Rahikkalan tuulimylly (Päivitetty 30.9.2015)

Vuonna 2002 kunnostettu 211-vuotias tuulimyllyvanhus Savitaipaleen Rahikkalassa

Eilisen (27.9.2015) pyöräretkeni kohokohtia oli vierailu Rahikkalan kylässä. Savitaipaleen koillisosassa olevassa Kuivasensaaressa sijaitseva Rahikkalan kylä on tunnettu muun muassa vanhasta, vuonna 1804 rakennetusta tuulimyllystä. Se kunnostettiin vuonna 2002 ja on edelleen täysin toimintakuntoinen. Tuulimylly on malliltaan varvas- eli jalkamylly ja sitä voidaan kääntää tuulen mukaan.

Rahikkalan tuulimyllyn sivuprofiili

Rahikkala on enimmäkseen veden ympäröimä ja kylän seutu on erittäin kivikkoinen ja vaikeasti viljeltävä. Raskaasta ja aikaa vievästä raadannasta kivien raivaamisessa kertovat pitkät ja leveät  kiviaidat. Ne on kasattu 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tuulimyllyalueen ketoa ympäröivät kiviaiadat on myllyn tavoin myös kunnostettu. Tähän melko hyvin säilyneeseen eteläkarjalaiseen perinnemaisemaa kuuluvat tuulimyllyn ja kiviaitojen lisäksi monet vanhat hirsirakennukset. Myllyn ympäristö on ketoa, ja tätä avointa maalaismaisemaa pidetään yllä.

Rahikkalan kylässä ovat asuneet ainakin 1700-luvulta lähtien Rahikaisten ja Salosten suvut. Nämä tulivat tunnetuiksi 1700- ja 1800-luvuilla kirkonrakentajamestareistaan. Tuulimyllyn alueen välittömässä läheisyydessä on vuonna 2004 pystytetty kirkonrakentajien muistomerkki.

Rahikkalan tuulimyllyn alapuolella olevia peltoja halkovat kivikujoset

Yritin selvittää Rahikkalan tuulimyllyn historiaa Taavi G. Murron vuonna 1939 ilmestyneestä Savitaipaleen historiasta. Tulos oli puhdas nolla. Sen verran kirjasta löytyi tietoa, että Lapveden kihlakunnasta vuonna 1812 laaditussa kertomuksessa ei Savitaipaleelta nimetä yhtään tuulimyllyä, vaikka sellaisia kertomuksessa mainitaan useita naapuripitäjistä. Seuraavaksi kaivoin esille Pertti Jurvasen toimittaman ja Kuivasensaaren historiapiirin kokoaman kirjan Kuivasensaaren kylien historiaa. Kirjassa oli Arvid Saarimäen (1900 - 1983) haastattelu, josta löytyi hieman lisää tietoa tuulimyllyn historiasta. Mylly sijaitsee nykyisin kolmannella paikallaan. Tuomas Rahikaisen vuonna 1804 rakennuttama mylly siirrettiin ensimmäisen kerran jo 1830-luvulla. Nykyiselle paikalleen se siirrettiin vuonna 1921. Silloin nimittäin veljekset Arvid ja Iivari Saarimäki ostivat myllyn sen silloisilta omistajilta Taavetti Rahikaiselta ja Joonas Korholalta. Kauppasumma oli 800 markkaa. Mylly tuotti hyvin, ja hyvällä, tasaisella tuulella viljoja myllytettiin useita säkkejä päivässä. Myllyn siivet uusittiin 1930-luvulla ja Arvid Saarimäki oli siinä vaiheessa myynyt osuutensa veljelleen. Kirjaa lukiessa ilmeni myös, että Kuivasensaaressa on ollut muitakin tuulimyllyjä, nyt pystyssä olevan lisäksi oli Rahikkalassa toinenkin tuulimylly. Lisäksi Kuivasen kylässä oli Kuivasen mylly, Pettilässä Soperon mylly, Korholassa Kurkaan mylly sekä Tukialassa Tukialan tuulimylly.

Rahikkalan tuulimylly kuvattuna etelän suunnasta

Ruokolahden vaellusreitti välillä Metsälampi, Haaroinsalmi, Valkiatlampi, Haapjärvi

Näkymä Vasari-nimiselle järvelle

Syntymäpäiväni kunniaksi tein tähänastisen elämäni pisimmän päivävaelluksen, jälleen kerran Ruokolahden erämaametsissä. Aloitin sen piiskuupetäjän ääreltä, josta ajoin autolla Syväsalontielle Metsälammen rannalle, josta löytyi sopiva paikka auton pysäköintiin. Jätin autoni jyrkän mäen alle ja siirryin sitten Ruokolahden -

Soliseva Mustaoja Aholammen ja Vasarin välissä

Rautjärven vaellusreitille. Tällä kertaa kuljin Metsälammen, Vasaran, Viljärvenmäen, Haaroinsalmen, Valkiatlammen ja Haapjärven kautta palaten takaisin Metsälammelle. Reittikartta löytyy täältä: http://www.ruokolahti.fi/loader.aspx… Vaellustani suosi erinomainen ilma. Lämmintä oli noin 20 astetta, aurinko paistoi, välillä oli kuitenkin pilvipoutaakin. Ensimmäisen kerran pysähdyin hetkeksi Aholammesta Vasariin laskevan Mustaojan levähdys- ja uimapaikalla, jossa puron soliseva koski soitti taustamusiikkia.

Tämän jälkeen matka jatkui pääosin metsätietä, kunnes reitti kääntyi jyrkkään nousuun Viljärvenmäelle. Mäki on entisen kaskiviljelyn ja myöhemmin peltoviljelynkin paikka. Nyt vahvasti metsittyneellä mäellä näkyvivät vielä paikoin uurtajien työn jäljet. Nimittäin mäen päällä kiersi kiviaita. Viimeiset vakituiset asukkaat, torpparit, poistuivat mäeltä vuonna 1910. Nyt mäen laki on metsätyömaan jäljiltä pahasti raiskiona, jonka keskellä kuitenkin upea kukkameri pehmensi muuten apeaa näkyä.

Viljärvenmäen infotaulua, taustalla "raiskattu" mäenlaki

Autioituneen maatilan pihapiiriä

Seuraavana tavoitteena oli Haaroinsalmen laavu. Matkan varrella oli erittäin komeitä kesämökkejä ja autiotiloja. Sitä pienessä mielessäni pohdin, miksi ihmiset jättävät hyväkuntoisiakin taloja navettoineeen, aittoineen ja muine huoltorakennuksineen mätänemään metsien keskelle. Haaroinsalmen laavu oli kyllä pieni pettymys. Paikka sinänsä oli komea, mutta laavu ja muut rakennukset olivat nähneet parhaat päivänsä. Haaroinsalmen laavu sijaitsee noin kilometrin pituisessa niemessä, jonka päällä kulkee harju.

Haaroitlammen laavu

Haaroinsalmen jälkeen seuraava kulminaatiopiste oli Valkiatlammen taukopaikka. Reitti kulki myös Mustakulkkulan kautta. Mustakulkkulasta onkin komeat näkymät Ylimmäinen-järvelle. Kovin on kiviset pellot olleet aikoinaan Mustakulkkulan isännillä. Raskaasta raivaustyöstä kertoivat kiviaidat, jotka kiersivät Mustakulkkulan mäkiä. Näillä tienoilla kulkiessani päivittelin ruokolahtelaisen metsän kasvukykyä. Polku kulki harjulla, jossa kasvoi pääosin mäntyä, mutta harjun vieressä kulkevassa notkossa ja sen rinteessä kasvoi erittäin tiheässä todella korkeaa kuusikkoa. Notkon pohjalta ei juuri valoa näkynyt. Kuuset kurkottelivat vieri vieressä ylväinä kohti aurinkoa. En muista juuri missään Suomessa nähneeni noin mahdottomaan tiheää ja korkeaa kuusikkoa. Mieleeni tuli Glacier National Parkin länsirinteillä Montanassa näkemäni kuusikko. Valkiatlammen taukopaikan penkit olivat jo osittain lahonneet ja muutenkin paikka näytti kaipaavan päivitystä.

Valkiatlampea ennen ja sen jälkeen reitti kulki pitkälti kuivassa maastossa ja mäntymetsissä. Matkan varrella oli kauniita erämaajärviä ja -lampia. Reittikartan mukaan Valkiatlammen jälkeen olisi pitänyt olla Haapjärven taukopaikka Pienen Haapjärven ja Keskimmäisen välissä. Minun silmiin ei sellaista kuitenkaan sattunut.

Matkan varrella tapahtui yksi paha harhautuminen, joka johtui erittäin sekavasta opastusmerkinnästä Suojärven länsipäässä. Oranssi merkintä johti nimittäin vanhaa tienpohjaa pitkin metsittyneen pihapiirin ohi Sikiöntielle. Tämän jälkeen opastus ohjasi jatkamaan Sikiöntietä eteenpäin, kunnes tulee haarauma, joka ohjasi oikealle. Niinpä käännyin oikealle ja kuljin erittän pahan ja laajan metsäraiskion läpi, kunnes tulin alueelle, josta siinti tutunnäköinen nyykähtänyt rakennus. Olin tehnyt lähes täydellisen ympyrän. Muuta selitystä en keksinyt, kuin että reittiä oli muutettu ja samalla jätetty vanha reititys. Seurauksena oli ylimääräisen mutkan lisäksi melkomoinen 
mieliharmi. Hakkuuaukearyteikössä ei ole kovin mukava kulkea. Loppumatka Vasarin rannalle ja Metsälammelle olikin tylsä taival, lähes kokonaan metsäautotietä.

Mökki erämaajärven rannalla

 Tämä taaempi lenkki Ruokolahden vaellusreitillä on selvästi vähemmän kuljettu kuin Lääväkorven - Syväjärven reitti. Paikoin polkua ei meinannut hahmottaa olleenkaan, niin vähän sitä oli kuljettu. Reitillä pitivät itikat liiankin ahkerasti seuraa. Itikoiden vuoksi pysähtyminen lepohetkeä varten ei tullut kuuloonkaan. Niinpä kävelin lenkin yhtäkyytiä alusta loppuun. Seurauksena nukkumista haitanneet kivut lonkissa, polvissa ja kantapojissa. Mutta siitä huolimatta, kannatti.

 

Reitilta hieman syrjässsä sattui silmiini luvaton kaatopaikka. Sinne oli joku tuonut pakastimet, tiskialtaan, akut ja monen moista muuta roinaa. Tämä on paitsi rikollista, myös tyhmää touhua. Samalla vaivalla pakastimet sun muut roinat olisi voinut viedä kierrätyspisteisiin.

Vanha hautausmaa rajanpinnassa

Selaillessani vanhoja lehtiä löytyi Etelä-Saimaasta (8.11.1962) oheinen artikkeli, joka sisälsi minulle uutta tietoa. Tiesin, että Parikkalasssa oli ollut kautta vuosisatoja pieni ortodoksinen vähemmistö luterilaisen väestön seassa. Tiesin senkin, että paikkakunnalla oli pieni ortodoksinen tsasouna, jota olin ohiajaessani käynyt ihailemassa. Sitä en sen sijaan tiennyt, että kunnan alueella oli myös vanha ortodoksinen hautausmaa. Tämä, Syrjärinteen kylässä sijaitseva hautausmaa, tulee ehdottamasti kuulumaan seuraavalla kerralla Parikkalan ohi ajaessani pysähtymispaikkoihini. Alla Etelä-Saimaassa ollut artikkeli:
-------
Parikkalan kirkolta viisitoista kilometriä etelään, lähella valtakunnan rajaa, Syrjärinteen seisakkeen kohdalla ,rajan suuntaan maantietä, matkaajaa kohtaa odottamaton näky. Vahvan kiviaidan ympäröimä hautausmaa ja siunauskappeli, jonka harjalla on tunnuksena ortodoksinen vinoristi. Kappeli on uusi ja hautausmaa hoidettu huolellisesti. Vanhojen hautamuistomerkkien välissä on ruohottumattomia uusia hautakiviä. Korkea juhlava männikkö huojuu välittömästi kiviaidan takana.

Parinsadan metrin päässä hautausmaalta löytyi Petriläisen talo Vanha emäntä Veera Petriläinen kertoilee eloisasti hautausmaan vaiheista ja kreikkalaiskatolisen uskon tunnustajista sen vaikutuspiirissä:
"Parikkalan seudut ovat olleet niitä rajamaita, joissa luterilaisuus ja ortodoksinen uskonto ovat tulleet ikään kuin vastakkain. Vanhoina aikoina Ruotsin vallan levitessä Karjalan yli sai yliotteen lännestä tullut usko Venäjän ollessa niskanpäällä levisi ja sai vahvan jalansijan kreikkalaiskatolinen uskon suunta. Suomen itsenäistyttyä lakkasivat uskonnot kilpailemasta ja julistetun uskonvapauden turvin molempia uskontoja tunnustavat ovat asuneet hyvässä sovussa naapureina kunnioittaen toistensa uskonnollisia näkemyksiä".

Emäntä Petriläinen, hänen poikansa Leo ja miniä ovat säilyttäneet isiltä perimänsä ortodoksisen uskon ja ilmeisesti sen omaksuvat jälkipolvetkin. Leo Petriläinen sanoi uskonnossa viehättävän menojen juhlallisuuden. Kauniit, hartaat menot kirkossa virittävät ihmisen sopivaan tilaan ottamaan vastaan katoamattomia arvoja. Läheisen hautausmaan olemassaolosta puhuttaessa kävi esille Petriläisen suvun hoitaneen sitä jo useiden sukupolvien aikana. Kirkon ollessa Kurkijoella, oli sinne Parikkalasta pitkä matka. Hautajaismatkat olivat hankalia, rakkaiden leposijat kaukana kotoa. Vanhat ihmiset ovat sitäpaitsi tahtoneet saada viimeisen leposijansa kauniilla synnyinseudullaan. Joskus, toistasataa vuotta sitten, oli ensimmäiset vainajat haudattu Syrjärinteeseen kelirikkojen aikana. Perimätiedon mukaan maa on vihitty myöhemmin tarkoitukseensa. Tänäkin vuonna on kaksi vanhaa paikkakuntalaista saanut leposijansa lähellä omaisiaan ja seutuja, jossa ovat elämäntynsä tehneet. 67-vuotiaan emäntä Helena Harmaisen ja 80-vuotiaan emäntä Anna Hinkkasen hautakummut ovat vielä tuoreet.

Kirkkomatkoista ja suhteesta uskontoon emäntä Petriläinen kertoi: "Hevosilla ajettiin Kurkijoelle kirkkoon. Pääsiäisyön jumalanpalvelukset ovat jääneet erityisesti mieleen kirkon ympärikäynteineen. Elokuun paasto ja rippikirkko olivat myöskin merkittäviä. Isovanhempani ja isäni noudattivat vielä paastoa tunnollisesti. Sen aikana syötiin vain kalaa ja kasviksia. Rippikirkkoaamuna ei ennen kirkkoa nautittu mitään. Ei edes teetäkään. Kirkon menojen jälkeen eväät maistuivatkin sitä paremmalle. Silloin passasi jo jyrsäistä
 porsaanpotkaakin."