Päivätyövelvollisuuden päättymisestä Koitsanlahden hoviin kulunut 100 vuotta (Otteita Etelä-Saimaa-lehdestä 14.3.1958)

Olen kirjoitellut blogiini ajoittain Parikkalassa sijaitsevan Koitsanlahden hovin kohtalosta. Seuraan aktiivisesti, mitä tuolle historialliselle rakennukselle ja sitä ympäröivälle miljöölle tulee tapahtumaan. Samalla kaivelen arkistojen kätköistä hoviin liittyviä artkkeleita ja muuta materiaalia. Tässä otteita yhdestä Etelä-Saimaassa olleesta artikkelista:

Tänään maaliskuu 14 päivänä tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Koitsanlahden kuninkaankartanon alustalaisten päivätyövelvollisuus lakkautettiin.

...
Alueen talonpojat tekivät useita alotteita päivätyövelvollisuuden lopettamiseksi, mutta kaikki yritykset näyttivät toivottomilta. Vihdoin nykyisen Parikkalan pitäjän Saarenkylästä kotoisin ollut valtiopäivämies Lauri Tiainen[1] lähetti 13 muun pitäjän pohjoisosan talonpojan kanssa allekirjoittamansa anomuksen keisarille. Tätä pidettiin uhkarohkeana, josta mm. Parikkalan silloinen kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm vihastui, mutta se tuotti vihdoinkin toivotun tuloksen.

Vapauttamispäätös luettiin Parikkalan kirkossa julki jo maaliskuulla 1856 ja siinä ilmoitettiin päivätöiden päättyvän hovin vuokra-ajan loputtua puolipaastosunnuntaista vuonna 1858. Oli selvää, että vapauttamispäätös herätti pitäjäläisissä suurta riemua ja kiitollisuutta ja niinpä pidettiinkin edellä mainittuna puolipaastosunnuntaina 1858 pitäjänkokous, jossa näiden orjakahleiden katkeamisen muistoksi ja siitä tiedon säilymiseksi tuleville sukupolville päätettiin tilata kirkonkello ja rautainen kassa-arkku kirkolle. Kello, joka jatkuvasti kutsuu pitäjäläisiä jumalanpalveluksiin, painaa 25 leiviskää ja sen reunaan on valettu sanat: ”Tämä kello haettiin Parikkalaan vuonna 1858. Muistoksi sinä vuonna parikkalalaisille Armossa suodusta vapaudesta päivätyön kuormasta Koitsanlahden hoviin.”

Tästä historiallisesta tapahtumasta on tänään kulunut 100 vuotta ja sen kunniaksi soitetaan pitäjäläisten lahjoittamaa kirkonkelloa tänään klo 15 ja sen jälkeen on kirkossa lyhyt muistotilaisuus

---

[1] Lauri Tiainen oli valtiopäiväedustajana vuosina 1863 – 1864. Hän oli valtiovarainvaliokunnan jäsen.

...

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Kirjailija Aarno Karimo muistelee kouluvuosiaan

Aarno Karimon tunnetuin kirja oli neliosainen Kumpujen yöstä.

Ote kirjailija / taiteilija Aarno Karimon (1886 – 1952) artikkelista Lappeenrantaa, vanhaa ja uutta, joka ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 6.8.1949.  Karimo oli parikkalalaisen valtiopäivämiehen Sanfrid Hasselqvistin vanhin lapsi. Hän suoritti keskikoulun Lappeenrannan yhteiskoulussa. Alkuperäisiin opintosuunnitelmiin kuului meno Haminan kadettikouluun, mutta se ehdittiin laukkauttaa kenraalikuvernööri Bobrikoffin toimesta. Niinpä Karimosta tuli sekä kirjailija että taiteilija.

Karimo kulkee artikkelissaan Lappeenrannan keskusta-alueella ja linnoituksessa ja muistelee kouluvuosiensa opettajia, kaupunkia ja sen värikkäitä persoonia ja episodia Keisaritalossa. Tässä otteita Karimon artikkelista
...
Kävellään komean puiston ohi västinkiin, ent. linnoitukseen, tutkitaan rinteen pielessä seisova, pikku vihan ja Lappeenrannan onnettoman taistelun ajoilta periytyvä, pahoin kuulien pirstoma peninkulmatolppa, ainutlaatuinen muistomerkki, tarkastellaan korkeilta valleilta ”pormestarin peltoa”, vanhaa, nyt rehevää ruohikkoa kasvavaa satamaa, kesyjen sorsien mainiota majapaikkaa, nähdään Rapasaaren väellä ja voimalla uusittu satama, todetaan työvankilan muuttuneen kouluksi, venäläiskasarmien asunnoiksi ja laskeudutaan taas alas.

Aarno Karimon vaatimaton hauta Parikkalan
hautausmaalla.

- Muistaks, miten hyvänahkainen maisteri Moisio usein meidät yllätti tässä tupakalla, sieppasi paperoskat suustamme ja murahti: ”Painukaa, hiton vokkulat, edes tuonne puistoon käryämään!”

Mutta annahan,  jos maisteri Schmaltz tapasi meidät synnin tai toisen teosta, niin toinen oli laki: ”Tahdoks korvilles tai kaks tuntia arrestia?” Korville tietysti, selvä.”

- Niin, ja entäs”ukko” Sahlgren, rehtori ja valtuuston pamppu. Muistaks, miten hän tunnillaan hieman ivallisesti silmäili meitä pitkiä ja laiskoja, kaikkinaiseen pahatekoon taipuvaisia ja tuhahti: ”Parta kasvaa, nutun helmat laajenevat, mutta mies ei tiijä mittää”.

Noustaan jyrkähköä Kauppakatua, pitkin muinaista ”rakkauden panelia” keskikaupungille. Panelilla yrittävimmät koululaiset riijastelivat, kunnes kaupunki hankki sähkövalon, jolloin tietenkin oli siirryttävä pimeämmille kujille. Kitupiikkivalaistuksen määrittelikin viskaali Karppinen kirjaimellisesti näin: ”Piti kiivetä tolppaan ja tulitikulla valaisemalla katsoa, paloiko lyhdyssä tuli”

Käännytään pääväylälle, ent. Kuninkaan, nyk. Koulukadulle. Siinä K.O.P:n uuden ja komean kivipalatsin vieressä, oli aikoinaan toinenkin palatsi, keisarillinen, dvortsaksi sanottu...

Dvortsan ylikaitsija toimi vanhan ruotuväen majurin leski, rouva Häyrén. Tämän kirjoittaja sai, koulusta jo karattuaan, luvan kopioida keisarin työhuoneessa riippuva, hiihtäviä Suomen kaartilaisia esittävän Berndtsonin maalauksen. Oli kuuma kesäpäivä, raukaisi, viereisessä huoneessa näkyi kaksi laveata vuodetta. Heräsin rouva majurskan hätäiseen kirkaisuun:
”Oi voi voi, nyt se onneton nukkuu Hänen majesteettinsa Keisarinnan sängyssä – Herra Jumala – voi voi”. Muori säästyi sentään halvaukselta, mutta tarjosi, perhetuttu kun oli, sopijaisiksi kahvit.

...

 

Valkoisten sankarivainajien muistomerkki Parikkalassa

 

Valkoisten sankarivainajien muistomerkki Parikkalassa

Ajelin 10.10.2015 Kuutostietä pitkin Pohjois-Karjalaan ja poikkesin ensin Koitsanlahden hovin maisemiin, jonka jälkeen vierailin Vierevin hautausmaalla. Sieltä jatkoin matkaani Parikkalan kirkolle. Kirkon vieressä on laaja sankarihautausmaa, jonne on haudattu sekä talvi- että jatkosodassa kaatuneet maamme puolustajat. Lisäksi saman alueen keskellä on vuoden 1918 sisällissodassa valkoisten puolella kaatuneiden sankarivainajien muistomerkki.

Graniittisessa muistomerkissä on yhteensä 29 vapaussodassa, kuten valkoinen osapuoli sotaa nimitti,  kaatuneen valkoisen nimet. Muistomerkin on suunnitellut arkkitehti Wäinö Könönen. Kollegani Willimies on penkonut kyseisten soturien vaiheita enemmänkin. Hänen mukaansa Parikkalan suojeluskuntaan kuului noin 350 miestä. Aseistus näillä herroilla oli kuitenkin aluksi heikko koostuen esimerkiksi vain puukoista. Ensimmäiseen taisteluun Parikkalan suojeluskuntalaiset osallistuivat 27.1.1918 Kämärässä, missä heistä kuoli viisi miestä.
Ensimmäiset kaatuneet valkoiset haudattiin Parikkalan multiin 1.4.1918. Viimeiset sankarihautajaiset pidettiin toukokuun puolivälissä. Tällöin heräsi myös ajatus  oman muistomerkin pystyttämisestä heille.

Ohessa Etelä-Savo-lehdestä (2.12.1919) poimimani pikku-uutinen muistomerkin pystyttämisestä:

Sankaripatsaan paljastus Parikkalassatapahtui viime sunnuntaina.
Patsaan on valmistanut Koneellinen Kiviveistämö Oy, arkkitehti Wäinö Keinäsen piirustusten mukaan. Patsas on jalustoineeen neljä metriä korkea ja se on tullut maksamaan 28 000 markkaa, josta summasta Parikkalan kunta on suorittanut 20 000 markkaa. Patsaan ympärille rakennettu aita ja portti ovat tämän lisäksi maksaneet 5000 markkaa.

Pietari Hannikainen, suomenkielisen kirjallisuuden ja lehtitoiminnan uranauurtaja

Vierivin metsähautausmaan huoltorakennus Parikkalassa ilta-auringon kajossa

Vierevin hautausmaan infokyltti

Ajellessani 10.11.2015 kotiseutumatkalle Pohjois-Karjalaan poikkesin Kuutostieltä syrjään, kun huomasin Parikkalan kirkolle osoittavan kyltin. Ajattelin tien varrelta saattavan löytyä jotakin mielenkiintoista kuvattavaa. Parikkalan kirkolle vievä tie kiertelee Argusjärven itärannalla ja sen puolivälistä löytyi vanha metsähautausmaa. Pysäytin autoni ensin hautausmaarakennuksen eteen ja kiertelen hetken hautausmaalla. Menin uudestaan hautausmaalle kirkkoa lähempänä olevasta portista. Tällä kertaa kiertelin kalmiston aika tarkkaan. Huomasin, itselleni yllätykseksi, hautausmaalle haudatun yhden suomalaisen kirjallisuuden urauurtajista.

Pietari Hannikaisen ja hänen toisen vaimonsa Emilie (os. Savander)
hautakivi Vierevin hautausmaalla.

Pietari (Petter) Hannikainen, jonka sukunimi oli vuoteen 1852 saakka Hanén, oli syntynyt 24. elokuuta 1813 Säämingissä. Hän oli suomalainen kirjailija, lehtimies ja maanmittari. Hänen vanhempansa olivat Säämingin Kiilanmäen kylän talollinen, herastuomari Mikael Hannikainen ja hänen toinen puolisonsa Katarina Löppönen. Hannikainen pääsi ylioppilaaksi 1833 ja opiskeli Helsingin yliopistossa. Kouluvuosina suomalainen sukunimi vaihtui ”hienostuneempaan” muotoon Hanén, mutta Hannikainen otti alkuperäisen sukunimensä uudestaan käyttöön vuonna 1852.  Hannikaisesta tuli maanmittausauskultantti vuonna 1835, varamaanmittarin arvonimen hän sai 1843. Hannikainen oli Viipurin läänissä varamaanmittarina vuodesta 1849 ja vakinaisena komissiomaanmittarina vuosina 1857–1866. Täältä hän siirtyi Uudenmaan läänin vakinaiseksi komissiomaanmittariksi 1866–1874 ja vanhemmaksi komissiomaanmittariksi 1874–1879. Hannikainen osti vuonna 1851 maatilan Parikkalasta, jonne hän muutti luovuttuaan virastaan vuona 1879.

Hannikaisen Viipurissa toimittaman Kanawa-lehden 1. numero

Hannikainen toimitti Viipurissa ilmestynyttä monipuolista viikkolehteä Kanava, Sanansaattaja Viipurista vuosina 1845 - 1847. Siinä käsiteltiin uskonnollisia, valtiollisia ja poliittisia aiheita. Nimi valittiin rakenteilla olleen Saimaan kanavan mukaan, mutta symboloi myös tiedon kulkemista. Kanawa oli liberaali ja uudistusmielinen. Hannikainen vaati lehdessään suomea virkakieleksi, elinkeinovapautta, vapaata maanjakoa ja teollisuuden kehittämistä. Kanawaa on sanottu Suomen uudenaikaisen lehdistön edelläkävijäksi. Viranomaiset lakkauttivat lehden vuonna 1847. Hannikainen avusti tämän jälkeen useita lehtiä, kuten vuonna 1847 perustettua Suometarta, jonka päätoimittajakin hän oli vuonna 1864. Muita lehtiä, joiden toimittajana tai päätoimittajana Hannikainen oli, olivat Lukemisia maamiehille : aikakautinen-kirja maanviljelys, talous- ja taitous-asioista 1849 – 1850, Sanan-Lennätin 1855 – 1859., Aamurusko, sanaisia lapsille 1857 – 1859 ja Uusi Suometar.

Pietari Hannikaisen toimittamista lehdistä yksi oli
Aamurusko. Sanaisia Lapsille

Pietari Hannikaisen kirjoitti Ruokolahden Hölmölän kylässä eräänä myrskyisenä yönä vuonna 1838  näytelmän Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään. Se painettiin Kanawa-lehdessä vuonna 1845. Se oli tiettävästi ensimmäinen julkisesti esitetty suomenkielinen näytelmä. Esittäminen tapahtui vuonna 1846 lappeenrantalaisessa yksityiskodissa. Seuraavana vuonna Silmänkääntäjä nähtiin Kuopiossa ja sittemmin sitä on esitetty mm. Kansallisteatterissa, viimeksi vuonna 1893. Silmänkääntäjää lainattiin myöhemmin eri lukemistoihin, mikä teki siitä erittäin tunnetuksi. Hannikainen ivailee Silmänkääntäjässään rahvaan suurta typeryyttä ja herkkäuskoisuutta, jota ovelat petkuttajat helposti hyödyntävät. Mutta hän tekee myös pilaa herrasväestä, jonka joukkoon pääsemiseksi ei vaadita muuta kuin suomalaisen nimen muuntaminen muukalaiseksi. Talonpoikaissyntyinen kirjailija asettuu selvästi talonpoikien puolelle ja näyttää, kuinka herrasväen syvästi halveksima talonpoika nousee monessa asiassa joko halveksijoidensa rinnalle tai edelle. Kaikkiaan Hannikainen julkaisi yhdeksän näytelmää, neljä jäi lisäksi julkaisematta.

Pietari Hannikainen oli Suometar-lehden päätoimittajana vuonna 1864

Hannikainen kirjoitti myös runoja ja suomensi tunnettujen kirjailijoiden, kuten Holbergin, Shakespearen ja Cervantesin näytelmiä. Hänen suomennoksiinsa kuuluu myös asiaproosaa, lainopillisesta tietoudesta Venäjän historiaan. Hannikainen laati ansiokkaat Savon ja Karjalan maakuntakuvaukset. Lisäksi hän kuuluu myös laki- ja virkakielen kehittäjiin. Pietari Hannikainen kuoli 27.9.1899 ja hänet haudattiin Vierevin hautausmaalle Parikkalassa.

Viipurissa ilmestynyt Sanan-Lennätin kuului Hannikaisen toimittamien lehtien joukkoon

Lemi - onnellisten asukkaiden kunta

Lemin kirkon kellotapuli heinäkuussa 2015

Helsingin Sanomien paperiversiossa oli tänään laaja artikkeli otsikolla Onnen salaisuus löytyy Lemistä (se löytyy kylläkin LemiLTÄ). Myös lehden nettiversiosta löytyy kaksi artikkelia:

Ruotsikieliset kunnat jyräsivät HS:n onnellisuusvertailussa, mutta sekaan kiilasi lupsakka Lemi
ja Korsnäs on Suomen onnellisin kunta – katso oman kuntasi sijoitus HS:n vertailusta

Siinä vertailtiin eri kuntien asukkaiden onnellisuutta. Mittareina olivat
1. Masennuslääkkeiden syöminen
2. Lastensuojelun tarve
3. Sairauspäivärahan saaminen
4. Humalassa tai huumeiden vaikutuksenalaisena tehdyt rikokset

Näillä kriteereillä onnellisuuden paremmusjärjestys on seuraava:

1. Korsnäs  2. Pyhäntä 3. Vöyri 4. Karvia 5. Närpiö 6. Kauniainen 7. Luoto 8. Kumlinge 9. Maalahti 10. Ypäjä 11. Koski 12. Miehikkälä 13. Mustasaari 14. Lemland 15. Lemi

Vertailussa menestyivät ruotsinkieliset kunnat, kärjessä Korsnäs,  jälleen erittäin hyvin. Niin menestyivät myös eteläkarjalaiset kunnat, kahta poikkeusta lukuunottamamatta. Hesari oli haastattelut onnellisuustutkija Antti S. Mattilaa, jonka mukaan

"Lemin salaisuuden täytyy olla sama kuin ruotsinkielisen Pohjanmaan pikkukuntien. Siellä on verkostot kunnossa ja ihmiset huolehtivat toisistaan. Ilman sitä on turvattomampi olo."

Lähikunnista korkeimmalle, jopa siis Lemin edelle sijalle 12,  pääsi Miehikkälä. Savitaipale on myös onnellisten asukkaiden kunta, sillä se on sijalla 21, sija 48 kertoo myös taipalsaarelaisten oleva melko onnellisia. Ruokolahti on sijalla 58, Luumäki löytyy sijalta 67 ja Lappeenrantakin on tässä vertailussa pärjännyt hyvin eli on 84. sijalla. Eteläkarjalaisista kunnista menestyi vertailussa erittäin hyvin myös Parikkala sijaluvullaan 40. Sen sijaan Rautjärvi löytyy vasta sijalta 199 ja Imatra sijalta 243. Vertailun vuoksi kerrattakoon isojen kaupunkien menestys. Helsingin sijaluku oli 228, Turun 235 ja Tampreen 267.

Näin eteläkarjalaisena ja lähes lemiläisenä voin todeta, että tämän vertailun tulos on ehdottomasti OIKEAN suuntainen. Täällä on HYVÄ asua!
HYVÄ LEMI ja ETELÄ-KARJALA!

Parikkalan Koitsanlahden ortodoksinen hautausmaa (Päivitetty 12.5.2018)

Parikkalan ortodoksinen hautausmaa

Ajellessani 2.6.2015 kohti Pohjois-Karjalaa, poikkesin kuutostieltä syrjään hieman ennen Koitsanlahtea. Tavoitteena oli löytää palanen laatokankarjalaista ortodoksista perinnettä eli Parikkalan vanha ortodoksinen hautausmaa. Olinhan kirjoittanut tästä hautausmaasta blogissani jo aiemmin. Käännyin Kuutostieltä Käkirinteentielle ja lähes metsäautotiekuntoisen Käkirinteentien ja Syrjärinteentien risteyksestä löytyikin etsimäni hautausmaa.

Hautausmaan portti

Harvinaisen metsäisen Syrjärinteen kalmiston erottaa muusta metsästä osittain kiviaita, osittain verkkoaita. Hautausmaalla on pieni tsasounarakennus ja myös huoltorakennus. Hautausmaan portin kupeessa on informaatiotaulu, johon on lisäksi merkitty kalmistoon haudatut.

Yleisnäkymää hautausmaalle

Hautausmaan tsasounan pääty

Infomaatiotaulusta ilmenee, että kalmisto sijaitsee Petriläisen suvun ja Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan omistamalla maalla. Tämän apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounan ovat lahjoittaneet Ksenia ja Pekka Kuisminin perilliset Maire, Martti, Mirja, Martta ja Maija. He halusivat rakennuttaa tsasounan hautausmaalla lepäävien vanhempiensa muistoksi. Rakennus on arkkitehti Sakari Siitosen

Uutinen Koitsalahden kalmiston uudesta tsasounasta Jaakkiman Sanomissa

suunnittelema ja Seppo Kaskisen sekä Seppo Lötjosen rakentama. Tsasounan katolla olevan liekin teki Martta Saarisen (Kuismin) puoliso Jorma Saarinen. Tsasounan ikonit ovat Liisa Tynkkysen ja Mirja Kuismin-Nurmen maalaamia. Tsasounan vihki metropoliitta Ambrosius 29.6.2003. Tsasouna on jo kolmas paikalla sijainnut. Edellinen oli luhistunut ilmeisesti 1800-luvulla ja kyseisen vuosisadan lopulla sille puuhattiin seuraajaa, mutta jostakin syystä hanke ei toteutunut. Alueella oli vahva ortodoksinen väestö jo 1500-luvulla. Siitä jäi vain rippeet 1600-luvun sodissa ja myllerryksissä. Seudun ortodoksiväestö on pitänyt kuitenkin uskollisesti kiinni esi-isiensä uskosta luterilaisen enemmistön keskellä, vaikka monet heistä ovat siirtyneet asumaan muualle Suomeen. Myös tsasounan lahjoittaneet Kuisminin sisarukset asuvat muualla kuin Koitsanlahdessa.

Sukunimet Kuismin, Petriläinen, Kondrtajeff, Huovinen ja Riikonen esiintyvät usein hautakivissä. Sukunimeä Kondratjeff ja sen suomennoksia esiintyi aiemmin käydessäni Simpeleen luterilaisella hautausmaalla. Merkittävällä osalla heistä oli hautamuistomerkissään ortodoksinen risti.

Näkymää tsasounalle hautausmaan alaosasta

Ilmeisesti suuri osa Parikkalassa ja Simpeleellä asuvista ortodokseista on viime vuosikymmeninä haudattu kyseisten kuntien alueella luterilaisille hautausmaille. Tästä kertoo sekin, että 2000-luvulla Parikkalan ortodoksiselle hautausmaalle on haudattu vain joitakin henkilöitä.

Tsasouna ilta-auringon paisteessa

Näkymä tsasounasta

Hautausmaan informaatiotaulu

Koitsanlahden hovi (Päivitetty 24.2.2016)

Koitsanlahden lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkki

Kesäkuun  toisena päivänä 2015 aloittamallani kotiseutumatkalla Pohjois-Karjalaan poikkesin Kuutostieltä hyvin edelleen näkyvälle Koitsanlahden hoville. Kaunis kesäilta ja hovin ikivanhoissa puissa ilta-auringon kajossa laulavat satakielet kruunasivat pysähdykseni.

Koitsanlahden Hovi sijaitsee Parikkalassa valtatie 6:n varrella osoitteessa Hovintie 93, 59310 Koitsanlahti . Koitsanlahden Hovi avattiin museoksi vuonna 1966 ja museona hovin rakennukset toimivat vuoteen 1991 saakka.  Museo on sen jälkeen ollut toistaiseksi suljettuna. Hovin rakennukset ja alueet ovat - ainakin toistaiseksi - museoviraston hallinnassa.

Koitsanlahden Hovi on Suomen nykyisellä alueella ainoa jäljellä oleva lahjoitusmaakartano. Se on kulttuuriperinnöltään ja historialtaan ainutlaatuinen. Koitsanlahden Hovin historia kertoo sekä Ruotsin suurvalta-ajan historiasta että Venäjän vallan ajan lahjoitusmaista sekä lahjoitusmaatalonpoikien erittäin huonosta asemasta 1700 - 1 800 -luvuilla.

Koitsanlahden hovin päärakennus ilta-auringon kajossa

Koitsanlahden Hovi oli alkujaan kuningas Kustaa II Adolfin vuonna 1618 perustama valtion latokartano. Vuonna 1652 se lahjoitettiin sotamarsalkka ja kreivi Arvid Wittenbergille. Wittenbergin suvun hallussa hovi oli 1680 toteutettuun läänitysten kruunulle palauttamiseen saakka. Vuodesta 1721 alkaen Koitsanlahden Hovi oli Venäjän hallitsijan lahjoitusmaakartano, jossa Uukuniemen, Saaren ja Parikkalan talonpojat kävivät suorittamassa työpäiviä. Koitsanlahden Hovin talonpojat vastustivat hallitsijan ankaria vouteja ja nousivat myös kapinoimaan. Koitsanlahden Hovin pihamaalla on ”Kärsimysten kivet” -muistomerkki menneiden sukupolvien kärsimyksiä kunnioittamassa. "Vapaus on kalliimpi kuin maa”, lukee "Kärsimysten kiviin" hakattuna. Muistomerkin on suunnitellut kuvaamataidon lehtori, taiteilija Armi Siitonen. Se paljastettiin sata vuotta hovin pakollisten päivätöiden päättymisen jälkeen heinäkuussa vuonna 1958. Päärakennuksen alapuolelle, Simpeleenjärvelle viettävässä rinteessä on vielä pystyssä piiskuupetäjä, jonka äärellä uppniskaisille alustalaisille jaettiin väkivaltaista oikeutta raipaniskujen muodossa. Nyt tuo paljon nähnyt puuvanhus on keloutunut ja lahoamassa nopeasti.

Muistomerkki 10.10.2015, jolloin tein jälleen pikavierailun hovin maisemiin

Venäjän hallitsija vuokrasi vuonna 1801 Koitsanlahden lahjoitusmaa-alueen valtioneuvos Christopher Kniperille, joka vuokrasi Hovin edelleen. Koitsanlahden Hovin olot vakiintuivat vuonna 1823, jolloin kruunu vuokrasi hovin 25 vuodeksi majuri Jacob Fredrik Lagervallille. Koitsanlahden Hovin päärakennus on tältä aikakaudelta. Hovin päärakennus valmistui varamaanmittari Constantin Melartinin toimesta vuonna 1849.
Kun vuokra-aika päättyi vuonna 1858, loppui seudun lahjoitusmaakausi senaatin päätöksellä myös lahjoitusmaakausi. Tällöin talonpoikien päivätyöt lakkautettiin. Vapautumisen 100-vuotispäivän kunniaksi oli Etelä-Saimaa lehdessä pieni artikkeli, josta otteita löytyy täältä. Kuitenkin vasta torpparivapautuksesta säädetty laki vuonna niinkin myöhään kuin vuonna1919 teki Koitsanlahden talonpojista lopullisesti itsenäisiä maanviljelijöitä.

Koitsanlahden hovin länsipääty

Itsenäisyyden ajan ensimmäiset vuosikymmenet oli Koitsanlahden Hovi ympäröivine peltoineen Suomen valtion omistuksessa. Ne vuokrattiin agronomi Jarl af Björkstenille ja myöhemmin hänen leskelleen. Vuokraus kesti aina vuoteen 1945 saakka. Sodan jälkeen hovin pellot jaettiin  Neuvostoliitolle luovutetulta alueelta saapuneille evakoille. Komeaan päärakennukseen sijoitettiin Parikkalan mieskotiteollisuuskoulu.

Koitsanlahden piiskuupetäjä 10.10.2015

Koitsanlahden Hovi on inspiroinut myös useita kirjailijoita. Kirjailija Lempi Jääskeläisen kaksi teosta, Hovin vallat ja Talopoika ja hovinherra, käsittelevät Koitsanlahden Hovia. Koitsanlahden Hovi esitteli museo-aikanaan kartanokulttuuria ja kotiseutuhistoriaa. Koska hovin hoitajat ovat vaihtuneet usein, ei irtaimistoa ole juurikaan säilynyt.Päärakennuksen ympärille levittäytyy vanha puistoalue. Mäeltä avautuu suurenmoinen näkymä laajaan kulttuurimaisemaan. Hovinmäen puisto on viime vuosina entisestään ränsistynyt ja avoimen maiseman umpeen kasvaminen on lisääntynyt, Maiseman kannalta merkittävintä on ollut aiemmin jokseenkin avointen puistonäkymien sulkeutuminen. Hovin päärakennus ei nykyisin juurikaan näy kauempaa. Muutoksen olen huomannut selvästi esimerkiksi kuutostiellä ohi ajaessani. Samalla tavalla kuin aikaisemmin ei hovin pihapiiristä myöskään näe ympäröivää maisemaa. 

Voiko ikkunat olla enää kauniimmat?

Vierailuni Koitsanlahdessa sai minut surulliseksi. Hovin rakennukset sijaitsevat hienolla, näyttävällä paikalla isojen, satoja vuosia vanhojen puiden katveessa. Nyt seutu ja pihapiiri oli päässyt pusikoitumaan. Myös hovin päärakennus näyttää olevan pikaisen remontin tarpeessa. Varsinkin rakennuksen sisäänkäyntien portaikot, katto ja vesikourut kaipaavat korjausta ja uusimista. Kansanedustaja Risto Kuisma teki jo vuonna 2002 eduskuntakyselyn hovin kohtalosta. Hän oli huolissaan siitä, että Koitsanlahden päärakennus oli lähes käyttämättömänä ja rapistui nopeasti. Kuisman kysely ja ministeri Suvi Lindénin vastausta löytyvät täältä. Hovin tulevaisuus on ollut voimakkaasti vaakalaudalla nyt jo noin seitsemisen vuotta. Vuonna 2009 julkaistun kuntokartoituksen mukaan hovin rakennukset olivat odotettua paremmassa kunnossa. 

Hovin piharakennuksia

 Hovin kohtaloa pohtimassa oli vuonna 2009  työryhmä, joka ehdotti sen vuokraamista yritystoiminnan käyttöön. Ilmeisesti varteenotettavaaa yrittäjää ei löytynyt. Vuonna 2011 oltiin tilanteessa, jossa hovi haluttiin muuttaa kulttuurikeskukseksi ja laatia kunnostussuunnitelma. Miten tälle hankkeelle kävi, on jäänyt minulle epäselväksi. Seuraavana vuonna oltiinkin jo tilanteessa, jossa kiinteistö aiottiin pistää myyntiin. Ja vuodelta 2014 löytyy tieto, että kiinteistö on todella myynnissä. Hintapyyntö 50000 euroa. Sitä on tarjottu myös Parikkalan kunnalle, mutta kunnan päättäjiä hirvittävät mahdolliset suuret korjauskustannukset. Hovin tämänhetkiseen tilaan on herätelty päättäjiä myös ottamalla uusintapainos Lempi Jääskeläisen kirjasta Hovin vallat. Aktiivisena päättäjien herättelijänä tässä on ollut Etelä-Karjalan maakuntayhdistys. Etelä-Saimaa-lehdessä 3.11.2015 oli artikkeli presidentti P.E. Svinhufvudin kotitalon Kotkaniemen joutumisesta valtion säästöleikkurin kynsiin. Kyseinen rakennus on sekin menossa myyntiin. Huh, huh!!! Samassa artikkelissa oli esillä myös Koitsanlahden hovin kohtalo. Jutun mukaan Senaatti-kiinteistöt pistävät hovin myyntiin julkisella tarjouskilpailulla lähiaikoina. Myyntiin tarvittava aineistoselvitys valmistuu marraskuun aikana. 

Hovin myymisestä tulikin totta helmikuussa 2016. Etelä-Saimaa kertoi myyntiinpanosta oheisessa lehtiartikkelissaan. Senaatti-kiinteistön järjestämä myynti alkaa 28.2.2016. Ostaja haetaan tarjouskilpailussa, jossa on ehtoja kiinteistön vastaisesta käytöstä. Uuden omistajan pitää huolehtia historiallisesta rakennuksesta ja sen miljööstä sen suojeluarvot ja -tavoitteet huomioiden.Myyntiin tulee päärakennuksen lisäksi muun muassa talli- ja vajarakennus, maakellari, käymälä, leikkimökki sekä muistomerkki ja 4,48 hehtaaria maata. 

Syksyinen näkymä Koitsanlahden hovin päärakennukselle 10.10.2015

Olisi todellinen kulttuuri- ja kotiseutuskandaali, mikäli Koitsanlahden hovin annetaan päättämättömyyden ja vastuunpakoilun seurauksena lahota pystyyn. Löydettäköön sille sitten vaikka yksityinen omistaja, jos julkisesta tahosta ei ole sen kunnostajaksi ja ylläpitäjäksi!

Aloin myös hieman penkoa, mitä Koitsanlahden lahjoitusmaahovista ja sen kohtalosta on vuosikymmenten varrella kirjoitettu maakunnan lehdissä. Ohessa vuodelta 1973 löytämäni uutinen, jossa kerrotaan Koitsanlahden hovissa käyneen kesällä 1973 yhteensä 8300 vierasta. Lisäksi uutisessa kerrotaan entisöinti- ja kunnostussuunnitelmista.

Etelä-Saimaa 3.10.1973

----

Vanha hautausmaa rajanpinnassa

Selaillessani vanhoja lehtiä löytyi Etelä-Saimaasta (8.11.1962) oheinen artikkeli, joka sisälsi minulle uutta tietoa. Tiesin, että Parikkalasssa oli ollut kautta vuosisatoja pieni ortodoksinen vähemmistö luterilaisen väestön seassa. Tiesin senkin, että paikkakunnalla oli pieni ortodoksinen tsasouna, jota olin ohiajaessani käynyt ihailemassa. Sitä en sen sijaan tiennyt, että kunnan alueella oli myös vanha ortodoksinen hautausmaa. Tämä, Syrjärinteen kylässä sijaitseva hautausmaa, tulee ehdottamasti kuulumaan seuraavalla kerralla Parikkalan ohi ajaessani pysähtymispaikkoihini. Alla Etelä-Saimaassa ollut artikkeli:
-------
Parikkalan kirkolta viisitoista kilometriä etelään, lähella valtakunnan rajaa, Syrjärinteen seisakkeen kohdalla ,rajan suuntaan maantietä, matkaajaa kohtaa odottamaton näky. Vahvan kiviaidan ympäröimä hautausmaa ja siunauskappeli, jonka harjalla on tunnuksena ortodoksinen vinoristi. Kappeli on uusi ja hautausmaa hoidettu huolellisesti. Vanhojen hautamuistomerkkien välissä on ruohottumattomia uusia hautakiviä. Korkea juhlava männikkö huojuu välittömästi kiviaidan takana.

Parinsadan metrin päässä hautausmaalta löytyi Petriläisen talo Vanha emäntä Veera Petriläinen kertoilee eloisasti hautausmaan vaiheista ja kreikkalaiskatolisen uskon tunnustajista sen vaikutuspiirissä:
"Parikkalan seudut ovat olleet niitä rajamaita, joissa luterilaisuus ja ortodoksinen uskonto ovat tulleet ikään kuin vastakkain. Vanhoina aikoina Ruotsin vallan levitessä Karjalan yli sai yliotteen lännestä tullut usko Venäjän ollessa niskanpäällä levisi ja sai vahvan jalansijan kreikkalaiskatolinen uskon suunta. Suomen itsenäistyttyä lakkasivat uskonnot kilpailemasta ja julistetun uskonvapauden turvin molempia uskontoja tunnustavat ovat asuneet hyvässä sovussa naapureina kunnioittaen toistensa uskonnollisia näkemyksiä".

Emäntä Petriläinen, hänen poikansa Leo ja miniä ovat säilyttäneet isiltä perimänsä ortodoksisen uskon ja ilmeisesti sen omaksuvat jälkipolvetkin. Leo Petriläinen sanoi uskonnossa viehättävän menojen juhlallisuuden. Kauniit, hartaat menot kirkossa virittävät ihmisen sopivaan tilaan ottamaan vastaan katoamattomia arvoja. Läheisen hautausmaan olemassaolosta puhuttaessa kävi esille Petriläisen suvun hoitaneen sitä jo useiden sukupolvien aikana. Kirkon ollessa Kurkijoella, oli sinne Parikkalasta pitkä matka. Hautajaismatkat olivat hankalia, rakkaiden leposijat kaukana kotoa. Vanhat ihmiset ovat sitäpaitsi tahtoneet saada viimeisen leposijansa kauniilla synnyinseudullaan. Joskus, toistasataa vuotta sitten, oli ensimmäiset vainajat haudattu Syrjärinteeseen kelirikkojen aikana. Perimätiedon mukaan maa on vihitty myöhemmin tarkoitukseensa. Tänäkin vuonna on kaksi vanhaa paikkakuntalaista saanut leposijansa lähellä omaisiaan ja seutuja, jossa ovat elämäntynsä tehneet. 67-vuotiaan emäntä Helena Harmaisen ja 80-vuotiaan emäntä Anna Hinkkasen hautakummut ovat vielä tuoreet.

Kirkkomatkoista ja suhteesta uskontoon emäntä Petriläinen kertoi: "Hevosilla ajettiin Kurkijoelle kirkkoon. Pääsiäisyön jumalanpalvelukset ovat jääneet erityisesti mieleen kirkon ympärikäynteineen. Elokuun paasto ja rippikirkko olivat myöskin merkittäviä. Isovanhempani ja isäni noudattivat vielä paastoa tunnollisesti. Sen aikana syötiin vain kalaa ja kasviksia. Rippikirkkoaamuna ei ennen kirkkoa nautittu mitään. Ei edes teetäkään. Kirkon menojen jälkeen eväät maistuivatkin sitä paremmalle. Silloin passasi jo jyrsäistä
 porsaanpotkaakin."