Tsaari Aleksanteri I "maakuntamatkalla" Pohjois-Karjalassa kesällä 1819, osa 2.

Jouhkolan hovin päärakennus nykyasussaan. Kertomuksessa kuvattu Jouhkolan hovi paloi vuonna 1904 ja sen tilalle rakennettiin uusi, kuvassa näkyvä rakennus.

Elokuussa 1819 saapui Venäjän tsaari Aleksanteri I Suomeen suuntautuneella matkallaan Pohjois-Karjalaan. Sanomalehti Karjalaisessa oli 23.8.1919 nimimerkki O. K:n kirjoitus vierailusta otsikolla Eräs satavuotismuisto.  Julkaisen tämän lehtikirjoituksen toisen osan ohessa. Artikkelin ensimmäinen osa löytyy täältä. Kertomuksen sivujuonteena käy hyvin ilmi, miten 1800-luvun alkuvuosikymmenillä silloiset mahtimiehet siirsivät rahakkaita ja arvovaltaa tuovia virkoja isältä pojalle.  Samoin selviää, ettei Joensuun kaupungista ollut edes aavistusta. Pohjoiskarjalainen rahvas näyttää suhtautuneen hallitsijaan uteliaan ihailevasti. Minua hämmästyttää edelleen nimimerkki O.K:n poimimat yksityiskohdat vierailusta. Niillä luodaan mielikuva suurvaltajohtajasta lutuisena, hyväntahtoisena puolukkahillopurkin ihastelijana, joka jakaa vaivaisille rahaa. Tämä artikkeli ilmestyi siis vajaa runsas vuosi ns. vapaussodan jälkeen ja Kokoomus-puolueen äänenkannattajassa...

Eräs satavuotismuisto jatkuu

Jouhkolan hovi (Tohmajärvellä), joka on jonkun matkaa syrjässä Sortavalasta Joensuuhun johtavalta tieltä, on kuulun "Karjalan kuninkaan", asessori Gabriel Valleniuksen maineikas asunto Tohmajärven etelärannalla. Vuonna 1819 asui päähovissa Karjalan kuninkaan poika Gabriel Vallenius nuorempi, joka isänsä jäljestä oli päässyt kruununvoudiksi Ala-Karjalan kihlakuntaan. Samalla tilalla asui myös ”kuninkaan” toinen poika, rovasti Petter Vallenius, jolle hänen isänsä oli hankkinut Tohmajärven laajan kirkkoherrakunnan.

Kun keisarin vaunujen ilmoitettiin lähestyvän, meni kruununvouti seuruetta vastaan ja tarjosi suolaa ja leipää. Korkeat vieraat astuivat sisään Jouhkolan upeihin saleihin. Paljon väkeä oli kokoontunut saadakseen nähdä ihailtua hallitsijaa. Tapahtui sitten siinä, kerrotaan, pieni vahinkokin, josta olisi voinut olla pahatkin seuraukset. Muutamaan syrjähuoneeeseen oli kerätynyt niin paljon katselijoita, että lattia sortui.

Hovissä syötiin uhkeat päivälliset ja pian sen jälkeen otti keisari jäähyväiset kohteliaalta isnännältään ja ajoi pois. Ennen lähtemistä toi kukkea Tohmajärven ruustinna, 36-vuotias Hedvig Helena Vallenius, o.s. Aschan, keisarille puolukkahillopurkin, mistä sopisi matkalla maistella. Sanomattakin on selvää, että keisari tästä oli hyvillään. Sitä maistettiin sitten elokuun 28. päivänä kello 7 aamulla, kun keiasri söi aamiaista hevostallissa Haapalankankaalla Oulujärven etelärannalla ennen Kajaaniin purjehtimista. Siellä keisari otti siitä itselleen, ja myös ruhtinas Volkonskikin hiukan, sitten keisari tarttui omin käsin purkkiin, asetti sen Kajaanin retken järjestäjän kapteeni Sebastian Gripenbergin eteen ja huusi hänelle ominaisella viehättävällä ja iloisella ilmeellä: ”Gripenberg, tästä täytyy teidän maistaa, se on hyvin hyvää – mutta ette saa ottaa siitä paljon sillä tahdon säästeliäästi käyttää sitä, se on Tohmajärven papinrouvan lahja.”

Jouhkolasta lähdettyä tuli tuo pitkä taloton taival ja siellä oleva havumaja.

Luultavasti jo pidettiin kiirettä, sillä Taipaleelle oli pitkä matka. Kun oli ennätetty Joensuuhun, toisin sanoen siihen kylään, missä Joensuun kaupunki nyt sijaistee, päätettiin pysähtyä sinne yöksi. Keisari ajoi kapteeni Ramsayn luokse, joka siellä oli kruununmakasiinin hoitajana. Kun oli tultu hänen talolleen, astui keisari vaunuista jo portilla ja tervehti armollisesti kansajoukkoa, jota runsaasti oli kerääntynyt katselamaan hallitsijaa. Oli siinä joukossa muudan höpelö eukko, joka poikansa Matin kanssa oli tullut tuota komeutta katsomaan. Tottapa eukko arveli sen asiaan kuuluvan, koskapahan komensi poikansa, kun keisari tuli lähelle: ”Matti, anna keisarille kättä!”. Matti Tarsi esiin, ojensi kätensä ja nyökytti päätään. Keisari käsitti asian tärkeyden ja ojensi Matille yhden sormen käteltäväksi.

Vietettyään yönsä kapteeni Ramsayn luona hän lähti seuraavana aamuna ajamaan Liperin Taipaleelle. Ennen lähtöään hän jätti kapteenin rouvalle kalliin jalokivisormuksen muistoksi vierailultaan.

Tämän Taipaleen ortodoksisen kirkon ovet eivät avautuneet tsaarille
vuonna 1819. Voinemme kuvitella, etteivät paikallinen ortodoksipappi ja
kirkonpalvelijat saaneet moisesta huolimattomuudesta kiitosta

Taipaleelle tultua hallitsija päätti käydä sikäläisessä venäläisessä kirkossa, mutta kirkonpalvelijoiden huolimattomuuden takia ei kirkkoon voitu päästä. Keisari palasi vaunuilleen ja aterioitsi niissä. Väkeä oli kokoontunut suuret määrät katselemaan ja ihmettelemään. Siinä joukossa oli myös Liperin rovasti Perander rouvineen. Varsinkin rouva Peranderin kanssa puheli keisari kauan saksan kielellä. Sillä aikaa hääräili väkijoukko vaunujen ympärillä ja ihmetys valtasi mielet. Varsinkin kummastutti kovasti, kun nähtiin muutamassa vaunussa kyntteli, jossa tuli paloi. Rahvasta puhutteli keisari myös tietenkin tulkkinsa Martinaun välityksellä, ja antoi jakaa rahaa vaivaisille, joita oli myös läsnä. Eräs vaimo, jolla oli kahdeksan lasta, sai itselleen ja kullekkin lapselleen 3 ruplaa.

Taipaleelta keisari jatkoi matkaansa Kaaville, Jännevirralle, Toivalaan, Kelloniemeen ja Kuopioon, jonne hän saapui torstaina 25. päivänä elokuuta kello 11 yöllä.

Tuo vuoden 1819 kesä, jolloin keisari matkusti, oli kova poutakesä, niin kuin useissa paikoissa oli myös kesä 1919. Viljat kuitenkin kasvoivat hyvion, niin kuin tänäkin kesänä. Kulopaloja oli 1819 paljo, niin että köyhätkin tulevana keväänä haravilla panivat ohraa kulopelloille. Seuraavana kesänä kasvoivat kaikki viljalajit niin, että oli viljaa vaivaisillekin. Talvi ennen keisarin kulkua oli ollut ”kierätalvi”, se on vähäluminen.
O. K.

Tsaari Aleksanteri I "maakuntamatkalla" Pohjois-Karjalassa kesällä 1819

Aleksanteri I

Elokuussa 1819 saapui Venjän tsaari Aleksanteri I Suomeen suuntautuneella matkallaan Pohjois-Karjalaan. Sanomalehti Karjalaisessa oli 23.8.1919 nimimerkki O. K:n kirjoitus vierailusta otsikolla Eräs satavuotismuisto.  Aleksanteri I oli vierallut aikaisemmin jo neljä kertaa maassamme. Ensimmäinen vierailu tapahtui vuonna 1803 ja suuntautui Punkaharjulle. Historian siivet havisivat menneenä kesänä, kun Venäjän nykyinen "tsaari" Vladimir Putin myös suuntasi Suomen-vierailullaan Punkaharjulle. Lieneekö paikalla olleet kansalaiset ja virkamiehet osoittaneet vastaavanlaista alamaisuutta kuin oheisessa kertomuksessa?  Aleksanteri I kävi Suomessa vuonna 1809 kaksi kertaa osallistuen Porvoon valtiopäivien avajaisiin maaliskuussa ja uudestaan niiden päättäjäisiin heinäkuussa. Vuonna 1812 hän kävi Turussa ja tapasi Ruotsin kruununprinssin Karl Johanin. Mielenkiintoinen on Karjalaisen artikkelin sävy. Runsas vuosi on kulunut verisestä sisällissodasta, jota voittanut valkoinen osapuoli piti ennen kaikkea vapaussotana, ja nimen omaan vapautuksena Venäjän valtion ikeen alta. Silti artikkelista välittyy myönteinen kuva tsaarista ja hänen vierailustaan. Kirjoitin kertomuksen puhtaaksi ja julkaisen sen nyt kahdessa osassa.

Eräs satavuotismuisto

Mutta käykäämme vihdoin keisarin matkaa halki Pohjois-Karjalan paikasta toiseen seuraamaan:  Sortavalaan tultuaan keisari kävi Valamossa. Sieltä palattuaan hän keskiviikkona elokuun 24. päivänä lähti seurueineen ajamaan Sortavalasta pohjoiseen.  Oli määrä sinä päivänä ajaa Liperin Taipaleelle asti, 159 virstaa, mutta niin pitkälle ei ehditty. Matkue kulki kahdessa osassa, mutta aivan lähekkäin. Ensin kulki 12-hevosinen ryhmä, jossa kulki kyökki ja matkalla tarvittava vaatevarasto hoitajineen. Toisessa osassa kulki keisari, hänen adjutanttinsa, ruhtinas Volkonski, henkilääkärinsä salaneuvos Wylie ja pari palvelijaa.

Ruskealan kirkolle pysähdyttiin vähäksi aikaa. Voimme arvata, että siellä olivat korkeaa matkamiestä vastassa pitäjän herrasväet, seurakunnan kirkkoherra Aron Schroeder etunenässä. Kiireesti jatkettiin matkaa pohjoiseen ja saavuttiin Pälkjärvelle Alahovin kartanoon. Tämä, Pohjois-Karjalan muistorikkaimpia hoveja, oli kauniilla paikalla Pälkjärven rannalla pari kilometriä Pälkjärven kirkolta. Kunnianarvoisena rakennuksena, pieninen ikkunoineen ja taitekattoineen, kertoi se niistä ajoista, jolloin mahtava Duncanin suku asusti siinä ja piti hallussaan melkein koko Pälkjärven pitäjää ja omisti tiluksia ympäri Pohjois-Karjalan. Nyt asui hovissa everstin rouva Charlotta Katarina vonFieandt, o.s. Duncan, Kuopion varamaaherran ja Karjalan jääkärien päällikön Erik Johan von Fieandtin leski. Mies oli kuollut kymmenkunta vuotta aikaisemmin, ja nyt eleli leski viiden, kuuden lapsen kanssa Alahovissa hoitaen tarmolla tilaa. Vanhin poika, silloin kadettina oli niin kuin isännän asemassa.

Piirros Pälkjärven hovista. jota kutsuttiin myös Alahoviksi.
Alahovi oli pitäjän arvokkain hovi, joka rälssin aikana kuului
Duncanin rälssiin ja siirtyi myöhemmin avioliiton kautta von
Fieandtien suvulle. Kenraali E. G. v. Fieandt lunasti hovin
1860 –luvulla perintötilaksi ja viimeiset omistajat olivat kenraali
v. Fieandtin tyttären Charlotte (Lotte) Arppen perilliset.
Historiallisesti arvokas aateliskartano on purettu syksyllä 1989.
.

Kun keisari ajoi Alahovin porteista sisälle, kantoi everstinna hänelle niin kuin Venäjällä oli tapana suolaa [ja] leipääalamaisuuden merkiksi. Keisari meni hoviin sisälle ja viipyi siellä hetkisen. Everstinna von Fieandt, joka olio ennenkin nähnyt korkeita herroja hovissaan, tiesi, kuinka heitä oli kohdeltava ja kestittävä. Keisari nautti vieraanvaraisen emännän herkuista ja puheli hänen kanssaan hetkisen. Viime aikoihin asti on Alahovissa näytelty sohvaa, jossa keisari istui. Kaikesta hyvästä tyytyväisenä ja ihastuneena everstinnan hienoon käytökseen – kerrotaan – määräsi keisari everstinnalle, niin kuin ainakin aatelisrouville, arvonimen ”Armo”.. Kolmena sunnuntaina peräkkäin oli muka Pälkjärven kirkossa kuulutettu, että hänen majesteettinsa oli äskenyt jalosukuista leskirouvaa von Fieandtia siitä lähtien kutsua ”Armoksi”.

Kun keisarin saattojoukko sitten rupesi lähestymään Pälkjärven kirkkoa, kertoo rahvas, alettiin soittaa kirkonkelloja keisarin kunniaksi. ”Miksi soitatte kelloja?” käski keisari kysyä muutamalta pitäjäläiseltä, joka oli tunkeutunut lähelle katsomaan. ”Keisarin kunniaksi”, kuului vastaus.  ”Älkää hyvät ihmiset, kelloja soittako, enhän minä vielä kuollut ole.”, naureskeli siihen korkea vieras.

Jo oli päivä ennättänyt kotvan matkaa yli puolesta, kun keisari karautti seurueineen Tohmajärven rantaa kulkevaa tietä myöten kohti Jouhkolan hovia. Tuossa noustaan mäkeä ylös, mutta tällä kertaa eivät ole Malmin eivätkä Tiaisen joukot vallituksen päällä (26.8.1808 käytiin Kemienvaaran itäpuolella Lahdensillan taistelu. Siinä Karjalan jääkärit olivat asettuneet puolustukseen teiden risteykseen. Etelästä paikalle marssi 5000 miehen vahvuinen venäläsosasto ruhtinas Dolgorukin johdolla. Taistelu oli epätasainen ja ylivoimainen vihollinen pakotti  jääkärit vetäytymään).

Tohmajärven kirkko ja kellotapuli. Kirkko on vanhin puinen kirkkorakennus
Pohjois-Karjalassa. Se on rakennettu vuonna 1756 ja vieressä oleva kellotapuli
vuonna 1760.

Kun oltiin pääsemässä ylös Kemien kylälle, nousi maantie harjulle, jota kutsutaan Ikolanmäeksi. Maantie kohosi tässä tavattoman jyrkkää rinnettä ylös, melkein paljaita kallioita myöten. Nykyaikaikaista katselijaa hirvittää nähdessään nuo jyrkät kalliopaikat, joita myöten piti ennen hevosella ja rattailla kulkea. Keisari nousi mäessä pois vaunuistaan, käveli mäen päälle ja ihmetteli, kuinka maantietä oli voitu laittaa tällaisesta paikasta. Sittemmin hän antoi käskyn, että maantie oli muutettava kiertämään vaaran alta. Siitä se kulkeekin nyt kiertäen kauniisti nuo vaaralliset kallion paikat.

Kerrotaan myös, että keisari päästyään mäen päälle jäi hetkeksi aikaa ihailemaan maiseman kauneutta. Siitä onkin mitä valtavin näköala. Oikealla kiitää katse vaaralta vaaralle aina Ilomantsin raukoille rajoille, missä siintävä taivaanranta metsää koskettelee. Vasemmalla pilkottaa koivujen välistä Tohmajärven pieni kirkko ja sen vierustalla tuomen lehvien lomista punertavaksi maalattu pappila. Syvällä vaarojen välissä välkähtelee Tohmajärven kiiltävä pinta ja pienoinen joki kimaltelee valkeana vyönä etempänä. Tuolla etempänä, kaukana, kaukana on Kiteen kirkko ja taas vain metsäisiä, sinertäviä vaaroja…

Näitä katseli keisari hetkisen, nousi vaunuihinsa ja ajoi Jouhkolaan. 

Tarina jatkuu....

Tohmajärveläinen kylänäkymä vuonna 1909. Kuva: Museovirasto

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Piirikoulu 1805 - 1814

Antrealaissyntyinen maanmittarin poika Jakob Alexander Stråhlmann (1782 - 1846) vihittiin  papiksi Haminan hiippakunnassa 29.5.1804. Hän toimi Lappeenrannan normaalikoulun (vuodesta 1805 piirikoulun) opettajana vuodesta 1803. Lappeenrannasta hän siirtyi Käkisalmen piirikoulun opettajaksi vuosiksi 1809–13. Lappeen sijaiskirkkoherrana hän toimi vuodesta 1813 alkaen. Lappeen ja Lappeenrannan kirkkoherrana hän aloitti vuonna 1820 ja rovastiksi hänen nimitettiin vuonna 1826. Stråhlman toimi sekä sekä normaalikoulussa että piirikoulussa saksan opettajana. Hänet tunnettiin ahkerana ja taitavana opettajana, Niinpä koulutarkastaja antoi hänestä kiittäviä lausuntoja Tarton koulutoimikunnalle.

1800-luvun alussa oli keisarikunnan koululaitos jälleen mullistusten edessä. Keisari Aleksanteri I antoi vuonna 1802 asetuksen, jolla kansanvalistusministeriö syrjäytti koulutoimikunnan. Samanaikaisesti annettiin asetus pääkouluhallituksen kokoonpanosta ja toiminnasta. Vanha Suomi yhdessä Viron, Liivinmaan ja Kuurinmaan kanssa muodosti oman piirin, jonka oppilaitokset olivat Tarton yliopiston alaisia. Koulupiiriä johti yliopiston muodostama koulutoimikunta. Uuden vuoden 1804 koululain mukaan valtakuntaan oli luotava kymnaasit, piirikoulut ja pitäjänkoulut käsittävä yhtenäiskoululaitos, jossa olivat uutta etenkin pitäjänkoulut.

Tarton yliopiston professori Carl von Morgenstern piti kesällä 1805 tavanmukaisen vuositarkastuksen Vanhan Suomen kouluissa. Tällöin hän organisoi myös normaalikoulujen muuttamista ja avaamista piirikouluiksi.  Lappeenrannan normaalikouluun hän saapui 4.8.1805 tarkastaakseen kaupungin kouluolot ja suorittaakseen uuden opinahjon juhlallisen avauksen. Suunnitelmat kariutuivat, sillä toiseksi opettajaksi valittu henkilö ei ollutkaan saapuvilla. Professori kiirehti  Savonlinnaan, eikä enää palannut Lappeenrantaan. Niinpä oli tyydyttävä avajaisiin koulujen tarkastajan läsnäollessa 11.8.1805.

Siirtyminen  normaalikoulusta piirikouluun sujui Lappeenrannassa melko vaivattomasti, koska entisen koulun saksan opettaja jatkoi edelleen työtään. Koulurakennuskin oli vielä käyttökelpoinen, eikä rahoituksessakaan ilmennyt suuria vaikeuksia. Lappeenrannan koulu oli ns. suurempi piirikoulu vuoteen 1810, jolloin se muuttui pienemmäksi piirikouluksi. Siitä käytettiin joskus myös nimitystä piirikuntakoulu. Vuoden 1805 piirikoulun piti olla kolmiluokkainen ja neliopettajainen, mikä merkitsi melkoista laajennusta. Tosin entisessä normaalikoulussa oli ollut jo samana vuonna kolmaskin luokka ns. lukuluokka, mutta normaalikoulun loppuvuosina Lappeenrannassa työskenteli vain yksi opettaja. Piirikoulu toikin opettajavoimiin selvän parannuksen. Tosin siirtyminen kolmiluokkaiseen kouluun ei sujunut täysin mutkattomasti, ja alkuvuosina olivat vain alimmat luokat käytössä.

Pian kuitenkin huomattiin, ettei näin laajalla koululla ollut Lappeenrannan kaltaisessa pikkukaupungissa riittävästi käyttöä. Lappeenranta joutuikin vuonna 1810 luopumaan neliopettajaisesta koulustaan ja tyytymään entiseen kaksiluokkaiseen ja -opettajaiseen piirikouluun, mikä tiesi kouluoloissa taantumista. Lappeenrannan piirikoulun supistuessa kaupunkiin perustettiin tytöille alkeiskoulu. Se avasi ovensa 9.11.1810.

Vanhan Suomen koululaitos koki 1800-luvun toisella vuosikymmenellä uusia mullistuksia. Keisarillisella käskykirjeellä muutettiin vuonna 1814 Lappeenrannan piirikoulu yksiluokkaiseksi alkeiskouluksi. Tämä merkitsi taas uutta takaiskua kouluoloissa. Alkeiskoulu oli vielä suppeampi kuin vuonna 1810 toimintansa aloittanut pienempi piirikoulu. Samalla kun luokkien määrä laski yhteen, palattiin takaisin pedagogiokauden tasolle. Tyttökoulukin sulki ovensa näihin aikoihin.

Lappeenrannan ns. suuremmassa piirikoulussa oppiaineita oli runsaasti aikaisempaan verrattuna. Saksan ja venäjän lisäksi opetettiin jopa latinaa ja ranskaa. Lisäksi oppiaineena oli uskonto, reaaliaineista historia ja maantiede, matematiikka, fysiikka ja luonnontieto. Piirustuskin nousi  vakinaiseksi oppiaineeksi. Kun piirikoulu supistui vuonna 1810 pienemmäksi piirikouluksi, oppiaineita oli taas muutettava. Ranskaa ei enää opetettu, mutta latina säilytti asemansa. Matematiikan osuus supistui ja sen nimi muutettiin aritmetiikaksi. Fysiikan korvasi "teknologia". Luonnontietoa opetettiin edelleen samoin kuin piirustusta, joka sai rinnalleen kaunokirjoituksen.

Vuonna 1810 aloittaneessa Lappeenrannan tyttökoulussa oli miltei samat aineet kuin piirikoulussa, eli uskonto, historia, maantieto, aritmetiikka, luonnontieto, piirustus, käsityö ja kaunokirjoitus. Kielistä luettiin venäjän, saksan ja ranskan kielioppia. Lisäksi oli tytöillä oppiaineena käsityö.Siirtyminen vuonna 1805 normaalikoulusta piirikouluun kaksinkertaisti tai oikeammin nelinkertaisti Lappeenrannan opettajavoimat. Olihan normaalikoulun opetus ollut yksin arvostetun saksan opettajan Jakob Stråhlmanin harteilla. Koulutarkastaja antoi hänestä kiittäviä lausuntoja Tarton koulutoimikunnalle. Stråhlman siirtyi kuitenkin vuonna 1809 Käkisalmeen.  Vuonna 1809 koulun skasnaopettajana toimi Aleksander Wulffert. Wulffert oli viipurilaisen kauppiaan poika, joka myöhemmin toimi Suomen postilaitoksen johtajana.

Lappeenrannan piirikoulun ensimmäiseksi venäjän opettajaksi siirrettiin Ivan Slivitskin Viipurista. Tämä oli perehtynyt paremmin saksan kuin venäjän kieleen. Siirto ei Slivitskiniä miellyttänyt, ja hän valitti asiasta ylempiin elimiin mutta turhaan. Slivitskin hoiti tehtäviään epäsäännöllisesti, haukkui oppilaitaan sioiksi ja aaseiksi, veteli näitä korvista, löi viivottimella ja seisotti lapsia polvillaan terävällä puulla. Kouluun oli vaikea löytää kunnollista matematiikan, fysiikan ja luonnontiedon opettajaa. Ensimmäisenä lukuvuonna sellaista ei ollut lainkaan. Opettajan vaihtuessa vuosittain ei matemaattisten aineiden opetus voinut olla täysipainoista.

Lappeenrannan tyttökoulun opettajaksi saatiin oman kaupungin pormestarin tytär, 18-vuotias Maria Elisabet Maslén. Hän olikin ainoa vakinainen tyttökoulun opettaja koko koulun ajan eli vuoteen 1815 sakka. Tällöin hän siirtyi Turkuun. Se, että tyttökoulun opettaja oli nainen, oli tuon ajan oloissa hyvin edistyksellistä. Tätä koulujen suunnittelija, Tarton yliopiston professori Georg Friedrich Parrot piti mietinnössään välttämättömänä. Tyttökoulussa opetti lisäksi useita erityisaineiden opettajia kaupungin piirikoulusta, mutta nämä miesopettajat työskentelivät neiti Maslénin alaisina.

Lappeenrannan piirikouluun saatiin vuonna 1805 normaalikoulusta kaikki ylimmän luokan seitsemän oppilasta. Alimman luokan kymmenestä oppilaasta 8 sekä lukuluokan 10 oppilasta yhtä lukuun ottamatta siirtyivät piirikouluun. Vanhasta koulusta tuli siis peräti 24 ja ulkopuolelta vain muutamia oppilaita, joten joukko oli valtaosaltaan normaalikoulun kasvatteja. Vähitellen koulun oppilasmäärä laski. Se johti vuorostaan opetuksen yksipuolistumiseen vuonna 1810. Vanhan Suomen kauden lopussa siellä oli vain 15 oppilasta. Lähes samaan oppilasmäärään (11) pääsi myös pari vuotta kaupungissa toiminut tyttökoulu.

Oppilasjoukon vähenemisen syynä oli se, että myös maaseudulla oli kouluja ja muissa kaupungeissa monenlaisia oppilaitoksia, joten Lappeenrannan piirikouluun heitä riitti vain puolentoista kymmentä. Suuremman piirikoulun siirto Lappeenrannasta Savonlinnaan pahensi tilannetta edelleen, sillä supistettu piirikoulu ei voinut enää tarjota kunnollista opetusta. Piirikoulu hyväksyi oppilaita säätyyn ja kansallisuuteen katsomatta. Kirjoittautumismaksu (5 ruplaa) rajoitti pyrkijöiden määrää samoin kuin 10 ruplan lukuvuosimaksu. Viikossa koulutunteja oli 32. Päivittäin koulua oli kello 9 - 12 ja 14 - 16. Kesäloman pituus oli kuusi viikkoa.

Opettajien palkkaus oli niellyt normaalikoulussa valtaosan koululaitokselle tarkoitetuista varoista. Samanlaisena tilanne jatkui piirikoulussa. Ongelmaksi tuli nyt opettajien palkkaus, sillä aikaisemmin oli palkattuja opettajia kaksi, nyt neljä. Piirikoulun opettajamäärän kaksinkertaistuessa olisivat menot kaksinkertaistuneet, sillä palkkojen lisäksi ei koulusta ollut muita isoja kustannuksia. Kun koulurakennuksen korjaukset olivat ajankohtaisia, saatiin avustusta huoltokollegiolta tai koulujen yhteisrahastosta. Kaupungin koulumenot olivat vuonna 1806 jälleen yhteensä 575 ruplaa. Nähtävästi sama summa saatiin kruunulta, sillä muutenhan opettajien palkkoja olisi pitänyt alentaa puoleen. Vuonna 1805 korjattiin koulutalo perusteellisesti. Tästä kaupunki maksoi 500 ruplaa. Tähän kaupunki pyysi raha-avustusta kuvernööriltä.