Kyyrölän adressi

Kyyrölän kylää 1910-luvulla

Mielenkiintoinen ja kiehtova Kyyrölä Karjalan kannaksella ei jätä allekirjoittanutta rauhaan. Tämä lähes täysin venäläinen saareke Muolaan kunnan keskellä koki joutuvansa puun ja kuoren väliin, kun Venäjä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin johdolla ryhtyi kaventamaan Suomen suuriruhtinaskunnan autonomista asemaa. Keväällä ja kesällä 1899 tunteita nostattivat helmikuun manifesti ja sen vastatoimena kerätty Suuri adressi. Sen vanavedessä seurasi pian ns. Kyyrölän adressi, joka oli seurausta edellisestä. Tämä puolestaan johti kesällä ja syksyllä samana vuonna ns. Kyyrölän rettelöihin, jotka saivat myös runsaasti lehdissä palstatilaa. Olettamukseni on lisäksi se, että vuoden 1899 kiistat heijastuivat huhtikuussa 1918 Kyyrölässä summittaisina teloituksina. Tässä tapahtumien taustaa:

Suuri adressi

Näkymä Kyyrölästä 1920-luvulta

Venäjän keisari Nikolai II antoi 15.2.1899 ”Keisarillisen Majesteetin Armollisen Julistuskirjan”, jolla maamme autonomiaa olennaisesti kavennettiin.  Tämä helmikuun manifesti sai nopeasti aikaan vastareaktioita. Helsinkiläisten tietoon uutinen pian julkaistavasta manifestista levisi seuraavana päivänä. Senaatti äänesti sen julkaisemisesta 18. 2.1899. Äänet menivät tasan, mutta senaatin varapuheenjohtaja Sten Carl Tudeer antoi ratkaisevan äänensä julkaisemisen puolesta.

Senaatin päätös herätti suuttumusta ja sitä vastaan protestoitiin mielenosoituksilla. Niiden ei katsottu kuitenkaan riittävän ja niinpä heräsi ajatus suuresta kansalaisadressista. Sen kokoamisen ja keräämisen järjestämiseksi perustettiin adressikomitea. Adressi laadittiin huolellisesti, jotta
1. kansa vakuuttuisi asian oikeellisuudesta ja
2. tsaari ymmärtäisi toimineensa väärin.
Adressin tekstin laati Leo Mechelin Wilhelm Chydeniuksen luonnoksen pohjalta. Suomeksi tekstin käänsi E. N. Setälä.  Tämän jälkeen suuri joukko vapaaehtoisia lähti keräämään nimiä adressiin. Nimet adressiin kerättiin vain 11 päivän aikana. Suuren adressin allekirjoitti yhteensä 522 931 henkilöä, joka lyhyessä ajassa suoritettuna oli merkittävä saavutus. Maassamme oli tuolloin vain 2,5 miljoonaa asukasta. Adressia viemään keisarille koottiin erityinen suuri lähetystö. Tavoitteena oli helmikuun manifestin kumoaminen. Viisisataahenkinen suuri lähetystö lähti Pietariin 16.3. Tsaari ei kuitenkaan suostunut ottamaan lähetystöä vastaan, ja niin se joutui pettyneenä palaamaan takaisin Helsinkiin. Muolaan pitäjän alueen allekirjoittajat (2066 henkilöä) löytyvät täältä. Pitäjässä nimensä kirjoittaneista löysin nopealla vilkaisulla seitsemän venäläisen sukunimen omaavaa. Heistäkin viidellä on sukunimi, joka viittaisi sukujuurien olevan Pohjois-Karjalassa tai Laatokan Karjalassa.

Suuren adressin vasta-adressi

Kyyröläläiset kieltäytyivät allekirjoittamasta Suurta adressia lähes yksimielisesti. Adressin keruu herätti levottomuutta ja pelkoa suomalaisten keskellä asuvassa Kyyrölän venäläisväestössä, sillä asukkaat tunsivat olevansa puun ja kuoren välissä. Kyyrölän kunnanhallituksen puheenjohtaja Semjon Lukjanoff päätti kuitenkin allekirjoittaa Suuren adressin. Hänen toimintaansa ei merkittävä osa kyyröläläisistä hyväksynyt. Tällöin ortodoksisen seurakunnan pappi Zaharij Zemljanitsin ja venäläisen kansakoulun opettaja Vasili Muhin organisoivat kokouksen, jossa Suuri adressi ja Lukjanoffin menettely tuomittiin sekä vannottiin uskollisuutta ja alamaisuutta tsaarille. Sanomalehdet julkaisivat kokouksessa laaditun pöytäkirjan suomennoksen, joka oli kokonaisuudessaan seuraava:

--------------------------------------------------------------------------
Pöytäkirja, pidetty Wiipurin läänin Kyyrölän kyläkunnan kreikkalaiskatolisten asukkaitten ylimääräisessä kokouksessa kunnanhuoneella 7/19 p. maaliskuuta 1899.

Tämä kokous on kutsuttu kokoon yleisellä käskyllä kylänvanhimpain kautta, ja sen ohella tänään julistetulla kuulutuksella seurakunnan kirkossa. Läsnäolevat Kyyrölän kyläkunnan kreikkalaiskatoliset asukkaat tunnustivat tämän kokouksen lailliseksi. Kokouksen toimia johtamaan valittiin puheenjohtajaksi Vasili Jakovlevitsh Muhin, pöytäkirjan pitäminen annettiin pappi Zaharij Zemljanitsinin toimeksi.

1. Puheenjohtajan kysymykseen kokouksen tarkoituksesta läsnäolijat lausuivat, että siihen on antanut aihetta kansaa kuohuttavat huhut allekirjoitusten keräämisestä väestön keskuudessa Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen tehtävään esitykseen 3/15 päivänä tätä helmikuuta annetun armollisen julistuskirjan muuttamisesta.

2. Tämän johdosta pappi Zemljanitsin ilmoitti seuraavaa: Käydessäni viime aikoina seurakuntalaisten luona minä huomasin heidän keskuudessaan levottomuutta huhujen johdosta allekirjoituksista, johon viime ajan Armollisen Julistuskirjan sisällykseen tyytymättömiä kutsuttiin; allekirjoituksia keräsi muka täkäläinen kunnanlääkäri, joka oli kääntynyt minunkin seurakuntalaisteni puoleen esittäen heitä allekirjoittamaan. Seurakuntalaisten mielipahaksi antoi allekirjoituksensa, suomalaisten rinnalla, myöskin piirikunnan kauppias Parkinan kylästä Semjon F. Lukjanoff, meidän kunnanhallituksemme puheenjohtaja. Tästä erittäinkin aiheutui seurakuntalaisten levottomuus ja heidän harminsa Lukjanoffia vastaan, joka oli heidän kunnallisasiainsa esimies.

3. Kuultuaan tämän kokouksen jäsenet eivät hyväksyneet Lukjanoffin allekirjoitusta, vaikka hän ilmoittikin, että hän antoi allekirjoituksensa persoonallisesti omasta puolestaan eikä kunnallishallituksen esimiehenä, ja että hän oli vapaa antamaan allekirjoituksensa.

4. Tämän jälkeen, kokouksen suostumuksella, pappi Zemljanitsin lausui seuraavaa: Luottamus ja kuuliaisuus esivallalle on välttämätön yhteisen hyvän vuoksia. Esivaltamme pääksi me tunnustamme Itsevaltiaan Tsaarin, jonka tahdon jokainen todellinen kansalainen täyttää itse ja toimii sen täyttämisessä yhteisesti muiden kanssa alamaisen uskollisuusvalan voimasta omantuntonsa vaatimuksen ja ymmärryksensä osotuksen mukaan. Tämänvuoksi on outoa kuulla yllämainitusta allekirjoituksesta semmoisen esittämiseksi, mikä ei ole Hallitsijan kaikkeinkorkeimman tahdon mukaista, jonka toimet muka tuottavat jotakin semmoista, joka ei ole kansan parasta vastaavaa. Toiselta puolen seurakuntalaisten (venäläisten ihmisten) harmintunne kuultuaan kunnallishallituksensa esimiehen S. Lukjanoffin allekirjoittaneen, yhtyen Tsaariin tahtoon tyytymättömiin suomalaisiin, toiselta puolen levottomuuksien vaara, joita voi syntyä tyytymättömyyteen nousseen väestön keskuudessa.  – kaikki tämä osottaa välttämättömäksi kutsua kokous kunnan väestöä rauhoittamaan. Tämän kokouksen kutsuminen on, minun mielestäni kuntakokouksemme esimiehen, Ilja L. Galkinin velvollisuus. Uskollisuusvala Tsaarille ja Galkinin yhteinen velvollisuus pakottivat häntä, minun luullakseni, tutkimaan allekirjoitusasian todellisuutta, johon Galkinilla oli mahdollisuuskin, ja toimimaan kansan rauhoittamiseksi, mutta Galkin joistakin syistä, jyrkästi kieltäytyi kokousta kutsumasta kokoon, huolimatta kylänvanhimman ilmoituksesta, että kansa halusi pitää kokouksen.

5. Vastaukseksi tähän lausui Ilja Galkin, että kokouksen kutsumiseen tässä tapauksessa hänellä ei ollut lainvoimaista oikeutta, laki kun tarkasti osoittaa tapaukset sekä muodon, milloin ja miten kokous kutsutaan – kehoituksen kokouksen kutsumiseksi täksi päiväksi 7/19 p. maalisk. Hän oli saanut Kyyrölän kylänvanhimmalta 4/16 p. maalisk., ja sen vuoksi hän katsoi oikeudekseen kieltäytyä puheenjohtajan velvollisuuksista nytkin, huolimtta läsnäolijain siitä tekemästä esityksestä. Kokous lausui yhtyvänsä pappi Zemljanitsinin ilmoitukseen ja hylkäsi Galkinin toimenpiteet, päättäen ottaa tämän pöytäkirjaan.

6. Tämä pöytäkirja päätettiin esittää pappi Zemljatsinin kautta Suomen Herra Kenraalikuvernöörille ja pyytää Hänen Ylhäisyyttään laskemaan Hänen Keisarillisen Majesteettinsa jalkain juureen Kyyrölän kyläkunnan venäläisen väestön uskollisen alamaisuuden tunteet; seurakuntalaiset toivovat Hänen Ylhäisyytensä suojelevan heitä kaikista vaaroista.

7. Tämän pöytäkirjan tarkastaminen ja allekirjoittaminen annettiin toimeksi kylänvanhimmille: Kyyrölässä Ivan B. Lukjanoff ja Vasili S. Glumoff, Rasvojan kylässä Fedor Ivanovitsh Gratsheff, Uudestakylästä Ivan T. Sibakoff ja Parkinan kylästä talonpoika Fedor Ivanovitsh Fokin, vanhimman poissa ollessa. Tarkastus ja allekirjoitus tapahtuvat tänään kello 6 illalla kunnanhuoneessa.

Allekirjoitukset.

Kyyrölän kyläkunnan kreikkalais-katolisten asukasten ylimääräisen kokouksen puheenjohtaja V. J. Muhin.

Tämän pöytäkirjan ovat tarkastaneet ja oikeaksi havainneet

Ivan V. Lukjanoff
Vasili S. Glumoff
Fedor I. Gratsheff
Ivan S. Sibakoff
Fedor I. Fokin

Kyyrölässä, Viipurin lääni 7/19 p. maalisk. V. 1899

Tämän pöytäkirjan kirjoitti kokouksen antaman toimen mukaan, Kyyrölän Sretenin kirkon pappi Z. Zemljanitsin.
---------------------------------------------------------------

Kyyröläläisten vasta-adressi aiheuttaa kohun

Pilalehti Matti Meikäläisen (15.9.1899) näkemys
Kyyrölän papista Zemljanitsinista.

Kyyröläläisten kokouksesta uutisoi ensimmäisenä Wiipurin Sanomat 5.4. 1899 ja kokouksen suomennettu pöytäkirja julkaistiin samassa lehdessä kolme päivää myöhemmin. Edellä mainituista lehtiuutisista käy ilmi, että kuntakokouksen esimies vastusti ylimääräisen kokouksen pitämistä vedoten mm. siihen, että kokouksesta tulisi lain mukaan ilmoittaa julkisesti kahdeksan päivää aikaisemmin eikä samana päivänä. Ylimääräistä kuntakokousta vaativat nimenomaan pappi Zemljanitsin, joka vastoin Lukjanoffin mielipidettä, kuulutti kokouksen koolle samalle päivälle. Toinen aktiivinen toimija asiassa oli kuntakokouksen varaesimies, opettaja Vasili Muhin. Nämä väittivät virheellisesti, että Lukjanoff olisi antanut allekirjoituksensa Kyyrölän kunnan nimissä, minkä kuntakokouksen esimies kielsi. Tämän jälkeen vaativat sekä kokouksen puheenjohtaja että pöytäkirjanpitäjä kokoukselta päätöstä, jonka mukaan ”kaikkien oikeauskoisten täytyy tässä asiassa esiintyä yksimielisesti ja laatia vastalause Suuresta adressista, joka on sitten saatettava kenraalikuvernöörin ja Keisarillisen Majesteetin tietoon.” Tällöin kuntakokouksen esimies Lukjanoff vaati vastalauseen merkitsemistä pöytäkirjaan, sillä hänen mielestään tällöin olisi kysymys yksityisen henkilön vapauden rajoittamisesta. Kokouksesta laaditun pöytäkirjan tarkasti seitsemän kyyröläläistä ja se lähetettiin kenraalikuvernöörille.  Vähän ajan kuluttua pöytäkirja saapui runsaiden kiitosten kera takaisin. Samalla kehotettiin pyyhkimään pöytäkirjasta pois vastalauseet ja sitten lähettämään se takaisin ”laillista tietä” eli Viipurin läänin kuvernöörin kautta. Samalla kenraalikuvernööri Bobrikov lupasi, että se tulee menemään perille. Kenraalikuvernöörin kiitokset luettiin julkisesti palmusununtaina Kyyrölän kirkossa. Samana päivänä kokoontuivat muutamat Kyyrölän miehet kunnantuvalle pappi Zemljanitsinin kutsusta ja teki pyydetyt muutokset pöytäkirjaan. Tämän jälkeen se lähetettiin kenraalikuvernöörin osoittamaa reitti lääninkansliaan. Lehtiuutisten mukaan sekä Zemljanitsin että Muhin eivät olleet Suomen kansalaisia kuten ei myöskään kolmas aktiivisesti asiassa toiminut entinen Venäjän armeijan upseeri Jatzekovsky.

Tsaarilta kiitokset

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikoffin saatekirje
mininsterivaltiosihteerille Kyyrölän adressin
mukaan liitettäväksi. Bobrikoff tuomitsee samalla
Suuren adressin aj sen kokoamisen rikolliseksi
toiminnaksi. Kotkan Sanomat 9.5.1899.

Kyyrölän ”vasta-adressista” kirjoittivat tämän jälkeen kaikki kotimaiset lehdet. Tilanteen kehittymistä seurattiin tiiviisti. Kokouksen puheenjohtaja Vasili Muhin toimitti pöytäkirjan lääninhallituksen kansliaan kenraalikuvernöörille lähetettäväksi. Lääninhallitus toimitti sen eteenpäin saatekirjeellä, jossa todettiin sen olevan puutteellinen. Pöytäkirjassa (ilmeisesti puhdistettu versio) ollut kuin kokouksen puheenjohtajan allekirjoitus ja lisäksi pöytäkirjasta oli jätetty pois osa kokouksessa käydyistä keskusteluista. Kenraalikuvernööri lähetti hovineuvos Ganzgaun selvittämään asiaa. Kokous, jossa oli kenraalikuvernöörin edustaja ohella Kyyrölän kunnanhallituksen esimies Semjon Lukjanoff, pappi Zaharij Zemljanitsin sekä muutamia muita Kyyrölän kunnan edustajia, pidettiin 17.4.1899 Kyyrölän kestikievarissa. Siellä todettiin kokouksen olleen laittomasti kokoon kutsuttu, muuta se oli johtunut väärinkäsityksistä. Kenraalikuvernöörin edustajan tulkinnan mukaan kokouksessa osoitetut alamaisuuden tunteet olivat kuitenkin pöytäkirjan sisällön pääkohta. Nämä olivat kunnan asukkaitten todelliset tunteet, eikä niitä hänen mielestään voinut epäillä. Tähän vedoten kenraalikuvernööri oli ”katsonut mahdolliseksi antaa tiedon yllä mainitun Kyyrölän kunnan asukkaitten anomuksesta Suomen Suuriruhtinaanmaan v.t. ministerivaltiosihteerille ilmoitusta varten Hänen Majesteetillensa”. Kesäkuussa 1899 sanomalehdet kirjoittivat, että kenraalikuvernöörin kirje, jossa pyydettiin esittämään adressi tsaarille, saapui ministerivaltiosihteerin virastoon 21.4.1899.  Ministerivaltiosihteeri aikoi esittää molemmat adressit, siis sekä Suuren adressin ja Kyyrölän adressin samanaikaisesti suuriruhtinaalle.  Kenraalikuvernööri lähetti kuitenkin 13.5.1899 ministerivaltiosihteerille kirjeen, jossa ilmoitti, että ”Hänen Majesteettinsa oli lausunut ilmi toivonsa saada luokseen lähetetyksi kirjelmän asiasta”. Tällöin ministerivaltiosihteerin oli toimittava välittömästi. Ministerivaltiosihteeri Procopè liitti kirjelmään mukaan huomautuksen, että koska Kyyrölän asukkaiden lausunto oli yhteydessä suureen joukkoadressiin, hän oli aikonut esittää molemmat adressit yhdessä. Saatuaan Kyyrölän adressin tsaari oli siihen omakätisesti merkinnyt: huomiolla ja kiitollisuudella lukenut. Sen sijaan Suurta adressia suuriruhtinas ei suostunut vastaanottamaan.

Se, että keisari ei suostunut vastaanottamaan 523 000 alamaisensa adressia, mutta kehui vain seitsemän kyyröläläisen allekirjoittamaa vasta-adressia, vihastutti monia suomalaisia. Kyyrölässä maaliskuussa alkanut ”riihen puinti” jatkui koko kesän ”Kyyrölän rettelöinä”, joista tarinaa jatkossa.

Tsaari Aleksanteri I "maakuntamatkalla" Pohjois-Karjalassa kesällä 1819, osa 2.

Jouhkolan hovin päärakennus nykyasussaan. Kertomuksessa kuvattu Jouhkolan hovi paloi vuonna 1904 ja sen tilalle rakennettiin uusi, kuvassa näkyvä rakennus.

Elokuussa 1819 saapui Venäjän tsaari Aleksanteri I Suomeen suuntautuneella matkallaan Pohjois-Karjalaan. Sanomalehti Karjalaisessa oli 23.8.1919 nimimerkki O. K:n kirjoitus vierailusta otsikolla Eräs satavuotismuisto.  Julkaisen tämän lehtikirjoituksen toisen osan ohessa. Artikkelin ensimmäinen osa löytyy täältä. Kertomuksen sivujuonteena käy hyvin ilmi, miten 1800-luvun alkuvuosikymmenillä silloiset mahtimiehet siirsivät rahakkaita ja arvovaltaa tuovia virkoja isältä pojalle.  Samoin selviää, ettei Joensuun kaupungista ollut edes aavistusta. Pohjoiskarjalainen rahvas näyttää suhtautuneen hallitsijaan uteliaan ihailevasti. Minua hämmästyttää edelleen nimimerkki O.K:n poimimat yksityiskohdat vierailusta. Niillä luodaan mielikuva suurvaltajohtajasta lutuisena, hyväntahtoisena puolukkahillopurkin ihastelijana, joka jakaa vaivaisille rahaa. Tämä artikkeli ilmestyi siis vajaa runsas vuosi ns. vapaussodan jälkeen ja Kokoomus-puolueen äänenkannattajassa...

Eräs satavuotismuisto jatkuu

Jouhkolan hovi (Tohmajärvellä), joka on jonkun matkaa syrjässä Sortavalasta Joensuuhun johtavalta tieltä, on kuulun "Karjalan kuninkaan", asessori Gabriel Valleniuksen maineikas asunto Tohmajärven etelärannalla. Vuonna 1819 asui päähovissa Karjalan kuninkaan poika Gabriel Vallenius nuorempi, joka isänsä jäljestä oli päässyt kruununvoudiksi Ala-Karjalan kihlakuntaan. Samalla tilalla asui myös ”kuninkaan” toinen poika, rovasti Petter Vallenius, jolle hänen isänsä oli hankkinut Tohmajärven laajan kirkkoherrakunnan.

Kun keisarin vaunujen ilmoitettiin lähestyvän, meni kruununvouti seuruetta vastaan ja tarjosi suolaa ja leipää. Korkeat vieraat astuivat sisään Jouhkolan upeihin saleihin. Paljon väkeä oli kokoontunut saadakseen nähdä ihailtua hallitsijaa. Tapahtui sitten siinä, kerrotaan, pieni vahinkokin, josta olisi voinut olla pahatkin seuraukset. Muutamaan syrjähuoneeeseen oli kerätynyt niin paljon katselijoita, että lattia sortui.

Hovissä syötiin uhkeat päivälliset ja pian sen jälkeen otti keisari jäähyväiset kohteliaalta isnännältään ja ajoi pois. Ennen lähtemistä toi kukkea Tohmajärven ruustinna, 36-vuotias Hedvig Helena Vallenius, o.s. Aschan, keisarille puolukkahillopurkin, mistä sopisi matkalla maistella. Sanomattakin on selvää, että keisari tästä oli hyvillään. Sitä maistettiin sitten elokuun 28. päivänä kello 7 aamulla, kun keiasri söi aamiaista hevostallissa Haapalankankaalla Oulujärven etelärannalla ennen Kajaaniin purjehtimista. Siellä keisari otti siitä itselleen, ja myös ruhtinas Volkonskikin hiukan, sitten keisari tarttui omin käsin purkkiin, asetti sen Kajaanin retken järjestäjän kapteeni Sebastian Gripenbergin eteen ja huusi hänelle ominaisella viehättävällä ja iloisella ilmeellä: ”Gripenberg, tästä täytyy teidän maistaa, se on hyvin hyvää – mutta ette saa ottaa siitä paljon sillä tahdon säästeliäästi käyttää sitä, se on Tohmajärven papinrouvan lahja.”

Jouhkolasta lähdettyä tuli tuo pitkä taloton taival ja siellä oleva havumaja.

Luultavasti jo pidettiin kiirettä, sillä Taipaleelle oli pitkä matka. Kun oli ennätetty Joensuuhun, toisin sanoen siihen kylään, missä Joensuun kaupunki nyt sijaistee, päätettiin pysähtyä sinne yöksi. Keisari ajoi kapteeni Ramsayn luokse, joka siellä oli kruununmakasiinin hoitajana. Kun oli tultu hänen talolleen, astui keisari vaunuista jo portilla ja tervehti armollisesti kansajoukkoa, jota runsaasti oli kerääntynyt katselamaan hallitsijaa. Oli siinä joukossa muudan höpelö eukko, joka poikansa Matin kanssa oli tullut tuota komeutta katsomaan. Tottapa eukko arveli sen asiaan kuuluvan, koskapahan komensi poikansa, kun keisari tuli lähelle: ”Matti, anna keisarille kättä!”. Matti Tarsi esiin, ojensi kätensä ja nyökytti päätään. Keisari käsitti asian tärkeyden ja ojensi Matille yhden sormen käteltäväksi.

Vietettyään yönsä kapteeni Ramsayn luona hän lähti seuraavana aamuna ajamaan Liperin Taipaleelle. Ennen lähtöään hän jätti kapteenin rouvalle kalliin jalokivisormuksen muistoksi vierailultaan.

Tämän Taipaleen ortodoksisen kirkon ovet eivät avautuneet tsaarille
vuonna 1819. Voinemme kuvitella, etteivät paikallinen ortodoksipappi ja
kirkonpalvelijat saaneet moisesta huolimattomuudesta kiitosta

Taipaleelle tultua hallitsija päätti käydä sikäläisessä venäläisessä kirkossa, mutta kirkonpalvelijoiden huolimattomuuden takia ei kirkkoon voitu päästä. Keisari palasi vaunuilleen ja aterioitsi niissä. Väkeä oli kokoontunut suuret määrät katselemaan ja ihmettelemään. Siinä joukossa oli myös Liperin rovasti Perander rouvineen. Varsinkin rouva Peranderin kanssa puheli keisari kauan saksan kielellä. Sillä aikaa hääräili väkijoukko vaunujen ympärillä ja ihmetys valtasi mielet. Varsinkin kummastutti kovasti, kun nähtiin muutamassa vaunussa kyntteli, jossa tuli paloi. Rahvasta puhutteli keisari myös tietenkin tulkkinsa Martinaun välityksellä, ja antoi jakaa rahaa vaivaisille, joita oli myös läsnä. Eräs vaimo, jolla oli kahdeksan lasta, sai itselleen ja kullekkin lapselleen 3 ruplaa.

Taipaleelta keisari jatkoi matkaansa Kaaville, Jännevirralle, Toivalaan, Kelloniemeen ja Kuopioon, jonne hän saapui torstaina 25. päivänä elokuuta kello 11 yöllä.

Tuo vuoden 1819 kesä, jolloin keisari matkusti, oli kova poutakesä, niin kuin useissa paikoissa oli myös kesä 1919. Viljat kuitenkin kasvoivat hyvion, niin kuin tänäkin kesänä. Kulopaloja oli 1819 paljo, niin että köyhätkin tulevana keväänä haravilla panivat ohraa kulopelloille. Seuraavana kesänä kasvoivat kaikki viljalajit niin, että oli viljaa vaivaisillekin. Talvi ennen keisarin kulkua oli ollut ”kierätalvi”, se on vähäluminen.
O. K.

Tsaari Aleksanteri I "maakuntamatkalla" Pohjois-Karjalassa kesällä 1819

Aleksanteri I

Elokuussa 1819 saapui Venjän tsaari Aleksanteri I Suomeen suuntautuneella matkallaan Pohjois-Karjalaan. Sanomalehti Karjalaisessa oli 23.8.1919 nimimerkki O. K:n kirjoitus vierailusta otsikolla Eräs satavuotismuisto.  Aleksanteri I oli vierallut aikaisemmin jo neljä kertaa maassamme. Ensimmäinen vierailu tapahtui vuonna 1803 ja suuntautui Punkaharjulle. Historian siivet havisivat menneenä kesänä, kun Venäjän nykyinen "tsaari" Vladimir Putin myös suuntasi Suomen-vierailullaan Punkaharjulle. Lieneekö paikalla olleet kansalaiset ja virkamiehet osoittaneet vastaavanlaista alamaisuutta kuin oheisessa kertomuksessa?  Aleksanteri I kävi Suomessa vuonna 1809 kaksi kertaa osallistuen Porvoon valtiopäivien avajaisiin maaliskuussa ja uudestaan niiden päättäjäisiin heinäkuussa. Vuonna 1812 hän kävi Turussa ja tapasi Ruotsin kruununprinssin Karl Johanin. Mielenkiintoinen on Karjalaisen artikkelin sävy. Runsas vuosi on kulunut verisestä sisällissodasta, jota voittanut valkoinen osapuoli piti ennen kaikkea vapaussotana, ja nimen omaan vapautuksena Venäjän valtion ikeen alta. Silti artikkelista välittyy myönteinen kuva tsaarista ja hänen vierailustaan. Kirjoitin kertomuksen puhtaaksi ja julkaisen sen nyt kahdessa osassa.

Eräs satavuotismuisto

Mutta käykäämme vihdoin keisarin matkaa halki Pohjois-Karjalan paikasta toiseen seuraamaan:  Sortavalaan tultuaan keisari kävi Valamossa. Sieltä palattuaan hän keskiviikkona elokuun 24. päivänä lähti seurueineen ajamaan Sortavalasta pohjoiseen.  Oli määrä sinä päivänä ajaa Liperin Taipaleelle asti, 159 virstaa, mutta niin pitkälle ei ehditty. Matkue kulki kahdessa osassa, mutta aivan lähekkäin. Ensin kulki 12-hevosinen ryhmä, jossa kulki kyökki ja matkalla tarvittava vaatevarasto hoitajineen. Toisessa osassa kulki keisari, hänen adjutanttinsa, ruhtinas Volkonski, henkilääkärinsä salaneuvos Wylie ja pari palvelijaa.

Ruskealan kirkolle pysähdyttiin vähäksi aikaa. Voimme arvata, että siellä olivat korkeaa matkamiestä vastassa pitäjän herrasväet, seurakunnan kirkkoherra Aron Schroeder etunenässä. Kiireesti jatkettiin matkaa pohjoiseen ja saavuttiin Pälkjärvelle Alahovin kartanoon. Tämä, Pohjois-Karjalan muistorikkaimpia hoveja, oli kauniilla paikalla Pälkjärven rannalla pari kilometriä Pälkjärven kirkolta. Kunnianarvoisena rakennuksena, pieninen ikkunoineen ja taitekattoineen, kertoi se niistä ajoista, jolloin mahtava Duncanin suku asusti siinä ja piti hallussaan melkein koko Pälkjärven pitäjää ja omisti tiluksia ympäri Pohjois-Karjalan. Nyt asui hovissa everstin rouva Charlotta Katarina vonFieandt, o.s. Duncan, Kuopion varamaaherran ja Karjalan jääkärien päällikön Erik Johan von Fieandtin leski. Mies oli kuollut kymmenkunta vuotta aikaisemmin, ja nyt eleli leski viiden, kuuden lapsen kanssa Alahovissa hoitaen tarmolla tilaa. Vanhin poika, silloin kadettina oli niin kuin isännän asemassa.

Piirros Pälkjärven hovista. jota kutsuttiin myös Alahoviksi.
Alahovi oli pitäjän arvokkain hovi, joka rälssin aikana kuului
Duncanin rälssiin ja siirtyi myöhemmin avioliiton kautta von
Fieandtien suvulle. Kenraali E. G. v. Fieandt lunasti hovin
1860 –luvulla perintötilaksi ja viimeiset omistajat olivat kenraali
v. Fieandtin tyttären Charlotte (Lotte) Arppen perilliset.
Historiallisesti arvokas aateliskartano on purettu syksyllä 1989.
.

Kun keisari ajoi Alahovin porteista sisälle, kantoi everstinna hänelle niin kuin Venäjällä oli tapana suolaa [ja] leipääalamaisuuden merkiksi. Keisari meni hoviin sisälle ja viipyi siellä hetkisen. Everstinna von Fieandt, joka olio ennenkin nähnyt korkeita herroja hovissaan, tiesi, kuinka heitä oli kohdeltava ja kestittävä. Keisari nautti vieraanvaraisen emännän herkuista ja puheli hänen kanssaan hetkisen. Viime aikoihin asti on Alahovissa näytelty sohvaa, jossa keisari istui. Kaikesta hyvästä tyytyväisenä ja ihastuneena everstinnan hienoon käytökseen – kerrotaan – määräsi keisari everstinnalle, niin kuin ainakin aatelisrouville, arvonimen ”Armo”.. Kolmena sunnuntaina peräkkäin oli muka Pälkjärven kirkossa kuulutettu, että hänen majesteettinsa oli äskenyt jalosukuista leskirouvaa von Fieandtia siitä lähtien kutsua ”Armoksi”.

Kun keisarin saattojoukko sitten rupesi lähestymään Pälkjärven kirkkoa, kertoo rahvas, alettiin soittaa kirkonkelloja keisarin kunniaksi. ”Miksi soitatte kelloja?” käski keisari kysyä muutamalta pitäjäläiseltä, joka oli tunkeutunut lähelle katsomaan. ”Keisarin kunniaksi”, kuului vastaus.  ”Älkää hyvät ihmiset, kelloja soittako, enhän minä vielä kuollut ole.”, naureskeli siihen korkea vieras.

Jo oli päivä ennättänyt kotvan matkaa yli puolesta, kun keisari karautti seurueineen Tohmajärven rantaa kulkevaa tietä myöten kohti Jouhkolan hovia. Tuossa noustaan mäkeä ylös, mutta tällä kertaa eivät ole Malmin eivätkä Tiaisen joukot vallituksen päällä (26.8.1808 käytiin Kemienvaaran itäpuolella Lahdensillan taistelu. Siinä Karjalan jääkärit olivat asettuneet puolustukseen teiden risteykseen. Etelästä paikalle marssi 5000 miehen vahvuinen venäläsosasto ruhtinas Dolgorukin johdolla. Taistelu oli epätasainen ja ylivoimainen vihollinen pakotti  jääkärit vetäytymään).

Tohmajärven kirkko ja kellotapuli. Kirkko on vanhin puinen kirkkorakennus
Pohjois-Karjalassa. Se on rakennettu vuonna 1756 ja vieressä oleva kellotapuli
vuonna 1760.

Kun oltiin pääsemässä ylös Kemien kylälle, nousi maantie harjulle, jota kutsutaan Ikolanmäeksi. Maantie kohosi tässä tavattoman jyrkkää rinnettä ylös, melkein paljaita kallioita myöten. Nykyaikaikaista katselijaa hirvittää nähdessään nuo jyrkät kalliopaikat, joita myöten piti ennen hevosella ja rattailla kulkea. Keisari nousi mäessä pois vaunuistaan, käveli mäen päälle ja ihmetteli, kuinka maantietä oli voitu laittaa tällaisesta paikasta. Sittemmin hän antoi käskyn, että maantie oli muutettava kiertämään vaaran alta. Siitä se kulkeekin nyt kiertäen kauniisti nuo vaaralliset kallion paikat.

Kerrotaan myös, että keisari päästyään mäen päälle jäi hetkeksi aikaa ihailemaan maiseman kauneutta. Siitä onkin mitä valtavin näköala. Oikealla kiitää katse vaaralta vaaralle aina Ilomantsin raukoille rajoille, missä siintävä taivaanranta metsää koskettelee. Vasemmalla pilkottaa koivujen välistä Tohmajärven pieni kirkko ja sen vierustalla tuomen lehvien lomista punertavaksi maalattu pappila. Syvällä vaarojen välissä välkähtelee Tohmajärven kiiltävä pinta ja pienoinen joki kimaltelee valkeana vyönä etempänä. Tuolla etempänä, kaukana, kaukana on Kiteen kirkko ja taas vain metsäisiä, sinertäviä vaaroja…

Näitä katseli keisari hetkisen, nousi vaunuihinsa ja ajoi Jouhkolaan. 

Tarina jatkuu....

Tohmajärveläinen kylänäkymä vuonna 1909. Kuva: Museovirasto