Suomalaisia saarnaajia pidätetty Ruotsissa. Etelä-Savo 30.11.1920 (Päivitetty 13.4.2017)

Eilen käännellessäni Etelä-Savon vanhoja numeroita, huomasin oheisen pikku-uutisen loppuvuodelta 1920. Noihin aikoihin Suomi ja Ruotsi kiistelivät Ahvenamaan omistuksesta. Suomessa kiihkeimmät Suur-Suomi unelmoijat vaativat Itä-Karjalan lisäksi maahamme liitettäväksi Pohjois-Ruotsin suomenkieliset alueet ja Ruijan. Pohjois-Ruotsissa oli tämän vastapainona menossa järjestelmällinen ruotsalaistaminen. Myös Norjassa kveeniväestö nähtiin uhkana ja se pyrittiin norjalaistamaan sekä kielellisesti että kulttuurisesti. Kuten alla näkyy, osasivat pienet maakuntalehdetkin laatia jo 1920-luvulla räväköitä otsikoita

Suomalaisvaino Ruotsissa
Suomalaisia saarnaajia pidätetty Ruotsissa
Kun suomalaiset laestadiolaisen herännäisliikkeen puhujat pastori Jussila ja saarnaaja Kanniainen olivat äskettäin Ruotsin suomalaisten keskuudessa pitämässä hartauskokouksia, pidättivät Ruotsin viranomaiset heidät äkkiarvaamatta Karungissa, josta vangitut kuletettiin vartioituina Haaparannalle rajakomendantin luo, jonka toimesta miehet viipymättä passitettiin Tornioon, missä sattumalta ruotsin puolelta kotoisin olevat uskonveljet, tuntien syvää suuttumusta tapauksen johdosta, kehoittivat saarnaajia kaikesta huolimatta saapumaan Ruotsin suomalaisseuduille saarnaamaan.
Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun uskonnolliset sortotoimenpiteet tällä tavalla kohdistuvat Ruotsin suomalaisiin, sille vieraskielisen ja tylyn virkamiehistön puolelta.

Kokosin uutiselle lisää taustaa. Päälähteenä oli Pekka Tapanisen väitöskirja Oskari Heikki Jussila (1888 - 1955) Lestadiolaispappi, toimen ja näkyjen mies.

-----

Lestadiolaisen herätysliikkeen alkuajoista lähtien heräysliike ei ollut piitannut valtakunnan rajoista, Liikkeen saarnaajat sekä seuraväki kulki suhteellisen vapaasti maasta toiseen. Kansallisuusaatteen nousu merkitsi myös Ruotsissa sitä että 1800-luvun lopulla pyrittiin suomenkielinen väestö sitomaan tiiviimmin ruotsalaisen yhteiskuntaan sekä kulttuurisesti että kielellisesti. Tässä kansakoululaitoksella oli keskeinen rooli. Suomen itsenäistyminen ilmeisesti vain lisäsi Ruotsin valtion ja sen virkamiesten pyrkimyksiä sitoa paikallinen väestö entistä tiukemmin muuhun yhteiskuntaan ja ruotsalaistaa se. Näille pyrkimyksille muodosti lestadiolainen herätysliike merkittävän tulpan. Lestadiolaisseuroissa saarnattiin pääosin suomeksi ja usein vierailevat saarnamiehet tulivat rajan takaa idästä. Lisäksi Pohjois-Ruotsin lestadiolaisseuduille levisivät herätysliikkeen suomenkieliset laulu- ja hartauskirjat, aikakauslehdet ja postillat.

Muutamat lestadiolaisen herätysliikkeen johtohenkilöt, lähinnä liikkeessä mukana olevat papit, olivat vahvasti suomalaisuusaatteen innoittamia. Yksi heistä oli Kuivaniemen kirkkoherra Oskari Heikki Jussila. Hänen yhteiskunnallisen kiinnostuksen kohteeksi nousi 1910-luvun viimeisenä vuotena niin sanottu "Länsipohja-kysymys". Sen tarkoituksena oli vahvistaa Pohjois-Ruotsin suomalaisväestön kansallistuntoa. Tavoitteen käytännöllistä toteuttamista varten pidettiin Torniossa vuoden 1919 tammikuussa Länsipohjan toimikunnan perustamiskokous. Kokoukseen osallistujat olivat Peräpohjolan opiston ja keskeisten Länsi-Lapin opetus- ja kulttuurielämän järjestöjen edustajia. Heidän ymmärryksensä mukaan Ruotsin Länsipohjan alueella oli käynnissä suomalaisväestön ruotsalaistaminen, minkä johdosta Suomesta käsin oli syytä ryhtyä ideologiseen vastatoimintaan. Toimikunta ottikin tehtäväkseen suunnitella ja toteuttaa fennomaanista valistustyötä Pohjois-Ruotsin suomalaisväestön keskuudessa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tuli löytää Ruotsin puolelta suomalaismielisiä vaikuttajayksilöitä, hankkia oppilaita Ruotsista Suomen kansanopistoihin sekä levittää Ruotsiin suomenkielisiä lehtiä ja kirjoja.

Kotimaa 7.12.1920

Länsipohjan toimikunnalla oli Suomen hallituksen tuki. Myös hallituksen tavoitteena — tosin salaisena — oli "Länsipohjan valistaminen". Haaparannan Suomen konsuli, lestadiolaistaustainen  Lauri Merikallio sai tehtäväkseen valistustoimien suunnittelun, toteutuksen ja yhteydenpidon ulkoministeri Rudolf Holstiin. Vuoden 1920 tammikuun raportissaan Merikallio valittaen totesi ettei ”valistustehtävään” lupautunutta Pohjolan Sanomia voinut tilata Ruotsiin. Sen sijaan saatiin Tornion Lehti "äänenkannattajaksi". Kirkkoherra Oskari Heikki Jussila oli lupautunut kirjoittamaan sanottuun lehteen kerran viikossa hartauskirjoituksen. Joulukuun lopulla vuonna 1919 Oskari Jussila kirjoitti luottamuksellisesti opettajalleen Jaakko Gummerukselle, joka tuolloin oli kirkkohistorian professorin virassa. Jussila kertoi, että Länsipohjan toimikunta on pyytänyt häntä "toimikunnan intressien vuoksi" matkustamaan Ruotsin Länsipohjaan. Matka tulisi tehdä seurapuhujana, hän jatkoi. Toimikunnan intressien ajaminen tapahtuisi kahdenkeskisissä keskusteluissa eri paikkakunnilla. Jussila tunnusti Gummerukselle, että suunnitelma on hänelle "mieluinen ja rakas, joskin erittäin arkaluontoinen". Lopuksi Jussila kertoi, että hän oli jo henkilökohtaisesti keskustellut matkasta piispan Koskimiehen kanssa. Yhteydenotto piispaan oli tapahtunut kahden kesken sen tähden, etteivät Länsipohjan toimikunnan tarkoitukset pääsisi julkiseen tietoon ja — näin Jussila jatkoi — myös sen tähden, että "en joutuisi ruotsalaisten mustalle listalle".

Länsipohjan toimikunnan toivomaa pitkää Pohjois-Ruotsin matkaa Jussila ei vielä vuonna 1920 tehnyt. Ensimmäisen maailmansodan aikana rajavalvonta oli kiristynyt ja lestadiolaisten maiden rajat ylittävä seuratoiminta vähentynyt. Lisäksi kiista Ahvenanmaasta vaikeutti entistä enemmän kanssakäymistä.

Oskari Heikki Jussilan pelko "mustalle listalle" joutumisesta ei ollut aiheeton. Nimittäin, kuten oheisessa lehtiuutisessa kerrotaan marraskuun alussa vuonna 1920 ruotsalaiset poliisit pidättivät saarnamatkalla Ruotsin Karungissa Oskari Heikki Jussilan (pidätetty olikin hänen isänsä Heikki Jussila!) ja keminmaalaisen saarnaajan Juho Kanniaisen. Heidät kuljetettiin rajan yli Tornioon. Paikallinen sanomalehti Pohjolan Sanomat ja kirkollinen lehti Kotimaa otsikoivat uutisen Jussilan ja Kanniaisen passittamiseta rajan yli näinkin räväkästi: "Ruotsalaisten virkamiesten hävyttömyys huipussaan!"

Kotimaa-lehti kirjoitti seuraaavassa numerossaan (leike ohessa) laajasti Länsipohjan suomenkielisen väestön asemasta sen jouduttua voimakkaiden ruotsalaistamistoimenpiteiden kohteeksi.

Lapin saarnamies

 Sanomalehti Etelä-Saimaassa oli vuosina 1920 - 1921 laaja, moniosainen artikkelisarja Pohjois-Norjasta. Sen kirjoitti saamenkielen tutkija Eliel Lagercrantz (1894 - 1973) , joka teki useita matkoja kyseiselle alueelle 1910-luvun lopulla ja 1920-luvulla. Useissa kirjoituksissaan hän kuvaa myös alueella vahvasti tuolloin vaikuttanutta lestadiolaisuutta. Ohessa hänen kertomuksensa saarnaaja August Lundbergistä ja tämän pitämistä seuroista. Lagercrantzin luoma kuva ei ole mairitteleva. Hänen mielestään Lundberg on taitava manipuloija, joka leikkii jopa kuulijoidensa mielenterveydellä.  Saarnaaja August Lundberg oli Lannavaaran lähetyskoulun johtaja Pohjois-Ruotsista, mutta hän kierteli ahkerasti saarnamatkoilla myös Pohjois-Norjassa.

August Lundberg (1863 - 1930) kuvattuna Tukholmassa vuonna 1930.

Lapin saarnamies (Etelä-Saimaa 1.3.1921)

Maallikkosaarnaaja on ylevä käsite  Lapin maan puolella. Se liittyy läheisesti lestadiolaiseen uskontoon ja tätä asianomaista kunnioitetaan paljon  enemmän kuin konsanaan kirkon pappia. Pappisvirkaa hän hoitaakin. Vaan sen sijaan, että papit tekevät virkatoimensa palkan vuoksi, on saarnamies Jumalan käskemä työase, hän toimii pyhästä kutsumuksesta, joka koko hänen olennolleen ja esiintymiselleen antaa jonkunlaisen hohteen ja korkeamman merkityksen. Hänessä asuu Jumala itse. Lausuin kerran ihmetykseni julki erään vanhan saarnaaja-faarin pirteästä luonteesta ja hänen esittämiensä ajatuksien selvyydestä. Minulle vastattiin, että ”no eihän se pyhä henki koskaan vanhene, vaikka ihminen vanhenee”. Vaan kun saarnaajamies tulee ikälopuksi ja raihnaiseksi, eikä pysty enää saarnaamaan, niin sanotaan, että pyhähenki on lakannut vaikuttamasta hänen kauttaan.

Erikoisen pyhyyden ja hyvyyden maineen on saavuttanut eräs ruotsalaista syntyä oleva mies, joka on muuttanut Ruotsin lappalais- ja suomalaisalueelle ja siellä omaksunut suomen kielen ja lestadiolaisuuden. ”Limperin” nimellä hän kuitenkin on tunnettu myös laajalti Pohjois-Norjassakin ja Pohjois-Suomessa. Papit, jotka yleensä ovat näiden maallikkosaarnaajien vastustajia, salaisesti tai julkisesti, nimittävät häntä ivallisesti ”profeetaksi”. Arvokkaana ja luonnottoman jäykkänä hän kokoushuoneessa asettuu paikalleen pöydän taakse raamattunsa eteen ja hänen viereensä penkille istuutuu toinen mies, ankaran totinen hänkin virsikirja kädessään. Sillä virsi on ensin veisattava. Se kypsyttää mieltä saarnaa kuulemaan, se on ikäänkuin kuiviltaan hikoilemista höyrykaapissa ennen lauteille menemistä vihtalöylyyn. Virsi siis veisataan, pitkä ja kolkko, väärä nuotti särkee korvaa, vaan kuvastaa samalla kaiken maallisen puutteellisuutta, joka tunne on eduksi toimituksen alussa.

Virren loputtua saarnamies ensin hiljaa lukee rukouksen ja tekstin. Sitten seuraa pitkän pitkä tekstin selitys. Ukkosen jyrinänä pauhuava, itkunsekaisilla, sydäntä vihlovilla huokauksilla höystetty saarna täyttää nyt rukoushuoneen ja kajahtaa takaisin vapisevista seinistä. Se ennustaa häviötä ja kiirastulta, se masentaa jäykimmänkin sydämen ja panee itkun tyrskeet kulkemaan koskena kautta kuulijakunnan. – Sanotaan, että tämä sama mies omassa elämässään on kokenut vaikeita vastoinkäymisiä tautien ja ainoan pojan kuoleman kautta. Taitavasti hän ainakin on käsittänyt kaikki ne ihmissielussa uinailevat vaistot, jotka herätettyinä syöksevät ihmisen epätoivon ja katumuksen valtaan. Maailman hän maalaa mustaksi ja vääryyttä täydeksi. Hän muistuttaa kuulija hänen aineellisesta köyhyydestään ja syntisten ihmisten ylellisyydestä hänen kustannuksellaan. Herätettyään täten terveellistä vihantunnetta laumassaan hän vielä terästää sitä mainitsemalla taudeista ja kuolemasta. Vaan syy tähän huonoon tilaasi on itsessäsi, pahoissa teoissasi, synnillisessä elämässäsi, josta et ole välittänyt tehdä parannusta. Tämä viimeinen seikka vähän tyhmistyttää kuulijoita, jotka köyhyytensä kuvauksissa jo ajattelivat rikkaiden kostamista. Vaan saarnamiehemme on tottunut ja hätäilemätön. Hänen puheensa saapi nyt uuden käänteen ja kuulijoita kohtaa isku aivan odottamattomalta taholta. Sillä heille kerrotaan, että muut ennen heitä ovat löytäneet onnen ja autuuden tekemällä parannuksen, kuolemassa he vain näkivät vapautuksen ja nauttivat nyt taivaan moninaisista iloista, jotka sivumennen saavat valaistuksensa. Naisiin tehoo varsinkin kertomus kahdesta naisesta ristin juurella Golgatassa, hienon hienosti koko puhe perustuu ihmisen egoistisiin pyyteisiin, itsesäilytysvaistoon ja käänteentekevä on huomautus siitä vaarasta, että toinen pääsisi nauttimaan suurempaa hyvää ja taivaan siunausta.

Näin saarnamiehemme taitavasti panee ihmisen kurjuuden tunnon, synnin- ja katumuksentunnon ja tuskan, mutta yhtä suuressa määrin myös vihan ja kateuden intohimojen ryöpyn alle. Hän herättää kuulijoissaan tunteen, joka karmii heidän luitansa ja ytimiänsä. Tämä tunne on väkevintä, riffinoiduinta (ilm. raffinoiduinta) nautintoa niille, joitten emotsinolinen (tunteenliikehtimis) tarve on vastaanottavainen näille esitetyille mielikuvitustuotteille ja niihin kerran tottunut s.o. herännyt. Näin aikaansaatu tunnelma on ruumiillisestikin yhtä voimakas kuin humala ja voittaa kokonaan väkevimmänkin tupakan tuottaman tunteen.  Sen ytimenä on hermojännitys, joka hiljaisesti ja hitaasti kiihtyy, kokoo kuulijan huomion, kiinnittää hänen mielensä, valtaa hänet, johdattaa hänet hirveään tuskaan, joka yltymistään yltyy noustakseen lopulta äärimmäiseen huippuunsa ja sitten äkkiä lauetessaan saattaa ruumiin ja mielen mitä suloisimpaan hyvänolontunteeseen, joka on sitä kirkkaampi ja ihanampi, kuta väkevämpi edellinen tuskantunne on ollut. – Nämä saarnahetket ovat pohjoisen maailman ainoat todelliset taidetilaisuudet, ja niissä esitettävä taide on niin karkeata ja alkuvoimaista, kuin kuulijoiden jäykät mielet vaativat. Yksinäiset olot ja muunlaisten henkisten nautintojen puute pakottavat näin väkevään tunteenliikuntatarpeen tyydyttämiseen. Uskonnolliset kokoukset välittävät siten yhtä Lapinmaan tärkeintä hyödykettä. – Ja niinkuin kaikki ylenmääräinen nautinto saattaa käydä vaaralliseksi, niin on myös uskonnollinen mielenliikutus vikapää siihen, että moni heikkohermoinen ihmisraukka on menettänyt järkensä.

 
Vaan kuta enemmän liikutuksia sattuu, sitä suuremmaksi käypi saarnamiehen maine ja hänestä tulee ikää myöten kaiken kansan edessä pyhä mies