Kaatunut hautakivi

Bror Emil Fagerlundin vaimon, pojan ja miniän hautakivi Malmin hautausmaalla

Kävellessäni lokakuun puolivälissä Malmin hautausmaalla sattui silmiini tarkoituksella kaadettu hautakivi, jonka nimet näyttivät tutuilta. Hautausmaalla oli lukuisa määrä hautakiviä kaadettu tahallisesti nurin, ettei niiden äkillinen kaatuminen aiheuttaisi tapaturmia. Tämä hautakivi oli osittain

Kuolinilmoitus.
Wiipuri 19.3.1903

mullan peitossa. Niinpä suuntasin vesipisteelle, josta löytyi kastelukannu.  Huuhtelin kannusta laskemallani vedellä kiven puhtaaksi ja sain kivestä hyvän valokuvan. Olin päivää aikaisemmin selaillut kansallisarkistossa Savonlinnan hiippakunnan piispan Otto Immanuel Colliander (1848 – 1924) kirjeenvaihtoa. Siellä kuvasin ja kirjoitin puhtaaksi mm. kahden Lappeella syntynen papin kommunikointia piispansa kanssa. Kyseiset papit olivat veljeksiä, vanhempi heistä oli Vilhelm Ferdinand Fagerlund (1864 – 1934) ja nuorempi Bror Emil Fagerlund. Kaatuneesta hautakivestä löytyivät Bror Emil Fagerlundin vaimon ja heidän poikansa ja miniänsä nimet.

Mikä tästä kaatuneen hautakiven satunnaisesta kohtaamisesta teki minua koskettavan hetken, oli se, että päivää aikaisemmin luin kirjeitä, joissa käsiteltiin tämän nuorena kuolleen papin ja hänen perheensä surullisia vaiheita vuonna 1903.

Muolaan kappalainen Bror Emil Fagerlund syntyi 11.10.1869 Lappeella vaakakirjuri, luutnantti Magnus Vilhelm Fagerlundin (1837 – 1910)  ja Edla Emilia Hartinin (1844 – 1914) perheeseen. Bror Emilin vanhemmat muuttivat Saimaan kanavan varrelta vuonna 1895 Muolaaseen. Fagerlundit liittyivät 1880-luvun alussa Lappeenrannan seudulle levinneeseen lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Bror Emil kävi Hämeenlinnan normaalilyseon ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1889. Hän valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1897. Hänet vihittiin papiksi 19.6.1900. Tämän jälkeen Bror Emil toimi ylimääräisenä tai virkaatekevävänä  pappina mm. Valkjärven, Savitaipaleen, Antrean ja Räisälän seurakunnissa sekä viimeksi Muolaan seurakunnan kappalaisena. Sekä Bror Emil Fagerlund että Vilhelm Ferdinand näyttävät olleen mukana lestadiolaisuuden toiminnassa sekä kotiseudullaan että opiskeluaikanaan muualla Etelä-Suomessa. Perhe suomalaisti nimensä Korvenheimoksi vuonna 1906 eli vasta Bror Emilin kuoleman jälkeen.

Uutinen Bror Emil Fagerlundin
hautaustilausuudesta. Wiipuri 4.4.1903

Avioliittoon Bror Emil vihittiin helsinkiläissyntyisen Elin Maria Engroosin kanssa (24.8.1876 – 5.10.1950) Muolaassa 21.7.1898. Fagerlundit muuttivat Muolaaseen seurakunnan muuttokirjojen mukaan Räisälästä 30.6. 1902. Tässä vaiheessa perheeseen kuului jo kaksi lasta. Talvella 1903 Bror Emil oli keuhkotaudin murtamana jo erittäin heikossa kunnossa, eikä lääkäri nähnyt juurikaan toivoa parantumisesta. Hän menehtyi sairauteen 16.3.1903. Bror Emil Fagerlund haudattiin Muolaan kirkkomaahan suuren saattajajoukon seuraamana 29.3.1903. Kaksi päivää ennen hautajaisia perheeseen syntyi kolmas lapsi. Lehtiuutisen mukaan pidetyn hengenmiehen hautajaisiin saapui niin paljon väkeä, etteivät he kaikki mahtuneet kirkkoon. Arkkua kantoivat hänen isänsä, veljensä, lankonsa ja kolme Viipurin lestadiolaisyhteisön keskeistä toimihenkilöä. Ruumiin siunauksen toimitti haudalla hänen edellä mainittu veljensä Vilhelm Ferdinand Fagerlund.

Luettuani piispa Collianderin arkistosta löytämäni kirjeet, joista kaksi lötyy täältä,  pohdin, mitä tapahtui hänen perheelleen isän ja aviomiehen kuoleman jälkeen. Kirjeissä heijastui surun lisäksi suuri tuska ja hätä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan orvoiksi jääneille pienokaisille ja yksin köhyyteen jääneelle leskelle. Ainakin hieman löysin vastausta kysymykseeni tuosta kaatuneesta hautakivestä. Elin Maria Fagerlund eli pitkän elämän, ja ainakin yksi perheen lapsista kasvoi aikuiseksi ja perusti oman perheen. Aikakirjat kertovat lisäksi, että Senaatin talousvaliokunta myönsi 25.5.1903 leskelle 200 markan (noin 900€)  ja kullekin lapselle 100 markan vuotuisen eläkkeen.

Ruumisjunalla Malmille

Malmin hautausmaan asemarakennus on vuodelta 1897.

Oleskelin viikon Helsingissä ja olen ottanut tavakseni perehtyä jokaisella pääkaupunkireissullani johonkin uuteen kohteeseen. Tällä kertaa valitsin määränpääkseni Suomen suurimman hautausmaan. Tämä Malmin hautausmaa kätkee uumeniinsa noin 200 000 vainajaa. Sinne on haudattu runsaasti suomalaisen yhteiskunnan merkkihenkilöitä. Tarkoitukseni oli tutustua tähän hyvin hoidettuun ja kauniiseen hautausmaakokonaisuuteen sekä sen muistomerkkeihin. Aikomukseni oli samalla katsella, keitä tunnettuja kansalaisiamme on sinne haudattu. Kaikissa näissä oli suurena apuna hautausmaan toimistosta ystävällisen henkilökunnan minulle antama kartta, johon oli merkitty muistomerkit ja merkittävien kansalaisten hautapaikat.

Vuonna 1928 liikennöitiin Malmin hautausmaalle tälläisella
aikataululla. HS 26.6.1928.

Kävin hautausmaalla kahtena päivänä, joiden aikana minulle paljastui yllättäviä asioita sen historiasta. Yksi niistä oli se, että hautausmaalle on suuntautunut oma rautatieliikenne. Kun Malmin hautausmaa perustettiin vuonna 1894, se sijaitsi kaukana, kaukana maalla. Helsingin keskustasta oli sinne matkaa 10 kilometriä. Ruumiiden ja saattoväen kuljettaminen kymmenen kilometrin päähän olisi ollut hevoskärryillä vaivalloista. Asia ratkaistiin rakentamalla hautausmaalle oma pistoraide Malmin asemalta. Säännöllinen liikenne alkoi helmikuussa 1895. Oman asemarakennuksen hautausmaa sai vuonna 1897. Vainajat, saattoväki ja papit kuljetettiin Malmille Aleksis Kiven kadulla sijainneelta Harjun ruumishuoneelta. Ruumiiden ja saattoväen kuljettaminen samoissa vaunuissa aiheutti paljon keskustelua. Kesäkuussa 1916 tehtiin

Malmin hautausmaan asemarakennuksessa on nykyisin
hautausmaan toimisto.

päätös, jonka mukaan ruumiit ja henkilöt kuljetettaisiin eri junilla. Raitiotieliikenteen ulottaminen Malmin hautausmaalle korvaamaan junaliikennettä oli esillä jo 1910-luvulla. Huolimatta useista myöhemmistäkin ehdotuksista se ei koskaan toteutunut. Rautatieliikenne hautausmaalle päättyi keväällä 1956. Vaikka kiskot on purettu, rautatieliikenteestä muistona seisoo hautausmaalla kuitenkin entinen asemarakennus, johon on sijoitettu hautausmaan toimisto.


Ps. Pienenä anekdoottina mainittakoon, että köyhille oli varattu vuonna 1894 oma, erillinen alueensa. Hautapaikka siellä ei maksanut mitään, mutta omaisten oli luotava se itse. 1910-luvulla junalippu hautausmaalle maksoi 50 penniä. Tarina ei kerro sitä, mikä oli ruumiista peritty taksa. Vai vietiinkö se junalla ilmaiseksi?

Minna ja Julius Krohn

Krohnien sukuhauta Hietaniemen hautausmaalla

Hietaniemen hautausmaalta Helsingissä löytyy useita hautamuistomerkkejä, joiden nimet vievät ajatukseni lappeenrantalaisen kansanopetuksen ja koululaitoksen historiaan. Yksi sellainen on Swanin perheen sukuhauta, toinen on Krohnin perheen sukuhauta. Ohessa hieman taustaa jälkimmäiseen.

Lappeenrannassa aloitti kansakoululaitos toimintansa 17.1.1866. Se oli maamme ensimmäinen kaupunkikansakoulu. Silloin saapuivat ensimmäiset 29 oppilasta kaupungin pientenlasten kouluun. Tyttöjen yläkansakoulu aloitti saman vuoden syyskuun ensimmäinen päivä. Kouluun kirjoittautui silloin 16 oppilasta. Opettajaksi yläkansakouluun saatiin tyttökoulun käynyt ja kotiopettajana toiminut Maria Vilhelmiina (Minna) Lindroos (1841 – 1917). Lindroos oli seurannut opetusta Jyväskylän seminaarissa vuoden 1866 kevätlukukauden ja oli ilmeisen lahjakas, koska hänet värvättiin kesken lukukauden seminaarin mallikoulun opettajaksikin. Lindroos siirtyi syksyllä 1869 Helsingin juuri perustetun suomalaisen tyttökoulun johtajaksi. Hän avioitui myöhemmin professori Julius Krohnin kanssa. Kyseessä oli Julius Krohnin toinen avioliitto. Tästä avioliitosta syntyi mm. kirjailija Aino Kallas.

Krohnin perhe ja ystäväpiiri oli tiiviisti mukana autonomian ajan loppuvuosikymmeninä suomalaisessa kulttuuri- ja tiede-elämässä. Jälkipolvet ovat jatkaneet tätä perinnettä aina nykypäiviin  saakka.

Hietaniemen hautausmaa - Carl Gustaf Swanin perheen sukuhauta

Kiertelin toissapäivänä (6.9.2018) Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä koko päivän. Tällä upealla hautausmaalla on satojen maamme keskeisten poliittisten vaikuttajien viimeinen leposija. Siellä lepää myös monet kulttuuri- ja tiede-elämän vaikuttajat. Hautausmaan toimistosta on saatavissa erittäin laadukas kartta, johon on merkitty valtionpäämiesten ja muiden merkkihenkilöiden haudat sekä keskeiset muistomerkit.
Minun pyrkimyksenäni oli kiertää nämä muistomerkit ja haudat päivän aikana. Kiertelyyni meni noin kuusi tuntia, mikä kertonee jotakin hautausmaan koosta. Hakiessani karttaan merkittyjen kuuluisuuksien hautoja silmiini sattui myös monien muiden mielenkiintoisten historiallisten henkilöiden viimeisiä leposijoja. Joillakin heistä oli myös vahvat siteet kotiseutuuni Etelä-Karjalaan. Yksi tällainen oli lappeenrantalainen toimittaja, lehtori Carl Gustaf Swanin perhe. Carl Gustaf Swan oli keskeinen kulttuuri- ja poliittinen vaikuttaja Lappeenrannassa 1880- ja 1890-luvuilla. Lisäksi jälkipolven panos suomalaiselle kulttuurielämälle on ollut huikea. Swanit muuttivat vuonna 1905 Lappeenrannasta Helsinkiin, jossa Carl Gustaf Swan vuonna 1916 ja hänen puolisonsa Emmi runsas puoli vuotta myöhemmin. Vielä Helsinkiin muutettuaan Swanit lähtivät Voisalmen saaressa sijanneelle,  Hopeavuori-nimiselle huvilalleen varhain keväällä ja palasivat sieltä vasta myöhään syksyllä. Huvila oli Swanin perheen halussa vuoteen 1951 saakka. Tarinaa toimittaja Swanista ja hänen perheestään löytyy täältä.

Vasta itsenäistynyt Suomi ja venäjän opetus

Lappeenrannan venäläinen kansakoulu toimi oikealla näkyvässä puurakennuksessa,
joka sijaitsi nykyisen Valtakadun ja Kauppakadun kulmassa.

Kun Suomi irtautui Venäjästä 1917, vastenmieliseksi koettu “pakkovenäjän” opiskelu pysähtyi kuin seinään. Sortovuosina suuriruhtinaskunnan autonomisten oikeuksien kaventamiseen oli liittynyt  venäjänkielen pakollisen tuntimäärien kasvattaminen oppikouluissa. Tavoitteena oli siirtyminen vähitellen laajaan venäjän käyttöön hallinnossa. Tätä päämäärää tietysti palveli venäjän opetuksen määrän kasvattaminen. Sisällissodassa Neuvosto-Venäjä tuki sekä asein että vapaaehtoisjoukoin punaisia, mikä lisäsi edelleen sisällissodan voittaneen osapuolen halua katkaista siteet entisen vallanpitäjän kulttuuriin ja kieleen. Vastenmielisyys venäjän opiskeluun mm. edellä mainituista syistä oli laajaa.

Kouluhallituksen ylijohtaja Oskari Mantere

Etelä-Saimaa julkaisi elokuun 9. päivä 1921 opetusneuvos Oskari Mantereen haastattelun, jossa hän selvitti venäjän opetuksen alasajoa maassamme. Filosofian tohtori Oskari Mantere (1874 – 1942) oli Kansallisen Edistyspuolueen pitkäaikainen kansanedustaja (1919 – 1939), jonka poliittinen ura oli mittava. Hän toimi eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä vuonna 1921, toisena varapuhemiehenä vuonna 1922, sosiaaliministerin vuosina 1922 – 1924, apulaisopetusministerinä 1924–1925, pääministerinä 1928 – 1929 ja opetusministerinä vuodet 1932–1936.  Poliittisen toiminnan ohella hänellä oli merkittävä rooli suomalaisen koulumaailman kehittämisessä. Valmistuttuaan vuonna 1899 Mantere työskenteli historian ja suomen kielen opettajana Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa. Hänet valittiin koulun rehtoriksi vuonna 1901. Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1915. Mantere oli vuodet 1915–1918 Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun rehtorina ja vuosina 1912–1916 Helsingin kansakoulujen tarkastajana. Vuonna Mantere siirtyi Kouluhallituksen kouluneuvokseksi, kunnes hänet valittiin vuonna 1924 Kouluhallituksen ylijohtajaksi. Tässä tehtävässä hän oli vuoteen 1942 saakka. Manteretta pidettiin koulutusasioissa uudistushaluisena. Mantere kannatti edeltäjänsä Mikael Soinisen tavoin suomalaisen koulujärjestelmän uudistamista yhtenäiskouluperiaatteen pohjalta. Mantere johti vuosina 1927–1932 istunutta oppikoulukomiteaa. Se esitti loppumietinnössään siirtymistä yhtenäiskoulujärjestelmään. ”Mantereen mallia” vastusti sekä poliittinen oikeisto että opettajakunta, eikä sillä ollut toteuttamismahdollisuuksia. Monet Mantereen ajatuksista toteutuivat neljä vuosikymmentä myöhemmin peruskoulujärjestelmää luotaessa. Lehdelle antoi haastattelun siis mitä arvovaltaisin suomalainen koulutusasiantuntija. Kokosin haastattelusta yhteenvedon alla olevaan tekstiin.

 
Melko pian sisällissodan päättymisen jälkeen, 27 kesäkuuta 1918 poistettiin venäjänkielen opetus kaikista muista kouluista, paitsi ”laajajaksoista” lyseoista. Niissä oppilaille jäi mahdollisuus opiskella sitä kolmella ylimmällä luokalla vaihtoehtona ranskalle. Kaikilla kolmella luokkatasolla oli mahdollisuus valita yhteensä 12 viikkotuntia. Tämä johti siihen, ettei varsinaisia venäjän opettajia enää tarvittu. Valtioneuvosto määräsikin 30.7.1918 antamallaan asetuksella vakinaiset venäjänkielen opettajavirat lakkautettavaksi. Muutamat virat lakkautettiin heti syyskuun alussa 1918 ja osa syksyllä 1920. Loput viroista lakkautettiin myöhemmin, kun asianomaiset opettajat poistuivat viroistaan eläkkeelle, muihin tehtäviin tai heidän oikeutensa ns. armovuosiin lakkasi.

Suurin osa entisistä venäjän opettajista joutui lakkautuspalkalle. Niissä kouluissa, missä venäjänkielen opetusta jatkettiin, koetettiin järjestää venäjänkielen opettajille myöskin muuta opetustyötä. Yksityisissä oppilaitoksissa ovat entiset venäjän opettajat alkaneet opettaa muita aineita. Monet toimivat saksan, suomen tai ruotsin opettajina. Useat ovat venäjänkielen opetuksen lakattua alkaneet täydentää opintojaan voidakseen hakea muita opettajanpaikkoja. Osa venäjän opettajista oli siirtynyt tyystin toisenlaiselle toimialalle.

Haastateltava O. Mantereen mukaan venäjän opetuksen lakkauttaminen oli käynyt ”hyvin helposti”. Hänen mukaansa eivät entisen venäjän opettajat olleet valittaneet, ”että he olisivat joutuneet sanottavammin tukalaan asemaan, vaan tuntuivat he saaneen kaikki toimeentulonsa turvatuksi.” Haasteltava totesi lisäksi, että venäjänkielen opetus suomalaisissa kouluissa oli siirtymässä uuteen vaiheeseen. Hän kertoi, että  eräässä linjajakoisessa lyseossa yksikään oppilas ei valinnut enää vapaaehtoista venäjää. Tämän vuoksi ”valtioneuvosto oli pakoitettu” edellisessä kuussa muuttamaan asetusta niin, että venäjänkielen opettajan virka voidaan lakkauttaa myös linjajakoisessa koulussa. Tämä oli tapahtunut Porvoossa, jossa venäjänkielen lehtori oli siirretty lakkautuspalkalle. Lopuksi haastateltava totesi:
Rakkaus venäjänkieleen ei siis tunnu olevan suuri

Venäläisten koulujen kohtalo

Helsinki

Kuvassa keskellä venäläinen Aleksanterin poikakymnaasi, siitä oikealla
venäläinen kansakoulu, ns. Tabunovin koulu. Kuva 1890-luvulta.
Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo.

Helsingin ortodoksisen seurakunnan alkeiskoulu aloitti toimintansa vuonna 1864. Kyyrölästä lähtöisin ollut kauppias Nikifor Tabunov möi seurakunnalle kolmikerroksisen kivitalon nykyisen Mannerheimin ja Lönnrotinkadun kulmasta. Vuonna 1870 tässä Tabunovin koulutaloksi nimetyssä rakennuksessa aloittivat toimintansa kolme koulua: 1. Helsingin ortodoksisen seurakunnan koulu, 2. Aleksanterin kymnaasi (poikalyseo) ja 3. Marian kymnaasi (tyttölyseo). Koulu ja sen rakennukset luovutettiin Suomen venäläisten koulujen hoitokunnan hallintaan. Rakennukset säilyivät kuitenkin seurakunnan omistuksessa. Aleksanterin kymnaasi oli maamme parhaiten varustettuja koulu ja sillä oli mm. laaja kirjasto. Myös opetus oli erittäin tasokasta. Opettajista suurin osa oli valmistunut ulkomaisista yliopistoista. Kymnaasista valmistuneet ylioppilaat jatkoivat opintojaan paitsi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa usein joko Tarton tai Pietarin yliopistoissa.

Aleksanterin kymnaasin kasvatit Valentin Vaala ja Teuvo Tulio.

Suomen itsenäistymisen jälkeen maassamme toimineet Venäjän valtion ylläpitämät koulut lakkautettiin. Koulurakennukset siirtyivät valtion haltuun. Helsingissä vanhaan Tabunovin koulutaloon asettui Suomen armeija, mutta ortodoksisen seurakunnan vaatimuksesta koulutaloa koskeva takavarikointipäätös purettiin vuonna 1920 ja rakennus palautui seurakunnan omistukseen. Tabunovin alkeiskoulun toiminta käynnistyi uudelleen seurakunnan hallinnassa. Opetusministeriö hyväksyin sen kansakoulua vastaavana koulun. Vuonna 1920 vahvistetun ohjesäännön mukaan seurakunta piti yllä koulua Tabunovin kiinteistöstä saamillaan tuloilla. Vuonna 1918 koulussa oli noin 400 oppilasta. Helsingissä toimineen Aleksanterin kymnaasin toiminta käynnistyi uudelleen yksityisenä venäläisenä yhteiskouluna. Se palasi välivaiheen jälkeen perinteiseen Tabunovin koulutaloon.  Tabunovin koulutalossa oli vilkasta harrastustoimintaa 1930-luvulla Koulussa toimi näytelmäkerho, jonka kasvatteja olivat mm. pietarilaissyntyinen Feodor Drozhiskij-Tugai ja Helsingissä syntynyt Valentin Ivanoff. Heidät tunnetaan paremmin nimillä Teuvo Tulio ja Valentin Vaala. Aleksanterin kymnaasin kasvatteihin kuului myös säveltäjä/kapellimestari George de Godzinsky.

Kaakkois-Suomi

Samaan aikaan.  kun venäjän suomalaisissa kouluissa käytännössä lakkasi, oppilasmäärät venäjänkielisissä kouluissa kasvoivat. Karjalan kannaksella venäläislasten lukumäärä nousi pakolaisvirran seurauksena. Tällöin heräsi jopa tarve perustaa uusia venäläisiä kouluja. Karjalan kannaksella ja muualla Viipurin läänissä toimi vuonna 1921 ainakin 15 venäläistä koulua. Tässä luettelo niistä oppilasmäärineen (suluissa):

Etelä-Saimaa kertoi 4.8.1921 venäläisten koulujen edustajien kokouksesta
Viipurissa.

Viipurin lyseo (231), Terijoen reaalikoulu (168), Perkjärven kymnaasi (Likolassa, 115), Kellomäki (81), Raivolan reaalikoulu (62), Raivolan alkeiskoulu (61), Kuokkala (60), Terijoen alkeiskoulu (44), Ollila (30), Lappeenrannan koulu (24), Halila Uudellakirkolla (22), Uusikirkko (16), Hamina (13), Vihola (8) ja Mustamäki (8). Edellä mainituista kouluista kymmenen sai rahallista tukea Pariisissa toimivalta Zemgorilta (Zemsko-gorodoi komitet). Kaikkein suurimmat avustukset saivat Perkjärven kymnaasi (15 007 mk) ja Viipurin lyseo (10 272 mk ). Luettelosta puutuvat Kyyrölän venäläisen kunnan alueella toimineet venäjänkieliset koulut.

Edellä mainitun avustustahon lisäksi Punainen Risti ja Mathilda Wreden perustama Pakolaisavun rahasto auttoivat venäläispakolaisten kouluopetuksen tukemista. Vuonna 1924 maassamme oli seitsemän pakolaiskoulua, kuusi koulua paikallisten venäläisten perheiden lapsia varten sekä yhdeksän koulua, joissa oli sekä suomalaisten että venäläisten perheiden lapsia. Yhteensä näissä kouluissa oli 1260 oppilasta.  Venäläisten oppikoulujen oppilailla ei ollut mahdollisuutta jatkaa opistojaan Suomessa. Niinpä monet siirtyivät jatkamaan niitä ulkomaille. Osa siirtyi myös suomenkielisiin kouluihin.

Lähteet:
Etelä-Saimaa 4.8.1921, 9.8.1921.
Veronica Shenshin. Venäläiset ja venäläinen kulttuuri Suomessa. Aleksanteri-instituutti 2008.