Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Uusi kansakoulurakennus 1888

Lappeenrannan vuonna 1888 valmistunut kansakoulu (nykyinen Lönnrotin koulu) kuvattuna 15.2.2015

Waldemar Backmanssonin Lappeenrannan uudelle kansakoulurakennukselle
tekemä julkisivupiirustus

Lappeenrannan kansakoulun oppilasmäärä alkoi kasvaa 1880-luvulla. Oppilasmäärän lisääntymisen syinä olivat kaupungin väkiluvun kasvu ja ennen kaikkea yhä useampien perheitten halu lähettää lapsensa opintielle. Esimerkiksi vuonna 1885 kaupungissa asui 110 kouluikäistä lasta, joista 82 kävi joko ala- tai yläkansakoulu.  Ensimmäinen rinnakkaisluokka kansakouluun perustettiin vuonna 1886. Asuinrakennuksesta kouluksi muutettu, vuonna 1873 ostettu talo jäikin pian liian pieneksi. Koulun johtokunta suunnitteli ensin koulutalon laajentamista ja antoi sen arkkitehti Waldemar  Backmanssonin tehtäväksi. Hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että rakennus oli niin rappeutunut sekä lisäksi ”kummallisen monikolkkainen”, joten laajentamiseen käytetyt varat menisivät hukkaan. Rakennus oli talvella kylmä, joten koululaiset joutuivat opiskelemaan jopa 7 - 10 asteen lämpötiloissa. Johtokunta lähetti valtuustolle 10.12.1885 päivätyn kirjeen, jossa se arvioi silloista  koulurakennusta: Kaupunkimme kansakoulurakennus on sellainen hökkeli, ettei moista löytyne pienimmässäkään maaseurakunnassa. 

Uutinen Lappeenrannan kansakoulun urakasta.
Lappeenrannan Uutiset 12.7.1887

Johtokunta esittikin uuden koulun rakentamista. Lisätty kunnanvaltuusto teki kokouksessaan 10.2.1886 asiasta myönteisen päätöksen.  Valtuusto valitsi asiaa hoitamaan toimikunnan, jonka piti yhdessä kansakoulun johtokunnan kanssa nopealla aikataululla, vain kahdeksan päivän kuluessa, valita rakennukselle paikka ja laatia kustannusarvio. Esitys valmistui jo 22.2. pidettyyn lisätyn valtuuston kokoukseen. Uusi kansakoulu päätettiin rakentaa rautatien länsipuolella olevalle kentälle, jossa aikaisemmin oli ollut ruotusotaväen varastohuoneita. Rakennettavassa koulussa tuli olla viisi luokkahuonetta, juhlasali, yhteinen kirjasto- ja lukusali sekä yhden opettajan asunto. Lisäksi oli myös vahtimestarille rakennettava kamarin ja keittiön käsittävä asunto.

Rakennukseen tarvittavat varat, 40 000 markkaa päätettiin ottaa lainaksi. Pankinjohtaja Waldemar Enebergin tehtäväksi annettiin selvittää lainansaantimahdollisuutta valtiolta. Rakennustoimikunta sai heti käytettäväkseen 10 000 markkaa. Toimikunta tilasi koulun piirustukset arkkitehti Waldemar  Backmansonilta ja alkoi heti teettää kivijalkaa ja ostella rakennushirsiä. Tarina kertoo, että rakennushirsiksi myytiin paljon Saimaan saarista varastettuja puita. Rakentaminen ei edennyt kuitenkaan ongelmitta. Aikomus oli saada koulutalo valmiiksi jo syksyyn 1886 mennessä. Piirustukset kuitenkin viivästyivät ja esiteltiin valtuustolle 25.5.1886. Valmiiksi ne tulivat marraskuussa 1886. Niistä Backmansson veloitti 1345 markkaa. Viipurin lääninkanslia vahvisti piirustukset 1.5.1887. Lisäksi valmistumista hidastuttivat vielä erimielisyydet rakennuksen kivijalan tekijän muurari Vilhelm Nylundin kanssa. Kiistaa käytiin kivijalan korkeudesta. Nämä johtivat siihen, että Nylund jätti urakkansa kesken (ilmeisesti hänet pakotettiin jättämään urakka kesken)  ja rakennustyömaa seisoi noin vuoden ajan. Perustustöt teki loppuun Kontantin Mandolin Virolahdelta. Rakennuksen urakoi lopulta arkkitehti Frithiof Mieritz.  Urakkasumma oli 25 000 markkaa (erään lehtiuutisen mukaan 27 500 markka) ja Mieritz lupasi rakennuksen valmiiksi vuoden kuluessa. Töitä valvomaan palkattiin rakennusmestari Alfred Sirén Helsingistä. Urakoitsija sai hyödyntää rakennuksen lähes valmiin kivijalan ja kaikki paikalle valmiiksi tuodut rakennustarpeet, joiden arvoksi laskettiin noin 15 000 markkaa. Rakennustyöt edistyivät nyt nopeasti, ja koulu valmistui kesäkuun loppuun mennessä 1888, kuten urakkasopimuksessa oli sovittu. 

Arkkitehti Mieritzin ostoilmoitus.
Lappeenrannan Uutiset 12.8.1887

Vastaanottotarkastus pidettiin 30.6.1888. Sanomalehtiuutisen mukaan se oli valmistuessaan suurin maassamme rakennettu puinen kansakoulu. Urakan aikana selvisi, että arkkitehti Mieritz oli arvioinut kansakoulun rakennuskustannukset täysin alakanttiin. Kustannukset nousivat noin kaksi kertaa suuremmiksi kuin urakkasumma. Näin ollen urakoitsija kärsi 25 000 markan tappion. Mieritz pyysi valtuustoa korvaamaan kärsimiänsä tappioita, mutta valtuusto hylkäsi sen anomuksen kokonaan. Pieleen mennyt Lappeenrannan kansakoulun urakkatarjous johti osaltaan arkkitehti Mieritzin hakeutumaan vuoden 1888 joulukuussa konkurssiin

Uutinen uuden kansakoulun vihkiäisistä.
Lappeenrannan Uutiset 4.9.1888

Rakennuskustannuksiin saatiin varoja kaupungin anniskeluyhtiön voittovaroista (7000 markkaa) ja loput lainattiin valtiolta. Koulun avajaisia vietettiin 1.9.1888. Koulutalosta tuli sen hetken tarpeisiin liian iso. Muutaman vuoden kuluttua oppilasmäärän kasvaessa koko ajan huomattiin kuitenkin, että päätös isohkosta koulusta oli ollut kaukonäköinen. Lisäksi uusrenesanssityylisen rakennuksen kaunis ulkonäkö keräsi kiitosta. Rakennuksesta tulikin pienen Lappeenrannan uusin nähtävyys. Lappeenrannan kaupunki sai siis erittäin halvalla uuden, hyvän, toimivan ja kauniin kansakoulun. Lisäksi uusi koulu antoi kaupunkilaisille aikaisempaa paremmat tilat harrastuksille ja kokouksille. Erikoisen tärkeäksi nähtiin koulun suuri sali, silloisen kaupungin suurin juhlasali. Sitä käytettiin varsinkin vuosisadan loppulla konsertteihin ja juhliin.

Näkymä kauniin koulun sisäpihalle 7.10.2015

Jac Ahrenbergin romaani "Hihhuleita" (päivitetty 3.1.2015)

Hihhuleita-kirja oli myyntimenestys heti ilmestyttyään ruotsiksi vuonna 1889

Arkkitehti Johan Jacob (Jac) Ahrenbergin kirja Hihuliter ilmestyi vuonna 1889. Kirjan suomensi Aatto Suppanen, ja suomennos Hihhuleita tuli markkinoille seuraavana vuonna. Kirja oli menestys ja se käännettiin nopeasti tanskaksi (1891) ja ranskaksi (1892). Teoksensa esipuheessa Ahreberg kertoo omasta kosketuksestaan liikkeeseen ja sen herättämiin ajatuksiin. Näistä saa hyvän käsityksen sen lukemalla. Olen liittänyt esipuheen artikkelin loppuun. Kirja löytyy nyt e-kirjana - ILMAISEKSI - Elisa-kirjojen sivulta!!! Hihhuleita-teoksesta annettu informaatio sivulla tosin ei pidä olleenkaan paikkaansa, mikä kertoo siitä, että sen laatija ei ole perehtynyt kirjaan YHTÄÄN.

         Kirjassa Ahrenberg kuvaa kirkon ja muun valtakulttuurin konfliktia lestadiolaisuuden kanssa kannakselaisen elämänmuodon ryydittämänä. Tapahtumakenttänä on siis kaakkoinen Suomi. Kirjan alkupuoli ei sisällä mitään viitteitä siitä, että teos käsittelisi lestadiolaisuutta, vaan se nousee teemaksi vasta kirjan loppupuolella. Kirjailija viestittää liikkeen olevan vapauden asialla, päinvastoin kuin seurakunnan omavaltainen ja sydämetön pappi. Teos ei kuitenkaan missään tapauksessa luo kuvaa lestadiolaisyhteisöstä ihanteellisena ja virheettömänä. Kirjassa kuvataan mm. Siperiasta karanneen rikollisen nopea nousu lestadiolaissaarnaajaksi sekä hänen tuhonsa. Samoin teoksessa kerrotaan paikallisen lestadiolaisyhteisön saarnaajaan kohdistuva, surullisen lopun saava mustasukkaisuusrikos   Kirja sisältää paljon mielenkiintoisia pieniä yksityiskohtia. Siinä kuvataan mm. yhteisön sisällä ilmenevää kaksinaismoraalia ja yksilön kamppailua uskonnollisten ihanteiden ja elämän raadollisuuden välillä. Kirjassa kerrotaan myös esimerkiksi, miten lestadiolaistuminen johti vakuutusten irtisanomiseen. Vakuutuksen ottanut ei lestadiolaisten silloisen opetuksen mukaan luottanut Jumalan huolenpitoon (Tämä näkemys tulee esille lestadiolaisten aikalaiskirjeissä). Kirjan surullisten lopputapahtumien pohjana on saarnaaja Emanuel Välikankaan ampuminen Savitaipaleella vuonna 1884, vaikka kirjassa kuvatut tapahtumat eivät yksityiskohdiltaan vastaa todellisuutta Saitaipaleen tapauksessa. Myös kirjailija Unto Seppäseltä löytyy hänen kirjastaan Myllytarinoita kuvaus, jonka pohjana ovat tapahtumat Savitaipaleella. Jac Ahrenberg oli tutustunut lestadiolaisiin työmatkoillaan Itä-Suomessa. Hihuliter-teosta kirjoittaessaan hän kävi varta vasten Helsingissä lestadiolaisseuroissa kuuntelemassa mm. saarnaaja Gustaf Sundströmiä. Kirja  muokkasi osaltaan sitä julkisuuskuvaa, joka lestadiolaisuudesta vähitellen muodostui. 

          Jac Ahrenberg oli syntynyt 30.4. 1847 Viipurissa ja kuoli 10. 10. 1914 Helsingissä. Hän kävi Tukholman Vapaiden taiteiden akatemian ja teki opintomatkoja Ranskaan, Italiaan, Kreikkaan ja Turkkiin. Vuonna 1877 Ahrenberg nimitettiin ylimääräiseksi arkkitehdiksi Yleisten rakennusten ylihallitukseen. Lääninarkkitehtinä hän toimi Oulussa vuosina 1884-85  ja  Viipurissa vuosina 1885-86.          
           

                      Monipuolinen kynämies Jac. Ahrenberg (1847-1914) oli harvoja merkittäviä ruotsin-kielisiä kirjailijoita 1800-luvun lopulla. Hänen taiteellinen kunnianhimonsa tähtäsi hieman pitemmälle kuin kyvyt  riittivät. Romaanikirjailijana Ahrenberg pyrki luomaan kokonaiskuvia suomalaisesta yhteiskunnasta ja selittämään sen historiaa. Viipurilaisena hän tunsi mielenkiintoa Vanhan Suomen kansaa, liike-elämää ja hengellisiä ilmiöitä kohtaan. Siten syntyi 1880-luvulta lähtien sarja novellikokoelmia ja romaaneja; jälkimmäisiin kuuluvat laestadiolaiskuvaus Hihuliter sekä Karjalan - Viipurin taloudellista kukoistuskautta tutkiskeleva ja leveästi maalaileva Stockjunkarn (Tukkijunkkari, 1892). Kiitollisen aihepiirin hän löysi Venäjällä palvelevista suomalaisista upseereista ja virkamiehistä (romaanit Familjen på Haapakoski, 1893, ja Vår landsman,1897). 

        Jätettyään pettyneenä romaanien kirjoittamisen Ahrenberg toimi 1900-luvun alussa ahkerana sanomalehtimiehenä ja julkaisi huomattavimman teoksensa, kuusiosaisen muistelmasarjan Människor som jag känt (Tuntemiani ihmisiä, 1904-14). Ahrenbergin sanomalehtimiehen taipumukset pääsevät oikeuksiinsa näissä aikalaisista laadituissa pikakuvissa.

Esseissä vilahtelee tunnettuja nimiä aina romaanikirjailija Ivan Turgenjevia ja rotuteoreetikko Arthur de Gobineauta myöten.

1 Tapaninen 1996, 152 – 153.

---

 

Hihhuleita-teoksen esittely, Aamulehti 105/8.5.1890

-------
Esilause
Valtion rakennuksien johtajana itä-Suomessa joutui allekirjoittanut usein ja eri seuduissa sillä maan kulmalla yhteyteen lahkolaisten kanssa, joita Hihhulien nimellä on levinnyt yli koko maamme ja jonka lahkon oppia täältä lähetetyt lahkon jäsenet ovat saarnanneet omille maanmiehille Venäjällä, Amerikassa ja Norjassa. Hihhulien raittius ja puhtaus, heidän omituiset kokouksensa ja kiihkoinen intonsa julistamaan opinkappaleitansa vetivät puoleensa huomiotani. Seuraavasta kuvauksesta, joka niin hyvin yleisiltä piirteiltään kuin myöskin kertomuksen kokoon panoon katsoen on otettu luonnosta, saa lukija lyhyen esityksen tästä lahkosta sekä sen elämästä ja opista.

Vaikka lahkolla on suomalainen nimi, on se kuitenkin alkuisin Ruotsista; se on näet lähtenyt Ruotsin Lapista. Sen etevimmäksi patriarkaksi sanovat hihhulit itse Lauri Laestadiusta. Tämä merkillinen mies oli ensin kirkkoherrana Kaaressuvannon ja sitte provastina Pajalan seurakunnassa. Häneen oli vaikuttanut Grundtvig, jolla oli suuri vaikutusvalta koko Pohjolan uskonnolliseen elämään. Saavuttuaan Lapinmaahan Laestadius omain sanainsa mukaan huomasi seurakunnassa täydellisen uskonnottomuuden vallitsevan. "He eivät edes tienneet yksijumaluuden oppiakaan." Laestadius ryhtyi työhön voimaakkaasti, saarnasi, opetti ja kulki usein monta päivää paimentolaisten seurassa. Hän kasvatti saarnaajia niistä, jotka olivat yhtyneet hänen oppiinsa, lähetti heidät etäisiin kyliin saarnaamaan ja vaikutti yleensä niin, että täydellinen muutospareiiipaan päin yleisessä siveydessä tuli julki näkyviin muutamien vuosien kuluessa. Näistä lähetyssaarnaajista ja tämän hengellisen herätyksen ajalta on hihhulilaisuus alkuisin.

Hihhulilais-nimelle on käynyt samoin kuin Geusi-nimelle hollantilaisten vapaussodan aikana ja Birke-beiniläis-nimelle Norjan valtaistuinsotien aikana; haukkumanimestä on se muuttunut historialliseksi. Se on nyt tavallinen nimitys, jota yleisö käyttää tämän uskon tunnustajista ja jota he itse monin paikoin pitävät kunnianimenä. Nimi on muuten saanut alkunsa siitä, että lahkon jäsenet, päästyään korkeimman uskonnollisen kiihtymyksen tilaan, lausuvat epäselviä ääniä, joista heidän vastustajansa ovat luulleet erottavansa hih- ja huu-tavuja, joista sitte nimi on muodostettu. Itse he sanoivat itseään alussa ,,pikaa uskovaisiksi", joka nimitys on otettava huomioon, koska se osoittaa jonkinlaista sukulaisuutta tämän lahkon ja metodistein välillä.

Tämän lahkon omituisuuksista lienee valtiokirkon pappeja varsinkin loukannut elämän ulkonaisen puhtauden suuri (liioiteltu) tärkeys ja maallikkosaarnatoimen tärkeys. Aina siitä asti kuin Laestadius lähetti apostolinsa ja parannussaarnaajansa, ovat näet hihhulit tärkeimmäksi opinkappaleekseen asettaneet sen lauseen, että jokainen, jota henki kehoittaa, sitte, kuin hänet on seurakuntaan otettu, puhukoon ja todistakoon sekä, jos hän tuntee sisällistä kehoitusta, ”menköön ulos maailmaan ja opettakoon kaikkea kansaa". Ainoastaan puhuttu sana on elävää Jumalan sanaa; painettu, kirjoitettu sana on vain kuolleita kirjaimia. Tämä maallikkosaarnatoimi se on enemmän kuin mikään muu vaikuttanut lahkon nopeaa ja suunnatonta leviämistä.

Helsingissä Joulukuussa 1889.