1900-luku - sivistyksen ja edistyksen riemuvoitto?

Kuvan lähde: Yhdysvaltain kongressin kirjasto

1950-luvulla syntyneenä ehdin elää lähes puolet vuosisadasta, jonka aikana ihmisten elämä mullistui radikaalisti uusien keksintöjen, sivistystason nousun, liikenteen ja tiedonvälityksen mullistumisen, kohonneen elintason ja lääketieteen kehityksen seurauksena. Tämä positiivisen kehityksen musertavat - ainakin minun vaakakupissani - ne lukemattomat kansanmurhat, joita 1900-luvulla tehtiin. Tiennäyttäjinä olivat turkkilaiset, jotka tuhosivat kokonaisen kulttuurin ja sen edustajat ensimmäisen maailmansodan aikana. Tämä tuhansia vuosia nykyisen Turkin itäosissa vaikuttanut kansa ja sen kaupungit, kylät, kirkot, koulut ja luostarit tuhottiin kahdessa vuodessa. Viime kuukausina on tiedotusvälineissä usein ollut esillä kaksi kaupunkia nykyisen Syyrian itäosan kurdialueilta. Kyseiset kaupungit, Ras El Ain ja Deir Eil Zor, muodostuivat satojentuhansien armenialaisten hautapaikoiksi. Silloin lukemattomat hautakummut, luurangot ja petoeläinten maasta kaivamat ruumiinosat täyttivät noiden seutujen tienoot.

Sain illalla päätökseen Grigoris Balakianin kirjan "Armenialainen Golgata. Muistelmat kansanmurhan vuosilta 1914 - 1916". Tämä järkyttävä aikalaiskuvaus kertoo siitä, että kokonaiset kansat on mahdollista manipuloida suorittamaan hirvittäviä veriorgioita, kunhan niiden oikeutus verhotaan isänmaallisuuden ja oikean uskonnon puolustamisen kaapuun. Kirja oli niin järistyttävä kokemus, että se palasi yöstä toisen uniini.

Armenialaisten kansamurha oli ikään esinäytös seuraavien vuosien kansanmurhille. Muiden valtioiden toimettomuus (tai armenialaisten häikäilemätön hyväksikäyttö) ja varsinkin Turkin silloisen liittolaisen Saksan passiivinen hyväksyntä kansanmurhalle ovat pöyristyttävää luettavaa. Lisäksi Turkin päästäminen hirmuteoista ilman sen kunnollista jälkipuintia edesauttoivat vastaavan toimintamallin hiljaista hyväksymistä muualla.

Vastaavaan projektiin ryhtyi "Isä Aurinkoinen" vuosina 1932-1934. Tätä ukrainalaisia kohdannutta kansanmurhaa (Holodomor) on muisteltu näinä päivinä. Stalin oli kuitenkin huomattavasti tehokkaampi murhatöissään. Uhrimäärästä on esitetty toisistaan suurestikin poikkeavia arvioita. Pienin arvio on kolme miljoonaa, suurin 14 miljoonaa. Myöhemmin Stalinin etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat monet muut vähemmistöt kuten suomalaiset, tsetseenit ja Krimin tataarit. Stalinin Neuvostoliittoa seurasivat kansanmurhaajina natsien johtajat kuudella miljoonalla juutalaisuhrilla. Itä- ja Keski-Euroopan juutalaisten tuhoamisen seurauksena katosi, samalla tavalla kuin Armeniassa, ikivanha, rikas ja omintakeinen kulttuuri ja kieli (jiddish) lähes kokonaan. Kansanmurhat, etniset puhdistukset ja väestönvaihdot eivät suinkaan loppuneet 2. maailmansotaan. Olemme nähneet niitä senkin jälkeen Kamputseassa, Ruandassa, Myanmarissa ja nyt väestönvaihdot Pohjois-Syyriassa. Valitettavasti/luultavasti todistamme niitä jatkossakin.

Tässä linkki sivustolle, joka kertoo ukrainalaisten kansanmurhasta vuosina 1932 - 1934

Ukrainalaiset ja Suomen itsenäisyys

Lappeenranta 4.9.1917

Näin Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi yritin löytää arkistostani materiaalia, joka yhdistäisi sekä Suomen että arvostamani Ukrainan itsenäistymisvaiheita toisiinsa. Kotikaupungillani Lappeenrannalla ja Ukrainalla on kohtalonyhteys, sillä itsenäisen Ukrainan valtionpäämiehenä eli hetmannina toimi vuonna 1918 entinen lappeenrantalainen Pavlo Skoropadsky. Hän oli aikaisemmin palvellut Venäjän armeijassa Lappeenrannassa sijainneen 20:nen Rakuunarykmentin päällikkönä. Penkojaisten tuloksena löytyi oheinen ukrainalaisten sotilaiden tukikannanotto Suomen itsenäistymiselle. Uutinen oli Lappeenranta-lehdessä 4.9.1917. Alla teksti puhtaaksi kirjoitettuna.

Ukrainalaiset ja Suomen itsenäisyys.

Yleisukrainalainen sotilasten edustajain neuvosto tervehtii Suomen eduskuntaa ja sen kautta koko vallankumouksellista Suomen kansaa, joka on asettanut tehtäväkseen taistella vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden puolesta.
Ollen aseistetun Ukrainan kansan johdossa me pysymme vankasti vallankumouksen saavutusten vartijoina julistaen tunnuslauseen: ”Kansojen itsemäärääminen” ja uskomme samalla, että yhdistynyt Suomen ja Ukrainan kansojen vallankumouksellinen demokratia ei tule painamaan päätään alas taantumuksen edessä.
Me vastustamme jyrkästi Venäjän väliaikaisen hallituksen epäoikeudenmukaista ja vihamielistä suhtautumista Suomen oikeuksiin sekä aseellisen voiman käyttämisen uhkauksia.

Mitäs minä sanoin...

Olen varmaan ikävystyttänyt joitakin pitkillä historiallisilla vanhoista lehdistä ja arkistoista kootuilla kirjoituksillani. Nyt lupaan olla lyhytytsanainen.

Selatessani vanhoja blogikirjoituksiani ja peilatessani niitä kirjoitusten jälkeisiin tapahtumiin, en voinut todeta muuta kuin:

Mitäs minä sanoin!

Tämä koskee esimerkiksi Fennovoima-kirjoitustani. Koko tuosta surkuhupaisen traagisen koomisesta tapahtumasarjasta oli hyvä yhteenveto kolme päivää sitten Iltalehdessä. Olli Ainola oli koonnut tarinan siitä, miten Fortumista tuli Venäjän ja  Putinin panttivanki.
Mieleen on noussut myös Ainolan artikkelissakin nousseiden seikkojen ohella sana lahjonta. Rosatomin lukuisista ulkomaisista hankkeista on aikaisemmin paljastunut asiatonta rahaliikennettä eli lahjontaa. Viimeisin kohu koskee Ukrainaa.

Hesarin joinsuulainen turbobloggari Janne Riiheläinenkin näkyy olevan allekirjoittaneen kanssa samoissa aatoksissa.

Elokuun lopussa kirjoitin myös Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoğanin moninkertaisesta petoksesta, johon länsimaatkin osallistuvat, ja jonka seurauksena tuhannet ja tuhannet ihmiset tulevat menettämään henkensä. Pahimmassa tapauksessa edessä on loppumaton sisällissota. 
Eikä edessä näy olevan kuin eskaloitumisen tie.

Ukrainasta palanneen haastattelu. Etelä-Savo 13.1.1920

Yli puolentoista vuoden ajan on Ukraina tapahtumat hallinneet uutisvirtaa ainakin Euroopassa. Tuo sekä pinta-alaltaan että myös asukasluvultaan suurehko maa ja sen asukkaat eivät ole päässeet historiansa kuluessa helpolla. Ensimmäinen ja toinen maailmansota runtelivat aluetta ja sen väestöä armottomasti. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen maassa käytiin veristä sisällisotaa vuosia. Lopulta tuon sodan voittivat bolsevikit ja maan lyhytaikainen itsenäisyys oli - sillä kertaa - ohi. Neuvostoliiton hajoaminen mahdollisti itsenäistymisen uudelleen. Nyt itsetuntoaan kasvattanut Venäjä on yrittänyt jälleen kaapata läntisen naapurinsa otteeseensa, vielä - onneksi - pääosin onnistumatta. Kaikille teille, joita Ukrainan tapahtumat ja maan historia kiinnostavat, suosittelen Johannes Remyn tämän vuoden alussa ilmestynyttä kirjaa Ukrainan historia.

Lehtiarkistojen aarteistani löytyi - 95 vuoden takaa - Etelä-Savo-lehdessä vuoden 1920 tammikuussa ollut artikkeli, jossa Ukrainasta Odessan, Romanian, Bukovinan, Lvivin ja Varsovan kautta Suomeen palannut henkilö kertoi kokemuksiaan Ukrainan kuohunnan vuosilta 1918 - 1919.  Uutisessa mainitaan myös Lappeenrannan seudun historiaan liittyvä yksityiskohta. Ukrainan valtionpäämiehenä eli hetmanina toimi noin vuoden ajan henkilö, joka oli aikoinaan asunut Lappeenrannassa. Hän oli 20. suomenmaalaisen rakuunarykmentin komentajana täällä vuosina 1910 - 1911. Näin ollen tietääkseni ainoa täällä vakituisesti asunut valtionpäämies ei suinkaan ole suomalainen, venäläinen tai ruotsalainen - vaan ukrainalainen. Kirjoitin koko Etelä-Savon artikkelin puhtaaksi ja lisäsin linkkejäkin. Ollos hyvä:
 -----------------------------------------------------------------------------------------------------------                                                      

Kuten sähkösanomatiedot kertovat, on sotilaallinen asema Ukrainassa paraillaan kääntymässä Ukrainan kansallishallituksen eduksi. Samaan aikaan kuin tämä tieto saapui, tapasimme erään Ukrainasta viime perjantaina kotiutuneen henkilön ja pyysimme häntä kertomaan meille, miltä hänestä Ukrainan olot näyttivät.

Kertojan kotimatka

Kertojamme tiedot eivät saattaneet olla ihan tuoreita, sillä hän oli Odessasta lähtenyt jo 17. päivä marraskuuta eräällä italialaisella laivalla Romaniaan, josta sitten Bukovinan, Galitsian, Lembergin (Lviv) sekä Varsovan kautta Saksaan.
Puolan rajalla oli hänellä rahaa 5000 markkaa. Puolalaiset vaativat, että rahat olisi vaihdettava Puolan rahaan. Täten olisi kertojamme menettänyt puolet omaisuudestaan. Rahat ehtivätkin jo olla neljä päivää puolalaisten hallussa, mutta siellä silloin olleen suomalaisen kauppakomissioonin välityksellä onnistui hänen saada rahat takaisin.

Ukrainan hetmani Pavlo Skoropadski
kuvassa vuonna 1918

Entinen lappeenrantalainen eversti Ukrainan päämiehenä

Kertojamme tullessa Kijeviin oli siellä hetmanina Lappeenrannassa sijainneen 20:nen Rakuunarykmentin päällikkö, eversti Paul Skoropatskij. (Pavlo Skoropadsky. Hänestä löytyy mielenkiintoinen artikkeli myös täältä) Hän on vanhaa ukrainalaista aatelissukua ja on hänen esi-isäinsäkin joukossa ollut hetmaneja. Skoropatskijn hallitusaika kesti lähes vuoden. Hänen aikanaan vallitsivat jotakuinkin säännölliset olot, ja olivat mm. elintarvikekortit käytännössä. Mutta sitte astui näyttämölle pääministeri Petljura (Symon Petliura) , joka lupasi maata maattomille, jos kansa tulee hänen puolelleen. Ukrainan maalaisväestö yleensä ei käsitä valtiollisia kysymyksiä, ja niin onnistui Petljuran, joka muuten kuului sosialisteihin, saada osan kansaa puolelleen.

Syntyi kapina

Petljuran joukot vangitsivat upseereita ja niin oli esim. pedagoogisessa museossa lähes 3000 upseeria ja joukko ylioppilaita vankina. Nämä olivat taistelleet hetmanin puolesta. Kun rakennusta pommitettiin, sai surmansa noin 200 upseeria. Eversti Paul Skoropatskij puettiin saksalaisten toimesta saksalaiseen upseerinpukuun ja olleen olevinaan sairaana, kuletettiin hänet Saksaan, josta matkusti Konstantinopoliin, jossa hän nyt on. Petljuran hallituskausi ei kuitenkaan kestänyt kuukauttakaan, mutta sillä aikaa ehti hän kuitenkin valtion nimissä hankkia itselleen tsaarin ruplia kosolta, ja kun muut ruplat eivät juuri ulkomaille kelvanneet, saattoi hän nostaa itselleen arvokkaan omaisuuden ennen pakoaan.

Ukrainalaisten asuttaman alueen kartta vuodelta 1920

Saapuivat sitte bolshevikit,

jotka alkoivat murhata hetmani Skoropatskijn ja Petljuran joukkoja sekä siviiliväestöä. Pahimpina murhamiehinä kulkivat kiinalaiset, lättiläiset ja juutalaiset, joita kuului bolshevikkien joukkoihin. Tämä tapahtui syyskuussa. Yleensä oli Lenin, Trotski ja muut neuvostohallituksen juutalaiset antaneetkin ymmärtää, että he pitävät Euroopan työväestöä siksi kehittyneenä, että näihin ei voi täydellisesti luottaa, mutta kun he pääsevät kiinalaisten ja aasialaisten yhteyteen, niin uhraavat he eurooppalaisen työväestönkin aasialaisen rodun päästessä valtaan.
Maaseutulaiset tervehtivät aluksi ilolla bolshevikkeja, mutta kun ryövärijoukot alkoivat liikkua ja heiltä uhattiin maatkin ottaa pois, käänsivät he aseensa bolshevikkeja vastaan.
Tämän jälkeen astuivat näyttämölle Denikinin joukot

ja kansa raivo juutalaisia vastaan oli silloin niin hirmuinen, että monia kymmeniä tuhansia juutalaisia tuhottiin.

Maalaiset ja kaupunkilaiset

Sato on ollut mitä mainioin, mutta sittenkin on leivästä puute. Maalaiset eivät mielellään tahdo antaa viljaa kaupunkilaisille, vaan syyttävät näitä laiskuudesta syypäinä sekasortoon.
Saksalaiset olivat aikoinaan vieneet maaseudulta paljon ruokatavaroita, lintuja jne. ja ainoastaan nimeksi antaneet vastineeksi maanviljelyskoneita. Se synnytti maaseutulaisissa pahaa verta. Maalaiskylät ovat muuten varustautuneet hyökkäysten varalta. Niissä on kaikissa tykkejä, konekiväärejä, kuularuiskuja jne.

Ukrainan korkeakoulut

ovat tulvillaan opiskelevia. Venäjän yliopistoista on tänne siirtynyt ylioppilaita ja kauppakorkeakoululaisia, jotka levottomista oloista huolimatta yrittävät harjoittaa opinnoitaan. Sivistyksen ja tietojen avulla sittenkin on maailmaa uudelleen rakennettava. Niin arvellaan Ukrainassa.