Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Sutelan “korkeakoulu” Ruokolahdella

Sutelan "korkeakoulu" ja sen oppilaita vuosikymmeniä sitten

Heinäkuisen Ruokolahdelle suuntautuneen pyöräretken toinen "kohokohta" oli korkealle kurkottava entinen koulurakennus Särkilahdentien varressa. Tässä tarina, jonka sain kokoon varsin vähistä "eväistä".

Sutelan koulurakennus vuonna 2017

Sutelan koulupiirin kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1925. Koulupiiriin kuului kahdeksan kylää: Hyrkäs, Kalpiala, Kuopiola, Mustakulkkula, Niuvanmaa, Poitsilanmaa, Sutela sekä osia Kaljulasta. Koulurakennus sijaitsee Särkilahdentien varrella, vastapäätä Hyrkkäälle vievän kylätien risteystä. Rakennus jää nykyisin Särkilahdentieltä jo lähes näkymättömiin eteen kasvaneen puuston taakse.  Korkea ja kapea koulurakennus sai nopeasti lempinimen ”Sutelan korkeakoulu”. Koulu toimi pitkään joko kaksi- tai kolmeluokkaisena. Oppilasmäärä oli yleensä 50 – 60 tienoilla. Huippumäärä oppilaita oli vuonna 1935, jolloin koulussa opiskeli peräti 99 oppilasta.

Pitkäaikaisia opettajia koulussa olivat Amanda Siitonen (28 vuotta) ja Helmi Kähkönen (34 vuotta). Sutelan kansakoulun oppilasmäärä alkoi laskea 1960-luvulla. Lakkauttaminen oli koulun kohtalona keväällä 1971. Viimeisenä lukuvuonna Sutelassa oli 21 koululaista. Koulutoiminnan päätyttyä rakennus myytiin Erkki Sikiön omistukseen ja siellä harjoitettiin yritystoimintaa.

Ruokolahden vaellusreitti välillä Metsälampi, Haaroinsalmi, Valkiatlampi, Haapjärvi

Näkymä Vasari-nimiselle järvelle

Syntymäpäiväni kunniaksi tein tähänastisen elämäni pisimmän päivävaelluksen, jälleen kerran Ruokolahden erämaametsissä. Aloitin sen piiskuupetäjän ääreltä, josta ajoin autolla Syväsalontielle Metsälammen rannalle, josta löytyi sopiva paikka auton pysäköintiin. Jätin autoni jyrkän mäen alle ja siirryin sitten Ruokolahden -

Soliseva Mustaoja Aholammen ja Vasarin välissä

Rautjärven vaellusreitille. Tällä kertaa kuljin Metsälammen, Vasaran, Viljärvenmäen, Haaroinsalmen, Valkiatlammen ja Haapjärven kautta palaten takaisin Metsälammelle. Reittikartta löytyy täältä: http://www.ruokolahti.fi/loader.aspx… Vaellustani suosi erinomainen ilma. Lämmintä oli noin 20 astetta, aurinko paistoi, välillä oli kuitenkin pilvipoutaakin. Ensimmäisen kerran pysähdyin hetkeksi Aholammesta Vasariin laskevan Mustaojan levähdys- ja uimapaikalla, jossa puron soliseva koski soitti taustamusiikkia.

Tämän jälkeen matka jatkui pääosin metsätietä, kunnes reitti kääntyi jyrkkään nousuun Viljärvenmäelle. Mäki on entisen kaskiviljelyn ja myöhemmin peltoviljelynkin paikka. Nyt vahvasti metsittyneellä mäellä näkyvivät vielä paikoin uurtajien työn jäljet. Nimittäin mäen päällä kiersi kiviaita. Viimeiset vakituiset asukkaat, torpparit, poistuivat mäeltä vuonna 1910. Nyt mäen laki on metsätyömaan jäljiltä pahasti raiskiona, jonka keskellä kuitenkin upea kukkameri pehmensi muuten apeaa näkyä.

Viljärvenmäen infotaulua, taustalla "raiskattu" mäenlaki

Autioituneen maatilan pihapiiriä

Seuraavana tavoitteena oli Haaroinsalmen laavu. Matkan varrella oli erittäin komeitä kesämökkejä ja autiotiloja. Sitä pienessä mielessäni pohdin, miksi ihmiset jättävät hyväkuntoisiakin taloja navettoineeen, aittoineen ja muine huoltorakennuksineen mätänemään metsien keskelle. Haaroinsalmen laavu oli kyllä pieni pettymys. Paikka sinänsä oli komea, mutta laavu ja muut rakennukset olivat nähneet parhaat päivänsä. Haaroinsalmen laavu sijaitsee noin kilometrin pituisessa niemessä, jonka päällä kulkee harju.

Haaroitlammen laavu

Haaroinsalmen jälkeen seuraava kulminaatiopiste oli Valkiatlammen taukopaikka. Reitti kulki myös Mustakulkkulan kautta. Mustakulkkulasta onkin komeat näkymät Ylimmäinen-järvelle. Kovin on kiviset pellot olleet aikoinaan Mustakulkkulan isännillä. Raskaasta raivaustyöstä kertoivat kiviaidat, jotka kiersivät Mustakulkkulan mäkiä. Näillä tienoilla kulkiessani päivittelin ruokolahtelaisen metsän kasvukykyä. Polku kulki harjulla, jossa kasvoi pääosin mäntyä, mutta harjun vieressä kulkevassa notkossa ja sen rinteessä kasvoi erittäin tiheässä todella korkeaa kuusikkoa. Notkon pohjalta ei juuri valoa näkynyt. Kuuset kurkottelivat vieri vieressä ylväinä kohti aurinkoa. En muista juuri missään Suomessa nähneeni noin mahdottomaan tiheää ja korkeaa kuusikkoa. Mieleeni tuli Glacier National Parkin länsirinteillä Montanassa näkemäni kuusikko. Valkiatlammen taukopaikan penkit olivat jo osittain lahonneet ja muutenkin paikka näytti kaipaavan päivitystä.

Valkiatlampea ennen ja sen jälkeen reitti kulki pitkälti kuivassa maastossa ja mäntymetsissä. Matkan varrella oli kauniita erämaajärviä ja -lampia. Reittikartan mukaan Valkiatlammen jälkeen olisi pitänyt olla Haapjärven taukopaikka Pienen Haapjärven ja Keskimmäisen välissä. Minun silmiin ei sellaista kuitenkaan sattunut.

Matkan varrella tapahtui yksi paha harhautuminen, joka johtui erittäin sekavasta opastusmerkinnästä Suojärven länsipäässä. Oranssi merkintä johti nimittäin vanhaa tienpohjaa pitkin metsittyneen pihapiirin ohi Sikiöntielle. Tämän jälkeen opastus ohjasi jatkamaan Sikiöntietä eteenpäin, kunnes tulee haarauma, joka ohjasi oikealle. Niinpä käännyin oikealle ja kuljin erittän pahan ja laajan metsäraiskion läpi, kunnes tulin alueelle, josta siinti tutunnäköinen nyykähtänyt rakennus. Olin tehnyt lähes täydellisen ympyrän. Muuta selitystä en keksinyt, kuin että reittiä oli muutettu ja samalla jätetty vanha reititys. Seurauksena oli ylimääräisen mutkan lisäksi melkomoinen 
mieliharmi. Hakkuuaukearyteikössä ei ole kovin mukava kulkea. Loppumatka Vasarin rannalle ja Metsälammelle olikin tylsä taival, lähes kokonaan metsäautotietä.

Mökki erämaajärven rannalla

 Tämä taaempi lenkki Ruokolahden vaellusreitillä on selvästi vähemmän kuljettu kuin Lääväkorven - Syväjärven reitti. Paikoin polkua ei meinannut hahmottaa olleenkaan, niin vähän sitä oli kuljettu. Reitillä pitivät itikat liiankin ahkerasti seuraa. Itikoiden vuoksi pysähtyminen lepohetkeä varten ei tullut kuuloonkaan. Niinpä kävelin lenkin yhtäkyytiä alusta loppuun. Seurauksena nukkumista haitanneet kivut lonkissa, polvissa ja kantapojissa. Mutta siitä huolimatta, kannatti.

 

Reitilta hieman syrjässsä sattui silmiini luvaton kaatopaikka. Sinne oli joku tuonut pakastimet, tiskialtaan, akut ja monen moista muuta roinaa. Tämä on paitsi rikollista, myös tyhmää touhua. Samalla vaivalla pakastimet sun muut roinat olisi voinut viedä kierrätyspisteisiin.

Mustakulkkula

Näkymää Rantamäentieltä Ylimmäinen-järvelle

Ruokolahden perukoilla sijaitsee kylä, jolla on hykerryttävä nimi; Mustakulkkula.
Eilisen syntymäpäiväni kunniaksi tekemäni vaelluksen kohokohtiin kuului nousu Mustakulkkulaan. Yllä oleva, Ipadilla otettu kuva Rantamäentieltä ei anna oikeutta komealle näkymälle. Mustakulkkula nousi tietoisuuteeni Etelä-Karjalan Radion lähetyksissä 1980-luvulla, joita silloin juonsi Olli Saarela. Aamuisin klo 7 - 8 välillä oli vakiona "Päivän kysymys", johon lähes jokaikinen aamu soitti rouva Mustakulkkulasta. Luulin aluksi kuulleeni paikannimen väärin. Kun tuo kuitenkin toistui useana aamuna, oli minun pakko uskoa, että jossakin Etelä-Karjalassa on todellakin kylä nimeltä Mustakulkkula. Jossakin vaiheessa selvisi sijainniksi Ruokolahti. Nyt minulla on ilo ja kunnia kertoa käyneeni Mustakulkkulan kukkuloilla.

Sulo Veikko Siitosen toimittamassa "Ruokolahden Kotiseutulukemistossa" kerrotaan Mustakulkku-nimen alkuperänä olleen paikalla asunut Mustakulkkujen suku. Sukunimi hävisi jossakin vaiheessa seudulta kokonaan, mutta säilyi upena paikannimenä. Nimen häviämisen taustalla lienee siis ollut vain nimen kantajien poistuminen riveistä luonnollista tietä, eikä esimerkiksi sen erikoisuus.

Kaakkois-Suomi ja oikeastaan koko Karjala on aikoinaaan ollut täynnä joko sukunimiä, joissa on ollut -nen-pääte tai sukunimiä, jotka kuvaavat jotain ihmisen ominaisuutta tai ovat eläinten nimiä. Säkkijärvi - Ylämaa - alueella on ollut runsaasti Kirppuja, Myyriä ja Hiiriä. Kärpäsiä, Hirviä ja Tauteja löytyi paljon Savitaipaleelta, Karhuja Lappeelta, Rustholkarhuja Savitaipaleelta, Sikiöitä Ruokolahdelta. Rautjärvellä yleisiä sukunimiä olivat Repo, Varis, Peippo ja Kaljunen, Luumäellä Karhu, Kiuru ja Kuningas, Lemillä Karhu ja Torvi, Taipalsaarella Heikkonen, Karhu ja Jänis. Monet erikoisen sukunimen kantajat ovat myöhemmin vaihtaneet nimensä "hienompaan". Tätä tapahtui varsinkin evakkojen keskuudessa. Monet syrjityiksi ja halvelsituiksikin taustansa vuoksi joutuneet karjalaiset halusivat pyyhkiä leimaavat nimet pois kirjoista ja kansista. Kun Husut ja Pusut, Kirput, Hiiret ja Myyrät siirtyivät alueelle, jossa sukunimet olivat -la ja lä-päätteisiä tai neutraaleja Järvisiä, Jokisia ja Virtasia, jo tuo eläimen nimestä saatu sukunimi kertoi, että henkilö oli paikallisille "muukalainen".