Kaatunut hautakivi

Bror Emil Fagerlundin vaimon, pojan ja miniän hautakivi Malmin hautausmaalla

Kävellessäni lokakuun puolivälissä Malmin hautausmaalla sattui silmiini tarkoituksella kaadettu hautakivi, jonka nimet näyttivät tutuilta. Hautausmaalla oli lukuisa määrä hautakiviä kaadettu tahallisesti nurin, ettei niiden äkillinen kaatuminen aiheuttaisi tapaturmia. Tämä hautakivi oli osittain

Kuolinilmoitus.
Wiipuri 19.3.1903

mullan peitossa. Niinpä suuntasin vesipisteelle, josta löytyi kastelukannu.  Huuhtelin kannusta laskemallani vedellä kiven puhtaaksi ja sain kivestä hyvän valokuvan. Olin päivää aikaisemmin selaillut kansallisarkistossa Savonlinnan hiippakunnan piispan Otto Immanuel Colliander (1848 – 1924) kirjeenvaihtoa. Siellä kuvasin ja kirjoitin puhtaaksi mm. kahden Lappeella syntynen papin kommunikointia piispansa kanssa. Kyseiset papit olivat veljeksiä, vanhempi heistä oli Vilhelm Ferdinand Fagerlund (1864 – 1934) ja nuorempi Bror Emil Fagerlund. Kaatuneesta hautakivestä löytyivät Bror Emil Fagerlundin vaimon ja heidän poikansa ja miniänsä nimet.

Mikä tästä kaatuneen hautakiven satunnaisesta kohtaamisesta teki minua koskettavan hetken, oli se, että päivää aikaisemmin luin kirjeitä, joissa käsiteltiin tämän nuorena kuolleen papin ja hänen perheensä surullisia vaiheita vuonna 1903.

Muolaan kappalainen Bror Emil Fagerlund syntyi 11.10.1869 Lappeella vaakakirjuri, luutnantti Magnus Vilhelm Fagerlundin (1837 – 1910)  ja Edla Emilia Hartinin (1844 – 1914) perheeseen. Bror Emilin vanhemmat muuttivat Saimaan kanavan varrelta vuonna 1895 Muolaaseen. Fagerlundit liittyivät 1880-luvun alussa Lappeenrannan seudulle levinneeseen lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Bror Emil kävi Hämeenlinnan normaalilyseon ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1889. Hän valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1897. Hänet vihittiin papiksi 19.6.1900. Tämän jälkeen Bror Emil toimi ylimääräisenä tai virkaatekevävänä  pappina mm. Valkjärven, Savitaipaleen, Antrean ja Räisälän seurakunnissa sekä viimeksi Muolaan seurakunnan kappalaisena. Sekä Bror Emil Fagerlund että Vilhelm Ferdinand näyttävät olleen mukana lestadiolaisuuden toiminnassa sekä kotiseudullaan että opiskeluaikanaan muualla Etelä-Suomessa. Perhe suomalaisti nimensä Korvenheimoksi vuonna 1906 eli vasta Bror Emilin kuoleman jälkeen.

Uutinen Bror Emil Fagerlundin
hautaustilausuudesta. Wiipuri 4.4.1903

Avioliittoon Bror Emil vihittiin helsinkiläissyntyisen Elin Maria Engroosin kanssa (24.8.1876 – 5.10.1950) Muolaassa 21.7.1898. Fagerlundit muuttivat Muolaaseen seurakunnan muuttokirjojen mukaan Räisälästä 30.6. 1902. Tässä vaiheessa perheeseen kuului jo kaksi lasta. Talvella 1903 Bror Emil oli keuhkotaudin murtamana jo erittäin heikossa kunnossa, eikä lääkäri nähnyt juurikaan toivoa parantumisesta. Hän menehtyi sairauteen 16.3.1903. Bror Emil Fagerlund haudattiin Muolaan kirkkomaahan suuren saattajajoukon seuraamana 29.3.1903. Kaksi päivää ennen hautajaisia perheeseen syntyi kolmas lapsi. Lehtiuutisen mukaan pidetyn hengenmiehen hautajaisiin saapui niin paljon väkeä, etteivät he kaikki mahtuneet kirkkoon. Arkkua kantoivat hänen isänsä, veljensä, lankonsa ja kolme Viipurin lestadiolaisyhteisön keskeistä toimihenkilöä. Ruumiin siunauksen toimitti haudalla hänen edellä mainittu veljensä Vilhelm Ferdinand Fagerlund.

Luettuani piispa Collianderin arkistosta löytämäni kirjeet, joista kaksi lötyy täältä,  pohdin, mitä tapahtui hänen perheelleen isän ja aviomiehen kuoleman jälkeen. Kirjeissä heijastui surun lisäksi suuri tuska ja hätä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan orvoiksi jääneille pienokaisille ja yksin köhyyteen jääneelle leskelle. Ainakin hieman löysin vastausta kysymykseeni tuosta kaatuneesta hautakivestä. Elin Maria Fagerlund eli pitkän elämän, ja ainakin yksi perheen lapsista kasvoi aikuiseksi ja perusti oman perheen. Aikakirjat kertovat lisäksi, että Senaatin talousvaliokunta myönsi 25.5.1903 leskelle 200 markan (noin 900€)  ja kullekin lapselle 100 markan vuotuisen eläkkeen.

Mooses Putro ja Toivo Kuulan Häämarssi

Säveltäjä Toivo Kuulaa ja säveltäjä, kulttuurivaikuttaja Mooses Putroa yhdisti kesäisten Saimaan rantojen ohella tämä tarina:

Yksi tunnetuimpia suomalaisissa häätilaisuuksissa käytettyjä häämarsseja on säveltäjä Toivo Kuulan Häämarssi. Toivo Kuula sävelsi häämarssin tulevan vaimonsa Alma Silventoisen sisaren Emmin ja Yrjö Putkisen häihin keväällä 1908. Toivo Kuulan tuleva appi oli varakas pietarilainen hopeaseppä Pekka Silventoinen. Hän rakennutti perheelleen Lappeen Skinnarilanniemeen kesäasunnon, joka tunnettiin nimellä Skinnarilan hovi. Häämarssi esitettiin ensimmäisen kerran – ei suinkaan Suomessa - vaan vihkitilaisuudessa Pietarin Pyhän Marian kirkossa 6.5.1908. Sitä ei soittanut säveltäjä vaan seurakunnan kanttori Mooses Putro. 

Alma Silventoinen kirjoitti päiväkirjassaan Kuulan Häämarssista seuraavasti:

Olet säveltänyt häämarssin Emmin häihin. Se on äärettömän originelli ja kaunis. Itkin sitä ensi kerran kuullessani.

Vihkimisen jälkeen hääjuhlaa vietettiin Terehovin palatsin peilisalissa ja talvipuutarhassa. Toivo Kuula soitti myöhemmin hääjuhlassa itse flyygelillä häämarssinsa hyvän yön toivotuksena ”hiljaa ja tunteikkaasti” hääparin poistuessa hääjuhlasta.

Aiheesta lisää mm. täällä.
Alla esimerkki Mooses Putron oman luomistyön tuloksesta:

Inkerin Joulu 1911

Luettua: Inkerin kirkon neljä vuosisataa

Vuonna 2015 ilmestyi SKS:n kustantamana Jouko Sihvon ja Jyrki Paaskosken toimittama Inkerin ja inkeriläisten vaiheista kertova kokoomateos Inkerin kirkon neljä vuosisataa, Kansa, kulttuuri, identiteetti. Inkerinsuomalaiset ovat Suomesta Inkeriin muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä. Suurin muuttoaalto tapahtui Ruotsin liitettyä Inkerinmaan alueen itsensä Stolbovan rauhassa 1617. Sodan seurauksena laajat alueet Inkerissä autioituivat ja tilalle siirtyi luterilaista väestöä Suomesta. Tälle väestölle luterilainen uskonto muodostui kielen ohella keskeiseksi yhdistäväksi tekijäksi.

Merkittävimpiä inkeriläisten ja Inkerin kirkon vaiheita aikaisemmin käsitelleitä teoksia ovat olleet mm. Matthias Akianderin Om bidrag tillkännedom om Evangelisk-lutherska försmalingarne i Ingermanlands stift, (1865), Jussi Mustosen Inkerin suomalaiset seurakunnat (1931).  Max Engmanin (1983) ja Juhani Jääskeläisen (1980) väitöskirjat sekä kokoomateokset Inkerin Suomalaisten Historia (1969) ja Inkeri – Historia, kansa ja kulttuuri (1991). 


Kirja koostuu viiden kirjoittajan teksteistä. Jyrki Paaskosken kynästä on lähtöisin kirjan alusta löytyvä mielenkiintoinen katsaus Inkerin kirkon rooliin inkerinsuomalaisessa identiteetissä.  Siinä Paaskoski esittelee Inkerin luterilaisten seurakuntien ja asukkaiden historian pääpiirteissään. Kokosin sen keskeisiä kohtia alla olevaan tekstiin.

Käsite Inkerin kirkko on ongelmallinen, sillä sitä ei 1600-luvulla eikä myöhemminkään ennen Venäjän vallankumousta ollut olemassakaan. Ruotsin vallan aikana se oli osa Ruotsin luterilaista kirkkoa. Venäjän vallan aikana aina vuoteen 1832 saakka inkeriläisiä seurakuntia hallinnoivat Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegiot. Vuonna 1832 perustettiin Venäjän luterilainen kirkko. Se oli saksalaisten johdossa ja Inkerin luterilaiset seurakunnat kuuluivat sen alaisuuteen.
 

Inkerin historialliset seurakunnat. Lähde: wikipedia

Vasta lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 saatiin Inkerin seurakunnille omaa keskushallintoa. Tällöin perustettiin tuomiokapituleja vastaava konsistori, kirkolliskokousta vastaava synodi ja johtoon valittiin piispa. Tämä vaihe kesti lopulta noin 20 vuotta, kunnen neuvostoviranomaiset lakkauttivat Inkerin kirkon vuonna 1937.

Ensimmäinen luterilainen seurakunta perustettiin Inkerin aluelle vuonna 1611 Lempaalaan. Kun Inkeri siirtyi vuonna 1617 Stolbovan rauhassa Ruotsin vallan alle sodan aikana autioituneille tiloille siirtyi luterilaista väestöä lähinnä Äyräpään, Jääsken ja Lappeen pitäjistä, Käkisalmen läänistä sekä Savosta. Tälle luterilaiselle väestölle perustettiin lukuisa joukko seurakuntia. Kirkon ja Suomesta tulleiden siirtolaisten avulla Ruotsi pyrki ottamaan haltuunsa valloittamansa provinssin, jonka väestöstä pääosa oli kuitenkin edelleen ortodokseja, joko venäläisia tai suomensukuisia vatjalaisia tai inkeroisia.

Ns. ruptuurisota muodostui merkittäväksi vedenjakajaksi sekä Inkerin väestön että luterilaisen kirkon kannalta. Ruotsi voitti sodan ja sen seurauksena oli ortodoksien joukkopako Venäjälle. Inkerin luterilaisten seurakuntien verkko jatkoi kasvuaan ja se kattoi 1600-luvun lopulla melko kattavasti koko provinssin. Kirkko oli Inkerissä tärkeä hallinnon väline samalla kun maallinen hallinto oli sekoitusruotsalaista ja aiempaa venäläistä järjestelmää pogostoineen.  Tänä aikana luotiin perusta inkerinsuomalaisen luterilaisen identiteetin synnylle.

Suuri Pohjan sota (1700 - 1721) merkitsi Inkerin luterilaisille seurakunnille ja seurakuntalaisille suuri vaikeuksia ja radikaalia muutosta. Inkerin keskelle pystytettiin Venäjän uusi paakaupunki Pietari ja sen tulo vaikutti ratkaisevast sekä Inkerin kirkon että inkeriläisten historiaan. Suurkaupunki säteili monimuotoisuutta ja -kultturisuutta, tarjosi työpaikkoja ja antoi virikkeitä. Kirkot ja seurakunnat olivat tässä vaikuitteiden ristivedossa inkeriläisyhteisöjä koossa pitävä voima. 1700-luvun jälkipuolisko oli inkerinsuomalaisen yhtenäiskulttuurin  ja oman identiteetin vahvistumisen kannalta tärkeää aikaa. Mainittakoon, että laajasti omaksuttu lukutaito oli vuosisadan lopulla inkerinsuomalainen erityspiirre verrattuna muihin seudulla asuviin kansallisuuksiin. Suomen liittäminen Venäjän keisarikuntaan 1809 vahvisti Inkerin kirkon yhteyksiä Suomen kirkkoon. Suomalainen papisto hakeutui aikaisempaa aktiivisemmin Inkerin seurakuntien palvelukseen. Suomalaisen papiston kasvu merkitsi myös suomalaisen esikuvan mukaisen kansanopetuksen, suomenkielisen yhdistystoiminnan ja kansallisen identiteetin vahvistumista inkeriläisten keskuudessa. 

Kupanitsan kylää Inkerissä 1900-luvun alussa.

1900-luvun alku merkitsi merkittävää muutosta inkeriläisten identiteetille. Luterilainen yhtenäiskulttuuri alkoi murtua. Kirkko kamppaili kasvavan työväenliikkeen, maallistumisen ja venäläistämispaineiden keskellä.  Papiston ja kirkon rinnalle inkeriläisyyden "puolestapuhujaksi" nousi inkeriläinen opettajisto.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen lähes koko kirkon papisto pakeni Suomeen. Luterilaisen kirkon työ jäi pääosin maallikkosaarnaajien harteille. Uskonnonvastainen työ voimistui ja kirkkoja ryhdyttiin sulkemaan, kunnes vuonna 1937  kirkon konsistorin oli pakko lopettaa toimintansa. Vuoden 1938 - 1970 välisenä aikana Inkerin kirkkoa ei käytännössä ollut olemassa. Oli vain inkeriläisten uskonnollista elämää, joka jatkui maanalaisena toimintana. Vuonna 1970 rekisteröitiin Petroskoissa ensimmäinen luterilainen inkeriläisseurakunta. Neuvostoliiton romahtaessa Inkerissä ja Karjalassa oli jo 13 luterilaista seurakuntaa. Ne julistautuivat itsenäiseksi Inkerin luterilaiseksi kirkoksi vuoden 1992 alusta:

Tekstinsä lopussa Paaskoski nimeää inkerinsuomalaisten keskeisiksi elementeiksi luterilaisuuden, suomen kielen ja kulttuurisen eristyneisyyden. Hän toteaa, ettei eristyneisyys tarkoittanut sulkeutumista vuorovaikutuksesta alueen muiden kansallisuuksien ja uskontojen kanssa. Herää kysymys, mitä tuo eristyneisyys sitten oli? Oliko se jonkinasteista eristyneisyyttä venäläisestä yhteiskunnasta tai Suomesta, vai arkaaisuutta?

Jatkuu...