Hietaniemen hautausmaa - Carl Gustaf Swanin perheen sukuhauta

Kiertelin toissapäivänä (6.9.2018) Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä koko päivän. Tällä upealla hautausmaalla on satojen maamme keskeisten poliittisten vaikuttajien viimeinen leposija. Siellä lepää myös monet kulttuuri- ja tiede-elämän vaikuttajat. Hautausmaan toimistosta on saatavissa erittäin laadukas kartta, johon on merkitty valtionpäämiesten ja muiden merkkihenkilöiden haudat sekä keskeiset muistomerkit.
Minun pyrkimyksenäni oli kiertää nämä muistomerkit ja haudat päivän aikana. Kiertelyyni meni noin kuusi tuntia, mikä kertonee jotakin hautausmaan koosta. Hakiessani karttaan merkittyjen kuuluisuuksien hautoja silmiini sattui myös monien muiden mielenkiintoisten historiallisten henkilöiden viimeisiä leposijoja. Joillakin heistä oli myös vahvat siteet kotiseutuuni Etelä-Karjalaan. Yksi tällainen oli lappeenrantalainen toimittaja, lehtori Carl Gustaf Swanin perhe. Carl Gustaf Swan oli keskeinen kulttuuri- ja poliittinen vaikuttaja Lappeenrannassa 1880- ja 1890-luvuilla. Lisäksi jälkipolven panos suomalaiselle kulttuurielämälle on ollut huikea. Swanit muuttivat vuonna 1905 Lappeenrannasta Helsinkiin, jossa Carl Gustaf Swan vuonna 1916 ja hänen puolisonsa Emmi runsas puoli vuotta myöhemmin. Vielä Helsinkiin muutettuaan Swanit lähtivät Voisalmen saaressa sijanneelle,  Hopeavuori-nimiselle huvilalleen varhain keväällä ja palasivat sieltä vasta myöhään syksyllä. Huvila oli Swanin perheen halussa vuoteen 1951 saakka. Tarinaa toimittaja Swanista ja hänen perheestään löytyy täältä.

Kokonniemen kalmisto ja runonlaulaja Simana Sissosen hautamuistomerkki Ilomantsissa

Kokonniemen ortodoksisen kalmiston aita ja portti

Syyskuun alussa kiertelin muutamana päivänä Ilomantsin kirkonkylää ja sen ympäristöä. Komeiden maisemien ja ystävällisten asukkaiden lisäksi mieltäni innoittivat vierailut monella mielenkiintoisella paikalla. Yksi niistä oli Kokonniemen ortodoksinen kalmisto. Karjalaiset hautausmaat perustettiin vesistöjen varsille joko niemiin tai saariin. Kokonniemi on tyypillinen vanha luonnonvarainen ortodoksinen kalmisto. Se on perustettu 1790-luvulla ja oli pitkään Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan päähautausmaa. Edesmenneitten puolesta rukoileminen ja haudoilla käynti kuuluvat karjalaiseen ortodoksiseen perinteeseen. Ortodoksisen ajattelun mukaan kaikki maallinen katoaa, myös haudat. Vain sielut jäävät jatkamaan elämäänsä iankaikkisuudessa.

Tunnetuin Kokonniemeen haudatuista henkilöistä on Semen (Simana) Jegorinpoika Sissonen (1786 – 1848). Hän ooli yksi tunnetuimmista runonlaulajistamme. Kokonniemen metsähautausmaan erottaa muusta alueesta paikoin jo romahtanut riukuaita. Hautausmaalla ei ole rivisuoria käytäviä hautojen välissä, eikä valtavien kivipaasien muodostamia monumentteja. Suurimmalla osalla haudoista on joko puuristi tai grobu eli grobnitsa. Simana Sissosen grobu sijaitsee Kokonniemen kalmiston sisääntuloportin oikealla puolella, niemen kärkeen vievän polun välittömässä läheisyydessä. Portista on grobulle matkaa arvioni mukaan parikymmentä metriä. Kun Ilomantsin järvellä puhaltaa koillistuuli, se tuo tuoksut ja äänet vainajan kotikýlältä 10 kilometrin päästä Megrijärven ja Ilomantsinjoen pintoja pitkin Simanan grobulle. Mitähän Simana miettii?

Runonlaulaja Simana Sissosen grobu eli
hautamuistomerkki

Loiheeko hän lausumaan:

Mehiläinen, hiien lintu,
lennä tuonne, kunne käsken:
yheksän meren ylitse,
yli puolen kymmenettä,
saarehen selällisehen,
luotohon merellisehen,
jossa voi’etta tehään,
missä mettä keitetään.
Tuopas tuolta voitehia,
kasta siipesi simahan,
toinen siipesi metehen,
 sulkasi sulahan voihen,
kanna Jesuksen etehen.[1]

---

[1] Ote Simana Sissosen D.E.D. Europaeukselle vuonna 1845 laulamasta raudan syntyloitsusta.

Taipalsaaren Pulkkaniemi 29.4.1918

Pulkkaniemi heinäkuussa 2017

Saimaan partaalle, jossa vesi liplattaa hiekkarantaan, on vain muutama metri. Kyseisestä Hietalahden rannasta avautuu idyllinen näkymä suomalaiseen suveen, ja järven pintaa pitkin kuuluu lintujen laulun lisäksi yksinäisen moottorisahan ääni. Joku lahden rannalla mökin omistavista tekee ilmeisesti polttopuita. On suomalainen kesäidylli parhaimmillaan. Olen saapunut määränpäähäni. Käännän selkäni siniselle Saimaalle ja näen edessäni…. tumman, kivisen paaden, jota kiertää betonitolpasta toiseen johtava rautaketju. Kulkuni tänne Pulkkaniemeen johdatti lukuisille mökkitonteille vievä hiekkatie.

.......

Nimittäin heinäkuun 9. Päivä 2017 valitsin kotiseutupyöräilyni kohteeksi Taipalsaaren Merenlahden. Kyseinen kylä ei kuitenkaan ole meren lahdella vaan Saimaan rannalla. Sen erottaa muusta Taipalsaaresta Pien-Saimaan vesistö, joten merenlahtelaiset joutuvat kiertämään pitkän lenkin Lappeenrannan kautta asioidakseen Taipalsaaren kunnan virastoissa. Tavoitteenani oli tällä matkalla vierailla ainakin kahdessa paikassa. Toinen niistä oli Merenlahden entinen kansakoulu ja toinen Pulkkanniemi. Edellisestä kerron jossakin vaiheessa myöhemmin lisää, mutta tämän kirjoituksen aiheena on surulliset tapahtumat Pulkkanniemessä keväällä 1918. Lähteenäni on ollut vuonna 2006 ilmestynyt kirja Taipalsaari 1918. Sen on koonnut työryhmä, jonka jäseninä ovat olleet Heikki Kannela, Elma Mikkola, Esko Pyysalo, Tauno Pyysalo, Simo Rikkilä, Pentti Salmi ja Timo Vitikainen.

Taipalsaari oli pitkään punaisten hallussa vapaussodan aikana. Valkoiset saapuivat Taipalsaaren kirkolle 25.4.1918 puolen päivän tienoilla. Samalla alkoi pitäjän puhdistaminen punaisista. Lappeenrannan valtauksen jälkeen 26.4.1918 pidettiin hotelli Patriassa kokous puhdistusten organisoinnista. Paikalla oli myös Taipalsaaren edustaja.  Kaikkiin ympäristökuntiin muodostettiin suojeluskuntien johtohenkilöistä paikallinen tutkijalautakunta. Jokaisesta pitäjästä nimettiin lisäksi erillinen puhdistusryhmä keräämään ja kuulustelemaan vangittuja. Näiden tehtäväksi määrättiin punaisten jakaminen kolmeen luokkaan. Ensimmäiseen luokitellut saisivat nopean kuolemantuomion, muille tarjottaisiin tutkinta ja sotaoikeuden antama tuomio.

Taipalsaaren puhdistusryhmään kuuluivat maanviljelijä Anton Kilpiä tunnistajana sekä opettajat Aspinen ja Otto Juvonen kuulustelijoina. He poimivat taipalsaarelaisia punaisia Lappeenrannan ja Viipurin vankileireiltä. Taipalsaaren tutkijalautakunnan muodostivat nimismies Robert Markku, maanviljelijä Anton Kilpiä ja opettaja Otto Juvonen. Tutkijalautakunta muodosti käytännössä Taipalsaaren kenttäoikeuden.

Vangittuja punaisia säilytettiin aluksi Vilkolan tuvassa ja kuulusteltiin pastorin asunnossa. Myöhemmin vangit siirrettiin Kauliolle Tukiaisen taloon. Kenttäoikeus istui Röytyn majatalossa, jonne punaiset kuljetettiin säilytyspaikastaan kuulemaan lopullisen tuomionsa. Oikeudenpäätös kirjattiin pöytäkirjaan vain, jos se oli vapauttava. Kuolematuomio kirjattiin vain puumerkillä V.  Ratkaisevinta oli, oliko kuultava osallistunut ryöstöretkiin, toiminut punaisten siviilihallinnossa tai osallistunut ase kädessä kapinaa. Henkiin jäämisen ratkaisi edellä mainittujen perusteiden lisäksi entiset ystävyyssuhteet ja kaunat. Lyyli Manninen muisteli tätä vaihetta näin:

Henkiin jäämisen ratkaisi se, kellä oli joku arvovaltainen puoltaja, ja toisen hengen vei se, kun oli arvovaltainen painostaja, Niin, muuta ei ollut. Siinä sai kostaa sellaiset henkilökohtaiset pikkuvihat ja riidat, naapurien väliset, kun meni vaan ja sano, että se on ollu sellainen ja sellainen punikki.”

Tämä näkyi esimerkiksi Juho Lindin kohdalla. Hän oli ollut opettaja Otto Juvosen ystävä erilaisesta poliittisesta näkemyksestä huolimatta. Juvonen otti Lindin pois vangittujen joukosta ja piti häntä omalla vastuullaan puutarhatöissään. Myöhemmin Juvonen toimitti ystävänsä Savitaipaleelle pois kotipitäjän ”kuumasta” ilmapiiristä.  Tuomitun saattoi joskus pelastaa myös hyvä ammattitaito: ”Hyvä suutari, jos se ammutaan, niin kuka korjaa jalkineet”. Kun päätös oli Röytyn kamarissa tehty, tuomittu vietiin ulos, ja vartiomies ilmoitti: ”Ammutaan, ei asiointia”. Taipalsaarella tuomiot pantiin nopeasti täytäntöön. Teloittajat valittiin sodassa mukana olleiden joukosta. Moni kieltäytyi, mutta lähtijöitäkin löytyi.

Ensimmäisiä kuolemaantuomittuja lähdettiin kirkkorannan laiturista Hurma-hinaajalla Merenlahden Pulkkanniemeen 29.4.1918. Hurma oli voimakas ja kykeni kulkemaan jäissä. Pien-Saimaa oli tuolloin vielä kevätjäiden peitossa. Kirkkorannassa suojeluskunnan esikuntapäällikkö Mikko Kilpiä piti puheen, jossa totesi:

Kun te nyt menette suorittamaan tätä tärkeää tehtävää, niin muistakaa, että minkä teette, tehkää se kylmäverisesti. Nämä tuomitut ovat nousseet Jumalaa ja esivaltaa vastaan, ja heidän palkkansa on kuolema.

Muispaadessa on vain seitsemän teloitetun nimet

Hurma suuntasi Kirkkorannasta mukanaan 21 vankia koti pulkanniemeä. Se, miksi Pulkkanniemi oli valittu teloituspaikaksi, on epäselvää. Kohdistuiko valinta siihen syrjäisen sijaintinsa vuoksi? Suojeluskunnan 10-vuotisraportissa vuodelta 1928 annetaan tapahtumista toisenlainen kuva. Sen mukaan ennen kuin vankien suhteen varsinaisia tutkimuksia oli ehditty suorittaa, saapui Lappeenrannasta liikemies Karhunen, joka otti mukaansa esittämiensä valtuuksien nojalla 24 vangeista ja vei ne rannassa odottavaan Hurme-laivaan. Laiva poikkesi matkalla Lappeenrantaan Pulkkaniemeen, missä vangitut saivat tuomionsa. Raportti vierittää siis syyn surullisista tapahtumista lappeenrantalaisten vastuulle.

Ennen teloitusta Pulkkaniemessä haettiin lapiot läheisestä Anttilan talosta. Tuomitut kaivoivat itselleen haudan, jonka partaalle heidät ammuttiin. Teloituspaikasta noin 500 metrin päässä olevassa Nikkisen talossa asunut Hilpi Ijäs on kertonut:

Ammuntaa kuultiin, mutta ei tiedetty mistä oli kysymys, ei edes isä tiennyt. Vasta seuraavana aamuna Anttilan pappa kulki ohi ja kertoi meidän papalle, mitä siellä oli tapahtunut. Me lapset ja isä kuultiin, mitä papat puhuivat. Joku Forsmanni rukoili polvillaan, että hänet armahdettaisiin. Hauta oli hyvin matala, naapurin hevoset kaapivat kesällä ruumiit välillä näkyviin. Korkan veden aikana hauta jäi veden alle. Alkuun paikalla oli puuristi, sitten pystytettiin kivi. Ei siinä ollut kaikkia nimiä. Lapset ei uskaltanu mennä lähelle, ja tietä paikan ohi kulkiessa piti aina juosta.

Hautamuistomerkkiä kunnostettiin useasti 1970-
luvulla. Tässä uutinen kunnostustöistä vuonna 1970.
(Saimaan Sanomat 28.5.1970). Nyt hautamuistomerkki
näyttää viettävän "ruususen unta".

Olga Kääpä on kertonut kuulleensa tapahtumien kulun edellä mainitulta Armas Forsmanilta. Tämä oli muistellut hautojen olleen jo valmiiksi kaivettuna. Teloitettavat otettiin laivsta kolme miestä kerrallaan. Forsmanin lisäksi hänen kanssaan vietiin teloitettavaksi Väkevä-niminen mies ja joku kolmas. Forsman heittäytyi hulluksi repien tukkaansa ja vaatteitansa. Eräs ampujista, joka tunsi Forsmanin, pelasti hänet. Forsman vietiin laivan hyttiin ja lukittiin sinne. Kun kaikki oli ammuttu, haettiin Forsman hytistä ja vietiin haudan reunalle ja sanottiin: Katso nyt veljeshautaa. Forsmanin mukaan kaikki eivät olleet vielä kuolleet, mutta silti heidän päälleen luotiin multaa.

Vankien joukossa oli myös entinen kunnallislautakunnan esimies (vuosina 1907 – 1911), venäläisen sotaväen alikersantti Antti Pyymäki, jonka tehtävänä oli johtaa ammuttavat haudan partaalle. Hän joutui marsittamaan teloitettavat haudan partaalle kolmen miehen ryhmissä, kunnes tuli oma vuoro.  Pyymäki oli menettänyt rahavaikeuksien takia luottamustoimensa ja talonsa. Ehkä hän näki työväenaatteessa uuden mahdollisuuden. Pyymäki haettiin aamulla kotoansa klo seitsemän aikoihin ja ammuttiin jo saman päivän iltana Pulkkaniemessä. Häntä tuomittaessa joku esitti, että kunnalle tulee halvemmaksi jättää 11-lapsisen perheen isä henkiin. Tämä ei auttanut, vaan kuolematuomio annettiin. Pyymäki oli rukoillut vielä haudan partaalla vedoten suureen perheeseensä ja veisasi virttä, mutta turhaan. Sen sijaan Pyymäen kaksi kapinaan osallistunut poikaa säästi henkensä, mutta joutuivat Tammisaaren vankileirille.  

Hilpi Ijäksen muistelun mukaan teloitetut siunattiin joukkohautaan loppukesällä, mahdollisesti jo vuonna 1918. Paikalla oli runsaasti väkeä, etupäässä teloitettujen omaisia lapsineen. Myöhemmin kansanedustaja Jere Juutilainen osti hautapaikka-alueen ja paikalle pystytettiin muistokivi. Taipalsaaren seurakunnan kuolleiden kirjan mukaan Pulkkanimessä surmattiin 29.4.1918 yhteensä 20 henkilöä. Muistokivessä on vain seitsemän nimeä.

Taipalsaaren kenttäoikeus jatkoi Röytyn majatalossa monille kohtalokasta työtään. Pulkkaniemen jälkeen teloituspaikkana käytettiin Heikkolankangasta. Teloitettujen koteihin levisi tieto ammutuista hitaasti. Epätietoisuuden jäytäessä muutamat lesket kävivät Pulkkaniemessä varmistamassa miehensä kuoleman. Haudan kaivaminen lopetettiin, kun mullan seasta nousi esiin tutut saappaat tai housut.

Taipalsaari 1918-kirjan lopussa on luettelo Pulkkaniemessä teloitetuista taipalsaarelaisista. Tämä voittaneiden kostonvimmasta kertova luettelo on kokonaisuudessaan seuraava:

nimi	Ammatti/ yhteiskunnallinen asema	kotikylä
Matti Puustinen	läksiäinen	Kattelussaari
Antti Rautio	mäkitupalainen	”
Johannes Heikkonen	koneenhoitaja	Kurenlahti
Evert Saikko	työmies	Pakkala
Anton Innanen	”	Kurenlahti
Mikko Nisonen	mäkitupalainen	Peltoi
Evert Pönniäinen	räätäli	Kirkonkylä
Toivo Kirvesniemi	koneenkäyttäjä	Kattelussaari
Antti Pyymäki	läksiäinen	Kurenniemi
Arvid Levänen	mäkitupalainen	Haikola
Iivari Kivistö	Talollisen poika	Levänen
Taavetti Kivistö	”	”
Karl Heino	mäkitupalainen	Peltoi
Vilho Hiltunen	läksiäinen	Haikola
Robert Lehtonen	talollisen poika	Kurenlahti
Antti Kutilainen	torpparin poika	Taipale
Väinö Väkevä	läksiäinen	Pakkala
Joonas Eteläpää	mäkitupalainen	Kurhila
Antti Kuhanen	Talollisen poika	Saikkola
Kalle Törrönen	läksiäinen	Kyläniemi

Seisoessani aurinkoisena kesäpäivänä Pulkkaniemen joukkohaudalla mietin sitä suurta kärsimysten vyöryä, tuskaa ja kauhua, joka kohtasi Taipalsaarta keväällä 1918. Sotasurmat-sivuston mukaan 111 taipalsaarelaista menehtyi sisällissodan seurauksena. Se on valtava määrä pienessä maaseutukunnassa.

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden punaisten muistomerkki Miehikkälän hautausmaalla

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden punaisten hautamuistomerkki Miehikkälän hautausmaalla

Punaisten muistomerkkissa on teksti:
Levätkää rauhassa, kunnon toverit,
muistonne elää.

Miehikkälän hautausmaalla on kaksi hautamuistomerkkiä, jotka kertovat meille itsenäisen Suomen traagisista alkuhetkistä. Ne viestivät koruttomasti siitä, ettei poliittisten ja maailmankatsomuksellisten erimielisyyksien ratkominen väkivallalla johda muuhun kuin suunnattomiin kärsimyksiin. On sanottu, että kaikkien raaimpia sotia ovat sisällissodat. Siitä klassiseksi esimerkiksi käy varsin lyhyt kansalaissotamme tammi-toukokuun välisenä aina 1918. Sodan osapuolien muistomerkkien sijoittelu hautausmaalla kertoo siitä, kumpi osapuoli vei sodassa voiton. Valkoisten uhrien muistomerkki on lähellä kirkkoa, punaisten sen sijaan selvästi taaempana, hautausmaan takaosassa. Valkoisten joukkohautaan siunatuista yksi kaatui taisteluissa, muut kuolivat järjettömien väkivallantekojen seurauksena. Punaisten joukkohaudassa olevat teloitettiin - kostoksi - sodan loppuselvittelyissä. Tässä koostetta Miehikkälän punakaartista:

Miehikkälän punakaarti

Kotkalainen Eteenpäin kertoi kunnallisen vallan
siirtymisestä Miehikkkälässä työväestölle.
Eteenpäin 16.2.1918.

Työväen järjestyskaartin perustamisessa Miehikkälään aloitteellisia olivat Pitkäkosken tehtaan työläiset. Aloitteen teki 4.11.1917 paikallinen sekatyöläisten ammattiosasto ja sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö hyväksyi sen 18.11.1917. Kansalaissodan alussa Miehikkälä oli pitkään kaukana rintamalinjoilta. Sosialistit kokoontuivat 10.2.1918 Saivikkalan työväentalolle, jossa he pitivät kokouksia kolmen päivän ajan. Näissä kokouksissa valiottiin uusi kunnanvaltuusto, kunnallislautakunta, vallankumoustuomioistuin, järjestyksenvalvojat, miliisit ja muut virkamiehet. Kunnallisen päätösvallan työväestö otti "virallisesti" käsiinsä 11.2,1918 ilman porvarillisten tahojen vastarintaa. Kunnanvaltuusto ei tiettävästi kuitenkaan pitänyt yhtään kokousta, tai ainakaan se ei jättänyt jälkeensä yhtään pöytäkirjaa. Sen sijaan työväestön nimeämä kunnallislautakunta oli aloitteellinen. Se otti esimiehensä W. Kydön johdolla haltuunsa kunnan kassan ja arkiston 1.3.1918.

Vallankumoustuomioistuimen puheenjohtajana oli Eevert Ruoppa. Se piti joitakin istuntoja, joissa sakotettiin muutamia kuntalaisia ja tutkittiin "vastavallankumouksellisia". Sen sijaan vankiloissa olleet paikalliset rikolliset vapautettiin. Nämä liittyivät pääosin punakaartiin tuoden mukanaan niihin kaikkein kelvottominta ainesta. Järjestyksenvalvojaksi valittu maanviljelijä Emil Joenpolvi varasti yhdessä virolahtelaisen virkaveljensä, valokuvaaja Ferdinand Siimeksen kanssa nimimiehen arkiston ja he kuljettivat sen Virolahdelle.

Miehikkälän vallankumoustuomioistuimeen valittiin Evert
Ruoppa puheenjohtajaksi, Väinö Kytö sihteeriksi ja jäseninä
olivat Juho Törönen, Otto Makkonen sekä Eljas Kivelä.
Yleisenä syyttäjänä oli punakaartin päällikkö Jaakko Peltola.
Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantaja 7.3.1918.

Ensimmäiset punakaartilaiset olivat Miehikkälässä haminalaisia, mutta ennen pitkää heitä ruvettiin värväämään myös omasta kunnasta. Punakaarti perustettiin Saivikkalassa ensimmäisen kerran 14.2.1918, mutta ilmeisesti sen toiminnan käynnistäminen takkuili pahasti. Miehikkälän punaiset näyttävät aluksi arvelleen, että he valtaamalla kunnalliset laitokset olisivat omalta osaltaan tehneet kaiken tarvittavan vallankumouksen hyväksi. Työväen lehdistön uutiset "loistavista voitoista", 15 markan päiväpalkka, agitaattorien palopuheet ja kunnan hätäaputöistä saadut lopputilit alkoivat vähitellen vaikuttaa.  Lopulta maaliskuun 12. päivä perustettiin Miehikkälään paikallinen punakaarti esikuntineen ja sen jälkeen useimmat seudun sosialisteista liittyivät siihen.

Miehikkälän punakaartin toimintaa ei aluksi saatu
käyntiin. Korpi-Jaakko 12.3.1918.

Punakaartin toiminnan käynnistyminen merkitsi rauhattomuuksien lisääntymistä Miehikkälässä. Helmi- ja maalikuun aikana oli raakuuksilta ja ryöstöiltä vältytty. Aikaisemmin oli vallankumoustuomioistuimessa ollut mukana myös miehiä, joiden inhimillisyyteen saattoi vedota. Nyt vallankumoustuomioistuin menetti merkityksensä ja ihmisten henki ja omaisuus siirtyivät punakaartin päälliköiden Jaakko Peltolan ja Eevert Sutisen mielivallan alle. Molemmilla oli aikaisemmin saatu rikostuomioita, mm. luvattomasta viinankeitosta ja jopa murhaan osallisuudesta.

Ensimmäisen verityön punakaartilaiset tekivät huhtikuun alkupuolella. Miehikkälän kirkkoherran pojat Kaarlo ja Olli Snellman haettiin punakaartin esikuntaan huhtikuun kymmenes päivä. Sen jälkeen heistä ei kuultu enää mitään. Valkoiset ilmeisesti onnistuivat sieppaamaan kaartin päällikön Peltolan puhelun Virojoelle, jossa ohjeet olivat hyytävät: Vie ne perkeleet jäälle katsomaan ruumiita ja anna sitten yhdeksänkymmentä vuotta. Peltolan suvun perimätieto (ks. alla olevat kommentit) kertoo puolestaan, että Haminan punakaartilaiset olisivat sodan jälkiselvittelyissä pyrkineet sälyttämään vastuun veriteosta aiheettomasti miehikkäläläisten ja näin ollen myös Jaakko Peltolan vastuulle. Snellmanien ruumiit löydettiin myöhemmin Virojoelta. Seuraavana päivänä haettiin maanviljelijä Taneli Hauhia, joka kuljetettiin Harjun kartanolle ja murhattiin siellä. Seuraavana päivän tapahtui jälleen murha, tällä kertaa uhrina oli talollisenpoika Einar Harju. Huhtikuun 17. päivänä vangittiin maanviljelijä Elias Kimmo ja murhattiin Virojoella. Samaan aikaan vangittiin talollisenpoika Oskar Kotonen, joka murhattiin Iitissä toukokuun 1. päivänä. Huhtikuun 23. päivänä murhasivat punaiset vielä Miehikkälässä Valkealasta kotoisin olleen kulkukauppiaan Ville Aukean. Murhatyöt eivät tähän päättyneet, vaan 29.4 surmattiin maanviljelijä Anton Eklöf Hurttalan kylän läheisyydessä. Murhien ohella kauhua paikkakunnalla herättivät lukuisat takavarikoinnit ja suoranaiset ryöstöt, joita tehtiin punakaartin nimissä. Alkuvaiheessa "takavarikoinneista" annettiin kuitteja, mutta tämä käytäntö loppui vähitellen. Osa näistä "luovutuksista" oli pelkkiä ryöstöjä, joissa ihmisiltä kiristettiin pistimillä uhaten rahaa, tavaroita ja muuta omaisuutta.

Punaisen vallan alla olevilla alueilla oli työv.
yhdistyksen jäsenkirja tae paremmasta kohtelusta.
Oheisen Pitkänkosken Työv.yhdistyksen ilm.
perusteella näyttää siltä, että näitä hankkivat
omistukseensa myös muut kuin työväenaatteen
kannattajat. Eteenpäin 14.3.1918

Huhtikuun 17. - 19. päivinä järjestettiin Miehikkälässä sotaväen pakko-otto punakaartiin. Sitä toimitti haminalainen miliisipäällikkö, entinen poliisi Helle August Bly apunaan kaksi santarmia ja paikalliset punakaartiaktiivit Emil Joenpolvi ja Matti Tylli. Pakko-ottotilaisuudessa kävi noin 550 miestä, mutta kun näiden uusien punakaartilaisten piti lähteä 20.4. kuljetettavaksi rintamalle, rivit olivatkin harventuneet runsaaseen sataan mieheen. Yksi pakko-ottoa vastustanut miehikkäläläinen palstatilallinen näki rintamalle lähdön niin toivottomaksi, että hän  hirttäytyi 19.4. Suurin osa lähtöpaikalle ilmestyneistä oli niitä sosialisteja, jotka eivät olleet aikaisemmin liittyneet punakaartiin. Monet muut siirtyivät "käpykaartiin" takametsiin nuotiotulien äärelle, havumajoihin ja luoliin.

Huhtikuun viimeisellä viikolla alkoi punaisille selvitä tilanteen toivottomuus. Toukokuun 1. päivän vastaisena yönä ilmoitti punakaartin päällikkä Jaakko Peltola Taavettiin: "Katsomme tilanteen vaaralliseksi, että olemme päättäneet poistua Miehikkälästä". Päätös pantiin toimeen kaikessa hiljaisuudessa. Toukokuun 2. päivänä pyyhkäisi Miehikkälän läpi vielä sisällissodan viimeinen mainkin, kun noinn 400-miehinen porilaisjoukko vaelsi pitäjän läpi. He tunkeutuivat Saivikkalassa asuntoihin, ryöstivät hevosia ja kaikkea mitä tarvitsivat. Kauppa Oy Vesan liike ryöstettiin ja sen kassakaappi tyhjennettiin. Jo saman päivän iltana saapuivat ensimmäiset valkoisten joukkojenVirolahdelta ja Säkkijärveltä Miehikkälään. Punainen valta pitäjässä oli päättynyt.

Miehikkälän kirkkoherran poikien, Olli ja Kaarlo Snellmanin
järjetön ja raaka murha raivostutti valkoisia ja oli varmasti
osaltaan nostamassa kostomenttaliteettia paikkakunnalla.
Uusi Päivä 11.5.1918.

Sisällissodan julmuudesta kertoo korutonta kieltään kirkkoherra
Tauben murhaan osallistuneen tunnustus. Wiipuri 3.7.1918.

Punaisen vallan kukistuttua alkoi tilinteon hetki. Miehikkälässäkään ei punakapinallisia kohdeltu silkkihansikkain. Yhteensä 87 punaisten puolella taistellutta, toiminutta tai sen valtaa kannattunutta Miehikkälässä asunutta menetti henkensä. Heistä yksi oli kirjoilla Johanneksessa, Kymissä, Valkealassa ja Taipalsaarella sekä kaksi Vehkalahdella. Tämän lisäksi kuoli kolmetoista sellaista punaista, jotka olivat Miehikkälässä, mutta joiden asuinpaikasta keväällä 1918 ei ole varmuutta. Suurin osa punaisista menehtyi muualla kuin kotikuntansa alueella. Kolmentoista Miehikkälässä kuolleen punaisen kohdalla on yhtä lukuunottamata merkintä "mestattu", joka yleensä tarkoitti ampumalla teloittamista. Teloittamiset tapahtuivat heti sodan päättymisen jälkeen toukokuun kuudennen ja yhdeksännen päivän välisenä aikana. Punakaartin päällikkö Jaakko Peltola tapasi kohtalonsa 11.5.1918 Haminassa. Punakaartiin pakko-ottoa organisoinut Matti Tylli ammuttiin toukokuussa Viipurissa vankileirillä. Punahallinnon järjestyksenvalvojaksi valitsema maanviljelijä Emil Joenpolvi ammuttiin heti sodan loputtua Viipurissa vankileirillä 7.5.1918.  Yllä mainitusta 87:stä punaisesta murhatuksi tai teloitetuksi tuli lopulta runsas neljäsosa (24).

Suurimman osan kohdalla kuolinsyyksi on merkitty kuollut vankileirillä tai  kuollut sairauteen vankileirillä.  Niinpä Miehikkälän punaisia menehtyi huomattavasti enemmän Tammisaaren vankileirillä kuin sodan jälkiselvittelyissä kotipitäjässä. Moni punakaartiin kuulunut (24) kohtasi matkansa pään lisäksi Viipurissa joko sodan loppuvaiheissa tai myöhemmin vankileirillä. Vain kolme punaista kaatui taisteluissa.

Sodan julmista seurauksista joutuivat kärsimään orvoiksi tai
puoliorvoiksi jääneet lukuisat viattomat lapset. Karjala 17.6.1918

Keitä tässä punaisten joukkohaudassa sitten lepää? Luultavasti nuo kolmetoista Miehikkälässä teloitettua paikkakuntalaista ja mahdollisesti vehkalahtelainen Matti Ala-Turkia, joka myöskin ammuttiin Miehikkälässä heti sodan loputtua.

Alla epävirallinen lista heistä (lähde: http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input )


Lähteet:
Yrjö Varpio: Vanhaa Miehikkälää (1987)

Eteenpäin 1918

Haminan Lehti 1918

Miehikkälässä toukokuussa 1918 teloitetut punaiset

sukunimi	Etunimi	Ammatti	Syntymäaika	Kuolinaika	Kirjoillaolokunta
Aapro	Wiktor Eliaksenpoika	Suutari	25.12.1883	9.5.1918	Miehikkälä
Ala-Turkia	Matti Juhonpoika	Sekatyömies	14.10.1890	9.5.1918	Vehkalahti
Hiiri	Antti Juhonpoika	Lasityöntekijä	8.8.1885	6.5.1918	Miehikkälä
Kivelä	Elias Antoninpoika	Sekatyömies	8.7.1882	6.5.1918	Miehikkälä
Koskela	Manu Eerikinpoika	Työmies	18.9.1852	6.5.1918	Miehikkälä
Mäkelä	Taneli Juhananpoika	Maanviljelijä	4.8.1885	7.5.1918	Miehikkälä
Nurmela	Taneli Tahvonpoika	Pienviljelijä	11.3.1877	7.5.1918	Miehikkälä
Paavola	Mikko Joelinpoika	Maanviljelijä	19.11.1857	7.5.1918	Miehikkälä
Pennanen	Juho Heikinpoika	Työnjohtaja	1.6.1884	6.5.1918	Miehikkälä
Rongas	Aleksanteri Matinpoika	Sekatyömies	30.10.1872	7.5.1918	Miehikkälä
Taari	Matti Antinpoika	Työmies	11.3.1890	9.5.1918	Miehikkälä
Tohmo	Taito Antoninpoika	Työmies	12.12.1894	9.5.1918	Miehikkälä
Tuhkiainen	Otto Antoninpoika	Maatyöntekijä	12.12.1896	6.5.1918	Miehikkälä
Wapalahti	Matti Mikonpoika		28.9.1891	7.5.1918	Valkeala