Historian hämärään kadonneita amerikansuomalaisia: Kapteeni Johan Kock. Viaporin kapinan alku

 

Venäläisiä sotilaita vahdissa Katajanokan sillan luona viaporiin kapinan aikana

Lueskellessani vanhoja amerikansuomalaisia lehtiä sattui silmiini erään värikkäät elämänvaiheet kokeneen siirtolaisen muistokirjoitus. Kyseessä oli kapteeni Johan Kock, jolla oli merkittävä rooli kiihkeitten tapahtumien pyörteissä sekä kotimaassa vuoden 1905 suurlakon että Viaporin kapinan aikana. Tämän Yhdysvalloissa Massachusettsin osavaltiossa vuonna 1915 syöpään menehtyneen herran elämänvaiheet ovat kyllä yhden kirjoitussarjan arvoiset, joten sormet näppäimistöllä alkoivat syyhyämään. Jatkossa seuraa useita tarinoita Johan Kockista ja hänen elämänvaiheistaan. Ne eivät ole kronologisessa järjestyksessä, vaan ne ilmestyvät, kun saan kunkin aihepiirin aineiston kootuksi.

Viaporin kapina 30.7. – 2.8.1906

Helsingissä ja sen edustalla olevassa Viaporissa, joka nykyisin on nimeltään Suomenlinna, elettiin heinä-elokuun vaihteessa kiihkeässä vallankumouksen odotuksessa ja lopulta muuttui veriseksi yhteenotoksi. Silloin osa venäläisistä varusjoukoista nousi Viaporissa kapinaa. Kapina liittyi Venäjän–Japanin sodan aiheuttamiin laajoihin levottomuuksiin ja kapinointeihin Venäjän keisarikunnan sisällä. Viaporin kapinan piti tarkoitus olla lähtölaukaus koko maan kattavalle vallankumoukselle.

Kapinointi käynnistyi 30. heinäkuuta, kun osa linnoituksen sotaväestä nousi upseeristoa vastaan.  Kapinyrityksen johdossa olivat kapteeni Sergei Tsion sekä nuoret luutnantit Jevgeni Kohanski ja Arkadi  Jemeljanov. Vallankumoussuunnitelmat oli laadittu jo keväällä 1906. Sen piti alkaa joko kesällä tai syksyllä Viaporin ja Kronstadtin linnoitusten sotilaskapinoilla. Tämän jälkeen siihen piti liittyä muita linnoituksia, Itämeren laivaston ja Mustanmeren laivaston päätukikohdan Sevastopolin.  Tämän jälkeen koko Venäjällä aloitettaisiin yleislakko, jonka puolestaan piti laajentua työläisten kansannousuksi. Kattavan ilmiantajaverkoston ansiosta Venäjän hallitus oli kuitenkin tietoinen vallankaappausyrityksestä.

Helsingissä järjestettiin kapinaa suunnitellut salainen kokous. Siihen osallistuivat bolševikkien lisäksi  eserrien (Sosialistivallankumouksellinen puolue, venäjäksi Партия социалистов-революционеров) taistelujärjestön johtajat Viktor Tšernov ja Jevno Azef. Heistä jälkimmäinen oli kuitenkin samanaikaisesti myös tsaarin salaisen poliisin Ohranan ilmiantaja. Suomalaisista mukana olivat punakaartin johtaja Johan Kock sekä ilmeisesti myös joitakin suomalaisia sosiaalidemokraatteja, kuten Otto Wille Kuusinen sekä Yrjö Sirola. Kapina suunniteltiin aloitettavaksi Viaporissa ja Kronstadissa samanaikaisesti 10. elokuuta 1906.

Kapinalliset uskoivat saavansa tukea toisilta Helsinkiin sijoitetuilta joukko-osastoilta sekä Johan Kockin johtamalta Suomen punakaartilta. Kapina käynnistyi kuitenkin sekavien vaiheitten jälkeen  jo 30.7. puoli yhdentoista aikaan illalla. Tällöin Kuninkaansaaresta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi kapinan aloittamisesta ja samalla kapinalliset ottivat myös Vallisaaren, Susisaaren sekä Kustaanmiekan haltuunsa. Viaporin saarista Iso- ja Pikku Mustasaari sekä Santahamina jäivät hallitukselle uskollisten joukkojen käsiin.

Uusi Suometar julkaisi kapinan alettua lisälehden, jossa oli punakaartin päällikön Johan Kockin kapinallisten tueksi antama julistus suurlakosta.

Uusi Suometar, lisälehti 31.7.1906

 

 

Ukrainasta palanneen haastattelu. Etelä-Savo 13.1.1920

Yli puolentoista vuoden ajan on Ukraina tapahtumat hallinneet uutisvirtaa ainakin Euroopassa. Tuo sekä pinta-alaltaan että myös asukasluvultaan suurehko maa ja sen asukkaat eivät ole päässeet historiansa kuluessa helpolla. Ensimmäinen ja toinen maailmansota runtelivat aluetta ja sen väestöä armottomasti. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen maassa käytiin veristä sisällisotaa vuosia. Lopulta tuon sodan voittivat bolsevikit ja maan lyhytaikainen itsenäisyys oli - sillä kertaa - ohi. Neuvostoliiton hajoaminen mahdollisti itsenäistymisen uudelleen. Nyt itsetuntoaan kasvattanut Venäjä on yrittänyt jälleen kaapata läntisen naapurinsa otteeseensa, vielä - onneksi - pääosin onnistumatta. Kaikille teille, joita Ukrainan tapahtumat ja maan historia kiinnostavat, suosittelen Johannes Remyn tämän vuoden alussa ilmestynyttä kirjaa Ukrainan historia.

Lehtiarkistojen aarteistani löytyi - 95 vuoden takaa - Etelä-Savo-lehdessä vuoden 1920 tammikuussa ollut artikkeli, jossa Ukrainasta Odessan, Romanian, Bukovinan, Lvivin ja Varsovan kautta Suomeen palannut henkilö kertoi kokemuksiaan Ukrainan kuohunnan vuosilta 1918 - 1919.  Uutisessa mainitaan myös Lappeenrannan seudun historiaan liittyvä yksityiskohta. Ukrainan valtionpäämiehenä eli hetmanina toimi noin vuoden ajan henkilö, joka oli aikoinaan asunut Lappeenrannassa. Hän oli 20. suomenmaalaisen rakuunarykmentin komentajana täällä vuosina 1910 - 1911. Näin ollen tietääkseni ainoa täällä vakituisesti asunut valtionpäämies ei suinkaan ole suomalainen, venäläinen tai ruotsalainen - vaan ukrainalainen. Kirjoitin koko Etelä-Savon artikkelin puhtaaksi ja lisäsin linkkejäkin. Ollos hyvä:
 -----------------------------------------------------------------------------------------------------------                                                      

Kuten sähkösanomatiedot kertovat, on sotilaallinen asema Ukrainassa paraillaan kääntymässä Ukrainan kansallishallituksen eduksi. Samaan aikaan kuin tämä tieto saapui, tapasimme erään Ukrainasta viime perjantaina kotiutuneen henkilön ja pyysimme häntä kertomaan meille, miltä hänestä Ukrainan olot näyttivät.

Kertojan kotimatka

Kertojamme tiedot eivät saattaneet olla ihan tuoreita, sillä hän oli Odessasta lähtenyt jo 17. päivä marraskuuta eräällä italialaisella laivalla Romaniaan, josta sitten Bukovinan, Galitsian, Lembergin (Lviv) sekä Varsovan kautta Saksaan.
Puolan rajalla oli hänellä rahaa 5000 markkaa. Puolalaiset vaativat, että rahat olisi vaihdettava Puolan rahaan. Täten olisi kertojamme menettänyt puolet omaisuudestaan. Rahat ehtivätkin jo olla neljä päivää puolalaisten hallussa, mutta siellä silloin olleen suomalaisen kauppakomissioonin välityksellä onnistui hänen saada rahat takaisin.

Ukrainan hetmani Pavlo Skoropadski
kuvassa vuonna 1918

Entinen lappeenrantalainen eversti Ukrainan päämiehenä

Kertojamme tullessa Kijeviin oli siellä hetmanina Lappeenrannassa sijainneen 20:nen Rakuunarykmentin päällikkö, eversti Paul Skoropatskij. (Pavlo Skoropadsky. Hänestä löytyy mielenkiintoinen artikkeli myös täältä) Hän on vanhaa ukrainalaista aatelissukua ja on hänen esi-isäinsäkin joukossa ollut hetmaneja. Skoropatskijn hallitusaika kesti lähes vuoden. Hänen aikanaan vallitsivat jotakuinkin säännölliset olot, ja olivat mm. elintarvikekortit käytännössä. Mutta sitte astui näyttämölle pääministeri Petljura (Symon Petliura) , joka lupasi maata maattomille, jos kansa tulee hänen puolelleen. Ukrainan maalaisväestö yleensä ei käsitä valtiollisia kysymyksiä, ja niin onnistui Petljuran, joka muuten kuului sosialisteihin, saada osan kansaa puolelleen.

Syntyi kapina

Petljuran joukot vangitsivat upseereita ja niin oli esim. pedagoogisessa museossa lähes 3000 upseeria ja joukko ylioppilaita vankina. Nämä olivat taistelleet hetmanin puolesta. Kun rakennusta pommitettiin, sai surmansa noin 200 upseeria. Eversti Paul Skoropatskij puettiin saksalaisten toimesta saksalaiseen upseerinpukuun ja olleen olevinaan sairaana, kuletettiin hänet Saksaan, josta matkusti Konstantinopoliin, jossa hän nyt on. Petljuran hallituskausi ei kuitenkaan kestänyt kuukauttakaan, mutta sillä aikaa ehti hän kuitenkin valtion nimissä hankkia itselleen tsaarin ruplia kosolta, ja kun muut ruplat eivät juuri ulkomaille kelvanneet, saattoi hän nostaa itselleen arvokkaan omaisuuden ennen pakoaan.

Ukrainalaisten asuttaman alueen kartta vuodelta 1920

Saapuivat sitte bolshevikit,

jotka alkoivat murhata hetmani Skoropatskijn ja Petljuran joukkoja sekä siviiliväestöä. Pahimpina murhamiehinä kulkivat kiinalaiset, lättiläiset ja juutalaiset, joita kuului bolshevikkien joukkoihin. Tämä tapahtui syyskuussa. Yleensä oli Lenin, Trotski ja muut neuvostohallituksen juutalaiset antaneetkin ymmärtää, että he pitävät Euroopan työväestöä siksi kehittyneenä, että näihin ei voi täydellisesti luottaa, mutta kun he pääsevät kiinalaisten ja aasialaisten yhteyteen, niin uhraavat he eurooppalaisen työväestönkin aasialaisen rodun päästessä valtaan.
Maaseutulaiset tervehtivät aluksi ilolla bolshevikkeja, mutta kun ryövärijoukot alkoivat liikkua ja heiltä uhattiin maatkin ottaa pois, käänsivät he aseensa bolshevikkeja vastaan.
Tämän jälkeen astuivat näyttämölle Denikinin joukot

ja kansa raivo juutalaisia vastaan oli silloin niin hirmuinen, että monia kymmeniä tuhansia juutalaisia tuhottiin.

Maalaiset ja kaupunkilaiset

Sato on ollut mitä mainioin, mutta sittenkin on leivästä puute. Maalaiset eivät mielellään tahdo antaa viljaa kaupunkilaisille, vaan syyttävät näitä laiskuudesta syypäinä sekasortoon.
Saksalaiset olivat aikoinaan vieneet maaseudulta paljon ruokatavaroita, lintuja jne. ja ainoastaan nimeksi antaneet vastineeksi maanviljelyskoneita. Se synnytti maaseutulaisissa pahaa verta. Maalaiskylät ovat muuten varustautuneet hyökkäysten varalta. Niissä on kaikissa tykkejä, konekiväärejä, kuularuiskuja jne.

Ukrainan korkeakoulut

ovat tulvillaan opiskelevia. Venäjän yliopistoista on tänne siirtynyt ylioppilaita ja kauppakorkeakoululaisia, jotka levottomista oloista huolimatta yrittävät harjoittaa opinnoitaan. Sivistyksen ja tietojen avulla sittenkin on maailmaa uudelleen rakennettava. Niin arvellaan Ukrainassa.

Karjalainen marttyyri

Tutkimani lestadiolaisuuden historiasta löytyy erittäin dramaattisia vaiheita ja monia surullisia ihmiskohtaloita. Olen aikaisemmin kirjoittanut mm. lestadiolaissaarnaajan ampumistapauksesta Savitaipaleella. Tässä yksi esimerkki lisää siitä, mitä viha uskontoa kohtaa saa joskus aikaiseksi, tällä kertaa Vienasta.

  Oskari Heikki Jussila:

Karjalainen marttyyri "Marttyyri, joka werelläs Todistit uskostas, Ja hälle annoit elämäs, Nyt kruunaa, kruunaa, Jeesus, korkein ruhtinas!"

Oheinen artikkeli julkaistiin Siionin Lähetyslehdessä kesäkuussa vuonna 1922. Kerrottu tapahtuma liittyy itäkarjalaisten kansannousuun bolsevikkeja vastaan vuosina 1921-1922. Kansannousussa oli merkittävä osuus seudun ensimmäisten lestadiolaisperheiden jäsenillä.

 Jo useita vuosikymmeniä sitten, kun rowasti Laestadiuksen woimallisten saarnojen waikutuksesta alkaneen kristillisyytemme herätykset lewisiwät Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Amerikassa, syttyi pyhän tulen liekki muutamissa paikoissa Wenäjälläkin, mm. Wienan-Karjalassa. Wanhat kristityt muistawat sanomia siitä, kuinka nimenomaan Uhtuan ensimmäisiä kristityitä wainottiin. Muutamia heistä wangittiinkin ja wietiin kahleisiin kytkettyinä Wienan Kemiin, jonka wankilaan teljettyinä he saiwat olla pitkät ajat ja pelastuiwat sieltä ihmeen kautta, siten että Jumala satutti erään ruhtinaallisen henkilön käymään kaupungissa ja sen wankilassa, ja tämä mahtisanallaan wapautti nämä kristityt wangit.¹

Yksi näistä Kristuksen uskollisista todistajista oli rakas weli Timo Tikanow² . Hän on nyt harmaapäänä vanhuksena wielä kerran saanut armon kärsiä Herransa tähden, jopa werellään todistaa uskollisuutensa Häneen. Eräs Wienan-Karjalasta paennut kristitty weli kertoi allekirjoittaneelle tämän Karjalan marttyyrin woitonpäivästä. Kun punainen sotilasjoukko tuli Uhtualle lyhyen wapauden päiwän perästä, elämöiwät varsinkin Suomesta tulleet ja wenäläisiin yhtyneet bolshewikit eläimellisesti murhaten ja ryöstäen. He tuliwat Timo Tikanowinkin taloon ja ryöstiwät karjan. Kahdeksasta elukasta suostuiwat he säästämään hiehon ja sonnin ja yhden lehmän. Wanhus tarjosi heille sonnin ja pyysi että lypsäwä lehmä sen sijaan säästettäisiin, jotta jäisi jotakin nälänhädän torjumiseksi ja puhui kristityn tawalla peittelemättömiä totuuden sanoja. Mutta silloin yksi punaisista ryöwäreistä potkaisi harmaahapsisen wanhuksen maahan. Siinä ruoskittiin wanhus niin, että hän makasi tunnotoinna werissään. Wainolaiset saiwat silloin wapaasti tehdä tihutyönsä.

Mutta wanha rakas Timo ystäwämme wirkosikin siitä wielä tuntoihinsa ja alkoi werissään riemuliikutuksissa hypäten kiittämään Kristusta, joka näki hänet armolliseksi werellä todistamaan Hänestä. Wiikon päiwät wiipyi wielä henki kidutetun ruumiissa, kunnes orjantappuroilla kruunattu Kristus kutsui wereen asti uskollisen todistajansa wastaanottamaan woitonseppelettä. Riemuiten jätti hän kärsimysten maan.

Karjalan maa on kasteltu marttyyrin werellä. Se tietää, että Karjalassakin on wielä kaswawa kewätwilja, sillä yhden marttyyrin werestä nousee sata uutta todistajaa. Siitä onkin jo merkkejä, sillä maahamme paenneessa karjalaisrahwaassa on Kristusta kysywiä.³ Mitä sinä, Suomen kansan lapsi, jota Jumala hellien hoitaa maan lakien ja oikeusjärjestyksen suojassa, olet welkaa kuninkaallesi? Tukemaanko Hänen wannoutuneiden wihollistensa waltaa ja waikutusta? Pois se! Wiholliseen nähden ei kenkään woi olla puolueeton. Timo Tikanowilla oli suora kurssi läpi koko elämän. Kunnia marttyyrin muistolle!
 -------------
1. Alunperin syytettynä oli ollut 21 henkilöä. Heistä 15 oli luopunut painostuksen tuloksena. Sen sijaan vienankarjalaiset Timo Tikanow, Aleksi Pällijeff ja Kristo Mauranen sekä suomalaiset Kaarle Tauriainen, Johan Erland Wennberg ja Bernhard Wennberg eivät luopuneet uskostaan. Heidät vietiin Vienan Kemiin vankilaan, jossa he joutuivat virumaan yhdeksän ja puoli viikkoa. Paavo Ahava (alk. Afanasieff) on muistellut (1910) seudulla alkaneen uuden vainon kymmenkunta vuotta myöhemmin.

2. Sukunimi esiintyi yleisemmin muodossa Tichanoff.

3. Useat pakolaisina tai jo aikaisemmin Suomeen asettuneet vienankarjalaissuvut lestadiolaistuivat joko jo ennen Suomeen tuloaan tai sitten pakolaisuuden ensi vuosina. Esimerkiksi Taivalkosken Rauhanyhdistys on perustettu Jalavan kauppakartanossa. Liikkeen perustaja Nikolai Jalava (alk. Jakowlew) oli aktiivinen seuratoiminnan puuhamies Taivalkosken kirkonkylässä. Ortodoksisten pakolaisten kääntyminen lestadiolaisuuteen aiheutti 1920- ja 1930-luvuilla huolestumista ortodoksisen papiston keskuudessa.

Georgian - Venäjän sota elokuussa 2008

Kuten hyvin muistamme, käytiin Venäjän ja Georgian välillä lyhyt, viisi päivää kestänyt sota elokuussa 2008. Myöhemmin tuo sota on nähty eräänlaisena esinäytöksenä vuonna 2014 alkaneelle Ukrainan sodalle. Etsiessäni verkosta analyysejä kyseisestä sodasta, huomasin Antti Rautiaisen viisi vuotta sodan jälkeen kirjoittaman erittäin hyvän yhteenvedon.

Sodan loppuvaiheen ollessa jo käynnissä, pidin alla olevan aamunavauksen (18.8.2008) aiheenani käyty ja vielä osittain käynnissä ollut sota.

Alussa soitin georgialaisen kappaleen, jota en enää löytänyt. Olkoon tämä kappale ikäänkuin johdatuksena aiheeseen.

Aamunavaukseni 18.8.2008

Georgia on ollut viimeisen kahden viikon aikana vahvasti esillä tiedotusvälineissä siellä käydyn Venäjän ja Georgian sodan seurauksena. Kun tarkastelemme Georgian historiaa löydämme sieltä yhtäläisyyksiä sekä Suomen historian että nykytapahtumien kanssa

Päinvastoin kuin Suomella, on Georgialla pitkä menneisyys itsenäisenä valtiona. Georgiasta tuli yksi ensimmäisistä kristinuskoon kääntyneistä maista vuonna 317, kun kuningas Mirian III otti sen valtionuskonnoksi.

Valtio nimeltä Georgia on tunnettu vuodesta 978, kun kaikki Georgian alueen ruhtinaskunnat yhdistettiin Georgian kuningaskunnaksi. Georgia oli tuolloin paikallinenen suurvalta, johon kuuluivat myös Armenia, Azerbaidžan ja Kaukasuksen pohjoispuolisia alueita. Kuningaskunta hajosi myöhemmin useisiin pienempiin osiin ja taantui Persian ja Turkin vaikutuksen alle. Vuosina 1801 - 1810 Veäjä miehitti Itä-Georgian ja Länsi-Georgian kuningaskunnat georgialaisten pyynnöstä, koska he halusivat suojaa Persiaa vastaan. Niin kuin usein ennenkin, avuntarjoalla oli ketunhäntä kainalossa.

Venäjän tsaari Aleksanteri lakkautti heti georgialaisen kuningaskunnan ja pakotti sen kuningasperheen maanpakoon. Valtio liitettiin lopullisesti Venäjään vuonna 1804 ja myös Georgian ikivanha ortodoksinen kirkko lakkautettiin. Suomi liitettiin Venäjän yhteyteen viisi vuotta Georgian jälkeen

Kuten Suomessa myös Georgiassa syntyi kansallinen vapautusliike 1800-luvun loppupuolella. Maassa käytiin suuri talonpoikaiskapina vuonna 1905. Tässäkin tapahtumat muistuttavat Suomen vastaavia.

Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen Georgia julistautui itsenäiseksi 26.5.1918. Useimmat eurooppalaiset valtiot tunnustivat Georgian itsenäisyyden jo 1918 ja Neuvosto-Venäjä toukokuussa 1920, siis samana vuonna kuin Suomen.

Kuitenkin helmikuussa 1921 puna-armeija valloitti Georgian lyhyen sodan jälkeen. Päinvastoin kuin Suomi, Georgia menetti itsenäisyytensä ja maan hallitus joutui pakenemaan.

Georgian liittäminen Neuvostoliittoon merkitsi kauhun vuosia georgialaisille. Noin 50 000 ihmistä teloitettiin 1921 - 1924 ja lisäksi yli 150 000 tapettiin Stalinin ja hänen salaisen poliisin georgialaisen päällikön Lavrenti Berijan puhdistuksissa 1930- ja 1940-luvuilla. Tässä tapauksessa voidaan jälleen todeta, että omat koirat purivat. Väkivalta ei kuitenkaan lannistanut ylpeiden georgialaisten uhmakkuutta. Stalinin kuoleman jälkeen, olojen ja jo hieman vapauduttua, 9. maaliskuuta 1956 georgialaiset opiskelijat osoittivat mieltä Hrutsevia vastaan. Jälleen mielenosoitus tukahdutettiin väkivaltaisesti ja satoja opiskelijoita tapettiin.

Neuvostoliitto ja georgialainen nationalismi törmäsivät uudestaan vuonna 1978, kun Moskova määräsi georgian kielen virallisen aseman maassa uudelleen harkittavaksi. Jättimäiset katumielenosoitukset pakottivat keskushallinnon olemaan puuttumatta kielen asemaan.. 1980-luvun lopulla Neuvostoliiton hajoamisprosessin yhteydessä koettiin uusi väkivallan aalto. Tällöin 9.4.1989 neuvostojoukot tukahduttivat rauhanomaisen mielenosoituksen Tbilisissä. Vähintään 20 georgialaista siviiliä kuoli terotettujen lapioiden iskuihin.

Neuvostoliiton hajotessa Georgiassa järjestettiin kansanäänestys itsenäisyydestä, jolloin 98,9 % kannatti itsenäisyyttä. Virallisesti maa julistautui uudestaan itsenäiseksi 9.4.1991.

Itsenäistynyt Georgia on kärsinyt etnisistä ristiriidoista. Vuosina 1992 – 1993 Abhasiassa käydyn sodan georgialaiset hävisivät Venäjän tukemille separatisteille. Noin 300 000 georgialaista joutui pakenemaan kotiseudultaan. Etninen väkivalta leimahti myös Etelä-Ossetiassa, mutta rauhoittui vähitellen ajoittaiseksi kahinaksi, kunnes sota leimahti uudelleen pari viikkoa sitten.  

Viime päivinä maailman huomio on kiinnittynyt Keskisessä Georgiassa olevaan Gorin kaupunkiin. Tuo kaupunki on paitsi uuden Venäjän – Georgian sodan tapahtumien keskipiste, myös erään historian suurmiehen ja hirmuhallitsijan syntymäkaupunki. Armon vuonna 1878, joulukuun 18 päivänä k.o. kaupungissa syntyi Josif Džugašvili, eli  Stalin, suutari Vissarion (Beso) Ivanovitš Džugašvilin ja Ekaterina (Keke) Geladzen perheeseen. Vuonna 1888 Josif, pääsi Gorin hengelliseen kouluun. Neljän kouluvuoden aikana hän oli aina koulun paras oppilas. Syvästi uskonnollinen äiti halusi pojasta pappia ja isä suutaria.

Vuonna 1894 Josif valmistui koulusta ja siirtyi Tbilisin hengellisen seminaarin ensimmäiselle luokalle.
Sososta, niin kuin Stalinia tuolloin kutsuttiin, ei tullut pappia, vaan hän innostui sosialismista ja kommunismista. Niinpä hänet erotettiin vuonna 1899  pappisseminaarista ja hän siirtyi toimimaan  bolševikkipuolueen tehtäviin Kaukasiaan. Stalin oli tuolloin mukana bolševikkien aseellisissa operaatioissa, järjestäen mm. pankkiryöstöjä puolueen toiminnan rahoittamiseksi. Vuosien 1902 ja 1917 välillä hänet vangittiin ja karkotettiin Siperiaan useaan otteeseen. Leninin hän tapasi ensi kertaa muuten  suomessa, Tampereella puoluekokouksessa. Leninin kuoltua 1924 Venäjän bolsevikkien keskuudessa alkoi valtataistelu, jonka Stalin onnistui voittamaan. Vakiinnutettuaan valtansa hän aloitti puhdistukset sekä kansallisten vähemmistöjen vainot, joissa menehtyi miljoonia ihmisiä.

  Vaikka Stalin tunnetaan Hitlerin ohella 1900-luvun pahimpana hirmuhallitsijana, seisoo hänen komea patsaansa edelleen Gorin torilla. On historian paradokseja, että hänen aikoinaan johtamansa puna-armeijan panssarit tuhoavat ja tekevät pilkkaa  hänen kotikonnuistaan ja maanmiehistään.