Talvisodan kaatuneiden evakuointikeskus Lappeenrannassa

Osa talvisodan aikaisen I Armeijakunnan Kaatuneiden evakuointikeskuksesta toimi kuvassa näkyvässä rakennuksessa keväällä 1940 silloisen Lappeen, nykyisen Lappeenrannan Myllymäellä.

Lappeenrannan Myllymäen kaupunginosassa seisoo kauppakeskusten ja omakotitaloasutuksen välissä pienellä mäenkumpareella vanha hirsilato, jolla on ollut merkittävä rooli satojen suomalaisten viimeisissä elämänvaiheissa. Nimittäin talvisodan loppuvaiheessa ja sen päätyttyä rakennus toimi suomalaisten kaatuneiden evakuointikeskuksena. Aika näyttää, kuinka kauan kyseinen lato saa olla paikallaan ennen kuin tuhopolttajat päähänpistosta, tai grynderit ja Lappeenrannan kaupunki vakaasti harkiten, päättävät tuhota kyseisen rakennuksen. Lato kuului Helkalan tilaan, jonka rakennukset jyrättiin syksyllä 2014.

Rakennuksen seinään kiinnitettiin muistolaatta 17.5.2015.

Rakennus sai kylkeensä muistolaatan sunnuntaina 17.5.2015 kaatuneiden muistopäivän yhteydessä. Lappeenrannassa haudattiin silloin sankarihautausmaahan 76 tunnistamatonta sankarivainajaa. Tilaisuutta edelsi muistolaatan kiinnitystilaisuus klo 8.45, jolloin se kiinnitettiin Heikki Turusen ja Ilkka Huttusen toimesta kalustovajana toimineen rakennuksen seinään. Tilaisuudessa puheen pitivät Lappeenrannan sotaveteraanien puheenjohtaja Erkki Pulli sekä kenttäpiispa Pekka Särkiö. Talvisodan loppuvaiheessa ja sodan päättymisen jälkeen läheisissä Karjalaisen ja Helkalan taloissa sekä niiden muissa rakennuksissa sijaitsi kenraali Taavetti Laatikaisen johtaman ensimmäisen armeijakunnan Kaatuneiden evakuointikeskus (KEK). Sitä johti sotilaspastori Lauri Palva. Muistolaatan pystyttämisessä aktiivisina olivat Lappeenrannan sotaveteraanit.

Tässä rakennuksessa on moni sankarivainaja valmisteltu
matkalle kotipitäjänsä multiin.

Sotilaspastori Lauri Palvalla oli keskeinen rooli kaatuneiden evakuointikeskusten muodostamisessa. Nimittäin talvisodan syttyessä oli alunperin annettu yleisohje kaatuneiden hautaamisesta joko läheisten seurakuntien maahan tai perustettaviin sotilashautausmaihin. Sotilaspastori Palva oli joutunut sodan alkuvaiheessa hautamaan muutaman sankarivainajan sotilassairaalaan lähellä olleeseen hautausmaahan. Hänestä tuntui pahalta, ettei tilaisuudessa ollut lainkaan vainajan omaisia. Rintamalle tullessaan junat ja autot olivat täynnä sotilaita ja tarvikkeita, mutta sieltä palatessaan ne olivat lähes tyhjiä. Niinpä Palva alkoi selvittää, voisiko kaatuneita kuljettaa kotisedulleen näissä paluukyydeissä. Hän saikin siihen luvan. Joulukuun puolivälissä 1939 päämajalta saatiin lupa, mutta vasta tammikuun lopulla annettiin tästä käsky. Tällöin Puolustusvoimien Päämaja antoi 25.1.1940 käskyn kaatuneiden evakuointikeskuksen perustamisesta jokaiseen armeijakuntaan. Tämän jälkeen sankarivainajat lähetettiin aina kotiseudulle, mikäli se vain oli mahdollista.

Rakennuksen vieritse kulkee katuleikkaus, joten sitä on
jouduttu tukemaan.

Sotilaspappien johtamissa keskuksissa vainajat huollettiin ja lähetettiin edelleen kotiseuduilleen. Ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim suhtautui kaatuneiden evakuoimiseen ja toimittamiseen kotiseudulleen haudattaviksi suopeasti. Hänen mielestään se vaikutti myönteisesti sotilaisiin ja koko kansan mielialaan. Se, ettei veljeä jätetty - ei edes kaatuneena -  taistelutantereelle, kohotti taistelutahtoa.

Kaatuneiden evakuointikeskukset (KEK) kulkivat kiinteästi seuraten taistelevaa etulinjaa. Näin kaatuneiden huolto ja kuljetus voitiin suorittaa nopeasti ja sillä kunnioituksella, joka perinteisesti kuuluu vainajien käsittelyyn. Vainajat tuotiin kaatuneiden evakuointikeskuksiin enimmäkseen kuorma-autoilla, jotka olivat kuljettaneet rintamalle mm.  tykistön ja kranaatinheittimien ammuksia. Kaatuneita ei kuormattu päällekkäin, vaan asetettiin lavalle niin, että päät olivat laidoille ja jalat keskelle päin. Pahasti rikkoutuneiden jäänteet suljettiin suuriin tummanharmaisiin paperisäkkeihin.

Muistolaattaa kertoo, että keväällä 1940 evakuointikeskuksessa
valmisteltiin 19.5.1941 Lappeenrannassa pidettyjä suuria
sankarihautajaisia, joissa haudattiin 487 sankarivainajaa.

Kenttäpapit kulkivat taistelulinjojen tuntumassa ja etsivät haavoittuneita ja kaatuneita. Usein pappi oli viimeinen henkilö vaikeasti haavoittuneen luona lähdön tapahtuessa. Pappien tehtävänä oli kirjoittaa omaisille, lähettää heille vainajan kello, lompakko ja mahdollinen sormus ja tietysti tarkistaa kunkin kaatuneen henkilöllisyys kaulassa riippuneen kaksiosaisen numeroidun tuntolevyn (ns. kuolemanprikka) perusteella. Sotilaan kaaduttua levy murrettiin kahteen osaan, joista toinen puolisko jäi vainajan kaulaan ja toinen naulattiin ruumisarkun päätyyn. Näin varmistettiin, että kaatunut sankarivainaja päätyi kotiseutunsa kirkkomaahan.

KEK:n henkilökuntaan kuuluivat kirjurilotat ja ruumiinpesijälotat, ruumiinkuljettajat ja hautaajat. Vainajia ei voitu aina lähettää suoraan Koti-Suomeen, vaan heidät piti laskea tilapäishautoihin maastossa. Tilapäishautauksessa vainaja käärittiin huopaan, johon oli merkitty hänen henkilötietonsa, ja haudattiin syvälle maahan. Pakkasten tultua vainajat kaivettiin ylös ja vietiin lämpiämään jäsenten oikomista varten. KEK:ssä kaatuneet huollettiin kotiseudun kirkkomaahan lähettämistä varten. Jos ruumis oli pahoin silpoutunut, arkun kanteen kiinnitettiin ohje: "Ei saa avata." Kirjurilotat poistivat kaatuneiden nimet yksiköiden luetteloista. Vainajien vähäinen omaisuus pakattiin ja lähetettiin kotiin. Työ oli erittäin kuluttavaa talvella ruumiita sulatellen ja kesäkuumalla hajun ja kärpästen keskellä. Aina ei henkilökunta kestänyt henkisesti raskaan työn asettamia paineita ja henkilökuntaa jouduttiin lähettämään sairaslomalle.

Palvan johtamassa evakuointikeskuksessa työskennellyt viipurilainen lotta Marjatta Usva (os. Karvinen) muisteli ensimmäistä päiväänsä juuri perustetussa evakuointikeskuksessa Sotainvalidi-lehdessä (1/2013) seuraavasti:

Se oli järkyttävä. Ensimmäisenä päivänä pastori Palva vei minut riihelle katsomaan, kuinka kaikki toimii. Kovissa pakkasissa kaatuneet miehet olivat jäätyneet erilaisiin asentoihin. Riihessä oli laveri, johon mahtui kerralla noin 30 kaatunutta, ja riihtä lämmitettiin koko ajan. Sulana heidät riisuttiin ja puhdistettiin ja pantiin lauta-arkkuihin, jotka usein olivat omatekoisia.

Silloin, 22-vuotiaana, hän näki ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen. Järkytyksestä huolimatta oli ryhdyttävä työhön, jota riitti.

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 4: Purala (Päivitetty 18.9.2016)

Puralan kansakoulu n. vuonna 1957
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros saa tällä postauksella uuden ulottuvuuden. Tällä kertaa kirjoituksen kohteena oleva koulukiinteistö ei ole enää pystyssä, joten en pysty sitä kuvaamaan. Niinpä tätä kirjoittaakseni olen turvautunut arkistojen aarteisiin. Lappeenrannan kaupunginarkistosta löytyy Puralan kansakoulun arkisto. Sitä ja lisäksi teosta Kunta kaupungin kupeessa - Lappeen Historia II  hyödyntämällä, olen koonnut tämän kirjoitukseni..

Lappeen kunnan koulupiirijako vuonna 1957
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Puralan koulupiirissä ryhdyttiin varsinaisiin toimenpiteisiin oman koulun saamiseksi vuonna 1911. Koulumatkat Simolaan ja Taikinamäelle olivat liian pitkiä ja hankalia eikä pyhä- ja kiertokoulut enää tyydyttäneet tiedon ja valistuksen kaipuuta. Aluksi syntyi riitaa koulun paikasta, kun osa halusi sen sijaitsevan koulupiirin keskellä, osa taas korosti tulevan koulun maisemallista ympäristöä. Edellinen kanta voitti ja niinpä päätettiin piirikokouksessa 13.8.1911  rakentaa koulu ns. Vaitsillanmäelle silloisen maantien varteen Puralan kylässä. Täällä oli saatavissa 1,3 hehtaarin suuruinen tonttimaa. Koulun tuli alkaa omassa koulutalossa jo syksyllä 1912.

Uutinen Puralan kansakoulun saunarakennuksen ja ulkohuoneiden
urakasta. Lappeenranta-lehti 12.10.1912.

Koulu päätettiin perustaa miesopettajan kouluksi. Tulevalle opettajalle ehdotettiin vuosipalkaksi luontaisetujen lisäksi 400 markkaa. Piirikokous valtuutti maanviljelijä Juho Kangasmuukon esittelemään kunnalle tehtyjä päätöksia ja esittämään anomus koulun perustamisesta. Johtokuntaan valittiin maanviljelijät Elias Laiho, Antti Lasonen, Juho Suokiianen, Elias Lipiäinen, Pekka Kangasmuukko ja Elias Tukia (tuleva kansanedustaja ja kunnallisneuvos). Viimeksi mainittu oli alkuvuosina kansakoulun johtokunnan puheenjohtajana ja häntä seurasivat Mikko Lipiäinen, Antti Lasonen ja Ville Myyrä. Johtokunnan lisäksi otettiin rakennustoimikuntaan mukaan Juho Kangasmuukko sekä Pekka Pulli.

Koulun perustaminen sai vahvistuksen vuonna 1912. Koulun päärakennuksen urakoi kauppias A.J. Enckell Vainikkalasta. Rakennuksen oli määrä valmistua koulun alkaessa elokuussa 1912. Koulupiirin asukkaat toivat rakennushirret, katonkannattimet, kaivoivat perustukset, toivat muuta rakennusmateriaalia ja rakensivat koulun ympärille aidan sekä muokkasivat peltomaata koulun ja opettajan käyttöön.

Koulu täytyi aloittaa kuitenkin vuokrahuoneistossa rakennustöiden viivästymisen takia. Lopulta 3.11.1912 vietettiin koulun vihkiäisiä. Koulun ensimmäiseksi opettajaksi valittiin 10.5.1912 Kaarlo P. Anttonen ja tyttöjen käsityönopettajaksi 28.7.1912 Hulda Toivonen. Vuodesta 1913 koulun johtajaopettajana oli Heikki Anttonen ja tyttöjen käsityönopettajana rouva Hilja Anttonen. Lukuvuonna 1920-1921 valittiin toiseksi opettajaksi Naimi Virtanen. Toimi lakkasi kun Kauskilan piiriin perustettiin oma koulu.

Etelä-Savo 5.6.1941

 Sotavuosina myös Puralan koulun entiset oppilaat kantoivat raskaan taakan puolustaessaan kotiseutuaan. Talvisodan jälkeen ottivat Lappeen lotat tehtäväkseen hankkia jokaiselle kunnan kansakoululle muistotaulun, johon oli kaiverrettu kyseistä koulua käyneiden sankarivainajien nimet. Puralan koulussa tuon muistotaulun paljastustilaisuus oil toisena helluntaipäiväna kesäkuun alussa 1941.

Puralan koulun oppilaat ja opettajat kuvattuina koulun edessä lukuvuonna 1964 - 1965.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Suurimmillaan koulun oppilasmäärä oli vuonna 1947, jolloin 59 lasta kävi koulua Vaitsillanmäellä.

Lukuvuonna 1957 Puralan koulussa oli 33 oppilasta ja se oli kaksiopettajainen koulu. Oppilasmäärä alkoi laskea 1960-luvulla alle kriittisen 25 oppilaan. Lukuvuodeksi 1965 - 1966 kouluun odotettiin tulevaksi vain 18 oppilasta, eikä nousua oppilasmäärässä ollut näkyvissä, vaan päinvastoin. Puralan koulun johtokunta vastusti lakkauttamista vedoten koulurakennuksen kohtalaiseen kuntoon. Koululautakunta esitti kuitenkin kunnanvaltuustolle Puralan koulun lakkauttamista kokouksessaan 29.4.1965. Seuraavassa kokouksessa 7.5.1965 lautakunta pyörsi päätoksensä ja siirsi ratkaisua vuodella eteenpäin. Koulun lopullinen lakkauttamispäätös 1.8.1966 oli helppo, koska koulurakennus oli palanut kesän aikana. Puralan koulupiiri yhdistettiin osittain Kauskilan koulupiiriin, osittain Kasukkalan piiriin. Puralalaisille koulun menetys oli isoa asia, sillä koulun tiloja olivat käyttäneet maamiesseura, maatalouskerhot ja seurakunta.

Puralan koulu kuvattuna  ilmeisesti kesällä 1965, vuosi ennen koulun palamista

Puralan kansakoulun oppilasmäärät vuosina 1922 - 1966

1922	1923	1924	1925	1926	1927	1928	1929	1930	1931
35	35	23	22	23	27	15	39	38	27
1932	1933	1934	1935	1936	1937	1938	1939	1940	1941
39	28	36	26	49	36	53	35	36	40
1942	1943	1944	1945	1946	1947	1948	1949	1950	1951
32	32	45	51	50	59	52	51	52	47
1952	1953	1954	1955	1956	1957	1958	1959	1960	1961
45	40	36	31	33	34	28	30	33	34
1962	1963	1964	1965	1966
35	34	28	27	18

Post sriptum
Kiertelin polkupyörälläni jälleen Piutulan, Puralan ja Hytin kylissä 18.9.2016. Tällä kertaa onnistuin tavoittamaan henkilön, joka kertoili hieman koulun loppuvaiheista. Kun koulu syttyi palaamaan, oli lähes koko kylän väki rientänyt sitä sammuttamaan. Rakennus ei palanut perustuksiaan myöten, mutta kuitenkin niin pahasti, etti sen korjaaminen ollut mahdollista. Myös koulun piharakennus oli syttynyt tuleen. Kertoja oli ollut palon jälkeisen vuorokauden vielä vahdissa uudelleen syttymisen varalta. Kun nyt kiertelin entisellä koulun paikalla, ei koulumäen aikasemmasta tehtävästä muistuttaneet enää kuin pusikon keskellä seisova kellari, kalliolla kohoavat lipputangon tukujalustat, koulurakennuksen kivijalan jäänteet sekä metsän keskellä ja tien varressa seisovat kouluaidan tolpat.
Alla kuvia tältä retkeltä.

Entinen Puralan koulumäki on pusikoitunut

Pusikoituneen entisen koulupihan keskellä seisoo vielä kalliolla lipputangon jalustat

Tiheän lehtipuuston välissä häämöttää kellari

Kouluaidan tolpat ovat vielä säilyneet pystyssä