastaamisessa. Tutkimuksissa kävi ilmi, että sekä itse alus että sen vetämä lotja olivat reilussa ylilastissa.  Laivaan sai ottaa vain 56 matkustajaa, mutta heitä oli siinä onnettomuushetkellä 75. Lotjaan, jonka tarkastaja totesi vankkarakenteiseksi ja hyväkuntoiseksi sallittiin 100 matkustajaa. Kohtalokkaalla matkalla siinä oli kuitenkin 208 matkustajaa. Lisäksi aluksen päällikkö oli sallinut 100 matkustajan nousemisen hentojen rautatankojen varaan rakennetun katoksen päälle.

Tarkastajan kritiikkiä sai myös laivamiehistön toiminta heti onnettomuuden tapahduttua.  He menettivät Hjeltin käsityksen mukaan mielenmalttinsa. Laivan koneet pysäytettiin, mutta sen annettiin kulkea kymmenisen minuuttia eteenpäin. Laivan päällikkö selitti syyksi sen, ettei hän uskaltanut ottaa alukseen enää lisälastia, koska laiva oli jo valmiiksi ylilastissa.   Edes pelastusrenkaita, joita aluksessa oli riittävä määrä, ei heitetty veteen joutuneille. Laivan päällikköä Hjelt arvosteli siitä, että tämä oli antanut lotjan ohjaustehtävän siihen tottumattomalle miehelle. Tarkastajan mukaan onnettomuuden perussyy oli sen päällikön kokemattomuus. Lopuksi hän kielsi maanviljelijä Pöllästä toimimasta enää höyryvene Ainon päällikkönä. Aino olikin ollut vilkkaasti liikenteessä pian onnettomuuden jälkeen mm.  hautajaisvieraita Ännikänniemestä kirkolle 23.8.1903 järjestettyihin onnettomuuden uhrien hautajaisiin.

Oikeudenkäynti

Onnettomuutta käsiteltiin Uukuniemen kihlakunnanoikeudessa 18.1.1904 koko päivä. Oikeus tuomitsi laivan päällikön talollinen H. Pölläsen 200 markan sakkoon, koska hän oli ottanut laivaan liikaa matkustajia ja käyttänyt matkustajien kuljettamiseen siihen sopimatonta proomua. Samasta syystä tuomittiin laivan omistajat, sortavalalaiset Nikolai ja Konstantin Siitoin, koska he olivat hyväksyneet Pölläsen toiminnan.  Sen sijaan oikeus katsoi, etteivät edellä mainitut olleet aiheuttaneet itse onnettomuutta. Sen mielestä onnettomuuteen syyllisiä olivat ”etupäässä” matkustajat. Lisäksi kyse oli oikeuden mielestä pikemminkin tapaturmasta, kuin että se olisi syntynyt jonkun tuottamana. Oikeutta eivät siis uhrit ja heidän omaisensa ainakaan alimmasta oikeusasteesta saaneet.

Punakaartilaisen murha Imatrankoskella 5.2.1918

Punaisten sisällissodan uhrien muistomerkki Tainionkosken hautausmaalla Imatralla

Levottomat ajat ja sodat nostavat yhteiskunnassa usein pintaan sen kuona-aineista. Niin kävi vuosina 1917 - 1918 kotimaassammekin. Psykopaatit,  juoppohullut ja väkivallasta nauttivat raakalaiset  tekivät hirmutöitä sisällissodan molemmilla puolilla. Tässä esimerkki Imatralta 5.2.1918. Toteuttajina olivat valkoisten puolella kunniattomasti huseeranneet Imatran "omat pojat" eli ratsumestari Aito Husso ja ravintoloitsija Uno Serenius. Molemmat jatkoivat raakalaismaisia toimiaan tämän jälkeenkin. Serenius tuli kuuluisaksi murhistaan Lappeenrannassa, Husso niitti kunniatonta mainetta Pohjois-Inkerissä. Molemmat selvisivät tästä sekä myöhemmistä raakuuksistaan vähällä, liian vähällä.  Imatran tapahtumista käytiin oikeutta kesäkuussa 1921. Sekä Husso että Serenius jätettiin tuomitsematta ilmiselvästä murhasta. Sen sijaan heille langetettiin tuomio valheellisesta raportoinnista ja palvelusrikkomuksista. Kirjoitin puhtaaksi Etelä-Saimaasta löytyneen artikkelin oikeudenkäynnistä ja tuomiosta.

Kapinan jälkiselvittelyt
Syyte Toivo Loikalan murhasta ratsumestari Hussoa ja entistä ravintoloitsija Sereniusta vastaan rauennut. Molemmat tuomittu sitä vastoin valheellisen raportin antamisesta ja Husso lisäksi juopumuksesta vankeuteen.

Sotaviskaali Arvi Pohjanpää oli viime helmikuun 10. sotaylioikeuteen jättämässään syytekirjelmässä asettanut ratsumestari Aito Kustaa Husson ja entisen ravintoloitsija Uno Wiktor Theodor Sereniuksen syytteenalaiseksi alempna kerrotussa asiassa, jossa oli toimitettu kuulusteluja jo kapinan aikaan kenraali Mannerheimin määräyksestä. Sotaylioikeus on nyt julistanut asiassa päätöksensä, katsoen käyneen selville, että molemmat syytetyt olivat helmikuun 5. päivän vastaisena yönä, haettuaan Imatran poliisivankilasta Helsingistä kotoisin olleen viilaajaoppilaan Toivo Sylvesterinpoika Loikalan, sen jälkeen maantiellä yhdessä surmaamisen aikomuksessa ampumalla kumpikin Loikalaa takaapäin, ottaneet hengen häneltä. Ratsumestari Husson käskystä oli sitten ruumis heitetty Imatraan (= Imatrankoskeen).

Ratsumestari Husso ja Serenius olivat sanottuna helmikuun 5. niin ikään yhdessä laadituttaneet, allekirjoittaneet ja lähettäneet Antrean esikunnalle raportin, jossa he olivat tahallansa valheellisesti ilmoittaneet Toivo Loikalan koettaneen paeta saattajiltaan ja tullen sen takia ammutuksi sekä tulistuneitten sotilaiden vastoin annettua määräystä heittäneen ruumiin koskeen, vaikka näin oli tapahtunut ratsumestari Husson käskystä.

Niin ikään oli ratsumestari Husso maaliskuun 14. 1918 Kuurmanpohjassa tehtävän hyökkäyksen aikana suorittaessaan palvelustoimitusta saattanut itsensä niin juovuksiin, että oli ollut kykenemätön täyttämään tehtäviään ja sen vuoksi paneutunut nukkumaan, vaikka hyökkäyksen oli määrä pian alkaa.

Koska T. Loikalan surmaaminen oli katsottava tapahtuneen maan laillista  järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamistarkoituksessa, joskin Husso ja Serenius mainitussa teossa olivat menneet yli sen, mikä tarkoituksen saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettiin Husso ja Serenius korkeimman vallan haltijan valtiorikoksiin syyllisten henkilöiden armahtamisesta toukokuun 7. 1918 antaman päätöksen nojalla rankaisematta.

Sotaylioikeus, ottaen huomioon erittäin raskauttavana seikkana, että ratsumestari Husson ja Sereniuksen syyksi katsotut teot olivat tapahtuneet vihollisen läheisyydessä’ ja että Husso oli antanut edellä kerrotun valheellisen raportin yhdessä käskynalaisensa kanssa, tuomitsi ratsumestari Husson ja Sereniuksen pidettäväksi vankeudessa valheellisen raportin antamisesta, edellisen 6 ja jälkimmäisen 5 kuukautta, sekä Husson ensikertaisesta juopumuksesta palvelustoimituksessa 4 kuukautta ja palvelusvelvollisuuksien laiminlyömisestä 6 kuukautta. Sen ohessa velvoitettiin Husso ja Serenius yhteisesti suorittamaan T. Loikalan äidille, työmiehenleski Maria Loikalalle, oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi 1 000 markkaa, sekä korvaamaan valtiolle ne yhteensä 1 881,90 markkaa, jotka jutussa oli yleisistä varoista maksettu todistajapalkkoina.

Koska asiassa oli käynyt ilmi, että ratsumestari Husso oli Raudun pitäjän käräjäkunnan kihlakunnanoikeudessa syytteen alaisena mm. murhasta, niin lähetettiin kappale sotaylioikeuden päätöstä Viipurin hovioikeuteen lainmukaista menettelyä varten

Maamme koululaitoksen järkyttävin onnettomuus?

Toukokuun lopulla 1920 tapahtui Säkkijärven Muhunlahden kylässä järkyttävä onnettomuus, jolle en tiedä vertaista maamme historiassa. Tuolloin Viipurinlahden rannalla olevan Säkkijärven Muhulahden kylän kansakoulun oppilaat lähtivät opettajansa johdolla keväiselle veneretkelle. Tarkoituksena oli tavata naapurikylän Vilajoen koulun oppilaat merenlahden toisella puolella. Sattumalta rannassa olleen ja apuaan tarjonneen kalastajan veneeseen ahtautui yhteensä 44 henkeä. Veneen lasti oli kuitenkin sen kokoon nähden liian suuri ja vain 200 metriä ennen perille pääsyä runsaasti vettä sisäänsä ottanut kalastajavene heilahti ja kaatui. Kaikki veneessä olleet joutuivat veden varaan ja heistä 32 hukkui. Tapahtuman sankareiksi nousi kolme koulupoikaa, jotka saapuivat paikalle veneellä ja onnistuivat pelastamaan 12 henkilöä. En löytänyt tapahtumasta mitään tietoja verkkosivuilta, joka on mielestäni erikoista näin järkyttävän onnettomuuden olleessa kyseessä. Tuon ajan sanomalehdetkään eivät revitelleet valtavin uutisotsikoin tapahtumasta. Hämmästyttävää oli myös lukea, kuinka pelastunutta kalastajaveneen omistajaa Tuomas Hovia tai menehtynyttä kansakoulunopettaja Aino Sankaria ei suoraan syytetty tapahtumasta lukemissani lehdissä. Tänä päivänä tilanne olisi toinen. Ainakin sosiaalisessa mediassa venettä ohjannut kalastaja olisi lynkattu.

Poimin kuvauksen onnettomuuden kulusta Etelä-Saimaa-lehdestä 20.5.1920:

Onnettomuuden uhreille pystytettiin muistomerkki 1930-luvulla.
Lieneeko pystyssä edelleen?

Aamulla klo puoli 10 saapuivat Muhulahdenkylän kansakoulun oppilaat, kaikkiaan 41, opettajattarensa Aino Sankarin ja tämän palvelijattaren seurassa rantaan aikomuksella lähteä neljällä tai viidellä veneellä lahden yli Merioisniemeen, jonne toisen lahden yli piti saapua Vilajoen kansakoulun oppilaat. Rannalla tapasivat he kuitenkin talollisen Tuomas Hovin venheensä luota ja lupasi tämä viedä kaikki heidät omassa veneessään yhdellä kertaa lahden yli.

Vene oli tavallinen säkkijärvenmallinen kalastajavene, jossa oli purjeet. Se ei ollut kovinkaan suuri, vain 18 jalkaa pitkä ja kuusi jalkaa leveä, joten se, kun siihen tuli 44 henkeä, vajosi hyvin syvään, niin että vain kämmenen leveydeltä jäi veneenlaitaa yli vedenpinnan. Tuuli oli kuitenkin jotakuinkin heikko, joten laine ei lyönyt sisään. Mutta kun veneessä oli laskuköli ja kölin laatikon reunat olivat matalammalla veneen laitoja, niin pulppusi vesi kölin reiästä sisään. Sitä mätettiin ämpärillä pois, mutta siitä huolimatta eneni vesi yhä. Kun oli päästy noin kolmen kilometrin päähän lähtöpaikasta ja määräpaikkaan oli enään vain noin 200 metriä, oli vettä veneessä aivan arveluttavan paljon ja pyysivät lapset silloin, että laskettaisiin suoraan lähimpään rantaan. Veneen ohjaaja tahtoi kuitenkin ajaa määräpaikkaan laiturille saakka. Veneeseen tuli yhä lisää vettä. Se hiukan kallistui ja kaatui. Kaikki veneessä olleet joutuivat veden varaan. Useat, niiden joukossa opettajatar, joka tapahtuman huomatessaan pyörtyi, painuivat heti pohjaan, mutta toiset, huomaten erään veneen tulevan kohti aivan lähellä, koettivat pysytellä veden pinnalla. Tässä veneessä oli kolme poikasta, 14-vuotias Arvo Erikinpoika Hovi, 13-vuotias Arvo Simonpoika Kaartinen ja 9-vuotias Eino Simonpoika Suni, ja saivat he veneeseensä pelastettua ensin 11 oppilasta ja viimeksi veneen ohjaajan, 61-vuotiaan Tuomas Hovi. Onnettomuus tapahtui vähän yli kello 10.

Heti rannalle päästyä lähetettiin tieto onnettomuudesta kylään, ja tunnin kuluttua oli paljon väkeä kertynyt tapahtumapaikalle. Heti alotettiin ruumiiden naaraaminen, mutta vasta kello puoli 8 illalla löydettiin ensimmäinen ruumis. Viipurista saapui klo puoli 9 tienoissa sukeltaja Hietamies ja yksi apulainen. Siihen mennessä oli saatu ylös 6-7 ruumista. Klo puoli 11:een mennessä puuttui enää hukkuneista neljä ja lienee heidätkin yöhön mennessä saatu ylös.

Opettajatar Aino Sankari on 33 vuotias ja kotoisin Hartolasta Hämeestä ja ollut 10 vuotta Muhulahden kansakoulun opettajattarena. Viime sunnuntaina kuuluutettiin hänet avioliittoon merikapteeni Viljo Hovin kanssa. – Hänen palvelijattarensa, Alina Ihalainen, oli 17-vuotias ja kotoisin Muhulahden kylästä. On helppo arvata, että paikkakunnalla vallitsee sanoin kuvaamaton, epätoivoinen suru.

Etelä-Saimaa 24.6.1921

Oikeuskäsittely

Tapauksen oikeuskäsittely alkoi kesäkuun 10.päivänä kihlakunnanoikeudessa. Syyttäjä vaati Tuomas Hoville rangaistusta kuolematuottamuksesta ja omaiset hautajais- ynnä muiden kulujen korvaamista. Tapausta käisteltiin käräjillä useaan kertaan. Lopulta kihlakunnanoikeus tuomitsi Hovin vuoden vankeusrangaistukseen sekä maksamaan omaisille korvauksia. Asian jatkokäsittely siirtyi Viipurin hovioikeudelle, joka antoi tuomionsa kesäkuussa 1921. Tuomas Hovin varomattomuudesta saama vankeustuomio aleni kuuteen kuukauteen, mutta korvausten maksamisessa jäi kihlakunnanoikeuden tuomio voimaan.