Sukuhistoriaa 3, osa 5: Maria Surakan tarina

Olen aikaisemmissa blogikirjoituksissani seurannut sukulaiseni Anna Surakan elämänvaiheita, polkua, joka johti Liperin Taipaleen kylältä lopulta Yhdysvaltain Länsirannikolle Columbia-joen suulle. Annan nuorempi sisar Maria seurasi isosiskoaan ensin Kanadaan ja sitten Yhdysvaltoihin. Maria oli syntynyt 2.11.1887 Taipaleen kylässä (tila n:o 28) Liperissä Ivan Vasilinpoika Surakan ja Maria Feodorintytär Ratilaisen perheeseen. Hän muutti 8.2.1911 Joensuuhun, kuten siskonsa Anna oli tehnyt suunnilleen kuukausi aikaisemmin.[1]  Maria anoi syksyllä 1912 passia Amerikkaan muuttoa varten. Viideksi vuodeksi myönnetty passi on päivätty 9.10.1912. Ilmeisesti isosiskolta Annalta oli kiirinyt viestiä paremmista elinolosuhteista. Olihan Anna muuttanut Atlantin taakse edellisenä syksynä. Maria saapui oman ilmoituksessa mukaan Amerikan mantereelle joulukuussa 1912 astuen maihin St Johnsin satamassa Kanadassa.

Maria asettui ensiksi asumaan Toronton kaupunkiin, jossa Anna-sisar siis jo eleli. Yhdysvaltojen puolelle Maria siirtyi 7.3.1916 Port Huronissa. Matkansa päämääräksi hän ilmoitti sisarensa Annan asunnon (Box 21, Demmon, Mich). Maahantuloselvityksen mukaan hän oli asunut viimeksi Torontossa, Ontariossa ja rahaa oli Marialla mukanaan 100 dollaria.

 Maria Surakka avioitui Michael Zapolnekin kanssa 15.5.1917 Calumetissa Michiganissa. Vihkimisen suoritti suomalaisen apostolisluterilaisen seurakunnan pastori Arthur Leopold Heideman. Michael Zapolnek oli syntynyt lokakuussa 1886 Bialystokissa, Podlaskien piirikunnassa Puolassa. Sukunimi esiintyy myös muodossa Zapolnik ja näyttää olevan edelleen yleinen sukunimi Bialystokin seudulla Puolassa. Perheen kotikieli oli Puolasssa ollut kuitenkin venäjä. Michael oli saapunut Yhdysvaltoihin vuoden 1907 tienoilla. Perheeseen syntyi kahdeksan lasta. He olivat ikäjärjestyksessä:

- (Mary Sophia Zapolnik (Burke) 2.4.1918 Calumet – 10.7. 2001 Roswell, Georgia. Asunut aikaisemmin myös seuraavilla paikkakunnilla: Madison Heights, MI (Detroit), Royal Oak, MI (Detroit) and Troy, MI (Detroit).

- Arthur Michael Zapolnek 23.7. 1919 Calumet – 30.7.1948 Laurium, Michigan. Avioitui 6.3.1948 Jean Taipaluksen kanssa, Calumet, Michigan.

 - Alex Martin Zapolnek 16.1.1921 Calumet – 27.1.1977 Iron Mountain, MI, oli kotoisin Calumetista, Michiganissa.

- Alfred Zapolnek 18.2.1922 Calumet – 14.1. 2001 Calumet.

- Helmi E. (Helen) Zapolnek syntyi Calumetissa vuonna 1925. Avioitui Paul Edward Jonesin kanssa 26.5.1950 Detroitissa. Paul Jones oli syntynyt 20.11.1924 ja kuoli 18.8.1976 Hazel Park, Michigan (Detroit). Helmi Surakka Jonesin kuolinaika ja -paikka ei ole tiedossani

-  Lempi Josephine (Josephine Lempi) 24 2. 1926 Calumet – 3.6.1996 L’Anse, Michigan. Hän avioitui Fred A. Teddyn kanssa 26.2.1949 Calumetissa. Teddyt asuivat L’Ansessa, Michiganissa.

- Paul J. Zapolnik 20.7.1927 Albion Location (Calumet), MI – 6.3.2015 Dollar Bay, MI – Kolme lasta.

-  Henry W. Zapolnek 21.11.1929 Albion Location – 22.6.2012, haudattu Lakeside Cemetery, Hancock. Vaimo Judith L. ja tytär Amy Forsell, kaksi lapsenlasta. Henry haavoittui vakavasti Korean sodassa 6.1.1952 ohjuksen osumasta.

Maria Surakka Zapolnek kuoli 26.2.1950 Detroitissa. Michael (Mike) Zapolnek kuoli vajaat viisi vuotta aikaisemmin eli 28.5.1945 Calumetissa. Hänen syntymäpaikakseen oli kuolintodistukseen merkitty Puolan Varsova ja syntymäajaksi 18.10.1886.

---

[1] Taipaleen ortodoksisen seurakunnan arkisto - Pääkirja 1895-1915 (I Aa:22, Tilattomat), jakso 275, sivu 268: Surakka, Ivan; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=5101246 / Viitattu 1.8.2021

Sukuhistoriaa 3, osa 2

 

Taipaleen vanha ortodoksinen kirkko

Annan elämä jatkui kotiseudulla Taipaleen kylässä ilmeisesti noin vuoteen 1910 saakka. Taipaleen ortodoksisen seurakunnan pääkirjassa (1895-1915) on merkintä hänen muutostaan Joensuun ortodoksisen seurakunnan jäseneksi 31.12 (muuttokirjan numero 92), mutta merkinnästä puuttuu vuosiluku. Hänen sisarensa Marian kohdalla on samanlainen merkintä Joensuuhun muutosta 8.2.1911 (muuttokirjan numero 111). Muuttokirjojen numeroinnista olen päätellyt, että Anna muuttovuosi voisi olla 1910.

Mutta täyttä varmuutta muuton ajankohdasta ei voi antaa, sillä varmuuttani jäytää tieto, että Anna Surakka-niminen henkilö matkusti 26.5.1909 Hangosta Titania-laivalla Englantiin päämääränään Amerikka. Hänen matkansa jatkui Englannista 4.6. ja sen päätepisteenä oli Kanadan Ontariossa Toronton kaupunki. Siirtolaisinstituutin passiluettelot eivät kuitenkaan anna haulla yhtään Anna Surakkaa, joka olisi hakenut passia ennen vuotta 1911. Ensimmäinen Surakan Annalle myönnetty ja Siirtolaisinstituutin arkistoista löytyvä passi on myönnetty Amerikkaan muutto varten 20.5.1911 ja kyseessä oli nimenomaan tarinamme Anna. Pari kuukautta myöhemmin myönnettiin passi eräälle toiselle Anna Surakalle, mutta hän ei ole Taipaleen tilalla no 28 lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt Annamme, vaan pari vuotta vanhempi Polvijärvellä asunut kaimansa. Passissa Annan kotipaikka on Joensuun kaupunki ja passi myönnettiin viideksi vuodeksi.

Matka Atlantin yli, joka muuten maksoi 261 markkaa (= 1025€) alkoi Helsingistä Titania-aluksella 27.9.1911 ja jatkui Englannista 6.10. Empress of Ireland-aluksella. Alus saapui Quebeckin satamaan lokakuun 14. päivä ja Anna jatkoi matkaansa päämääräänsä Toronton kaupunkiin. Tämän jälkeen Anna vaiheet katoavat useaksi vuodeksi. Seuraavan kerran pääsen hänen jäljilleen sisarensa Marian maahanmuuttoselvityksen perusteella. Kun Maria Surakka saapuu maaliskuun 7. päivä 1916 Porth Huronissa Michiganissa Yhdysvaltoihin, hän ilmoittaa päämääräkseen sisarensa Anna Surakan asunnon. Annan osoitteeksi hän kirjoittaa maahantulokaavakkeeseen Box 21, Demmon, Houghton, Michigan. Maria oli tätä aikaisemmin asunut jo useamman vuoden Kanadan Torontossa. Milloin Anna oli siirtynyt Kanadasta Yhdysvaltoihin, on minulle vielä tässä vaiheessa mysteeri.

Seuraavan kerran Annan liikkeistä jää merkintä rekistereihin 19.7.1917 Kanadan rajan ylittämisestä Sault St. Mariessa. Tuliko hän Kanadan puolelta vai menikö hän sinne? Seuraava merkintä Kanadan ja USA:n rajan ylittämisestä on 24.2.1918 Vermontin St Albansissa. Viimeiseksi asuinpaikakseen hän merkitsee maahanmuuttokaavakkeeseen Toronton. Päämääränä oli Calumetin kaupunki Michiganissa, jossa hänen vasta avioitunut Maria -sisarensa nyt asui ja jonka osoitteen hän ilmoittaa kaavakkeeseen. Annalla oli mukanaan 100 dollarin käteisvarat. Erikoiseksi päämäärän tekee se, että Anna oli avioitunut Calumetissa 6.10.1917 eli siis runsas neljä kuukautta aikaisemmin John Alfred Hurun kanssa…

Jatkuu

Family History 3, part one

 For the past weeks, I have focused my extra energy on figuring out the life stages of a relative I found by chance. While browsing old American newspapers, my attention was drawn to the memoir of an American Finn who died on the west coast of the United States, which also mentioned the surnames of her parents. Her mother, Anna Huru, was said to be nee Surakka. I had never heard before that my grandmother’s relatives had ever lived on the west coast of the United States. So, I was immediately ready to investigate and find out who she was and how she had ended up in America.

Anna Surakka (Huru) was born on February 11, 1885 in the village of Taipale to the family of Ivan Vasiljev Surakka (1846 - 1902) and Anna Vasiljev Ratilainen (1851 - 1914). The family had lived in roughly the same places since at least the 1530s. A large part of the Orthodox indigenous population moved from the region to Russia in the 17th century due to wars and unrest. They feared revenge on the Swedes, as they had often sided with the Russians as they fought with Swedish troops and troops from western Finland. North Karelia, together with Käkisalmi County, was transferred from the Russian rule to the Swedish krona in the peace of Stolbova in 1617. The willingness to emigrate was also increased by the fear of forced conversion to Lutheranism and the recruitment and propaganda by the Russians for emigration.

It is known that the two brothers of Surakka, Hövilä and Maksima, left for exile to Russia during the "Ruptuuri War" in 1656-1658, but they returned to their homeland. Hövilä returned immediately after the peace came, Maksima a few years later. The Lutheran population moved to the deserted farms during the war from the west (mainly from Savo) and the south. The northern parts of North Karelia were almost completely emptied of Orthodox inhabitants. Almost the same thing happened to the Orthodox in Rääkkylä, Kitee, Kesälahti and Tohmajärvi. However, the native population remained to live in a couple of villages in Kitee and Tohmajärvi. In the eastern part of the province, in the Ilomantsi-Tuupovaara area, a rather strong Orthodox settlement remained, but even there they remained a minority. Liperi, which later included the Polvijärvi, Kuusjärvi (Outokumpu), Kontiolahti and Kaavi areas, which later became their own parishes, also had a fairly strong Orthodox indigenous population. The reason why the population of this particular area did not leave for Russia or return from there was probably that the region was a good farming area by that standard and the native population had the best and most fertile areas on the shores of Lake Viinijärvi, Pyhäselkä and Heposelkä. Although subjected to Lutheran forced conversions and pressure and submissive to the power of the "enemy land", there was a desire to fight nail teeth for the homeland which was cleared and owned by the ancestors.

Many Orthodox lived in the villages of Taipale, Viiniranta, Kompero, Harmaasalo, Sysmä and Sotkuma, as well as along the Pielisjoki River in Jakokoski and Paihola. After conditions calmed down, the Orthodox population, which remained a minority, grew faster than the Lutherans. Presumably it was because the Orthodox were, on average, wealthier than the Lutherans. In the famine years that were then occasional at the time, the scythe man of death reaped his harvest far more abundantly among the poor than the rich.

After the long background explanation I mentioned above, I will return to Anna Surakka’s family. His family's main farm was Taipale village farm number 13. This later formed four farms: according to the 1855 land register, they were Taipale no. 25 Uusisurakkala, Taipale no. 26 Ristonkangas, Taipale no. 28 Wanhasurakkala. Anna's grandparents Vasili Jakovlev Surakka (1812 - 1863) and Tatjana Aleksejev Ratilainen (1819-1887) have been hosting Wanhasurakkala since 1858. After Vasili's death, the farm was continued by his son Ivan (1846 - 1902), who was married to Anna Vasiljev Ratilainen (1851 - 1914). Anna and Ivan's family had eight children, four of whom had already died before Anna was born. When Anna let go of her first tanning, only her three-year-old brother Kondrat was alive. Anna and Kondrat were accompanied by little sister Mary (b. 1887) and little brother Alexander (b. 1894).

To be continued...

Sukuhistoriaa 3, osa 1

 Viimeisen viikon ajan olen suunnannut ylimääräisen energiani sattumalta löytämäni sukulaisen elämänvaiheiden selvittämiseen. Selatessani vanhoja amerikkalaisia sanomalehtiä huomioni kiinnittyi erään USA:n länsirannikolla kuolleen amerikansuomalaisen muistokirjoitukseen, jossa mainittiin myös hänen vanhempiensa sukunimet. Hänen äitinsä Anna Huru oli sen mukaan omaa sukuaan Surakka. En ollut aikaisemmin kuullut, että isoäitini sukulaisia olisi koskaan asunut Yhdysvaltain länsirannikolla. Siispä heti tutkimaan ja selvittämään, kuka hän oli ja miten hän oli päätynyt Amerikkaan.

Anna Surakka (Huru) syntyi 11.2.1885 Taipaleen kylässä Ivan Vasilinpoika Surakan (1846 - 1902) ja Anna Vasilintytär Ratilaisen (1851 - 1914) perheeseen. Suku oli asunut ainakin 1530-luvulta alkaen suunnilleen samoilla asuinsijoilla. Alueelta siirtyi suuri osa ortodoksisesta kantaväestöstä 1600-luvulla sotien ja levottomuuksien takia Venäjälle. He pelkäsivät ruotsalaisten kostoa, koska olivat usein asettuneet venäläisten puolella näiden kahakoidessa ruotsalaisten ja läntisestä Suomesta tulleiden sotajoukkojen kanssa. Pohjois-Karjala yhdessä Käkisalmen läänin kanssa siirtyi vuoden 1617 Stolbovan rauhassa Venäjän vallan alaisuudesta Ruotsin kuunun alle. Muuttohalukkuutta lisäsi myös pelko pakkokäännytyksestä luterilaisuuteen ja venäläisten harjoittama värväys ja propaganda muuton puolesta.

Tiedetään, että kaksi Surakan veljestä Hövilä ja Maksima lähtivät ruptuurisodan aikana 1656-1658 monien muiden mukana pakosalle Venäjälle, mutta he palasivat takaisin kotiseudulleen. Hövilä palasi heti rauhan slmimisen jälkeen, Maksima muutaman vuoden perästä. Ruptuurisodan aikana autioituneille tiloille muutti luterilaista väestöä lännestä (pääosin Savosta) ja etelästä. Pohjois-Karjalan pohjoisosat tyhjenivät lähes tyystin ortodoksisista asukkaista. Lähes samoin kävi Rääkkylän, Kiteen, Kesälahden ja Tohmajärven ortodokseille. Kantaväestöä jäi kuitenkin asumaan pariin kylään Kiteellä ja Tohmajärvellä. Maakunnan itäosaan, Ilomantsin-Tuupovaaran alueelle jäi melko vahva ortodoksinen asutus, mutta sielläkin he jäivät vähemmistöksi. Myös Liperiin, joka silloin käsitti myöhemmin omiksi seurakunnikseen muuttuneet Polvijärven, Kuusjärven (Outokummun), Kontiolahden  ja Kaavin alueet jäi varsin vahva ortodoksinen kantaväestö. Syy, miksi juuri tämän alueen väestö ei lähtenyt Venäjälle tai palasi sieltä, oli ilmeisesti siinä, että seutu oli tuon ajan mittapuun mukaan hyvää viljelysseutua ja kantaväestöllä olivat käytössä parhaat ja viljavimmat alueet Viinijärven, Pyhäselän ja Heposelän rantamilla. Vaikka jouduttiin luterilaisten pakkokäännytysten ja painostuksen kohteiksi ja alistumaan "vihollismaan" vallan alle, haluttiin kynsin hampain pitää kiinni esi-isien raivaamasta ja omistamasta kotiseudusta.

Ortodokseja asui paljon Taipaleen, Viinirannan, Komperon, Harmaasalon, Sysmän ja Sotkuman kylissä sekä Pielisjokivarressa Jakokoskella ja Paiholassa. Olojen rauhoituttua vähemmistöksi jääneen ortodoksiväestön väestönkasvu oli nopeampaa kuin luterilaisten. Oletettavasti se johtui siitä, että ortodoksit olivat keskimäärin varakkaampia kuin luterilaiset. Nälkävuosina, joita silloin tuppasi ajoittain olemaan, viikatemies niitti satoaan huomattavasti runsaammin köyhien kuin varakkaiden keskuudessa.

Edellä kertomani pitkä taustaselityksen jälkeen palaan Anna Surakan perheeseen. Hänen sukunsa kantatila oli Taipaleen kylän tila numero 13. Tästä muodostui myöhemmin neljä tilaa: vuoden 1855 maakirjan mukaan ne olivat Taipale n:o 25 Uusisurakkala, Taipale n:o 26 Ristonkangas, Taipale n:o 27 Jyrkilä ja Taipale no. 28 Wanhasurakkala. Annan isovanhemmat Vasili Jaakonpoika Surakka (1812 - 1863) ja Tatjana Alekseintytär Ratilainen (1819- 1887) isännöivät ja emännöivät vuodesta 1858 lähtien Wanhasurakkalaa. Vasilin kuoleman jälkeen tilan isäntänä jatkoi hänen poikansa Ivan (1846 - 1902), joka oli avioitunut Anna Vasilintytär Ratilaisen (1851 - 1914) kanssa. Annan ja Ivanin perheeseen syntyi kahdeksan lasta, joista neljä oli kuollut ennen jo Annan syntymää. Kun Anna päästi ilmoile ensimmäisen parkaisunsa, elossa oli ainoastaan hänen kolme vuotta vanhempi veljensä Kondrat. Anna ja Kondrat saivat vielä seurakseen pikkusiskon Marian (s. 1887) ja pikkuveljen Aleksanterin (s. 1894).

Jatkuu...

Sukuhistoriaa 2

Brita Kinnunen muuttokirja Pietariin. Pietarin Pyhän Marian seurakunnan arkisto

Isoisäni Antti Kinnusen isällä Kalle Joosef Kinnusella oli kymmenen sisarusta. Heistä yksi, syyskuun 10. päivä 1845 Påhl Kinnusen perheeseen Liperin Käsämässä syntynyt Brita, oli haasteita pelkäämätön nuori nainen. Hän otti 17.9.1865 muuttokirjan Venäjän pääkaupunkiin Pietariin, joka veti magneetin tavoin väkeä kaikkialta Itä-Suomesta. Pietariin hän ilmestyi kuitenkin vasta maaliskuussa 1867 mukanaan yllä oleva muuttokirja.

Tuolloin ei ollut juuri minkäänlaisia keskusrekistereitä eikä tietenkään sähköistä tiedonvälitystä. Niinpä muuttokirjoja tarvittiin, sillä muuttokirjan mukana siirtyivät muuttajan tiedot tämän uuden asuinpaikkakunnan kirjoihin ja kansiin. Osa väestöstä ei tuolloin vielä osannut itse kirjoittaa eikä edes lukea. Brita näyttää olleen muuttokirjan tietojen valossa varsin kyvykäs tiedollisesti ja taidollisesti. Jos osaa ulkoa pienen Katekismuksen ja Swebiliuksen selityksen, ei ainakaan luku- ja muistikapasiteetissä ole valittamista.
Brita Kinnunen eleli Pietarissa noin viisi vuotta, kunnes paikkakunnalle saapui Suonenjoelta Savonmaalta nuorukainen nimeltä Paul Henrik Sepponen lokakuussa 1872. Nuori herra Sepponen oli muutama vuosi aikaisemmin ollut vielä Suonenjoen Kuvansin kylässä renkinä, mutta oli päättänyt lähteä "mualimalle" onneansa koettamaan. Jossakin vaiheessa he kohtasivat toisensa. Lieneekö ollut rakkautta ensi silmäykselle vai pitkän piirityksen tulosta, mutta häitä vietettiin Pietarissa 28.5.1873.
Paul Henrik eli Paavo hankkiutui Pietarissa asuessaan kultasepän oppiin. Aviopari asui suurkaupungissa kymmenisen vuotta. Viimeinen merkintä ehtoollisella käynnistä Pietarissa on joulukuulta vuonna 1883. Minne he muuttivat Pietarista, kotimaahan vai jonnekin muualle Venäjällä, on minulle - vielä - epäselvää. Eri kirkonkirjoja penkomalla löytyi lopulta muutto Suonenjoelta Viipurin maaseurakuntaan vuonna 1891. Joten he asuivat Paul Henrikin kotiseudulla ennen Viipuriin muuttoaan. Viipurissa sukunimi vaihtui Seppäseksi. Lieneekö Seppänen ollut Sepposta sopivampi nimi kultasepälle. Perhe näyttää olleen varsin varakas. Brita Kinnunen menehtyi kohtuullisen nuorena, vain 54-vuotiaana Viipurissa 26.1.1900. Paavo Seppäsen elämäntaival päättyi Viipurissa kahdeksan vuotta myöhemmin. Paavolle ja Britalle ei syntynyt omia lapsia, mutta heillä oli kasvattitytär.

Brita Seppäsen kuolinilmoitus
Wiipurin Sanomat 27.1.1900

Paavo Seppäsen kuolinilmoitsu. Wiipuri 23.1.1908.

Kun Paavo Henrik Seppäsen omaisuus huutokaupattiin vapaaehtoisesti hänen kuolemansa jälkeen, se sisälsi mm. kolme rakennusta ulkohuoneineen Viipurin Talikkalassa Raittiuskadun varrella. Yhdessä rakennuksessa oli pelkästään yksi asunto, toisessa kahdeksan asuntoa ja kolmannessa kolme asuntoa. Melkoisen omaisuuden olivat entinen renkipoika Suonenjoelta ja torpparin tyttö Liperin Käsämästä koonneet elämänsä varrella

Pörtsämön erämaakalmisto

Hautausmaa on rajattu pisteaidalla.

Heinä-elokuun vaihteessa tein kahden päivän retken lapsuuteni ja nuoruuteni mielenmaisemiin Tuupovaarassa ja Ilomantsissa. Yhtenä pysähdyspaikkana oli etukäteissuunnitelmissa Pörtsämön metsäkalmisto. Sinne on haudattu runonlaulaja Pedri Shemeikka. Olin aikaisemmin vieraillut lukuisilla muilla metsäkalmistoilla. Niitä löytyy useita Pohjois-Karjalasta ja myöskin Etelä-Karjalan puolelta esimerkiksi Parikkalasta. Iso-isoisäni on haudattu Liperin keskimmäiselle (luterilaiselle) hautausmaalle, joka myös on metsähautausmaa. Iso-isoäitini hautapaikan sijainnista en ole varma. Hän oli nimittäin ortodoksisen kirkon jäsen, joten hänet on mahdollisesti haudattu Taipaleen ortodoksisen seurakunnan hautausmaalle. Heidän hautapaikkansa sijainnin selvittäminen on osoittautunut mahdottomaksi, sillä molemmissa seurakunnissa oli 1920-luvulla haudankaivajina/suntioina henkilöt, jotka eivät pitäneet kunnollista kirjapitoa haudatuista.

Ollölänniemen metsäkalmisto sijaitsee alueella, joka asutettiin 1600-luvun alussa. Ensimmäisen asukkaan kerrotaan olleen Iivana Öllöisen. Hänestä koko Öllölän kylä on saanut nimensä. Kalmisto lienee sijainnut nykyisellä paikallaan jo asutuksen alkuajoista lähtien. Hautausmaa-alueeksi se merkittiin virallisesti 1890-luvulla. Kyläkalmistoja on  aikoinaan ollut Karjalassa lähes joka kylässä. Ilomantsin, Tuupovaaran ja

Näkymää Pörtsämön kalmistoon

Enon alueilla niitä on ollut ainakin 21, joista 17 on pystytty paikallistamaan. Ne sijaitsivat usein lähellä tsasounaa, järven rannalla, joko niemessä tai saaressa. Sinne oli helppo tuoda vainaja vesistöä pitkin aikakautena, jolloin ei ollut vielä tiestöä. Ruotsinvallan aikana viranomaiset aseenoituivat kyläkalmistoihin ja tsasouniin erittäin kielteisesti. Kalmistoissa väitettiin harjoitettavan vainajien palvontaa ja noituutta. Väite ei liene ollut vailla totuuden siementä, sillä vanhat esi-kristilliset tavat elivät pitkään kansan keskuudessa. Niiden kitkemisessä luterilainen kirkko teki perusteellisempaa työtä kuin ortodoksinen kirkko.

Puuristiwanhus

Vierailupäivänä oli erittäin lämmin ja aurinkoinen sää. Kalmisto sijaitsee sakeassa kuusikossa. Siitä huolimatta ei itikoita ollut kiusaksi asti. Tästä saimme kiittää erittäin kuivaa kesää. Hautausmaa-alue on erotettu pisteaidalla muusta metsästä. Kalmistoa sivuaa 35 kilometriä pitkä vaellusreitti Paimenpojan polku. Kuusten välissä risteilee kapeita polkuja. Hautausmaalla on runsaasti puuristeja, Jonkin verran on luterilaisilla hautausmailla hyvin yleiseksi tulleita matkalaukkumallisia kivisiä hautamuistomerkkejä. Sen sijaan grobuja ei ole paljon, mikä yllätti minut. Sukunimet Jormanainen ja Jeskanen esiintyivät hautamuistomerkeissä tuon tuostakin. Suurin ja mahtavin oli toki runonlaulaja Pedri Shemeikan hautapaasi.

Vierailuajankohtamme oli alkuilta. Auringon säteet loivat kapeita säikeitään suurten kuusenoksien lomasta puuristeihin yrittäen kertoa siitä, että valkeus voittaa pimeyden. Järven vettä pitkin kiiri joltakin rantamökiltä hiljaa kaihoisaa musiikkia. Vesi huuhteli laiskasti kalmistoniemen rantakiviin, sillä tuuli oli tyyntynyt. Yhdenkään auton, lentokoneen tai ruohonleikkurin ääni ei tätä hetkeä pilannut.

Puiden ja hautopjen välissä kiemurtelee kapeita polkuja

Valkeus voittaa pimeyden