Kyyrölän adressi

Kyyrölän kylää 1910-luvulla

Mielenkiintoinen ja kiehtova Kyyrölä Karjalan kannaksella ei jätä allekirjoittanutta rauhaan. Tämä lähes täysin venäläinen saareke Muolaan kunnan keskellä koki joutuvansa puun ja kuoren väliin, kun Venäjä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin johdolla ryhtyi kaventamaan Suomen suuriruhtinaskunnan autonomista asemaa. Keväällä ja kesällä 1899 tunteita nostattivat helmikuun manifesti ja sen vastatoimena kerätty Suuri adressi. Sen vanavedessä seurasi pian ns. Kyyrölän adressi, joka oli seurausta edellisestä. Tämä puolestaan johti kesällä ja syksyllä samana vuonna ns. Kyyrölän rettelöihin, jotka saivat myös runsaasti lehdissä palstatilaa. Olettamukseni on lisäksi se, että vuoden 1899 kiistat heijastuivat huhtikuussa 1918 Kyyrölässä summittaisina teloituksina. Tässä tapahtumien taustaa:

Suuri adressi

Näkymä Kyyrölästä 1920-luvulta

Venäjän keisari Nikolai II antoi 15.2.1899 ”Keisarillisen Majesteetin Armollisen Julistuskirjan”, jolla maamme autonomiaa olennaisesti kavennettiin.  Tämä helmikuun manifesti sai nopeasti aikaan vastareaktioita. Helsinkiläisten tietoon uutinen pian julkaistavasta manifestista levisi seuraavana päivänä. Senaatti äänesti sen julkaisemisesta 18. 2.1899. Äänet menivät tasan, mutta senaatin varapuheenjohtaja Sten Carl Tudeer antoi ratkaisevan äänensä julkaisemisen puolesta.

Senaatin päätös herätti suuttumusta ja sitä vastaan protestoitiin mielenosoituksilla. Niiden ei katsottu kuitenkaan riittävän ja niinpä heräsi ajatus suuresta kansalaisadressista. Sen kokoamisen ja keräämisen järjestämiseksi perustettiin adressikomitea. Adressi laadittiin huolellisesti, jotta
1. kansa vakuuttuisi asian oikeellisuudesta ja
2. tsaari ymmärtäisi toimineensa väärin.
Adressin tekstin laati Leo Mechelin Wilhelm Chydeniuksen luonnoksen pohjalta. Suomeksi tekstin käänsi E. N. Setälä.  Tämän jälkeen suuri joukko vapaaehtoisia lähti keräämään nimiä adressiin. Nimet adressiin kerättiin vain 11 päivän aikana. Suuren adressin allekirjoitti yhteensä 522 931 henkilöä, joka lyhyessä ajassa suoritettuna oli merkittävä saavutus. Maassamme oli tuolloin vain 2,5 miljoonaa asukasta. Adressia viemään keisarille koottiin erityinen suuri lähetystö. Tavoitteena oli helmikuun manifestin kumoaminen. Viisisataahenkinen suuri lähetystö lähti Pietariin 16.3. Tsaari ei kuitenkaan suostunut ottamaan lähetystöä vastaan, ja niin se joutui pettyneenä palaamaan takaisin Helsinkiin. Muolaan pitäjän alueen allekirjoittajat (2066 henkilöä) löytyvät täältä. Pitäjässä nimensä kirjoittaneista löysin nopealla vilkaisulla seitsemän venäläisen sukunimen omaavaa. Heistäkin viidellä on sukunimi, joka viittaisi sukujuurien olevan Pohjois-Karjalassa tai Laatokan Karjalassa.

Suuren adressin vasta-adressi

Kyyröläläiset kieltäytyivät allekirjoittamasta Suurta adressia lähes yksimielisesti. Adressin keruu herätti levottomuutta ja pelkoa suomalaisten keskellä asuvassa Kyyrölän venäläisväestössä, sillä asukkaat tunsivat olevansa puun ja kuoren välissä. Kyyrölän kunnanhallituksen puheenjohtaja Semjon Lukjanoff päätti kuitenkin allekirjoittaa Suuren adressin. Hänen toimintaansa ei merkittävä osa kyyröläläisistä hyväksynyt. Tällöin ortodoksisen seurakunnan pappi Zaharij Zemljanitsin ja venäläisen kansakoulun opettaja Vasili Muhin organisoivat kokouksen, jossa Suuri adressi ja Lukjanoffin menettely tuomittiin sekä vannottiin uskollisuutta ja alamaisuutta tsaarille. Sanomalehdet julkaisivat kokouksessa laaditun pöytäkirjan suomennoksen, joka oli kokonaisuudessaan seuraava:

--------------------------------------------------------------------------
Pöytäkirja, pidetty Wiipurin läänin Kyyrölän kyläkunnan kreikkalaiskatolisten asukkaitten ylimääräisessä kokouksessa kunnanhuoneella 7/19 p. maaliskuuta 1899.

Tämä kokous on kutsuttu kokoon yleisellä käskyllä kylänvanhimpain kautta, ja sen ohella tänään julistetulla kuulutuksella seurakunnan kirkossa. Läsnäolevat Kyyrölän kyläkunnan kreikkalaiskatoliset asukkaat tunnustivat tämän kokouksen lailliseksi. Kokouksen toimia johtamaan valittiin puheenjohtajaksi Vasili Jakovlevitsh Muhin, pöytäkirjan pitäminen annettiin pappi Zaharij Zemljanitsinin toimeksi.

1. Puheenjohtajan kysymykseen kokouksen tarkoituksesta läsnäolijat lausuivat, että siihen on antanut aihetta kansaa kuohuttavat huhut allekirjoitusten keräämisestä väestön keskuudessa Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen tehtävään esitykseen 3/15 päivänä tätä helmikuuta annetun armollisen julistuskirjan muuttamisesta.

2. Tämän johdosta pappi Zemljanitsin ilmoitti seuraavaa: Käydessäni viime aikoina seurakuntalaisten luona minä huomasin heidän keskuudessaan levottomuutta huhujen johdosta allekirjoituksista, johon viime ajan Armollisen Julistuskirjan sisällykseen tyytymättömiä kutsuttiin; allekirjoituksia keräsi muka täkäläinen kunnanlääkäri, joka oli kääntynyt minunkin seurakuntalaisteni puoleen esittäen heitä allekirjoittamaan. Seurakuntalaisten mielipahaksi antoi allekirjoituksensa, suomalaisten rinnalla, myöskin piirikunnan kauppias Parkinan kylästä Semjon F. Lukjanoff, meidän kunnanhallituksemme puheenjohtaja. Tästä erittäinkin aiheutui seurakuntalaisten levottomuus ja heidän harminsa Lukjanoffia vastaan, joka oli heidän kunnallisasiainsa esimies.

3. Kuultuaan tämän kokouksen jäsenet eivät hyväksyneet Lukjanoffin allekirjoitusta, vaikka hän ilmoittikin, että hän antoi allekirjoituksensa persoonallisesti omasta puolestaan eikä kunnallishallituksen esimiehenä, ja että hän oli vapaa antamaan allekirjoituksensa.

4. Tämän jälkeen, kokouksen suostumuksella, pappi Zemljanitsin lausui seuraavaa: Luottamus ja kuuliaisuus esivallalle on välttämätön yhteisen hyvän vuoksia. Esivaltamme pääksi me tunnustamme Itsevaltiaan Tsaarin, jonka tahdon jokainen todellinen kansalainen täyttää itse ja toimii sen täyttämisessä yhteisesti muiden kanssa alamaisen uskollisuusvalan voimasta omantuntonsa vaatimuksen ja ymmärryksensä osotuksen mukaan. Tämänvuoksi on outoa kuulla yllämainitusta allekirjoituksesta semmoisen esittämiseksi, mikä ei ole Hallitsijan kaikkeinkorkeimman tahdon mukaista, jonka toimet muka tuottavat jotakin semmoista, joka ei ole kansan parasta vastaavaa. Toiselta puolen seurakuntalaisten (venäläisten ihmisten) harmintunne kuultuaan kunnallishallituksensa esimiehen S. Lukjanoffin allekirjoittaneen, yhtyen Tsaariin tahtoon tyytymättömiin suomalaisiin, toiselta puolen levottomuuksien vaara, joita voi syntyä tyytymättömyyteen nousseen väestön keskuudessa.  – kaikki tämä osottaa välttämättömäksi kutsua kokous kunnan väestöä rauhoittamaan. Tämän kokouksen kutsuminen on, minun mielestäni kuntakokouksemme esimiehen, Ilja L. Galkinin velvollisuus. Uskollisuusvala Tsaarille ja Galkinin yhteinen velvollisuus pakottivat häntä, minun luullakseni, tutkimaan allekirjoitusasian todellisuutta, johon Galkinilla oli mahdollisuuskin, ja toimimaan kansan rauhoittamiseksi, mutta Galkin joistakin syistä, jyrkästi kieltäytyi kokousta kutsumasta kokoon, huolimatta kylänvanhimman ilmoituksesta, että kansa halusi pitää kokouksen.

5. Vastaukseksi tähän lausui Ilja Galkin, että kokouksen kutsumiseen tässä tapauksessa hänellä ei ollut lainvoimaista oikeutta, laki kun tarkasti osoittaa tapaukset sekä muodon, milloin ja miten kokous kutsutaan – kehoituksen kokouksen kutsumiseksi täksi päiväksi 7/19 p. maalisk. Hän oli saanut Kyyrölän kylänvanhimmalta 4/16 p. maalisk., ja sen vuoksi hän katsoi oikeudekseen kieltäytyä puheenjohtajan velvollisuuksista nytkin, huolimtta läsnäolijain siitä tekemästä esityksestä. Kokous lausui yhtyvänsä pappi Zemljanitsinin ilmoitukseen ja hylkäsi Galkinin toimenpiteet, päättäen ottaa tämän pöytäkirjaan.

6. Tämä pöytäkirja päätettiin esittää pappi Zemljatsinin kautta Suomen Herra Kenraalikuvernöörille ja pyytää Hänen Ylhäisyyttään laskemaan Hänen Keisarillisen Majesteettinsa jalkain juureen Kyyrölän kyläkunnan venäläisen väestön uskollisen alamaisuuden tunteet; seurakuntalaiset toivovat Hänen Ylhäisyytensä suojelevan heitä kaikista vaaroista.

7. Tämän pöytäkirjan tarkastaminen ja allekirjoittaminen annettiin toimeksi kylänvanhimmille: Kyyrölässä Ivan B. Lukjanoff ja Vasili S. Glumoff, Rasvojan kylässä Fedor Ivanovitsh Gratsheff, Uudestakylästä Ivan T. Sibakoff ja Parkinan kylästä talonpoika Fedor Ivanovitsh Fokin, vanhimman poissa ollessa. Tarkastus ja allekirjoitus tapahtuvat tänään kello 6 illalla kunnanhuoneessa.

Allekirjoitukset.

Kyyrölän kyläkunnan kreikkalais-katolisten asukasten ylimääräisen kokouksen puheenjohtaja V. J. Muhin.

Tämän pöytäkirjan ovat tarkastaneet ja oikeaksi havainneet

Ivan V. Lukjanoff
Vasili S. Glumoff
Fedor I. Gratsheff
Ivan S. Sibakoff
Fedor I. Fokin

Kyyrölässä, Viipurin lääni 7/19 p. maalisk. V. 1899

Tämän pöytäkirjan kirjoitti kokouksen antaman toimen mukaan, Kyyrölän Sretenin kirkon pappi Z. Zemljanitsin.
---------------------------------------------------------------

Kyyröläläisten vasta-adressi aiheuttaa kohun

Pilalehti Matti Meikäläisen (15.9.1899) näkemys
Kyyrölän papista Zemljanitsinista.

Kyyröläläisten kokouksesta uutisoi ensimmäisenä Wiipurin Sanomat 5.4. 1899 ja kokouksen suomennettu pöytäkirja julkaistiin samassa lehdessä kolme päivää myöhemmin. Edellä mainituista lehtiuutisista käy ilmi, että kuntakokouksen esimies vastusti ylimääräisen kokouksen pitämistä vedoten mm. siihen, että kokouksesta tulisi lain mukaan ilmoittaa julkisesti kahdeksan päivää aikaisemmin eikä samana päivänä. Ylimääräistä kuntakokousta vaativat nimenomaan pappi Zemljanitsin, joka vastoin Lukjanoffin mielipidettä, kuulutti kokouksen koolle samalle päivälle. Toinen aktiivinen toimija asiassa oli kuntakokouksen varaesimies, opettaja Vasili Muhin. Nämä väittivät virheellisesti, että Lukjanoff olisi antanut allekirjoituksensa Kyyrölän kunnan nimissä, minkä kuntakokouksen esimies kielsi. Tämän jälkeen vaativat sekä kokouksen puheenjohtaja että pöytäkirjanpitäjä kokoukselta päätöstä, jonka mukaan ”kaikkien oikeauskoisten täytyy tässä asiassa esiintyä yksimielisesti ja laatia vastalause Suuresta adressista, joka on sitten saatettava kenraalikuvernöörin ja Keisarillisen Majesteetin tietoon.” Tällöin kuntakokouksen esimies Lukjanoff vaati vastalauseen merkitsemistä pöytäkirjaan, sillä hänen mielestään tällöin olisi kysymys yksityisen henkilön vapauden rajoittamisesta. Kokouksesta laaditun pöytäkirjan tarkasti seitsemän kyyröläläistä ja se lähetettiin kenraalikuvernöörille.  Vähän ajan kuluttua pöytäkirja saapui runsaiden kiitosten kera takaisin. Samalla kehotettiin pyyhkimään pöytäkirjasta pois vastalauseet ja sitten lähettämään se takaisin ”laillista tietä” eli Viipurin läänin kuvernöörin kautta. Samalla kenraalikuvernööri Bobrikov lupasi, että se tulee menemään perille. Kenraalikuvernöörin kiitokset luettiin julkisesti palmusununtaina Kyyrölän kirkossa. Samana päivänä kokoontuivat muutamat Kyyrölän miehet kunnantuvalle pappi Zemljanitsinin kutsusta ja teki pyydetyt muutokset pöytäkirjaan. Tämän jälkeen se lähetettiin kenraalikuvernöörin osoittamaa reitti lääninkansliaan. Lehtiuutisten mukaan sekä Zemljanitsin että Muhin eivät olleet Suomen kansalaisia kuten ei myöskään kolmas aktiivisesti asiassa toiminut entinen Venäjän armeijan upseeri Jatzekovsky.

Tsaarilta kiitokset

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikoffin saatekirje
mininsterivaltiosihteerille Kyyrölän adressin
mukaan liitettäväksi. Bobrikoff tuomitsee samalla
Suuren adressin aj sen kokoamisen rikolliseksi
toiminnaksi. Kotkan Sanomat 9.5.1899.

Kyyrölän ”vasta-adressista” kirjoittivat tämän jälkeen kaikki kotimaiset lehdet. Tilanteen kehittymistä seurattiin tiiviisti. Kokouksen puheenjohtaja Vasili Muhin toimitti pöytäkirjan lääninhallituksen kansliaan kenraalikuvernöörille lähetettäväksi. Lääninhallitus toimitti sen eteenpäin saatekirjeellä, jossa todettiin sen olevan puutteellinen. Pöytäkirjassa (ilmeisesti puhdistettu versio) ollut kuin kokouksen puheenjohtajan allekirjoitus ja lisäksi pöytäkirjasta oli jätetty pois osa kokouksessa käydyistä keskusteluista. Kenraalikuvernööri lähetti hovineuvos Ganzgaun selvittämään asiaa. Kokous, jossa oli kenraalikuvernöörin edustaja ohella Kyyrölän kunnanhallituksen esimies Semjon Lukjanoff, pappi Zaharij Zemljanitsin sekä muutamia muita Kyyrölän kunnan edustajia, pidettiin 17.4.1899 Kyyrölän kestikievarissa. Siellä todettiin kokouksen olleen laittomasti kokoon kutsuttu, muuta se oli johtunut väärinkäsityksistä. Kenraalikuvernöörin edustajan tulkinnan mukaan kokouksessa osoitetut alamaisuuden tunteet olivat kuitenkin pöytäkirjan sisällön pääkohta. Nämä olivat kunnan asukkaitten todelliset tunteet, eikä niitä hänen mielestään voinut epäillä. Tähän vedoten kenraalikuvernööri oli ”katsonut mahdolliseksi antaa tiedon yllä mainitun Kyyrölän kunnan asukkaitten anomuksesta Suomen Suuriruhtinaanmaan v.t. ministerivaltiosihteerille ilmoitusta varten Hänen Majesteetillensa”. Kesäkuussa 1899 sanomalehdet kirjoittivat, että kenraalikuvernöörin kirje, jossa pyydettiin esittämään adressi tsaarille, saapui ministerivaltiosihteerin virastoon 21.4.1899.  Ministerivaltiosihteeri aikoi esittää molemmat adressit, siis sekä Suuren adressin ja Kyyrölän adressin samanaikaisesti suuriruhtinaalle.  Kenraalikuvernööri lähetti kuitenkin 13.5.1899 ministerivaltiosihteerille kirjeen, jossa ilmoitti, että ”Hänen Majesteettinsa oli lausunut ilmi toivonsa saada luokseen lähetetyksi kirjelmän asiasta”. Tällöin ministerivaltiosihteerin oli toimittava välittömästi. Ministerivaltiosihteeri Procopè liitti kirjelmään mukaan huomautuksen, että koska Kyyrölän asukkaiden lausunto oli yhteydessä suureen joukkoadressiin, hän oli aikonut esittää molemmat adressit yhdessä. Saatuaan Kyyrölän adressin tsaari oli siihen omakätisesti merkinnyt: huomiolla ja kiitollisuudella lukenut. Sen sijaan Suurta adressia suuriruhtinas ei suostunut vastaanottamaan.

Se, että keisari ei suostunut vastaanottamaan 523 000 alamaisensa adressia, mutta kehui vain seitsemän kyyröläläisen allekirjoittamaa vasta-adressia, vihastutti monia suomalaisia. Kyyrölässä maaliskuussa alkanut ”riihen puinti” jatkui koko kesän ”Kyyrölän rettelöinä”, joista tarinaa jatkossa.

Etelä-Savo vaati 28.8.1919 leirikirkon purkua Lappeenrannassa

Niin kutsuttu leirikirkko Lappeenrannassa
Lähde: Digicarelica

Kirjoitin viime syksynä blogiini tarinan Lappeenrannassa, nykyisen Leirikadun päässä olevasta leirikirkon muistorististä. Kerroin samassa yhteydessä lyhyesti kyseisen kirkon historian. Kirkkorakennushan myytiin huutokaupalla vuoden 1921 heinäkuussa 5050 markalla kenkätehtailija Pekka Kinnuselle (ei tiettävästi sukua allekirjoittaneelle). Kirkon purkamisesta alkoi keskustelu sanomalehdissä kuitenkin jo kaksi vuotta aikaisemmin. Kirkkohan edusti pitkälle kaikkea sitä, mistä juuri itsenäistynyt Suomi oli vapautunut. Lisäksi kirkon oli puuhannut Lappeenrantaan vihatuista vihatuin venäläistämiskauden edustaja, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Lisäksi kirkko oli joutunut jatkuvan ilkivallan kohteeksi ja oli jo tuolloin huonossa kunnossa. Niinpä siitä haluttiin eroon, sen parempi, kuta pikemmin, kuten alla olevassa poimimassani Etelä-Savon artikkelissa 28.8.1919 todetaan.

Etelä-Savo 28.8.1919

Kuten tunnettua saapui tänne rajan takaa vähän yli 20 vuotta sitten mies, joka oli ottanut tehtäväkseen muokata Suomen kansan oman makunsa mukaiseksi, se on tehdä se aivan toisenlaiseksi kuin mitä se Luojan säätämien lakien ja tuhatvuotisen olemassolonsa aikana kehittyneen oman tahtonsa mukaan halusi olla ja elää. Tunnettua myöskin on, ettei hän aikeissaan vähääkään onnistunut. Jälellä miehen puuhista on vaan ikävä muisto sekä joku silmillä nähtävä jäte.

Paikkakuntalaiset, jotka liikkuvat rautatieaseman lähettyvillä sekä täältä rautateitse lähtevät että tänne saapuvat matkustavaiset ovat joka päivä pakoitetut näkemään aseman vastapäätä, leirikentän laidassa seisovan yhden tämäntapaisen, yllämainitun miehen jälkeenjättämän muistomerkin. Tarkoitamme venäläisten niin kutsuttua leirikirkkoa. Yleinen puhe ja kysymys ihmisten kesken on: ”Milloinkahan tuokin tuosta korjataan!” ”Eiköhän olisi jo aika että tuokin tuosta hävitettäisiin”! Tai muuta sen tapaista. Tämmöisiä kysymyksiä ja huudahduksia saa kuulla jatkuvasti. Niitä tekee aseman lähettyvillä asustava tai liikkuva, juna lähtöä tai tuloa odottava yleisö. Samoin lähtevissä ja saapuvissa junissa olevien matkustavaisten kesken on se seisova kysymys. Niin, sanala sanoen sitä asiaa kysyy koko kaupunki ympäristöineen.

Saadaksemme mainituissa kysymyksissä ja toivomuksissa piilevän mielipiteen niiden kuuluville, joilla tämän tapaisissa asioissa on alote, harkinta- ja ratkaisuvalta, olemme edellä olevan tahtoneet saattaa julkisuuteen. Siihen nähden, että kirkkoa ei enää tarvita eikä tulla tarvitsemaan alkuperäiseen tarkoitukseensa – sehän on jossain määrin saanut näytellä täällä samaa osaa kuin tunnettu Resvoin kappeli Helsingissä. Tämän lisäksi näyttää se ulkonaisestikin selviä raihnautumisen merkkejä; jo sen rakennusaikana totesivat asiantuntijat, että se tapa, jolla kirkkoa rakennettiin viittasi siihen, ettei sitä suinkaan oltu tarkoitettu pitkäaikaiseksi, ainakaan semmoisena se ei voi pysyä ilman uudistuvia perinpohjaisia korjauksia. Tämän on kuka hyvänsä tilaisuudessa toteamaan paikan päällä. Kun ottaa vielä huomioon sen alhaisen hävitystyön, mitä kirkon sisällä on harjoitettu, säretyt ikkunat y.m., tekee todellakin mieli kysymään: Eikö olisi jo aika ottaa harkinnanalaiseksi ja päätettäväksi kirkon vastainen kohtalo?

Minkälainen ratkaisu on oleva harkinnan tuloksena, on itsestään selvä. Ajan kuluttavan hampaan ja ilkeiden ihmisten jättämä käsien y.m. jälki antavat tässä suhteessa jo selvän viittauksen. Rakennus hävitköön näköpiiristä, sen parempi kuta pikemmin. Siinä löytyville rakennusaineille, istutuksille y.m. on löydettävissä monin verroin suurempaa hyötyä tuottava tehtävä kuin mitä nyt on asian laita.

Lestadiolaisuus Venäjän viranomaisten huolena

Aikaisemmin olen kirjoittanut useita artikkeleita (ja kaivanut historian hämärästä), joissa kohtaavat kaksi kiihkeitäkin tunteita viime aikoina herättänyttä aihetta, lestadiolaisuus ja Venäjä. Alla linkit näihin kirjoituksiin

• Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 1
• Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 2
• Karjalainen marttyyri 
• D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norja... 
•  "Hihhuleista" Pietarissa

Tällä kertaa artikkelin aiheena on Venäjän viranomaisten huolestuminen 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina lestadiolaisuuden leviämisestä, ensin Suomeen ja sittemmin Venäjälle.

Lestadiolaisuus Venäjän viranomaisten huolena[1]

Kuopion hiippakunnan piispa Robert Valentin Frosterus
joutui selvittämään kenraalikuvernööri Mensckoffille
lestadiolaisten toimintaa 1850-luvulla

Lestadiolaisuus joutui Venäjän viranomaisten tutkinnan ja huomion kohteeksi ensimmäisen kerran vuonna 1852, kun  Norjan Kautokeinossa herätykseen tulleet lappalaiset pahoinpitelivät paikallisen nimismiehen ja kauppiaan hengiltä. Kun tieto tapahtumasta saavutti Tukholman, raportoi Venäjän diplomaattinen edustaja Freytag Loringhöven siitä Pietariin ulkoasiainministeri Nesselrodelle. Kirjelmässä kuvattiin Kautokeinon tapahtumien lisäksi herätykseen liittyneiden olevan väkivaltaisia, ja kokousten muodostuvan usein orgioiksi. Loringhöven esitti huolensa liikkeen leviämisestä Suomen puolelle, elleivät viranomaiset ryhdy tarvittaviin toimenpiteisiin.[2] Tukholmasta saapunut kirje herätti Venäjän ulkoministeriön mielenkiinnon. Se kääntyi salaisella tiedustelulla Suomen kenraalikuvernöörin puoleen. Kenraalikuvernööri Menschikoff vaati selvitystä Oulun läänin kuvernööriltä. Myös Kuopion hiippakunnan piispalle tiedotettiin asiasta, jotta papisto voisi ryhtyä ehkäisytoimenpiteisiin. Sekä maaherra A. Lavonius että piispa Robert Valentin Frosterus (1795 - 1884) kertoivat lähettämissään kirjeissä tapahtumista Norjassa sekä lestadiolaisuudesta Lapissa. Vaikka herätykseen liittyneitä moitittiin suvaitsemattomuudesta sekä  huudosta ja tanssista kirkoissa, he saivat kiitosta viinan hylkäämisestä sekä siveellisestä elämästä. Niin Lavonius kuin Frosteruskin olettivat herätyksen vähitellen rauhoittuvan. Frosterus totesi lisäksi, ettei herätyksiin liity mitään poliittista. Saadut selvitykset lienevät tyydyttäneet  kenraalikuvernööriä. Hän pyysi kuitenkin joulukuussa 1853 Oulun läänin kuvernööriä ryhtymään salaisiin toimenpiteisiin, jotta ruotsalaiset talonpojat eivät pääsisi levittämään vahingollisia oppeja Suomen puolelle.[3]
                       

Lehtori Bruno Boxström organisoi Sortavalan
evankelisen seuran toimesta rajantakaisen
Karjalan evankelioimista

Uudestaan lestadiolaisuus oli Venäjän viranomaisten huolen kohteena 1900-luvun alussa. Keisarillisen Suomen senaatin kirkollisasiaintoimituskunta sai 19.11.1909 vastattavakseen lestadiolaisuutta koskevan tiedustelun. Sen takana oli Venäjän sisäministeriön ulkomaisten uskontunnustusten kirkollisasiainosasto, joka oli lähettänyt Suomen kenraalikuvernöörin kanslialle kirjelmän, jossa se pyysi tietoja Suomessa levinneen hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta. Kenraalikuvernöörin kanslia lähetti kirjelmän edelleen kirkollistoimikunnalle lähempää toimenpidettä varten. Toimituskunta kääntyi puolestaan 24.11.1909 tekemällään päätöksellä Tuomiokapitulin puoleen. Sen oli toimitettava senaattiin saatavissa olevat tietonsa hihhulisuunnasta.[4]

                       

Selvityspyyntö oli todennäköisesti ortodoksisen Karjalan veljeskunnan pyrkimys torjua protestanttinen Karjalan lähetys. Karjalan lähetystä organisoi innokkaasti Sortavalan evankelinen seura lehtori Bruno Boxströmin johdolla. Boxströmin kuningasajatus oli rajantakaisen Karjalan evankelioiminen, jota varten perustettiin erityinen "Karjalan ystävien" toimintaryhmä. Evankelioimisohjelma kumpusi suomalaiskansallisesta innostuksesta ja uskonnollisesta tavoitteenasettelusta. Ortodoksisen kirkon puolelta ryhdyttiin nopeasti vastatoimenpiteisiin, ja vuonna 1907 perustettiin edellä mainittu Karjalan veljeskunta, joka toimi molemmin puolin Suomen ja Venäjän rajaa. Veljeskunta pyrki estämään ortodoksien luopumisen kirkostaan korostamalla ortodoksian liittymistä venäjän kieleen ja toisaalta suomalaisuuden yhteenkuuluvuutta luterilaisuuden kanssa. Venäläistämistyön johtoon nousi pappismunkki Kiprian, jonka ansiosta suomalainen Karjalan lähetys oli kielteisesti esillä venäläisessä lehdistössä. Aunuksessa ja Muurmannin rannikolla oli protestanttisista ryhmistä ainoastaan lestadiolaisuudella vankka ote. Vytegran lestadiolaisyhteisö oli syntynyt jo 1880-luvun puolivälissä. Myös Petroskoissa oli herätyslikkeelä kannatusta. Tämä selittää viranomaisten mielenkiinnon, sillä ilmeisesti pelättiin protestanttisuuden leviämistä lestadiolaisuuden muodostamien sillanpääasemien avulla.[5]

Uutinen lestadiolaisten innokkaasta toiminnasta
Vytegrassa, Aunuksen kuvernementissa.
Laatokka 14.4.1885.

                       

Ortodoksisen papiston huoli lestadiolaisten ja vähitellen myös muiden protestanttisten suuntien vaikutusvallan kasvusta ei ollut aiheeton. Lestadiolaiset herätykset venäläisten keskuudessa Pietarissa ja sen ympäristössä olivat alkaneet perimätiedon mukaan vuosina 1897 - 1898. Tällöin tsaari oli mahdollisesti jopa henkilökohtaisesti kosketuksissa lestadiolaistuneiden venäläisten kanssa.[6] Myös Karjalan ystävien ja lestadiolaisuuden väliltä löytyy yhteys. Kun Karjalan ystävät lähettivät Britannian raamattuseuran palkkaaman venäläisen lähetin matkalle Itä-Karjalaan, he värväsivät hänen tulkikseen Aunuksen Vytegrasta (Vytegra on nykyisin  Vologdan kuvernementissa. Äänisjärven eteläpuolella sijaitseva kaupunki kuului vuonna 1922 laukkautettuun Aunuksen kuvernementtiin) kotoisin olleen Aleksanteri Järvenpään.  Tämä kuului lestadiolaiseen uusheräykseen. Järvenpää kuvasi matkaansa yksityiskohtaisesti uusheräynneiden Kolkuttajan Lähetyssanomissa. Siinä Järvenpää kertoo joutuneensa Aunuksessa maaherran käskystä virkavallan tutkittavaksi. Kolme vuotta aikaisemmin lähettämässään kirjeessä hän valittaa lestadiolaisten vaikeita oloja huolimatta vuonna 1905 annetusta uskonnonvapaudesta:

                             Onhan täällä paljon rauhaa kaipaavia sieluja, mutta näin ahtaissa oloissa ei vielä ole mi- tään toivoa, että semmoisellekaan saisi vapaasti saarnata evankeliumia. Sillä kun hallitsija  julisti uskonnon vapauden, niin papisto kohta keksi uuden lakipykälän, joka raskaan rangaistuksen uhalla kieltää ketään viekoittelemasta "oikeauskoisia" muihin uskontoihin.”

Kirjeessään Aleksanteri Järvenpää kertoo nimeltä mainiten parista lestadiolaisuuteen kääntyneestä venäläisestä.[7] Lisäksi niissä inkeriläiskylissä, joissa lestadiolaisuus oli saanut vankan kannatuksen, liikkeeseen liittyi osa suomalaisten keskuudessa asuneista venäläisistä ortodokseista. Tyypillinen esimerkki tällaisesta kehityksestä oli Pietarin kupeessa sijainnut Lahden kylä.[8] Myös muilta lestadiolaisuuden leviämisalueilta löytyy esimerkkejä uskonnollisen yhteisön luomasta paineesta yhtenäiseen uskonnonharjoitukseen, jolloin kirkkokuntara-jatkaan eivät muodostuneet esteeksi herätysten leviämiselle. Tämän tyyppisestä kehityksestä on tietoja Muurmannin rannikolta ja Pohjois-Amerikasta.[9]

                      

Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli antoi lestadiolaisille mahdollisuuden oman selityksen antamiseen. Tuomiorovasti Elias Lönnrot kääntyi kahden oululaisen lestadiolaisen johtomiehen puoleen. ”Vanhoillisten” edustaja, kapteeni John Ryselin kieltäytyi tarjotusta tehtävästä. Uusheräyksen edustajaksi Lönnrot valitsi kirjailija, toimittaja ja kirjakauppias J. F. Hellmanin. Hellman esitti vastineessaan lyhyen katsauksen lestadiolaisuuden historiaan, laajan selvityksen liikkeen hajaannuksista, sekä totesi lestadiolaisuuden opin perustuvan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen. Hän kertoii liikkeen tuoneen paheiden poistajana, raittiuden ja siveellisyyden edustajana "suurta siunausta".[10]

 

1960-luvulla palanut komea vytegralainen kirkko.
Kuvan on ottanut vuonna 1909  Sergey Prokudin-Gorsky

Tuomiokapitulin lausunnon laati asessori J. A. Mannermaa. Hän lähinnä tiivisti ja systematisoi Hellmannin laatimaa kuvausta. Mannermaa kertoi liikkeen levinneen kaikkialle Lappiin, jossakin määrin Pohjanmaalle ja "eteläisempiin seutuihin". Mannermaa totesi lestadiolaisuuden olevan ennen kaikkea maallikkoliike. Omana korostuksenaan hän toi esille sen, että lestadiolaisuus oli Suomessa aina esiintynyt kuuliaisena maan laeille ja yhteiskuntajärjestykselle. Lisäksi hän totesi vanhoillisen suunnan "vikana" olevan jyrkän ja tuomitsevan hengen toisella tavalla uskovia kohtaan, vaikka ulkonaisesti tämä suunta esiintyi rauhallisesti. Lestadiolaisuuden leviämisestä ulkomaille, esimerkiksi Venäjälle, Mannermaa ei maininnut mitään. Hän ei selvityksessään maininnut lainkaan lähinnä Etelä-Suomessa esiintynyttä esikoislestadiolaisuutta. Tuomiokapituli päätti lausunnostaan 21.12.1909, ja kirkollistoimituskunta vastaanotti sen 27.12. 1909. Kirkollistoimituskunnan esittelijäsihteeri Niilo Karilas lähetti selvityksen edelleen kenraalikuvernöörille 30.12. 1909. Epäselvää on, johtiko selvitys toimenpiteisiin Venäjän sisäministeriössä.[11]

Näkymä Vytegraan vuodelta 1909.
Kuvan on ottanut Sergey Prokudin-Gorsky

                      Uusheräyksen toiminta Venäjällä aiheutti siinä määrin epäluuloja, että kirkollistoimikunta kehotti haaraosastoa keskeyttämään toimintansa. Muussa tapauksessa koko SLLH:n toiminta uhattiin lopettaa. Saarnaaja Jaakko Huotarin matka Aunukseen oli epäluulojen takia keskeytynyt samoihin aikoihin. Vytegralaiselle uusheränneelle Renne Pulkkiselle lähetettiin venäjänkielinen todistus haaraosaston päämääristä ja toiminnasta väärinkäsitysten ehkäisemiseksi. Viranomaisten epäluuloja herätti varsinkin varojen keruu haaraosaston hyväksi. Paikalliset uusheränneet olivat olleet kolme kertaa viranomaisten kuulusteltavina. Lopulta nämä olivat tyytyväisiä saamiinsa selvityksiin. He kehottivat paikallisia uusheränneitä säilyttämään viralliset todistukset ”hyvässä tallessa” ja näyttämään uudet keräyslistat aina poliisilla vahvistusta varten.[12] Seuraavina vuosina uusheränneet olivat varovaisia toimiessaan Venäjällä. Tarkkoja oltiin erityisesti venäjänkielisten lestadiolaisten toiminnasta uutisoidessa. Kun Viipurissa pidettyyn SLLH:n ylimääräiseen kokoukseen 6. – 9.6. 1914 osallistui kansallisuudeltaan venäläisiä seuravieraita, poistettiin maininta heistä Kolkuttajassa ilmestyneestä artikkelista.[13] Muutama vuosi myöhemmin, tilanteen rauhoituttua, mainitaan heidän osallistumisensa uusheränneiden kesäseuroihin ja kokouksiin jo avoimesti. Kolkuttajassa julkaistiin ensimmäisen maailmansodan aikana venäläisen lestadiolaissotilaan Aleksander Schdanoffin kirjeitä pal-veluspaikoistaan.[14] Kolkuttajan artikkelien mukaan venäjänkielisiä seuravieraita osallistui Viipurin lisäksi vuonna 1910 pidettyyn Antrean ylimääräiseen kokoukseen sekä vuonna 1916 Kotkassa pidettyyn ylimääräiseen kokoukseen ja kesäseuroihin.[15]

---

[1] Artikkeli perustuu pääosin Kaarlo Castrenin ja Hannu Mustakallion artikkeleihin. Castrenin artikkeli Laestadiolaisuus Suomessa Venäjän viranomaisten pelon kohteena ilmestyi Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 1933. Mustakallion artikkeli Lestadiolaisuus valtiollisena vaarana. Venäjän sisäministeriön tiedustelu "hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta" vuodelta 1909. Artikkeli ilmestyi Jorma Selovuoren toimittamassa professori Osmo Jussilan juhlakirjassa ...Vaikka voissa paistais? vuonna 1998.

[2]  Castren  1934, 140 – 142.

[3] Castren 1934, 142 – 148.

[4] Mustakallio 1998, 198 - 199.

[5] Kansanaho 1964,  21; Mustakallio 1998, 213 - 214.

[6] Venäjän lestadiolaisten keskuudessa säilyneen perimätiedon mukaan 1800-luvun lopulla alkaneita herätyksiä johtivat Nikolai Aleksejev ja Pjotr Schtyrikoff. Heistä Nikolai Aleksejev olisi tuon tiedon mukaan ollut tsaarin hovin palveluksessa verhoilijana. Hän oli puhutellut tsaaria: Nikolai Aleksejev sanoi tsaarille, että tsaari tekisi parannuksen ja ottaisi elävän uskon. Kun tsaari ei puhuttelusta huolimatta tehnyt parannusta, sanoi Nikolai Aleksejev tsaarille: "Sinun valtakuntasi ei tule pysymään". Tsaarin hovin palveluksessa oli myös suomalaisia lestadiolaisia. (MKK. Anastasia Kolgunovan hst.5.- 6.7.1996; Venäjän ns. vanhojen uskovaisten ryhmähaastattelu 1.7.1996).

[7] Kolk. 12/1907, 94 – 96; Kolkuttajan Lähetyssanomat 1 /1910, 7 – 11.

[8] Lahti-niminen kylä irtaantui vuonna 1923 omaksi seurakunnakseen Pietarin Pyhän Marian seurakunnasta. Seurakunnassa oli vuonna 1925 noin 700 jäsentä (Jääskeläinen 1982, 258).Vaikka kylän väestöstä osa oli alunperin venäläistä alkuperää, he olivat pitkälle assimiloituneet kylän pääväestöön eli inkeriläisiin. Venäläiset olivat ortodoksisen kirkon jäseniä, mutta kävivät luterilaisessa kirkossa ja monet omaksuivat myös suomenkielisen pääväestön uskonnolliset näkemykset. Useat kansallisuudeltaan venäläiset olivat sulautuneet inkeriläisväestöön niin, että he olivat kadottaneet kunnollisen venäjänkielen taidon. Lestadiolaisuudesta tuli mahdollisesti jo 1880-luvulla kylän uskonnollisen elämän pääilmenemismuoto. Vaikka herätysliikkeeseen liittyikin todennäköisesti vähemmistö kylän väestöstä, tuli herätysliikkeen hyväksymistä uskonnollisista ja yhteiskunnallisista normeista koko kyläyhteisön normeja:"Kirkossa kävivät kaikki lahtoiset. Jotka oikein uskovaisia, eivät käyneet teattereissa, elokuvissa, tansseissa. Jotka vähemmän uskovaisia - kuitenkin uskovaisia - kävivät kirkossa ja seuroissa, mutta saattoivat käydä joskus myös elokuvissa ja teattereissa. Hyvän esimerkin lestadiolaisuuden luomasta normistosta koko kyläyhteisölle antoi suhtautuminen alkoholiin: Kylässä kolme ihmistä, jotka ryyppäsivät. Heitä halveksittiin ja he tekivät sen salaa. (Erna Morozin hst. 24.10.1994); Lahden kylässä asui useita lestadiolaisia saarnaajia, joista tunnetaan nimeltä Juhani Laihinen ("Lahen Vanja", 1853-1936), Fredrik Soittonen (k. 1931) ja  Pekka Marin (1849-1918). Heistä Fredrik Soittonen toimi Pietarin Pyhän Marian, Lahden, Siestarjoen ja Valkeasaaren seurakunnissa seurakunnanhoitajana vallankumouksen jälkeen, kun miltei koko Inkerin papisto oli paennut Suomeen (Raittila 1967, n:o 230; Erna Morozin hst. 24.10.1994; SL 11/1921, 12/1922, 184; 2/1925, 23-24;     6/1991, 160-161; Jääskeläinen 1980, 332, 349, 504; Jääskeläinen 1982, 258, 263, 265, 267; OMA. Laestadiana 10. Ef:37. Luettelo Pietarin seudun lestadiolaisista saarnaajista).

[9] Onnela 1975, 103; Raittila 1982, 54 -55. Muurmannin rannikolla lestadiolaisuudella oli vallankumoukseen saakka vahva ote. Uusheräyksen lähetit Juho Pyörre ja Matti Junttila tekivät alueelle saarnamatkan kevättalvella 1914. Seuroja pidettiin Vaitolahdessa, Kervannossa, Pummangissa, Muotkavuonon kylissä ja Aleksandrovskin seudulla  Tyyvän, Maaningan, Bresnoin, Bjelon ja Aleksandrovskin kylissä. (Kolk. 9/1914, 183 - 188).

[10] Mustakallio 1998, 215 – 216.

[11] Mustakallio 1998, 216 - 217. 

[12] OMA. Laestadiana 10. Da: 2. 16.11.1910 Antti Pulkkiselle; 10.12.1911 Renne Pulkkiselle; 23.12. 1911 Jaakko Huotarille; Ea:2. Jaakko Huotari 29.1.1911; Renne Pulkkinen 12.2.1911.

[13] OMA. Laestadiana 2 Cd: 1. Ylim. ylkok. 6 – 9.6.1914.

[14] Kolk 8/1915, 150 – 151; 10/1915, 181 – 183; 19/1915, 335 – 336.

[15] Kolk 8/1915, 150 – 151; 16/1916, 357 – 376.