Maailmanpolitiikan järkyttämä yritti kuristaa kirkkoherran

Etelä-Saimaa 24.11.1956

Eilinen silmiini sattunut Talouselämä-lehden lehtiotsikko Kutsumustyölläkin on rajansa, papit haluavat järkeä työaikoihinsa sai allekirjoittaneen kaivaamaan lehtileikearkistoani. Papin ammatti ei varmasti ole niitä helpoimpia työtehtäviä ja se voi olla joskus myös vaarallista. Lisäksi sen hoitaminen niin, että on sinut itsensä kanssa, edellyttää kyllä  ehdottomasti kutsumusta/vakaumusta. Papin työssä voi joutua myös traagisten ja dramaattisten tapahtumien kohteeksi. Olen aikaisemmin kirjoittanut sotavuosina tapahtuneesta vankilapastorin murhasta.

Marraskuussa 1956  joutui Kuusamon kirkkoherra Antti Poukkula oheisen lehtiartikkelin kuvaamaan tilanteeseen. Mielenhäiriöön joutunut seurakuntalainen yritti kuristaa hänet hengiltä nahkavyöllä. Liiallinen annos maailmanpoliittisia uutisia oli saanut hänet tolaltaan.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Paimenpojasta kansakoulunopettajaksi, valtiopäivämieheksi ja pankinjohtajaksi

Kansakoulunopettaja Johan ( Juho) Pelkonen saapui Lappeenrantaan kesällä 1874 ja teki merkittävän uran kaupungissa koulu-, järjestö- ja kunnalliselämässä

Kun keväällä 1874 julistettiin Lappeenrannan poikakansakoulunopettajan virka auki, yksi neljästä hakijasta oli 23.4.1851 Räisälässä, Karjalan kannaksella syntynyt Johan (Juho) Pelkonen. Pelkonen, joka oli valmistunut keväällä Jyväskylän seminaarista, valittiin yksimielisesti tehtävään. Hänessä lappeenrantalaiset saivat tarmokkaan koulu-, kunnallis- ja pankkimiehen, joka edellä mainittujen tehtävien lisäksi toimi myös valtiopäivämiehenä. Pelkonen oli muistokirjoituksen mukaan aloittanut opettajanuransa Heinäveden Kermankosken kansakoulussa, josta hän siirtyi Lappeenrantaan.[1]

Johan Pelkosen tie opettajaksi ei ollut tavanomainen. Kun rovasti J.F.Grönlund muutti perheineen Räisälään, hän käynnisti pappilassa maatilanpidon. Pappilaan tarvittiin myös paimenpoika. Lukuisista tarjokkaista rovasti valitsi 15-vuotiaan Tuomas ja Helena Pelkosen pojan, Johanin. Rovasti oli tyytyväinen paimenpoikaansa ja hänet pyydettiin tehtävään myös seuraavina kesinä. Kirkkoherra huomasi Johanin lahjakkuuden ja kehotti tätä opiskelemaan pidemmälle. Pappilassa ollessaan hän myös rovastin opastuksella lueskeli pappilan poikien koulukirjoja. Syksyllä 1870 tapahtui sitten yllättävä käänne. Paimen-Juho ei ilmestynytkään aamulla enää karjahakaan, vaan oli tyystin kadonnut. Häntä ei löytynyt kotoaankaan. Paimenpoika oli siirtynyt opiskelemaan Jyväskylän seminaariin.[2]

Opettajana Johan Pelkonen oli tarmokas ja hallitsi hyvin kurinpidon. Kuusi vuotta Pelkosen oppilaana ollut Anna Gustava Hoffren muisteli opettajansa ulkonaiselta olemukseltaan pitkäksi ja komeaksi mieheksi. Tämä oli koulussa vaatinut oppilailtaan ehdotonta osaamista. Silti hän, samoin kuin vaimonsakin olivat erittäin pidettyjä ihmisiä. He myös huomioivat entiset oppilaansa. Vielä vuosikymmentenkin kuluttua he tunsivat kadulla vastaan tulleet entiset oppilaansa ja ryhtyivät heidän kanssaan puuheisiin. Johan Pelkosen opettajantyötä haittasivat lukuisat luottamustoimet ja hänen opetustyön ohessa hoitamansa kaupungin kamreerin tehtävät. Vuonna 1888 hän luopui kansakoulunopettajan toimestaan siirtyessään Pohjoismaiden Osakepankin Lappeenrannan haarakonttorin johtajaksi.[3]

Heti Lappeenrantaan muutettuaan Pelkonen otti innokkaasti osaa moniin yhteiskunnallisiin rientoihin. Hän vapaapalokunnan kuoron johtajana vuosina 1883 – 1885 ja 1892.  Vapaapalokunnan johtajana Johan Pelkonen oli vuodet 1892 – 1893. Pelkonen kuului Lappeenrannan ja Lappeen pitäjän käsiteollisuuskoulun perustajiin, uuden kansakoulun rakennustoimikuntaan, oli Lappeenrannan Yhteiskoulun johtokunnan jäsen ja varapuheenjohtaja ja kuului kaupungin anniskeluyhtiön perustajiin. Lisäksi hän oli voimakkaasti ajamassa sähkölaitoksen hankkimista kaupunkiin ja junaili kansakoulun kirjaston siirtymisen kaupungin omistukseen ja ylläpidettäväksi. Näin syntynyt kaupunginkirjasto ei ollut enää satunnaisten avustusten ja opettajien palkattoman työn varassa. Johan Pelkonen avioitui 21.8.1876 opettaja Emilia Sohlmanin (1844 – 1917) kanssa, joka oli tullut pienten lasten koulun opettajaksi syksyllä 1869 ja siirtynyt vuonna 1875 tyttöjen yläluokkien opettajaksi. Emilia Pelkonen luopui opettajan virastaan vuonna 1884. Avioliitosta syntyi yksi tytär ja kaksi poikaa.[4]

Juho Pelkosta oli saattamassa satamäärin
kaupunkilaisia hänen viimeiselle matkalleen:
Itä-Suomen Sanomat 14.1.1904

Lappeenrannan kaupungin valtuusmiehenä Pelkonen toimi vuodesta 1890 alkaen. Vuodesta 1879 hoitamastaan kamreerin toimesta Pelkonen luopui vuonna 1891. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajana hän oli vuosina 1893 ja 1897 – 1901 sekä varapuheenjohtajana 1894 – 1897 sekä 1902 – 1903. Kunnallisissa luottamustoimissaan hän edusti ”vanhaa virkamieslinjaa”, jonka takana olivat paikalliset venäläiset kauppiassuvut ja valtaosa muista kauppiaista sekä käsityöläisistä. Heitä yhdisti muutosten vastustaminen. Vastassa tällä ”kirotut maisterit”, joiden johtohahmona oli nuorsuomalainen maisteri Carl Gustaf Swan ja äänitorvena Swanin toimittama Lappeenrannan Uutiset. Teräväkynäinen Swan luonnehti Johan Pelkosta ”ainoaksi suomenkieliseksi kansakoulunopettajaksi suomenkielisessä kansakoulussa, joka julkisesti tunnustaa viikinkien ohjelman". Anu Talkan mukaan virka-, raha-, ja arvovalta sekä ruotsinkielisyys olivat Lappeenrannassa yhdessä rintamassa jarruttamassa uudistuksia. Pelkosta luonnehdittiin tarmokkaaksi luonteeksi, jolla oli eriomainen käytännöllisten asioiden ymmärrys. Näiden ominaisuuksien ansiosta hän menestyi erinomaisesti kaikissa taloudellisissa yrityksissä, joihin hän ryhtyi. Pelkonen valittiin Lappeenrannan edustajaksi vuoden 1882 säätyvaltiopäiville jo kansakouluopettajan ollessaan 1881. Tämän jälkeen hän oli ehdokkaana lukuisia kertoja ja edusti Lappeenrantaa vuosina 1891, 1894, 1899 ja 1900. Ehdokkaana hän oli lisäksi vuosina 1884, 1888 ja 1897 tulematta valituksi.[5]

Johan Pelkonen menehtyi pitkäaikaisen sydänsairauden murtamana 31.12.1903. Hänen muistokirjoituksessaan paikallisessa Itä-Suomen Sanomat-lehdessä todettiin: ”Tirehtööri Pelkosessa meni manalle kaupunkimme vaikutusvoimaisin mies”. Hänen voimakas luonteensa kohotti hänet ”ikään kuin itsestään vertaistensa yläpuolelle”. Mutta Johan Pelkosen ominaisuuksiin kuului myös ”vilpitön halu palvella koko tarmollaan sitä yhteiskuntaa, jossa hän eli ja vaikutti”.[6]

---

[1] Murto 1924, 35; Castrén 1957, 223; http://raisala.fi/perinne-juho-pelkonen.html. Haettu 23.3.2016.

[2] http://raisala.fi/perinne-juho-pelkonen.html. Haettu 23.3.2016.

[3] Talka 2005a, 178; http://raisala.fi/perinne-juho-pelkonen.html. Haettu 23.3.2016.

[4] Murto 1924, 30, 42, 51; Castrén 1957, 570; Talka 2005b, 393; Puntanen 2005a, 408, 425..

[5] Talka 2005b, 347, 358; Talka 2005c, 491, 493.

[6] Itä-Suomen Sanomat 31.12.1903.

Koiviston kirkkoherran 250 kilometrin evakkomatka - jalkaisin

Tämä blogimerkinnän aiheena on Karjalan kannaksella väliaikaisena kirkkoherrana toimineen Mauno Koivunevan (1904 – 1989) evakkomatka. Elokuussa 1944 ainakin kaksi sanomalehteä, Viipurista evakkoon lähtenyt Karjala sekä lappeenrantalainen Etelä-Savo julkaisivat Mauno Koivunevan kertomuksen 250 kilometrin evakkomatkastaan. Alla kyseinen lehtijuttu sekä myös yhteenvetoa Mauno Koivunevan elämänvaiheista.


*******************************************************************************

Kirkkoherra taivalsi jalan 250 kilometriä ja kokosi lepohetkinään evakot hartaustilaisuuksiin.

Juoksi tunnin lehmän perässä kunnes lehmä väsyi.

Kun lähtökäsky tuli Koivistolle, oli kirkkoherralla neljä mahdollisuutta evakuoida itsensä länteen: lähteä kirkonarkiston mukana ensimmäisellä laivalla, astua autoon, ajaa polkupyörällä tai lähteä jalkaisin taluttamaan lehmiä, jotka laitumen veräjällä odottivat mukaan pääsyä.

Kirkkoherra valitsi viimeisen mahdollisuuden. Niin alkoi 250 kilometrin mittainen jalkataival, jonka katkaiseminen kesti toista viikkoa. Sen aikana joutui kirkkoherra kokemaan kaikki evakion surut ja ilot, näkemään ”vaivaa enemmän kuin Suomi muu”. mutta tekemään matkan varrellakin tinkimättömästi velvollisuutensa evakkona ja sielunpaimenena. Mutta annammepas hänen itsensä kertoa.

Piiska toisessa ja polkupyörä toisessa kainalossa taivalsin evakkomatkaa 250 kilometriä Koivistolta Selnpäähän, josta matka jatkui junalla.. Piiska oli siksi, että ajoin kahta lehmääni, jotka katsoin viisaammaksi ottaa mukaan. Vasikka jäi pihamaalle ja neljä lammasta saareen.

Matkareitti kulki Koivistolta Sommeen ja Tammisuon kautta Juustilaan, edelleen Lappeenrantaan, Luumäelle, Viuhkolaan, Tuohikottiin ja Selänpäähän. Kengät sillä matkalla menivät hajalle, niin että varpaat pilkistelivät. Muuten matka oli minulle vain hyvää harjoitusta [ Tässä kohden saanemme mainita, että kirkkoherra Koivuneva on akateeminen murtomaamestari ] ja olinkin erittäin hyvässä kunnossa perille päästyäni. Matkaa ei suinkaan tehty koko aikaa kävelle, vaan juostava oli myös paljon lehmien perästä, jotka tavattomassa kaaoksessa olivat hävitä käsistä. Kerrankin toinen lehmä päätti palata takaisin Koivistolle, mutta minä päätin, että et mene. Niin juoksimme peräkkäin kokonaisen tunnin – kunnes lehmä väsyi. Monet, jotka eivät jaksaneet juosta, menettivät elukkansa.

Matkalla ehti nähdä yhtä ja toista

Kaikkein raskaimpia näkyjä oli, kun lehmät kiinnitettyinä kärrien perään puoliksi kuristuneina laahautuivat eteenpäin. Jalat olivat kuluneet verille ja monet kaatuivat matkalla. Tavattoman jyrkissä mäissä hevoset eivät jaksaneet pidättää kärryjä, vaan ne vierivät lehmien päälle. Alamäissä vauhti oli liian kova. Erään yläsommeelaisen emännän näin jäävän kärrien alle. Häneltä katkesi jalka ja hevonen vielä astui päälle. Hauskaa ei ollut myöskään nähdä sateen kangistamia vaeltajia lapsineen kyyröttämässä yölevollaan kankaalla nuotion ääressä. Ei myöskään kulkemassa tukahduttavassa pölyssä kilometrien mittaisissa jonossa, joka ruuhkautumisen vuoksi saattoi seistä paikoillaan tuntikausia.

Maanteiden varret olivat kuin heinäsirkkakolonna olisi kulkenut ja syönyt kaiken vihreän mennessään. Tottui niin arvostelemaan syöttömahdollisuuksia, että vielä täällä sijoituspaikkakunnallani Perniössäkin vaistomaisesti katselen pelloille, onko siellä hyvää heinää.

Minulle oli omituinen elämys nukkua toiset kanssa lattioilla, kankailla ja ulkorakennuksissa. Kerran eräs isäntä ihmetteli, kun virkamiehet, talonpojat ja kaikki pannaan samalle lattialle.. Mutta samalla asiallahan oltiin. Erään yön vietin Luumäen pappilassa. Pappilan vieraskirja sai niihin aikoihin monenlaisia merkintöjä. Eräänä yönä siihen kirjoitti nimensä piispa ja maaherra, seuraavana yönä puoliksi paljasjalkainen lehmipaimen-pappi.

Erään mieluisampia elämyksiäni koin Viuhkolan kylässä. Siellä oli opettaja ottamassa evakkoja vastaan. Hänellä oli lääkkeet ja sidetarpeet ja vailla jalkineita astuneet joutuivat hänen hoitoonsa. Toisilta oli kengät kuluneet kokonaan, toiset astelivat sukkasillaan ja toiset kävelivät paperiin käärityin jaloin länttä kohti.

Tylyä kohteluakin sai, mutta se väheni kun sattui niin, että tuli evakuointimääräys usein kylään samaan aikaan, kuin mekin saavuimme. Yleensä on sanottava, että kuta pitemmälle saavuimme, sitä paremmin hoidettiin muonitus, karjan ruokinta sekä yleensä evakuoitujen huolto. Poikkeuksia oli.

Erikoislaatuisia hartaushetkiä

Pyörä oli matkassani siksi, että lepoaikoina ajoin eteenpäin kymmeniä kilometrejä tapaamaan seurakuntalaisiani. Iltaisin yöpymispaikoissa kokoontuivat kaikki evakot koolle ja vietettiin erikoislaatuisia hartaushetkiä, joihin ei voi verrata mitään kotiseudulla pidettyjä. Täällä sijoituspaikoissa on koivistolaisille pidetty myös yhteisiä hartaustilaisuuksia. Suurin joukoin seurakuntalaiset niihin tulevat; heistä on hauskaa, kun pääsevät yhteen. Mieliala on luottavainen ja toivorikas. Sijoituspaikat ovat vain kovin hajallaan. Kerrankin jouduin juosten tekemään 30 kilometrin taipaleen jumalanpalvelusta pitämään, kun ei ollut kulkuneuvoja. Nyt on evakkomatkan harjoitus tarpeen.

*********************************************************************************

Mauno Koivuneva syntyi 9.3.1904 Viipurissa herännäishenkiseen kotiin. Koivuneva tutustui 1910–1920-lukujen vaihteessa kristilliseen partiotoimintaan ja innostui samoihin aikoihin myös urheilusta. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin Suomalaisesta Lyseosta keväällä 1926 ja aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa. Opinnot kuitenkin viivästyivät, kun Koivuneva toimi järjestötehtävissä, mm. SNMKY:n urheiluliiton sihteerinä vuodesta 1930. Näissä tehtävissä hän sai vaikutteita kansainvälisen NMKY:n piiristä vierailemalla mm. Tanskassa, Saksassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa 1920–1930-kukujen vaihteessa. Tämä kaikki etäännytti hänet heränneistä ja kiinnitti hänet NMKY:hyn ja sen toiminnallisuutta korostavaan kristinuskonnäkemykseen. Koivuneva kuitenkin pettyi SNMKY:n piirissä harjoitettuun urheilutoimintaan ja erosi kaikista SNMKY:n ja SNKL:n tehtävistään 1930-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen hän jatkoi teologiset opintonsa loppuun ja suoritti erotutkinnon teologisesta tiedekunnasta joulukuussa 1933. Papiksi hänet vihittiin Viipurissa 3.1.1934.

Pappisuran alussa Koivuneva hoiti lyhytaikaisia pappistehtäviä eri puolilla Viipurin hiippakuntaa. Vuonna 1936 tuomiokapituli määräsi Koivunevan Viipuriin tehtävänään hiippakunnan nuorisotyö. Samana vuonna Koivuneva avioitui ja hänet määrättiin Säyneisen seurakuntaan vt. kirkkoherraksi.. Talvisodassa Koivuneva oli lyhyen aikaa rintamapappina, mutta loukkaantui ja palasi seurakuntatyöhön. Säyneisten papinvaalissa 6.9.1942 Koivuneva hävisi vastaehdokkaalleen ja joutui jättämään Säyneisen seurakunnan.

Tämän jälkeen tuomiokapituli määräsi Koivunevan Koivistolle Suomenlahden pohjukkaan. Koivuneva muisteli myöhemmin runsaan vuoden kestänyttä ajanjaksoaan Koivistolla rannikon kalastajien, laivanrakentajien ja viljelijöiden parissa yhdeksi elämänsä parhaista jaksoista. Niinpä Koiviston jättäminen kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen vyöryessä ja evakkotielle joutuminen merkitsivät Koivunevalle aineellista ja henkistä kriisikokemusta. Koivuneva kulki evakkomatkan alkuosan (250 kilometriä) monien muiden koivistolaisten tavoin jalkaisin kujettaen mukanaan kahta lehmäänsä. Evakkotaipaleen fyysiset ja henkiset rasitukset, traagiset ja koomiset sattumukset sekä monimuotoiset kohtaamiset merkitsivät Koivunevalle ainutkertaista, järisyttävää kokemusta. Myöhemmin hän muisteli evakkotaivaltaan valtavana elämyksenä. Samalla se lähensi häntä seurakuntalaisiinsa. Yhteinen evakkomatka seurakuntalaisten kanssa syvensi kirkkoherran ja seurakuntalaisten välejä entisestään. Se, että kirkkoherra jakoi seurakuntalaistensa kanssa evakkomatkan rasitukset, loi hänelle legendaarisen maineen. Evakkomatkan jälkeen
Koivuneva kulki jatkuvasti koivistolaisevakkojen keskuudessa, ensin Lounais-Suomessa ja siirtoväen lopullisen sijoittamisen jälkeen eri puolilla Suomea.

Kun hän huomasi, ettei voi ahkerasta kulkemisestaan huolimatta pitää yhteyttä kaikkiin seurakuntalaisiinsa, Koivuneva perusti loppuvuodesta 1944 Koiviston Viesti -nimisen lehden perustamiseen koivistolaisten yhdyssiteeksi. Lehti muodostui alusta asti tärkeäksi tiedonvälittäjäksi koivistolaisevakkoja koskeneissa asioissa. Ratkaisuna uskonnolliseen kriisiinsä kääntyi Mauno Koivuneva kesällä 1945 vanhoillislestadiolaisuuteen. Vanhoillislestadiolaisten kanssa hän oli ollut kosketuksissa tiiviisti koko Koivistolla toimimisensa ajan.

Sodan jälkeen Koivuneva toimi vuosina 1945–1951 evakkopappina. Tämän jälkeen hän siirtyi Haapavedelle viralliseksi apulaiseksi (1951–1952) ja sieltä Utajärven kirkkoherraksi (1953–1971). Utajärvellä Koivuneva muistetaan persoonallisena pappina, joka samaistui, kuten Koivistolla osaksi tavallisia seurakuntalaisia. Fyysisestä kunnostaan Koivuneva huolehti koko elämänsä ajan. Se ilmeni vielä yli 80-vutiaana kymmeniä kilometrejä pitkinä jalkaisin tehtyinä taipaleina.

Koivuneva tunnettiin vanhoillislestadiolaisten lehden Päivämiehen pakinoitsijana nimimerkillä ”Paimenpoika”. Lisäksi hän toimi myös Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen toimitusneuvoston puheenjohtajana. Jäätyään eläkkeelle Koivuneva muutti ensin Oulunsaloon (1971–79), sitten Nurmijärvelle (1979–85) ja viimeksi Helsinkiin (1985–1989).

 

Päivätyövelvollisuuden päättymisestä Koitsanlahden hoviin kulunut 100 vuotta (Otteita Etelä-Saimaa-lehdestä 14.3.1958)

Olen kirjoitellut blogiini ajoittain Parikkalassa sijaitsevan Koitsanlahden hovin kohtalosta. Seuraan aktiivisesti, mitä tuolle historialliselle rakennukselle ja sitä ympäröivälle miljöölle tulee tapahtumaan. Samalla kaivelen arkistojen kätköistä hoviin liittyviä artkkeleita ja muuta materiaalia. Tässä otteita yhdestä Etelä-Saimaassa olleesta artikkelista:

Tänään maaliskuu 14 päivänä tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Koitsanlahden kuninkaankartanon alustalaisten päivätyövelvollisuus lakkautettiin.

...
Alueen talonpojat tekivät useita alotteita päivätyövelvollisuuden lopettamiseksi, mutta kaikki yritykset näyttivät toivottomilta. Vihdoin nykyisen Parikkalan pitäjän Saarenkylästä kotoisin ollut valtiopäivämies Lauri Tiainen[1] lähetti 13 muun pitäjän pohjoisosan talonpojan kanssa allekirjoittamansa anomuksen keisarille. Tätä pidettiin uhkarohkeana, josta mm. Parikkalan silloinen kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm vihastui, mutta se tuotti vihdoinkin toivotun tuloksen.

Vapauttamispäätös luettiin Parikkalan kirkossa julki jo maaliskuulla 1856 ja siinä ilmoitettiin päivätöiden päättyvän hovin vuokra-ajan loputtua puolipaastosunnuntaista vuonna 1858. Oli selvää, että vapauttamispäätös herätti pitäjäläisissä suurta riemua ja kiitollisuutta ja niinpä pidettiinkin edellä mainittuna puolipaastosunnuntaina 1858 pitäjänkokous, jossa näiden orjakahleiden katkeamisen muistoksi ja siitä tiedon säilymiseksi tuleville sukupolville päätettiin tilata kirkonkello ja rautainen kassa-arkku kirkolle. Kello, joka jatkuvasti kutsuu pitäjäläisiä jumalanpalveluksiin, painaa 25 leiviskää ja sen reunaan on valettu sanat: ”Tämä kello haettiin Parikkalaan vuonna 1858. Muistoksi sinä vuonna parikkalalaisille Armossa suodusta vapaudesta päivätyön kuormasta Koitsanlahden hoviin.”

Tästä historiallisesta tapahtumasta on tänään kulunut 100 vuotta ja sen kunniaksi soitetaan pitäjäläisten lahjoittamaa kirkonkelloa tänään klo 15 ja sen jälkeen on kirkossa lyhyt muistotilaisuus

---

[1] Lauri Tiainen oli valtiopäiväedustajana vuosina 1863 – 1864. Hän oli valtiovarainvaliokunnan jäsen.

...

Suomalaisia saarnaajia pidätetty Ruotsissa. Etelä-Savo 30.11.1920 (Päivitetty 13.4.2017)

Eilen käännellessäni Etelä-Savon vanhoja numeroita, huomasin oheisen pikku-uutisen loppuvuodelta 1920. Noihin aikoihin Suomi ja Ruotsi kiistelivät Ahvenamaan omistuksesta. Suomessa kiihkeimmät Suur-Suomi unelmoijat vaativat Itä-Karjalan lisäksi maahamme liitettäväksi Pohjois-Ruotsin suomenkieliset alueet ja Ruijan. Pohjois-Ruotsissa oli tämän vastapainona menossa järjestelmällinen ruotsalaistaminen. Myös Norjassa kveeniväestö nähtiin uhkana ja se pyrittiin norjalaistamaan sekä kielellisesti että kulttuurisesti. Kuten alla näkyy, osasivat pienet maakuntalehdetkin laatia jo 1920-luvulla räväköitä otsikoita

Suomalaisvaino Ruotsissa
Suomalaisia saarnaajia pidätetty Ruotsissa
Kun suomalaiset laestadiolaisen herännäisliikkeen puhujat pastori Jussila ja saarnaaja Kanniainen olivat äskettäin Ruotsin suomalaisten keskuudessa pitämässä hartauskokouksia, pidättivät Ruotsin viranomaiset heidät äkkiarvaamatta Karungissa, josta vangitut kuletettiin vartioituina Haaparannalle rajakomendantin luo, jonka toimesta miehet viipymättä passitettiin Tornioon, missä sattumalta ruotsin puolelta kotoisin olevat uskonveljet, tuntien syvää suuttumusta tapauksen johdosta, kehoittivat saarnaajia kaikesta huolimatta saapumaan Ruotsin suomalaisseuduille saarnaamaan.
Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun uskonnolliset sortotoimenpiteet tällä tavalla kohdistuvat Ruotsin suomalaisiin, sille vieraskielisen ja tylyn virkamiehistön puolelta.

Kokosin uutiselle lisää taustaa. Päälähteenä oli Pekka Tapanisen väitöskirja Oskari Heikki Jussila (1888 - 1955) Lestadiolaispappi, toimen ja näkyjen mies.

-----

Lestadiolaisen herätysliikkeen alkuajoista lähtien heräysliike ei ollut piitannut valtakunnan rajoista, Liikkeen saarnaajat sekä seuraväki kulki suhteellisen vapaasti maasta toiseen. Kansallisuusaatteen nousu merkitsi myös Ruotsissa sitä että 1800-luvun lopulla pyrittiin suomenkielinen väestö sitomaan tiiviimmin ruotsalaisen yhteiskuntaan sekä kulttuurisesti että kielellisesti. Tässä kansakoululaitoksella oli keskeinen rooli. Suomen itsenäistyminen ilmeisesti vain lisäsi Ruotsin valtion ja sen virkamiesten pyrkimyksiä sitoa paikallinen väestö entistä tiukemmin muuhun yhteiskuntaan ja ruotsalaistaa se. Näille pyrkimyksille muodosti lestadiolainen herätysliike merkittävän tulpan. Lestadiolaisseuroissa saarnattiin pääosin suomeksi ja usein vierailevat saarnamiehet tulivat rajan takaa idästä. Lisäksi Pohjois-Ruotsin lestadiolaisseuduille levisivät herätysliikkeen suomenkieliset laulu- ja hartauskirjat, aikakauslehdet ja postillat.

Muutamat lestadiolaisen herätysliikkeen johtohenkilöt, lähinnä liikkeessä mukana olevat papit, olivat vahvasti suomalaisuusaatteen innoittamia. Yksi heistä oli Kuivaniemen kirkkoherra Oskari Heikki Jussila. Hänen yhteiskunnallisen kiinnostuksen kohteeksi nousi 1910-luvun viimeisenä vuotena niin sanottu "Länsipohja-kysymys". Sen tarkoituksena oli vahvistaa Pohjois-Ruotsin suomalaisväestön kansallistuntoa. Tavoitteen käytännöllistä toteuttamista varten pidettiin Torniossa vuoden 1919 tammikuussa Länsipohjan toimikunnan perustamiskokous. Kokoukseen osallistujat olivat Peräpohjolan opiston ja keskeisten Länsi-Lapin opetus- ja kulttuurielämän järjestöjen edustajia. Heidän ymmärryksensä mukaan Ruotsin Länsipohjan alueella oli käynnissä suomalaisväestön ruotsalaistaminen, minkä johdosta Suomesta käsin oli syytä ryhtyä ideologiseen vastatoimintaan. Toimikunta ottikin tehtäväkseen suunnitella ja toteuttaa fennomaanista valistustyötä Pohjois-Ruotsin suomalaisväestön keskuudessa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tuli löytää Ruotsin puolelta suomalaismielisiä vaikuttajayksilöitä, hankkia oppilaita Ruotsista Suomen kansanopistoihin sekä levittää Ruotsiin suomenkielisiä lehtiä ja kirjoja.

Kotimaa 7.12.1920

Länsipohjan toimikunnalla oli Suomen hallituksen tuki. Myös hallituksen tavoitteena — tosin salaisena — oli "Länsipohjan valistaminen". Haaparannan Suomen konsuli, lestadiolaistaustainen  Lauri Merikallio sai tehtäväkseen valistustoimien suunnittelun, toteutuksen ja yhteydenpidon ulkoministeri Rudolf Holstiin. Vuoden 1920 tammikuun raportissaan Merikallio valittaen totesi ettei ”valistustehtävään” lupautunutta Pohjolan Sanomia voinut tilata Ruotsiin. Sen sijaan saatiin Tornion Lehti "äänenkannattajaksi". Kirkkoherra Oskari Heikki Jussila oli lupautunut kirjoittamaan sanottuun lehteen kerran viikossa hartauskirjoituksen. Joulukuun lopulla vuonna 1919 Oskari Jussila kirjoitti luottamuksellisesti opettajalleen Jaakko Gummerukselle, joka tuolloin oli kirkkohistorian professorin virassa. Jussila kertoi, että Länsipohjan toimikunta on pyytänyt häntä "toimikunnan intressien vuoksi" matkustamaan Ruotsin Länsipohjaan. Matka tulisi tehdä seurapuhujana, hän jatkoi. Toimikunnan intressien ajaminen tapahtuisi kahdenkeskisissä keskusteluissa eri paikkakunnilla. Jussila tunnusti Gummerukselle, että suunnitelma on hänelle "mieluinen ja rakas, joskin erittäin arkaluontoinen". Lopuksi Jussila kertoi, että hän oli jo henkilökohtaisesti keskustellut matkasta piispan Koskimiehen kanssa. Yhteydenotto piispaan oli tapahtunut kahden kesken sen tähden, etteivät Länsipohjan toimikunnan tarkoitukset pääsisi julkiseen tietoon ja — näin Jussila jatkoi — myös sen tähden, että "en joutuisi ruotsalaisten mustalle listalle".

Länsipohjan toimikunnan toivomaa pitkää Pohjois-Ruotsin matkaa Jussila ei vielä vuonna 1920 tehnyt. Ensimmäisen maailmansodan aikana rajavalvonta oli kiristynyt ja lestadiolaisten maiden rajat ylittävä seuratoiminta vähentynyt. Lisäksi kiista Ahvenanmaasta vaikeutti entistä enemmän kanssakäymistä.

Oskari Heikki Jussilan pelko "mustalle listalle" joutumisesta ei ollut aiheeton. Nimittäin, kuten oheisessa lehtiuutisessa kerrotaan marraskuun alussa vuonna 1920 ruotsalaiset poliisit pidättivät saarnamatkalla Ruotsin Karungissa Oskari Heikki Jussilan (pidätetty olikin hänen isänsä Heikki Jussila!) ja keminmaalaisen saarnaajan Juho Kanniaisen. Heidät kuljetettiin rajan yli Tornioon. Paikallinen sanomalehti Pohjolan Sanomat ja kirkollinen lehti Kotimaa otsikoivat uutisen Jussilan ja Kanniaisen passittamiseta rajan yli näinkin räväkästi: "Ruotsalaisten virkamiesten hävyttömyys huipussaan!"

Kotimaa-lehti kirjoitti seuraaavassa numerossaan (leike ohessa) laajasti Länsipohjan suomenkielisen väestön asemasta sen jouduttua voimakkaiden ruotsalaistamistoimenpiteiden kohteeksi.

3. Prikaatin ohimarssin vastaanottokoroke Lemin hautausmaalla

3. Prikaatin "salaa" pystytetty ohimarssin vastaanottokoroke

Lemin hautausmaan portin oikealle puolelle jää kivisen pitäjän kivinen puhuja-/ohimarssin vastaanottokoroke. Se on rakennettu kivistä muuraamalla. Korokkeen etuseinässä on kuparilaatta (50cm x 50 cm), jossa ovat Savon, Karjalan ja Uudenmaan vaakunat sekä luettelo joukko-osaston talvisodan taistelupaikoista, jotka olivat Pilppula, Summa, Kämärä ja Tali.

Kun talvisota päättyi 13.3.1940, siirrettiin 1. Divisioonaan kuuluneet kolme prikaatia Karjalan kannakselta Luumäen, Lappeen, Savitaipaleen ja Lemin alueille seuraavasti: Divisioonan 1. Prikaati siirtyi Taavettiin ja Välijoelle, 2. Prikaati Lappeelle, Jängynjärvelle, Rutolaan ja Iitiään sekä 3. Prikaati Lemille.

Tilanne oli heti rauhanteon jälkeen rajaseudulla kireä ja se oli myös poliittisesti oli hyvin kriittinen, sillä Neuvostoliiton kanssa oli kärhämää lopullisesta rajalinjasta (ks. myös tämä linkki Myrän mutkasta itärajassamme). Rajaseudulla tapahtui mm. suomalaisten sotilaiden ja siviilien  sieppaamisia. Vähitellen tilanne kuitenkin rauhoittui ja lopullinen rajalinjakin saatiin määritellyksi. Niinpä heinä-elokuun vaihteessa 1940 voitiin suorittaa joukkojen uudelleenjärjestelyä ja siirtymistä rauhanaikaiseen kokoonpanoon. Pelkästään Lemillä oli välirauhan alussa sijoitettuna noin 8000 sotilasta. Ennen jatkosodan syttymistäkään ei joukkojen määrä kunnassa ollut laskenut alle kolmentuhannen.

Koroke hieman toisesta kulmasta

I. Divisioonan 3. Prikaati suoritti kesällä viimeisen paraatikatselmuksensa ja ohimarssinsa Lemin kirkolla. Tilaisuutta varten kysyivät prikaatilaiset Lemin kirkkoherra Antti V. Karttuselta (1864 - 1947)  lupaa pystyttää seurakunnan maalle puhuja- ja ohimarssin vastaanottokoroke. Karttunen ei lupaa myöntänyt, mutta totesi, että jos koroke siihen yön aikana ilmestyisi, niin minkäs sille mahtaa. Toisen muistelun mukaan hän oli sanonut: "Minulla ei ole oikeutta myöntää muistomerkin pystyttämislupaa, mutta jos omin päin ja luvatta sen pystytätte, niin pystyttäkää vaan".  Koroke muurattiinkin sitten yöllä ja se seisoo samalla paikalla nytkin. Korokkeelta luettiin talvisodassa kaatuneiden prikaatin sankarivainajien nimet ja sitä käytettiin kenttäjumalanpalveluksen saarnakorokkeena. Lemiläisillä ei sen pystyttämisessä ollut varsinaisesti osaa eikä arpaa. Kirkon edessä oleva kiviaita sijaitsi tuolloin portaiden edessä Uimintie suuntaan ja tie kulki kirkon ja kellotapulin välissä.

3. Prikaati hajotettiin ja 1. Divisioonan jokaisesta prikaatista muodostettiin yksi pataljoona uuteen, juuri perustettuun  1. Prikaatiin. Prikaati muutti kokonaan Lemille. Esikunta ja I Pataljoona sijoittuivat Kantturaniemeen sekä II Pataljoona Lahnajärven varuskuntaan Lemin kirkolle Lahnajärven niemelle.

Lähde:
Etelä-Saimaa 25.10.1953

Salomon Majander - Lemin kirkkoherra

Lemin kirkoherra Salomon Majanderin (1822 - 1886) hautaristi Lemin hautausmaalla

Kootessani materiaalia aikoinani väitöskirjaani varten, kävin läpi lukemattomat määrät seurakunta- ja rovastikuntakertomuksia sekä piispantarkastuspöytäkirjoja. Aika ajoin niissä esiintyi nimi Salomon Majander. Kun kuljeskelin 26.7.2015 Lemin hautausmaalla etsimässä luodinreikiä hautakivistä, törmäsin uudestaan Salomon Majanderiin, tai oikeastaan hänen hautaristiinsä. Luodinreikiä ei siinä havainnut, mutta totesin ristin olevan taidokkaan sepän hienoa kädentyötä.

Kuka oli Salomon Majander?

Rovasti Majanderin lesken Maria Aleksandran (so. Fagerlund,
1854 - 1936) hautakivi Lemin hautausmaalla

Salomon Majanderin kuolinilmoitus.
Uusi Suometar 5.9.1886

Hän oli syntynyt 28.5.1822 Iitin Radansuussa talollinen David Matinpoika Taavilan ja Hedvig Matintyttären perheeseen. Salomon oli Loviisan triviaalikoulun oppilaana 1841 - 1842, Porvoon yläalkeiskoulussa vuosina 1842 – 1845 ja Porvoon lukiossa 1845 -1848. Ylioppilaaksi hän tuli 20.6.1848 erittäin hyvin arvosanoin (yleisarvosana Laudatur, 23 puoltoääntä). Teologian opinnot Majander suoritti ripeästi. Päästötodistuksen hän sai 9.1.1851 ja papiksi Majander vihittiin Porvoossa 29.1.1851. Papin tehtävissä hän toimi ensin Porvoossa ja sen jälkeen pitkään Valkjärvellä. Lemille Salomon Majander saapui vuonna 1863, Salomon oli ensin kymmenen vuoden ajan Helsingissä asuneen Lemin silloisen kirkkoherra Karl Gustav Strengin apulaisena ja sijaisena. Käytännössä Majander oli seurakunnan ainoa pappi Strengin ollessa Helsingissä. Vuonna 1874 Majander sitten valittiin Lemin kirkkoherran virkaan. Tässä tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka. Rovastin arvonimen hän sai vähän ennen kuolemaansa vuonna 1886.

Majanderin kerrotaan olleen voimakas saarnamies, joka aloitti saarnansa Vanhasta testamentista ja päätti ne Uuteen testamenttiin. Saarnoja saattoi olla kaksi tai kolme ja ne saattoivat kestää tunninkin. Niinpä kirkossa tarvittiin välillä unilukkaria, joka herättelivät saarnan aikana torkahtaneita. Majander julkaisi myös runsaasti hengellistä kirjallisuutta. Majander avioitui varsin myöhään eli vuonna 1875. Hänen puolisonsa oli 32 vuotta nuorempi lappeenrantalaisen räätälin tytär Maria Aleksandra Fagerlund, joka oli käynyt Jyväskylän seminaarin. Hän ei kuitenkaan toiminut opettajana avioitumisensa jälkeen. Kun Salomon Majander kuoli 2.9.1886, 32-vuotias leski jäi viiden alaikäisen lapsen yksinhuoltajaksi.

Kirkkoherra Majander oli monessa mukana. Hän oli laulumiehiä, edisti lemiläisten veisuuta, kannusti kansanlaulujen laulamiseen ja muihin sivistysharrastuksiin. Kun Lemille perustettiin pitäjänkirjasto vuonna 1863, sen avaamisen seuraavana vuonna toteutti kirkkoherra Majander. 1870-luvulla suunniteltiin postikonttoreita joka pitäjään, mutta lemiläiset olivat vastahankaan. He kyllä pitivät postikonttoria tarpeellisena, mutta eivät suostuneet maksamaan sen kuluja, koska Lappeenranta oli niin lähellä. Niinpä seurakunnan kirkkoherra Salomon Majander otti kulut maksettavakseen. Vuoteen 1886 asti Majander maksoi sekä sanomalehtien että yksityiskirjeiden kuljetuksen Lappeenrannasta Lemille. Sen jälkeen kunta otti kulut maksettavakseen.

Majanderien sukuhauta Lemin Hautausmaalla