Karjalan Kansa: SKP:n ja SKDL:n äänitorvi Karjalassa

Karjalan Kansa-lehden yhteystiedot ja tilaushinnat 1949

Tässä blogimerkintä pian edessä olevan vapun kunniaksi:

Löysin Lappeenrannan maakuntakirjaston sanomalehtikokoelmasta parisen viikkoa sitten minulle täysin uuden paikallislehden, Karjalan Kansan. Kyseinen lehti oli paikallinen SKDL:n ja SKP:n äänitorvi. Selasin läpi vuoden 1949 vuosikerran, joka on sidottuna maakuntakirjaston arkistossa. Lehteä selaillessa lehahti tunkkainen tuulahdus sodan jälkeisestä sisä- ja ulkopoliittisesta ilmapiiristä. Tämän kommunistilehden päävihollinen on artikkelien perusteella, ei suinkaan porvarilliset puolueet, vaan selkeästi sosialidemokraattinen puolue. Kansainvälisessä politiikassa pääkonna on Yhdysvallat, joka lehden mukaan yrittää estää "rauhaa rakastavan, demokraattisen" Neuvostoliiton hyvät pyrkimykset kaikkialla maailmassa. Lehdessä oli runsaasti artikkeleita, joissa kerrottiin luovutetulta alueelta siirtyneen väestön ongelmista. Myös tämän väestöryhmän tyytymättömyyden toivottiin realisoituvan SKDL:n laariin äänestyskopeissa. Miten hyvin siinä onnistuttiin, on sitten toinen asia. Olihan tuo väestöryhmä joutunut siirtymään uusille asuinsijoille "rauhaa rakastavan" Neuvostoliiton toimien seurauksena.

Karjalan Kansaa julkaistiin aluksi Joensuussa vuodesta 1946 pienenä Pohjois-Karjalaa varten tarkoitettuna järjestölehtenä. Keväällä 1948 lehden painatus ja toimitus siirrettiin Lappeenrantaan. Siitä tuli tällöin kolme kertaa viikossa ilmestyvä varsinainen sanomalehti. Lehden levikki oli noin 3000 kappaletta. Karjalan Kansan päätoimittajina työskentelivät Viljo J. Turpeinen (1946–1948) ja Juho Kemppainen (1948–1949). Vuonna 1949 artikkelin pääpaino on Etelä-Karjalassa. Tosin lehdessä on silloin tällöin myös Pohjois-Karjalan eri kuntia esitteleviä sivuja. Kahden eri talousalueen kattanut maakuntalehti ei liene ollut kovinkaan kannattava, mistä kertoo lehden lyhyt elinkaari.

Lopuksi otteita lehden sisällöstä:

Lehdessä julkastiin 30.4.1949 satoja vapputervehdyksiä. Maksullisten tervehdysten avulla kerättiin rahaa lehden hyväksi. Samalla aatetoverit pystyivät listaa lukemalla tarkistamaan, oliko toveri edelleen "rivissä" puolustamassa sitä "oikeaa" työväenaatetta.

Koiviston kirkkoherran 250 kilometrin evakkomatka - jalkaisin

Tämä blogimerkinnän aiheena on Karjalan kannaksella väliaikaisena kirkkoherrana toimineen Mauno Koivunevan (1904 – 1989) evakkomatka. Elokuussa 1944 ainakin kaksi sanomalehteä, Viipurista evakkoon lähtenyt Karjala sekä lappeenrantalainen Etelä-Savo julkaisivat Mauno Koivunevan kertomuksen 250 kilometrin evakkomatkastaan. Alla kyseinen lehtijuttu sekä myös yhteenvetoa Mauno Koivunevan elämänvaiheista.


*******************************************************************************

Kirkkoherra taivalsi jalan 250 kilometriä ja kokosi lepohetkinään evakot hartaustilaisuuksiin.

Juoksi tunnin lehmän perässä kunnes lehmä väsyi.

Kun lähtökäsky tuli Koivistolle, oli kirkkoherralla neljä mahdollisuutta evakuoida itsensä länteen: lähteä kirkonarkiston mukana ensimmäisellä laivalla, astua autoon, ajaa polkupyörällä tai lähteä jalkaisin taluttamaan lehmiä, jotka laitumen veräjällä odottivat mukaan pääsyä.

Kirkkoherra valitsi viimeisen mahdollisuuden. Niin alkoi 250 kilometrin mittainen jalkataival, jonka katkaiseminen kesti toista viikkoa. Sen aikana joutui kirkkoherra kokemaan kaikki evakion surut ja ilot, näkemään ”vaivaa enemmän kuin Suomi muu”. mutta tekemään matkan varrellakin tinkimättömästi velvollisuutensa evakkona ja sielunpaimenena. Mutta annammepas hänen itsensä kertoa.

Piiska toisessa ja polkupyörä toisessa kainalossa taivalsin evakkomatkaa 250 kilometriä Koivistolta Selnpäähän, josta matka jatkui junalla.. Piiska oli siksi, että ajoin kahta lehmääni, jotka katsoin viisaammaksi ottaa mukaan. Vasikka jäi pihamaalle ja neljä lammasta saareen.

Matkareitti kulki Koivistolta Sommeen ja Tammisuon kautta Juustilaan, edelleen Lappeenrantaan, Luumäelle, Viuhkolaan, Tuohikottiin ja Selänpäähän. Kengät sillä matkalla menivät hajalle, niin että varpaat pilkistelivät. Muuten matka oli minulle vain hyvää harjoitusta [ Tässä kohden saanemme mainita, että kirkkoherra Koivuneva on akateeminen murtomaamestari ] ja olinkin erittäin hyvässä kunnossa perille päästyäni. Matkaa ei suinkaan tehty koko aikaa kävelle, vaan juostava oli myös paljon lehmien perästä, jotka tavattomassa kaaoksessa olivat hävitä käsistä. Kerrankin toinen lehmä päätti palata takaisin Koivistolle, mutta minä päätin, että et mene. Niin juoksimme peräkkäin kokonaisen tunnin – kunnes lehmä väsyi. Monet, jotka eivät jaksaneet juosta, menettivät elukkansa.

Matkalla ehti nähdä yhtä ja toista

Kaikkein raskaimpia näkyjä oli, kun lehmät kiinnitettyinä kärrien perään puoliksi kuristuneina laahautuivat eteenpäin. Jalat olivat kuluneet verille ja monet kaatuivat matkalla. Tavattoman jyrkissä mäissä hevoset eivät jaksaneet pidättää kärryjä, vaan ne vierivät lehmien päälle. Alamäissä vauhti oli liian kova. Erään yläsommeelaisen emännän näin jäävän kärrien alle. Häneltä katkesi jalka ja hevonen vielä astui päälle. Hauskaa ei ollut myöskään nähdä sateen kangistamia vaeltajia lapsineen kyyröttämässä yölevollaan kankaalla nuotion ääressä. Ei myöskään kulkemassa tukahduttavassa pölyssä kilometrien mittaisissa jonossa, joka ruuhkautumisen vuoksi saattoi seistä paikoillaan tuntikausia.

Maanteiden varret olivat kuin heinäsirkkakolonna olisi kulkenut ja syönyt kaiken vihreän mennessään. Tottui niin arvostelemaan syöttömahdollisuuksia, että vielä täällä sijoituspaikkakunnallani Perniössäkin vaistomaisesti katselen pelloille, onko siellä hyvää heinää.

Minulle oli omituinen elämys nukkua toiset kanssa lattioilla, kankailla ja ulkorakennuksissa. Kerran eräs isäntä ihmetteli, kun virkamiehet, talonpojat ja kaikki pannaan samalle lattialle.. Mutta samalla asiallahan oltiin. Erään yön vietin Luumäen pappilassa. Pappilan vieraskirja sai niihin aikoihin monenlaisia merkintöjä. Eräänä yönä siihen kirjoitti nimensä piispa ja maaherra, seuraavana yönä puoliksi paljasjalkainen lehmipaimen-pappi.

Erään mieluisampia elämyksiäni koin Viuhkolan kylässä. Siellä oli opettaja ottamassa evakkoja vastaan. Hänellä oli lääkkeet ja sidetarpeet ja vailla jalkineita astuneet joutuivat hänen hoitoonsa. Toisilta oli kengät kuluneet kokonaan, toiset astelivat sukkasillaan ja toiset kävelivät paperiin käärityin jaloin länttä kohti.

Tylyä kohteluakin sai, mutta se väheni kun sattui niin, että tuli evakuointimääräys usein kylään samaan aikaan, kuin mekin saavuimme. Yleensä on sanottava, että kuta pitemmälle saavuimme, sitä paremmin hoidettiin muonitus, karjan ruokinta sekä yleensä evakuoitujen huolto. Poikkeuksia oli.

Erikoislaatuisia hartaushetkiä

Pyörä oli matkassani siksi, että lepoaikoina ajoin eteenpäin kymmeniä kilometrejä tapaamaan seurakuntalaisiani. Iltaisin yöpymispaikoissa kokoontuivat kaikki evakot koolle ja vietettiin erikoislaatuisia hartaushetkiä, joihin ei voi verrata mitään kotiseudulla pidettyjä. Täällä sijoituspaikoissa on koivistolaisille pidetty myös yhteisiä hartaustilaisuuksia. Suurin joukoin seurakuntalaiset niihin tulevat; heistä on hauskaa, kun pääsevät yhteen. Mieliala on luottavainen ja toivorikas. Sijoituspaikat ovat vain kovin hajallaan. Kerrankin jouduin juosten tekemään 30 kilometrin taipaleen jumalanpalvelusta pitämään, kun ei ollut kulkuneuvoja. Nyt on evakkomatkan harjoitus tarpeen.

*********************************************************************************

Mauno Koivuneva syntyi 9.3.1904 Viipurissa herännäishenkiseen kotiin. Koivuneva tutustui 1910–1920-lukujen vaihteessa kristilliseen partiotoimintaan ja innostui samoihin aikoihin myös urheilusta. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin Suomalaisesta Lyseosta keväällä 1926 ja aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa. Opinnot kuitenkin viivästyivät, kun Koivuneva toimi järjestötehtävissä, mm. SNMKY:n urheiluliiton sihteerinä vuodesta 1930. Näissä tehtävissä hän sai vaikutteita kansainvälisen NMKY:n piiristä vierailemalla mm. Tanskassa, Saksassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa 1920–1930-kukujen vaihteessa. Tämä kaikki etäännytti hänet heränneistä ja kiinnitti hänet NMKY:hyn ja sen toiminnallisuutta korostavaan kristinuskonnäkemykseen. Koivuneva kuitenkin pettyi SNMKY:n piirissä harjoitettuun urheilutoimintaan ja erosi kaikista SNMKY:n ja SNKL:n tehtävistään 1930-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen hän jatkoi teologiset opintonsa loppuun ja suoritti erotutkinnon teologisesta tiedekunnasta joulukuussa 1933. Papiksi hänet vihittiin Viipurissa 3.1.1934.

Pappisuran alussa Koivuneva hoiti lyhytaikaisia pappistehtäviä eri puolilla Viipurin hiippakuntaa. Vuonna 1936 tuomiokapituli määräsi Koivunevan Viipuriin tehtävänään hiippakunnan nuorisotyö. Samana vuonna Koivuneva avioitui ja hänet määrättiin Säyneisen seurakuntaan vt. kirkkoherraksi.. Talvisodassa Koivuneva oli lyhyen aikaa rintamapappina, mutta loukkaantui ja palasi seurakuntatyöhön. Säyneisten papinvaalissa 6.9.1942 Koivuneva hävisi vastaehdokkaalleen ja joutui jättämään Säyneisen seurakunnan.

Tämän jälkeen tuomiokapituli määräsi Koivunevan Koivistolle Suomenlahden pohjukkaan. Koivuneva muisteli myöhemmin runsaan vuoden kestänyttä ajanjaksoaan Koivistolla rannikon kalastajien, laivanrakentajien ja viljelijöiden parissa yhdeksi elämänsä parhaista jaksoista. Niinpä Koiviston jättäminen kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen vyöryessä ja evakkotielle joutuminen merkitsivät Koivunevalle aineellista ja henkistä kriisikokemusta. Koivuneva kulki evakkomatkan alkuosan (250 kilometriä) monien muiden koivistolaisten tavoin jalkaisin kujettaen mukanaan kahta lehmäänsä. Evakkotaipaleen fyysiset ja henkiset rasitukset, traagiset ja koomiset sattumukset sekä monimuotoiset kohtaamiset merkitsivät Koivunevalle ainutkertaista, järisyttävää kokemusta. Myöhemmin hän muisteli evakkotaivaltaan valtavana elämyksenä. Samalla se lähensi häntä seurakuntalaisiinsa. Yhteinen evakkomatka seurakuntalaisten kanssa syvensi kirkkoherran ja seurakuntalaisten välejä entisestään. Se, että kirkkoherra jakoi seurakuntalaistensa kanssa evakkomatkan rasitukset, loi hänelle legendaarisen maineen. Evakkomatkan jälkeen
Koivuneva kulki jatkuvasti koivistolaisevakkojen keskuudessa, ensin Lounais-Suomessa ja siirtoväen lopullisen sijoittamisen jälkeen eri puolilla Suomea.

Kun hän huomasi, ettei voi ahkerasta kulkemisestaan huolimatta pitää yhteyttä kaikkiin seurakuntalaisiinsa, Koivuneva perusti loppuvuodesta 1944 Koiviston Viesti -nimisen lehden perustamiseen koivistolaisten yhdyssiteeksi. Lehti muodostui alusta asti tärkeäksi tiedonvälittäjäksi koivistolaisevakkoja koskeneissa asioissa. Ratkaisuna uskonnolliseen kriisiinsä kääntyi Mauno Koivuneva kesällä 1945 vanhoillislestadiolaisuuteen. Vanhoillislestadiolaisten kanssa hän oli ollut kosketuksissa tiiviisti koko Koivistolla toimimisensa ajan.

Sodan jälkeen Koivuneva toimi vuosina 1945–1951 evakkopappina. Tämän jälkeen hän siirtyi Haapavedelle viralliseksi apulaiseksi (1951–1952) ja sieltä Utajärven kirkkoherraksi (1953–1971). Utajärvellä Koivuneva muistetaan persoonallisena pappina, joka samaistui, kuten Koivistolla osaksi tavallisia seurakuntalaisia. Fyysisestä kunnostaan Koivuneva huolehti koko elämänsä ajan. Se ilmeni vielä yli 80-vutiaana kymmeniä kilometrejä pitkinä jalkaisin tehtyinä taipaleina.

Koivuneva tunnettiin vanhoillislestadiolaisten lehden Päivämiehen pakinoitsijana nimimerkillä ”Paimenpoika”. Lisäksi hän toimi myös Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen toimitusneuvoston puheenjohtajana. Jäätyään eläkkeelle Koivuneva muutti ensin Oulunsaloon (1971–79), sitten Nurmijärvelle (1979–85) ja viimeksi Helsinkiin (1985–1989).

 

Matkailulehdestä poimittua: Kuinka Koli joutui valtion haltuun

Arkistojeni aarteisiin kuuluu vanhoja vuosikertoja Matkailulehdestä. Kyseinen lehti ilmestyi vuosina 1912 - 1921. Lehden vanhimpien vuosikertojen ilmestymisestä on kulunut jo yli sata vuotta, joten mitkään tekijäsuojarajoitteet eivät niitä enää koske. Aikomukseni on julkaista lehdessä olleita Karjalaa koskevia kirjoituksia. Ensimmäisenä on julkaisuvuorossa P.W. Hannikaisen artkkeli Kuinka Koli joutui valtion haltuun, joka oli Matkailulehden elokuussa 1915 ilmestyneessä numerossa. Artikkeli löytyy täältä.
Aihehan on mitä ajankohtaisin. 

Savitaipaleen Rahikkalan kirkonrakentajamestarit

Savitaipalelaisten kirkonrakentajamestareiden muistomerkki Rahikkalan kylässä

Savitaipaleen kunnan koillisosassa on isohko Kuivasensaari eteläisen Saimaan saaristossa. Kuivasensaaren koillisosan muodostaa siihen vain kapealla kannaksella yhteydessä oleva Rahikkalan kylä, jonka kivirikkaat pellot, kalliot ja metsät kurottuvat lukuisina ulospistävinä nieminä siniselle Saimaalle. Tuossa kylässä on asunut useita kuuluisia itäsuomalaisia kirkonrakentajia. Nämä kolme savitaipalelaista kansanrakentajaa pystyttivät Karjalaan, erityisesti Karjalan kannakselle, ja Etelä-Savoon 1780-luvulta aina vuoteen 1830 lukuisia ns. kaksoisristikirkkoja eli kahtamoisia.

Syyskuun lopun syksyisen pyöräretken yhtenä päämääränä oli Rahikkalan kylä ja siellä oleva kirkonrakentajien muistomerkki. Ajaessani pyörälläni Rahikkalan kylätietä ”ihastelin” paljon hikeä vaatineita pitkiä ja leveitä kiviaitoja. En muista missään nähneeni niin tolkuttoman kivisiä peltoja. Ei liene siis ihme, jos kylän miehet ovat lähteneet etsimään leivän päälle särvintä muualta, vaikka kirkonrakentajina. Kokosin artikkelin rahikkalalaisista kirkonrakentajista, jossa päälähteenäni oli Eeva Maija Viljon laaja artikkeli Savitaipaleen koulukunnan kahtamoiset, joka ilmestyi huhtikuussa vuonna 2014.

Kahtamoiset

Kirkonrakentajien muistomerkki on pystytetty vuonna 2004

Kaksoisristikirkon eli kahtamoisen syntyhistoriaa selvitti ensimmäisenä Heikki Klemetti vuonna 1927 teoksessaan Suomalaisia kirkonrakentajia 1600- ja 1700-luvuilla . Hän totesi Itä-Suomessa kehittyneen itsenäisen kirkkotyypin, ”’kahtamoisen’ ristikirkon”, jolle on ominaista, että ristivarsien väliin jäävät kulmaulokkeet kattoineen muodostavat ”nelitahoisen keskeisrungon” tornia kannattamaan. Klemetin mukaan ne edustavat viimeistä kansanmestarien kehittämää puukirkon mallia. Länsi-Suomesta tunnetaan vain yksi kaksoisristikirkko, Lohtajan kirkko, jonka 1768 rakensi kokkolalainen rakennusmestari Matti Honka. Tutkijat eivät ole löytänyt merkkejä siitä, että Lohtajan kirkon ja itäsuomalaisten kaksoisristikirkkojen välillä olisi jokin yhteys.

Kahtamoinen oli Itä-Suomessa suosittu kirkonmalli lähinnä kahdesta syystä. Seurakuntien väkiluku oli 1700-luvun puolivälin jälkeen kasvanut, joten tilavat kahtamoiset syrjäyttivät ahtaiksi käyneet  yksinkertaiset ristikirkot. Toinen syy oli, että vaikka kahtamoisessa oli paljon seiniä, ne olivat lyhyitä joten sopivan mittaista hirttä oli yleensä saatavissa. Rakenteellisesti suurikin kahtamoinen oli lukuisten nurkkaketjujensa ansiosta tukeva.

Savitaipaleen koulukunta - Rahikkalan kirkonrakentajamestarit

Suurimman osan itäsuomalaisista kahtamoisista rakensivat Savitaipaleen talolliset Juhana Salonen (n. 1738–1804/1807/1811), hänen poikansa Matti Salonen (1761/1762–1823) ja heidän naapurinsa Rahikkalan kylässä, Taavetti Rahikainen (1795–1858). Juhan Salosen kuolinajan määrittäminen on ollut hankalaa, sillä Savitaipaleen kirkkokirjat ovat palaneet kaksi kertaa. Elossa hän ollut varmasti vuonna 1804 ja tietyistä asiakirjoista on voitu päätellä, että hän oli kuollut viimeistään vuonna 1811. Salosten ja Rahikaisen rakentamia kirkkoja, joista suurin osa on kahtamoisia, on ollut eri puolilla Karjalaa ja Etelä-Savossa.

Muistomerkin laatassa on kuvattuna vuonna 1827 valmistunut Savitaipaleen
kirkko. Kirkon oli suunnitellut Matti Salonen, mutta rakennustyösta vastasi
Taavetti Rahikainen. Kirkko paloi vuonna 1918 sisällissodan melskeisssä

Savitaipaleen Rahikkalassa oli 1700-luvulla vain kaksi vakituisesti asutettua tilaa, Rahikaisten ja Salosten. Tiloilla harjoitettiin oletettavasti kaskiviljelyä. Molemmat Saloset olivat saaneet kirkonrakentajan ”oikeudet”. Juhana sai vuonna 1785 Haminan konsistorin vahvistaman määräyksen toimia Viipurin kuvernementin kirkkorakennusmestarina. Matti peri isänsä aseman ilmeisesti tämän kuoltua. Laillistettu ja samalla etuoikeutettu asema selittää kyseisten  rakennusmestareiden tuotteliaisuuden. Seurakunnat kääntyivät laillistettujen rakennusmestarien puoleen, kun oli tarkoitus rakentaa uusi kirkko tai tehdä olemassa olevaan kirkkoon suuri korjaus.

Ainakin Matti Salonen ja Taavetti Rahikainen osasivat kirjoittaa, koska muutama heidän teksteistään on säilynyt. Lisäksi on Matti Saloselta on jäänyt useita väriliiduilla väritettyjä piirustuksia, jotka ovat seurakuntien rakennuslupa-anomusten liitteinä päätyneet Senaatin akteihin. Matin piirustuksissa pohjakaava on aina kahtamoisen. Piirustuksiin liittyy aina mittakaava. Juhana Salonen aloitti kirkonrakentajana uransa suorittamalla Mikkelin kaksoisristikirkon katon korjauksen 1780-luvulla ja rakentamalla vuonna 1786 Lemin kirkon. Tosin hän oli suunnitellut ja rakentanut jo ilmeisesti Suomenniemen kellotapulin vuonna 1777, vuosina 1779 – 1780 Savitaipaleen kellotapulin, Lemin kellotapulin vuonna 1781 ja Valkealan kellotapulin vuonna 1782. Mikkelin jälkeen Juhana Salonen rakensi Lappeen kirkon vuonna 1792 - 1795, Valkjärven kirkon 1793 (paloi 1812) ja Valkealan kirkon 1796 (paloi 1920). 1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä on lisäksi rakennettu kolme kahtamoista, joista tiedetään tai joiden on päätelty olleen joko Juhana tai Matti Salosen rakentamia. Nämä ovat Viipurin läänin Uudenkirkon (1800) ja Sortavalan (1801) kirkot sekä Inkerinmaalla Venjoen kirkko (1803).

Missä isä-Juhanan ja hänen Matti-poikansa urat kahtamoisten rakentajina alkavat, päättyvät ja menevät lomittain, jää lähteiden varassa epäselväksi. On kuitenkin selvää, että Kivennavan kirkkoa rakennettaessa vuosina 1804–1808, rakennusmestarina oli Matti. Kun Suomi oli saanut autonomiansa Matti Salonen toimi rakennusmestarina kohteissa, joissa oli noudatettava Intendentinkonttorin piirustuksia.  Ensimmäinen näistä oli Kangasniemen kirkko vuonna 1812. Vuosina 1813 – 1814 Salosen vastuulla oli Parikkalan kahtamoiskirkon rakentaminen, Seuraava Matti Salosen työ oli vuonna 1816 rakennettu Mikkelin kirkko. Mikkeliläiset halusivat samanlaisen kahtamoiskirkon, kuin mikä vuonna 1806 palanut Aukusti Sorsan 1754 rakentama oli ollut. He saivat kuitenkin Intendentinkonttorin vastaehdotuksena yksikerroksisen, kannatinpilareilla varustetun kaksoisristikirkon. Salosen käsialaa oli myös vuonna 1815 valmistunut Mikkelin kirkon kellotapuli. Matti Salosen rakentama on myös Kirvun kahtamois-kirkko vuodelta 1820, Sulkavan kahtamoinen vuodelta 1822 sekä Raudun kirkko vuodelta 1823. Hän menehtyi 10.4.1823 ollessaan rakentamassa Raudun kirkkoa. Työmaalle saatiin ilmeisesti Taavetti Rahikainen jatkamaan johtamistyötä. Rahikainen esitteli myöhemmin Raudun kirkon katto-osan ansioluettelossaan. Sekä Raudun että vuonna 1827 valmistuneen Savitaipaleen kirkon piirustukset oli laatinut Matti Salonen. Matti Salosen kuoleman jälkeen antoi seurakunta kirkon perustusten teon ja ja seinien hakkauttamisen edellä mainittujen isä- ja poika-Salosen etäiselle sukulaiselle Mikko Saloselle 100 ruplan maksusta. Niin ikään Rahikkalassa asunut Mikko Salonen kuitenkin riitautui seurakunnan kanssa ja työt keskeytyivät. Savitaipaleen kirkon loppuun rakentamisen toteutti totuetti lopulta Taavetti Rahikainen. Rahikaisen vastuulla oli myös uuden kirkon rakentaminen Valkjärven palaneen kirkon tilalle. On mahdollista, että tämä vuonna 1826 valmistunut kirkko oli Juhana Salosen vuonna 1793 rakentaman kirkon toisinto. Viimeinen Savitaipaleen koulukunnan kannatinpilarikahtamoinen oli Puumalan kirkko. Kirkon piirustukset oli tehty Sulkavan kirkon piirustusten mukaan. Kirkon rakensi Taavetti Rahikainen vuonna 1830.

Muistomerkki vuonna 2004

Muistolaatassa lukee teksti:
Täällä Rahikkalan kylässä syntyivät ja asuivat aikansa kuuluisat
kirkkojen rakentajat. Mestarin taidot periytyivät isältä pojalle.
Lisäksi laattaa on kirjattu kirkonrakentajien nimet ja elinvuodet

Rahikkalan tuulimyllyn 200-vuotisjuhlissa 7.8.2004 paljastettiin muistomerkki edellä kuvattujen kuulujen kirkkorakentamisen itseoppineiden mestareiden Juhana Salosen, Matti Salosen ja Taavetti Rahikaisen elämäntyön muistoksi. He kaikki olivat kotoisin Savitaipaleen  Rahikkalan kylästä.

Muistomerkin muoto toistaa kirkonrakentajien kehittelemän kahtamoisen eli kaksoisristikirkon pohjamuotoa.
Muistomerkkiin kiinnitettyyn metallilaattaan on kaiverrettu kuva Savitaipaleen edellisestä, vuonna 1827 valmistuneesta kirkosta. Savitaipaleen vanhin pystyssä oleva rakennus, kellotapuli, on Juhana Salosen suunnittelema ja rakentama vuonna 1779. Taavetti Rahikainen suunnitteli ja toteutti tapulin laajennuksen nykyiseen asuun vuonna 1846. Kirkonrakentajien muistomerkin on suunnitellut ja toteuttanut Martti Rahikainen apunaan Risto Korhola.

Valkoisten sankarivainajien muistomerkki Joutsenossa

Valkoisten puolella taistelleiden sankaripatsas Joutsenon vanhalla hautausmaalla

Elokuun alkupuolella (6.8.2015) tekemälläni Joutsenoon suuntautuneella "kotiseuturetkellä" käväisin pyörälläni myös Joutsenon kirkolla ja hautausmaalla. Kirkon takana olevalla hautausmaalla seisoo jykevänä valkoisten puolella vuoden 1918 sisällissodassa kaatuneille sankarivainajille pystytetty muistomerkki. Sodan rintamalinja kulki Joutsenon pitäjän poikki. Kirkonkylä ja pitäjän eteläosat olivat punaisten hallussa, pohjoisosat valkoisten hallussa. Sotatilanteen muututtua muualla Suomessa, vetäytyivät punaiset 24. - 25.4.  Joutsenosta Lappeenrantaan ja Viipuriin.

Ilmoitus paljastusjuhlasta,
Etelä-Savo 22.7.1920

Sisällissodan voittaneet valkoiset pystyttivät sodassa kuolleille sankareilleen patsaita jo vuonna 1919, mutta varsinainen sankaripatsasbuumi oli vuosina 1920 ja 1921. Joutsenon sankaripatsasta olivat puuhanneet Joutsenon Suojeluskunta ja sitä varten perustettu Sankaripatsastoimikunta. Se oli tullut maksamaan 22000 markkaa, josta 16000 - 17000 markkaa oli maksanut Joutsenon kunta ja loput oli saatu lahjoituksena. Tilaisuuteen järjestettiin Lappeenrannasta erillinen juhlakuljetus Joutseno-laivalla.

Kirjoitin alla olevan lyhennelmän patsaan paljastustilaisuudesta ja - juhlasta Etelä-Savo-lehdessä 27.7.1920 olleesta artikkelista.

Sankaripatsaan paljastusjuhlallisuudet Joutsenossa

Sankaripatsaan etupuolella on Karjalan vaakuna

Sankaripatsaan paljastustilaisuus Joutsenon vanhalla hautausmaalla alkoi 25.7.1920 klo 12.  Suojeluskunta marssi kirkkomäelle, jonka jälkeen siirryttiin hautausmaalle. Uudenmaan pataljoonan soittokunta soitti surumarssia. Tämän jälkeen veisattiin virsi "Jumala ompi linnamme", jonka jälkeen rovasti A. Kunnas piti patsaan paljastuspuheen. Tämän jälkeen patsas paljastettiin yleisön ihailtavaksi. Patsaan etusivulla on keskellä Karjalan vaakuna ja teksti:

Uhrautuvat vapaustaistelussamme 1918 kuolemaan asti
Alempana oli vielä teksti:

Kunnia Jumalalle, joka herätti pojissamme sankarimieltä

Patsaan sivuilla olivat valkoisten sankarivainajien nimet, heidän syntymävuotensa ja kotipaikkansa. Seuraavien henkilöiden nimet oli kaiverrettu patsaaseen:

Pietari Pyyhtiä
Juho Pyyhtiä
Matti Pyyhtiä, 
Matti Hallikas
Toivo Koskinen
Yrjö Holsti

Kuolleitten valkoisten sankarien nimet muistomerkissä

Matti Inkinen
Pietari Liukku

Muistomerkille laskivat seppeleensä Suojeluskunta, Joutsenon kunta ja Joutsenon kirkkovaltuusto. Tämän jälkeen kuultiin musiikkiesityksiä, kuorolaulua ja puheita. Lopuksi laulettiin "Maamme" ja tilaisuus päättyi "Porilaisten marssiin":

Juhlallisuudet jatkuivat klo 17.00 Honkalahden kansakoululla, jossa avauspuheen piti kansanedustaja Albin Manner, suojeluskuntapäällikkö Lahdensuo lausi juhlarunon ja yliopettaja Lauri Pohjola piti juhlapuheen. Kuorolaulun, torvisoiton ja yksinlaulun jälkeen piti tohtori Mikko v. Erich puheen, jonka jälkeen esitettiin kolminäytöksien näytelmä "Roinilan talossa". tämäkin juhla päättyi "Maamme"-lauluun.

Kuolleitten valkoisten sankarien nimet muistomerkissä

Karjalainen marttyyri

Tutkimani lestadiolaisuuden historiasta löytyy erittäin dramaattisia vaiheita ja monia surullisia ihmiskohtaloita. Olen aikaisemmin kirjoittanut mm. lestadiolaissaarnaajan ampumistapauksesta Savitaipaleella. Tässä yksi esimerkki lisää siitä, mitä viha uskontoa kohtaa saa joskus aikaiseksi, tällä kertaa Vienasta.

  Oskari Heikki Jussila:

Karjalainen marttyyri "Marttyyri, joka werelläs Todistit uskostas, Ja hälle annoit elämäs, Nyt kruunaa, kruunaa, Jeesus, korkein ruhtinas!"

Oheinen artikkeli julkaistiin Siionin Lähetyslehdessä kesäkuussa vuonna 1922. Kerrottu tapahtuma liittyy itäkarjalaisten kansannousuun bolsevikkeja vastaan vuosina 1921-1922. Kansannousussa oli merkittävä osuus seudun ensimmäisten lestadiolaisperheiden jäsenillä.

 Jo useita vuosikymmeniä sitten, kun rowasti Laestadiuksen woimallisten saarnojen waikutuksesta alkaneen kristillisyytemme herätykset lewisiwät Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Amerikassa, syttyi pyhän tulen liekki muutamissa paikoissa Wenäjälläkin, mm. Wienan-Karjalassa. Wanhat kristityt muistawat sanomia siitä, kuinka nimenomaan Uhtuan ensimmäisiä kristityitä wainottiin. Muutamia heistä wangittiinkin ja wietiin kahleisiin kytkettyinä Wienan Kemiin, jonka wankilaan teljettyinä he saiwat olla pitkät ajat ja pelastuiwat sieltä ihmeen kautta, siten että Jumala satutti erään ruhtinaallisen henkilön käymään kaupungissa ja sen wankilassa, ja tämä mahtisanallaan wapautti nämä kristityt wangit.¹

Yksi näistä Kristuksen uskollisista todistajista oli rakas weli Timo Tikanow² . Hän on nyt harmaapäänä vanhuksena wielä kerran saanut armon kärsiä Herransa tähden, jopa werellään todistaa uskollisuutensa Häneen. Eräs Wienan-Karjalasta paennut kristitty weli kertoi allekirjoittaneelle tämän Karjalan marttyyrin woitonpäivästä. Kun punainen sotilasjoukko tuli Uhtualle lyhyen wapauden päiwän perästä, elämöiwät varsinkin Suomesta tulleet ja wenäläisiin yhtyneet bolshewikit eläimellisesti murhaten ja ryöstäen. He tuliwat Timo Tikanowinkin taloon ja ryöstiwät karjan. Kahdeksasta elukasta suostuiwat he säästämään hiehon ja sonnin ja yhden lehmän. Wanhus tarjosi heille sonnin ja pyysi että lypsäwä lehmä sen sijaan säästettäisiin, jotta jäisi jotakin nälänhädän torjumiseksi ja puhui kristityn tawalla peittelemättömiä totuuden sanoja. Mutta silloin yksi punaisista ryöwäreistä potkaisi harmaahapsisen wanhuksen maahan. Siinä ruoskittiin wanhus niin, että hän makasi tunnotoinna werissään. Wainolaiset saiwat silloin wapaasti tehdä tihutyönsä.

Mutta wanha rakas Timo ystäwämme wirkosikin siitä wielä tuntoihinsa ja alkoi werissään riemuliikutuksissa hypäten kiittämään Kristusta, joka näki hänet armolliseksi werellä todistamaan Hänestä. Wiikon päiwät wiipyi wielä henki kidutetun ruumiissa, kunnes orjantappuroilla kruunattu Kristus kutsui wereen asti uskollisen todistajansa wastaanottamaan woitonseppelettä. Riemuiten jätti hän kärsimysten maan.

Karjalan maa on kasteltu marttyyrin werellä. Se tietää, että Karjalassakin on wielä kaswawa kewätwilja, sillä yhden marttyyrin werestä nousee sata uutta todistajaa. Siitä onkin jo merkkejä, sillä maahamme paenneessa karjalaisrahwaassa on Kristusta kysywiä.³ Mitä sinä, Suomen kansan lapsi, jota Jumala hellien hoitaa maan lakien ja oikeusjärjestyksen suojassa, olet welkaa kuninkaallesi? Tukemaanko Hänen wannoutuneiden wihollistensa waltaa ja waikutusta? Pois se! Wiholliseen nähden ei kenkään woi olla puolueeton. Timo Tikanowilla oli suora kurssi läpi koko elämän. Kunnia marttyyrin muistolle!
 -------------
1. Alunperin syytettynä oli ollut 21 henkilöä. Heistä 15 oli luopunut painostuksen tuloksena. Sen sijaan vienankarjalaiset Timo Tikanow, Aleksi Pällijeff ja Kristo Mauranen sekä suomalaiset Kaarle Tauriainen, Johan Erland Wennberg ja Bernhard Wennberg eivät luopuneet uskostaan. Heidät vietiin Vienan Kemiin vankilaan, jossa he joutuivat virumaan yhdeksän ja puoli viikkoa. Paavo Ahava (alk. Afanasieff) on muistellut (1910) seudulla alkaneen uuden vainon kymmenkunta vuotta myöhemmin.

2. Sukunimi esiintyi yleisemmin muodossa Tichanoff.

3. Useat pakolaisina tai jo aikaisemmin Suomeen asettuneet vienankarjalaissuvut lestadiolaistuivat joko jo ennen Suomeen tuloaan tai sitten pakolaisuuden ensi vuosina. Esimerkiksi Taivalkosken Rauhanyhdistys on perustettu Jalavan kauppakartanossa. Liikkeen perustaja Nikolai Jalava (alk. Jakowlew) oli aktiivinen seuratoiminnan puuhamies Taivalkosken kirkonkylässä. Ortodoksisten pakolaisten kääntyminen lestadiolaisuuteen aiheutti 1920- ja 1930-luvuilla huolestumista ortodoksisen papiston keskuudessa.

Ruokolahden kellotapuli

Ruokolahden upea kellotapuli vuodelta 1752

Kesäkuisen sunnuntaivaellukseni sivupoikkeamiin kuului pysähtyminen Ruokolahden kirkonmäellä ja tutustuminen sen rakennuksiin ja muistomerkkeihin. Kirkonmäeltä ja hautausmaalta löytyi niin monta kuvattavaa, että niistä riittää jutun juurta pitkäksi aikaa. Tässä muuten näkymää Ruokolahden kirkonmäelle lintuperspektiivistä.

Kellotapulin vieressä seisoo nelikielinen infotaulu

Ensimmäiseksi pysähdyin kuvaamaan vanhaan hautausmaan keskellä seisovaa komeaa kellotapulia. Tapulilla on ikää jo 263 vuotta. Sen rakensi ruokolahtelainen kirvesmies Tuomas Ragvaldinpoika Suikkanen (1713 - 1781) Lassilan kylästä. Työ oli Suikkasen ensimmäinen kirkollinen rakennus.  Kellotapulillaan Tuomas Suikkanen sai sen verran mainetta, että hän sai rakennettavakseen useita muita karjalaisia kirkkoja. Hänen urakoimiaan ovat Johanneksen kirkko vuonna 1755, Käkisalmen kirkko 1759, Virolahden kirkko 1766, Rautjärven kirkko 1776 (paloi 1872) ja Sakkolan kirkko 1779. Tuomas Ragvaldinpoika Suikkasella oli Tuomas-niminen poika (1752 - 1807), joka myös tunnettiin kirkonrakentajana. Hänen rakentamansa on Hiitolan kirkko vuodelta 1795.

Näkymä tapulin sisältä vuonna 1861 rakennetulle lainajyvästölle,
joka toimii nykyisin kotiseutumuseona

Tapuli on itäsuomalaisen tapulityypin vanhin edustaja. Kahdeksankulmaisen pohjakerroksen ulkoseinät kaartuvat yläosaltaan voimakkaasti ulospäin, ulkonurkat ovat läpilukollisia lyhytnurkkia. Sisäänvedettyjen portaalien ja sivukomeroiden ovien muodot ja rakenteet ovat säilyneet. Toisen kerroksen seinissä ja vesikattopinnoissa on kolmioaiheiset paanutukset. Kellohuone on neliömäinen, mutta sen telttakatto on kahdeksankulmaisesti särmikäs. Tapulin vanhuutta ja sen ympärillä leijuvaa mystiikan tuntua lisää sen ulkoasuun vanhastaan kuulunut tervasively. Ruokolahden kellotapulia on sanottu suomalaisen kirkkorakennustaiteen helmeksi. Jokainen paikalla käynyt on varmasti samaa mieltä.

Tapuli kaksi kertaa purku-uhan lalla

Tapuli määrättiin 1800-luvun alussa purettavaksi. Syynä oli pelko, että se kaatuu suurta kelloa soitettaessaan. Kello siirrettiin lopulta kirkon torniin ja niin sai tapuli jäädä paikoilleen. Uusi uhka tapulille koitti 1930-luvulla. Seurakunta päätti silloin nimittäin myydä sen Seurasaari-säätiölle. Onneksi kirkkoherra August Vilhelm Lund esti kuitenkin myynnin. Niinpä se seisoo edelleen komeana alkuperäisillä paikallaan. HYVÄ NIIN!

Näkymää Ruokolahden vanhalle hautausmaalle

Näkymää Ruokolahden vanhalle hautausmaalle

Suhmuran Santra, Herran Kansa, lestadiolaisuus ja geeniperimä

Ilkka Mau Kortesniemen versio Suhmuran Santrasta. Kortesniemi oli isoisäni Juhon ystäviä

Pohjanmaata on perinteisesti pidetty alueena, jonne kuuluvat uskonnollinen aktiviteetti, herätys- ja hurmosliikkeet. Sen sijaan Itä-Suomea on pidetty vähemmän uskonnollisena. Tai sen uskontoon liittyvät ortodoksiset luostarit nunnineen ja munkkeineen sekä uskonnollinen monimuotoisuus ja suvaitsevaisuus. Kun tätä pintatietoa hieman raaputtaa, huomaa nopeasti, että edellä mainittu ei ole koko totuus. Evankelinen liike oli Karjalassa varsin vahva, samoin lestadiolaisuus. Karjalassa ja Inkerissä oli myös hyvin erikoisia uskonnollisia liikkeitä. Kaikkein omituisin lienee ollut skoptsien eli kuohittujen lahko, jonka suomalaisista kannattajista löytyy kuvausta täältä. Toinen omituinen uskonnollinen lahko oli hyppääjien liike, joka skoptsien lahkon tavoin oli saapunut Venäjältä

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä syyskuussa 2007 oli mielenkiintoinen Ilkka Malmbergin artikkeli GEENEJÄ SUHMURASTA. Monipolvisen artikkelin pohjana oli Esa Pakarisen aikoinaan esittämä ja Terho Könösen sanoittama ja säveltämä SUHMURAN SANTRA. Artikkelin teemana on populaation vieraiden geenien jano.

Malmberg esittelee siinä laajasti Pyhäselän Suhmurassa pääpaikkaansa pitävän Herran Kansan. Pietarin suomalaisten keskuudessa syntynyt Herran Kansa on sittemmin levittäytynyt muuttoliikkeen myötä Etelä-Suomeen. Tämän uskonnollisen yhteisön toinen seurakuntasali sijaitsee entisessä Rännimäen koulussa Mäntsälässä. Malmberg kertoo juttunsa ohessa hieman myös lestadiolaisuudesta. Ilkka Malmberg on tehnyt lestadiolaisuudesta kaksi laajaa artikkelia, toisen 1990-luvulla ja toisen vuonna 2010 Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen. Tässä näytettä vuoden 2007 artikkelista:

Geenipohjan kannalta populaatiolle on tärkeää, että syntyy siirtokuntia... Yhteiset kokoontumiset ovat tärkeitä aviopuolison löytymisen ja geenien sekoittumisen vuoksi. Se on yksi syy myös lestadiolaisten suviseurojen valtavaan suosioon, hengellisten syiden ohella. Suviseuroihin saapuu joka vuosi halukkaasti nuorta väkeä myös Pohjois-Amerikan lestadiolaisalueilta

Nopeasti vertailtuna löysin Herran Kansan ja lestadiolaisuuden väliltä mm. seuraavia yhtäläisyyksiä:

- Molemmat syntyneet Suomen rajojen ulkopuolella suomalaisen vähemmistön keskuudessa [Heikki Mikkonen perustajana Pietarin suomalaisten keskuudessa / vs. LLL Kaaresuvannossa suomalaisten uudisasukkaiden ja lappalaisten keskuudessa]

- perinne siirtyy usein sukupolvelta toiselle

- perinteen ulkopuolelta tulijoita vähän
- valtava nuorten määrä
- suuret perheet
- endogamia
Eroja on tietysti huomattavasti enemmän.

Miksi kaivoin tämän vanhan artikkelin esille? Minulla oli ilo ja kunnia olla eilen illalla läksiäistilaisuudessa, jossa laulettiin (hyvien soittajien avustuksella / kiitos Mika ja Jarmo!) monien muiden laulujen ohessa tämä Malmbergin artikkelissa mainittu Suhmuran Santra. Kun tämä vanha artikkeli sattumalta osui silmiini tänä iltana, en malttanut olla kirjoittamatta tätä blogimerkintää.

Post scriptum 23.12.2015
Tänään oli iltasanomissa artikkeli, jossa kerrotaan, ettei "Herran kansa" vietä lainkaan joulua. Artikkelissa kerrotaan lisäksi, että noin puolet Suhmuran koulun oppilaista on Herran kansa-yhteisöön kuuluvista perheistä. Kun lukee artikkelin kommenttiketjua, voi jälleen todeta, että suvaitsevaisuudessa riittää meidänkin maassamme vielä tekemistä.

Ortodoksisen kirkon vaiheita Karjalassa 1910-luvulle saakka

Joensuun ortodoksinen kirkko on rakennettu vuosina 1886 - 1887. Täältä löytyy Heikki Tarman laatima esitys pyhäkön alkuvaiheista

Merkittävä osa esivanhemmistani on kuulunut ortodoksiseen kirkkoon. Muun muassa isäni äiti Aino (Anastasia/Anissia) os. Surakka oli yksi heistä, samoin isän isäni äiti. He olivat Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäseniä. Tässä lyhyt esitys ortodoksisen kirkon vaiheista Karjalassa ennen Suomen itsenäistymistä.

Ortodoksisen uskon saapuminen

Kristillinen usko levisi ensimmäisen ja toisen vuosituhannen taitteessa Karjalaan Novgorodin slaavien välityksellä. Ensimmäinen varma kirjallinen dokumentti on venäläinen kronikka nimeltä Laurentiusteksti, joka kertoo Novgorodin hyökänneen vuonna 1227 hämäläisiä vastaan. Tällä matkalla Novgorodin ruhtinas Jaroslav lähetti ristimään suurimman osan karjalaisia, miltei kaikki ihmiset.  Karjala oli pitkään Ruotsin ja Novgorodin valtapyrkimysten kohteena, mutta 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha jätti pääosan Karjalaa Novgorodin ja samalla idän kirkon piiriin. Laatokan Karjalasta ja Pohjois-Karjalasta muodostettiin Käkisalmen lääni, jonka alueelle perustettiin 1300-luvulla Valamon ja Konevitsan luostarit kirkollisen työn tukikohdiksi.[1]

 Sodat ja väestömuutokset heikentävät kirkkoa

          Ruotsin ja Venäjän lukuisat sodat 1500- ja 1600-luvuilla vaikeuttivat ortodoksisen kirkon toimintaa alueella. Kun Käkisalmen lääni liitettiin Ruotsiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617, alkoi voimakas pakkoluterilaistaminen. Tämä johti ortodoksien maastamuuttoon Venäjälle. Kun Venäjä yritti ns. ruptuurisodan aikana vallata Käkisalmen läänin takaisin, huomattava osa ortodokseista tuki venäläisiä. Venäjän häviö johti uuteen laajaan ortodoksien maastamuuttoon. Tilalle tuli luterilaista väestöä lähinnä Savosta ja Ruotsin puoleisesta Karjalasta. Niinpä 1600-luvun lopulla enää noin 10% alueen väestöstä kuului ortodoksiseen kirkkoon. Venäjän suuressa Pohjan sodassa saama voitto merkitsi ortodoksisuuden uutta nousua Karjalassa. Evakossa olleet munkit palasivat saarilleen, ja Valamoon valmistui uusi pääkirkko jo sodan aikana vuonna 1719. Ruotsin haltuun jääneillä alueilla Pohjois-Karjalassa ortodoksit joutuivat ajoittain luterilaistamisyritysten kohteiksi. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien karjalaisten identiteetti olikin varsin epäselvä. He olivat uskonnollisesti ja kulttuurisesti lähellä venäläisiä, mutta kielellisesti suomalaisia.[2]

 Ortodoksisen kirkon asema vahvistuu kun Suomesta tulee Suuriruhtinaskunta

          Kun koko Suomesta tuli osa Venäjän keisarikuntaa Haminan rauhassa 1809, muodostui ortodoksien juridisesta asemasta ongelmallinen tilanne. Varsinkin 1800-luvun jälkipuoliskolla tähän kytkeytyi nouseva nationalismi. Polemiikin kohteena oli, ovatko karjalaiset ensisijaisesti suomalaisia (kieli) vai venäläisiä (uskonto). Kiistaa käytiin niin uskonnonopetuksesta kuin koulujen opetuskielestäkin. Vähitellen suomalaisten ortodoksien keskuudessa herättiin kantamaan huolta suomenkielisen uskonnollisen opetuksen antamisesta sekä suomenkielisen ortodoksisen kirjallisuuden julkaisemisesta. Tätä työtä varten perustettiin Kitelässä vuonna 1880 Pyhän Sergein ja Hermannin Veljeskunta.[3]

          Venäjän ortodoksinen kirkko halusi turvata Suomen ortodoksien aseman myös hallinnollisesti. Joulukuussa 1892 Pyhä Synodi erotti Suomen suuriruhtinaskunnan Pietarin metropoliitan alaisuudesta omaksi ”kreikkalaisvenäläiseksi” hiippakunnaksi. Hiippakunnan esipaimen sai Suomen ja Viipurin piispan sekä arkkipiispan arvonimen. Ensimmäinen hiippakunnan esipaimen Antoni (1892 – 1898) valittiin myös Pyhän Synodin jäseneksi. Valinta kuvastaa, miten tärkeänä Suomen uutta hiippakuntaa pidettiin. Hallintoa hoitamaan perustettiin Viipuriin Suomen hengellinen konsistori. Pyhän Synodin pyrkimykset olivat ajoittain ristiriidassa Pyhän Sergein ja Hermannin Veljeskunnan sekä karjalaisten ortodoksivaikuttajien tavoitteiden kanssa. Pyhän Synodin tavoitteena oli Suomen hiippakunnan avulla lujittaa Venäjän kirkon ja valtion otetta sekä ortodokseista että Suomesta yleensä. Kansalliset ortodoksivaikuttajat puolestaan halusivat karistaa ortodokseista venäläisen leiman.[4]

 Uskonnonvapauden laajentaminen johtaa tuhansien ortodoksien siirtymiseen luterilaisen kirkon jäseniksi vuodesta 1906 alkaen

          Vuonna 1913 perustettiin ortodoksiseen kirkkokuntaan uusi apulaispiispan virka. Tämän Sortavalan piispan tehtäviin kuului huolehtia hiippakunnan itäisistä seurakunnista sekä myös itärajan takaisista karjalaisista alueista. Vuoden 1905 tapahtumat merkitsivät muutosta ortodoksiselle kirkolle. Huhtikuussa 1905 oli tullut voimaan edikti uskonnollisen suvaitsevaisuuden perusteiden vahvistamisesta. Säädös, joka tuli Suomessa voimaan helmikuussa 1906, antoi myös ortodokseille oikeuden erota kirkosta. Samana vuonna 1200 ortodoksia siirtyi luterilaiseen kirkkoon. Seuraavana vuonna eroajia oli 500 ja sen jälkeen vuosittain noin parisataa henkeä. Tämä kehitys ja luterilaisten aloittama valistustoiminta Karjalassa herättivät levottomuutta suomenkielisissä ortodokseissa sekä Venäjän kirkon johdossa. Pyhä Synodi reagoi tilanteeseen nimittämällä arkkipiispa Sergeille (1905 – 1917) apulaiseksi arkkimandriitta Kiprianin. Hänen tehtäväkseen tuli ortodoksisuuden lujittaminen Karjalassa. Vuonna 1907 perustettiin tätä varten Viteleessä, Aunuksessa ns. Karjalan veljeskunta. Veljeskunnan tarkoituksena oli ortodoksisen kirkon ja uskon vahvistaminen Arkangelin, Aunuksen ja Suomen karjalaisten keskuudessa. Toiminta käynnistyi toisen sortokauden alussa, ja tavoitteena oli venäjän kielen ja valtion aseman vahvistaminen. Vuodesta 1909 lähtien perustettiin Raja-Karjalaan venäjänkielisiä  kouluja. Ne saivat yllättävän myönteisen vastaanoton paikallisen väestön keskuudessa, sillä esimerkiksi Suojärvellä niissä oli enemmän oppilaita kuin suomenkielisissä kouluissa. Lasten vanhemmilla oli venäjänkielisten koulujen valinnassa varsin pragmaattiset tarkoitusperät. He uskoivat hyvän venäjän kielen taidon mahdollistavan paremman menestymisen niin työelämässä kuin liiketoiminnassakin. Karjalan veljeskunnan koulujen toiminta jatkui helmikuun vallankumoukseen saakka. Veljeskunta lakkautettiin itsenäistyneen Suomen senaatin päätöksellä kesäkuussa 1918.[5]

Ortodoksiset seurakunnat Karjalassa

          Pohjois-Karjalassa toimi 1800-luvun lopulle saakka kaksi ortodoksista seurakuntaa: Taipale ja Ilomantsi. Kolmas seurakunta perustettiin 13.7.1893 Joensuuhun. Siihen kuuluivat  Joensuun, Kontiolahden, Kiihtelysvaaran, Tohmajärven, Kesälahden, Kiteen, Rääkkylän ja Pälkjärven kuntien alueilla asuneet ortodoksit. Tämän Joensuun kreikkalaisvenäläisen seurakunnan kirkko oli rakennettu vuosina 1886 – 1887.[6] Taipaleen ortodoksisen seurakunnan ydin-alueen  muodostivat Viinijärveä ympäröivät kylät, joissa ortodoksit muodostivat joko enemmistön tai tasavahvan osuuden väestöstä. Kun vuonna 1865 annetun kunnallisasetuksen mukaan erotettiin kunnalliset ja kirkolliset asiat toisistaan, heräsi Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäsenten keskuudessa ajatus Taipaleen kunnan perustamisesta. Ortodoksit ennättivät ennen luterilaisia, sillä Taipaleen kunta aloitti toimintansa vuoden 1873 alussa, kun taas luterilainen Liperin kunta aloitti vasta vuotta myöhemmin. Taipaleen kuntaan kuuluivat Liperin, Kuusjärven ja Polvijärven kuntien alueilla asuneet ortodoksit. Tämä johti varsin sekavaan tilanteeseen, kun runsas kolmannes Polvijärven, noin neljännes Liperin ja viidennes Kuusjärven asukkaista kuuluikin Taipaleen kuntaan. Tilanne ratkaistiin lakkauttamalla Taipaleen kunta vuoden 1883 lopulla.[7] Toinen ortodoksisen seurakunnan pohjalta muodostunut kunta oli Muolaan kunnan keskellä sijainnut Kyyrölä. Vuonna 1890 perustetun Kyyrölän väestö asui kuitenkin tiiviillä alueella eikä ollut levittäytynyt usean kunnan alueelle kuten Taipaleen kunnan asukkaat.[8]

          Laatokan Karjalassa ortodoksiset seurakunnat olivat Salmi, Suistamo, Suojärvi, Kitelä (Impilahdella), Sortavala, Tiurula (Kurkijoki), Käkisalmi ja Korpiselkä. Kannaksella ortodoksisia seurakuntia oli Viipurissa, Kyyrölässä, Raivolassa, Terijoella sekä Uudellakirkolla. Nämä olivat lähes täysin venäläisiä kuten Haminan, Kotkan ja Lappeenrannan ortodoksiset seurakunnat. Kannaksen, Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson ortodoksiset seurakunnat olivat jäsenmäärältään pieniä. Niiden toiminnalle antoi lisäväriä venäläinen sotaväki ja Kannaksen laaja venäläinen huvila-asutus.[9]

---

[1]        Laitila 1998, 383.

[2]        Laitila 1998, 384 – 387.

[3]        Kansanaho 1985,  217 – 218; Laitila 1998, 387 – 389.

[4]        Setälä 1966, 5 – 6; Kansanaho 1985, 222; Laitila 1998, 389 – 390.

[5]        Setälä 1966, 6; Laitila 1998, 391 – 393.

[6]        Könönen 1904, 391 – 392.

[7]        Salokas 1937, 178 – 185; Soikkanen 1966, 253.

[8]        Soikkanen 1966, 254.

[9]        Kansanaho 1985, 218 – 219.