Kuvaus Lappeenrannasta toukokuussa 1887

Kuvan keskellä näkyvä rakennus (nyk. Snellmanin päiväkoti) on entinen Seurahuone, jossa alla olevan Lappeenrannan kaupunkuvauksen kirjoittaja Fredrik Chydenius vietti aikaansa olutta juoden ja raakoja kananmunia nauttien. Hän odotteli höyrylaiva Elias Lönnrothin laskua talviteloilta matkallaan Helsingistä Liperiin toukokuussa 1887.

Vuonna 1958 oli Etelä-Saimaassa artikkeli otsikolla Millaiselta Lappeenranta näytti ohikulkijoista 71 vuotta sitten. Se perustui Pielisjärven nimimispiirin arkistosta löytyneeseen nimismies Fredrik Chydeniuksen kirjoitukseen. Hän oli tehnyt kuvauksen ylioppilasaikanaan kesällä 1887. Kirjoituksessa Chydenius kuvailee matkaansa Helsingistä Pohjois-Karjalan Liperiin.

Kun Riihimäki - Pietari-rataa rakennettiin, oli alusta alkaen suunnitelmissa myös yhdysrata Simolasta Lappeenrantaan. Tämä toteutui vuonna 1885.  Rata ja Lappeenrannan rautatieasema avattiin liikenteelle virallisesti 1. elokuuta 1885^.  Lappeenrannan asemalta rata jatkui Saimaa rannalle Rapasaareen. Tavoittena oli Saimaan vesikuljetusreittien yhdistäminen rautatiehen.

Monia vaiheita nähnyt rakennus toimi seurahuoneena
vuosina 1851 - 1918.

Myös Fredrik Chydenius hyödynsi tätä uutta kulkureittiä. Hän lähti Kaisaniemen vappujuhlien jälkeen junalla Helsingistä Lappeenrantaan, mutta joutui odottamaan täällä useita päiviä matkansa jatkumista. Nimittäin Elias Lönnroth-niminen alus, jolla matkan oli tarkoitus jatkua, oli vielä talviteloilla. Niinpä Chydeniuksella oli aikaa tutustua Lappeenrantaan usean päivän ajan. Olen poiminut artikkelista joitakin hänen kuvauksiaan.

Asemalta päästiin vossikalla kestikievariin, jota kutsuttiin myös hienommalla nimellä Societetshus. Jos kaupungista yritti seurata jotain syrjätietä, joutui hyvin pian asumattomalle kankaalle, josta ei kuulunut muuta kuin käen kukunta. Jos taas Viipurin tietä yritti tavoittaa johonkin maalaistaloon, oli välissä laaja suomalaisten asevelvollisten tarkka-ampujapataljoonien majoitusalue harjoituskenttineen, paviljonkineen ja parakkiasutuksineen.
.....
Rannoille oli istutettu hauska puisto ja uusi aika oli tunkeutunut (Linnoitus)niemen länsilaitaan saakka rautatien muodosssa. Itse niemen jatkona oli suuri Kauppakatu. Sen itäpuolelle taas oli rakennettu laivalaituri, jossa alus Elias Lönnrothia juuri parhaillaan viimeisteltiin. Satamaraide kulki siis osittain kaupungin läpi ja asema sijaitsi melko kaukana kaupungista.
 
....
 

Jotakin vanhaa on vielä säilynyt

Kaupungissa herätti huomiota useiden talojen ikkunoihin kiinnitetyt valkea paperilaput, joissa ilmoitettiin kyseisen huoneen tai huoneuston olevan vuokrattavana. Talot olivat pieni yksikerroksisia puutaloja. Komeimpia olivat kellotornilla varustettu neliskulmainen raatihuone ja apteekkitalo, jotka reunustivat toria kahdelta taholta, viimemainittu mantereen puolelta. Tori oli aivan pieni. Lauantaipäivänä oli siellä kaksi heinäkuormaa, yksi puuesinekuorma sekä Kauppakadun puolella muutamia torimummoja pöytineen. He näyttivät kuitenkin laihoilta eikä heillä ollut tavanomaisten uhkeiden "matroosien" rasvakerrosta, joka olisi saanut muistuttamaan neljällä tikulla varustettua pulloa.
 

Näkymää entisen seurahuoneen nurkalta

.....

Rakennukset olivat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta keltaiseksi tai harmaaksi maalattuja. punainen väri oli harvinaista. Sitä oli käytetty vain muutamiin ulkorakennuksiin. Seurahuone ja apteekki olivat rapattuja. Kattoaineksena vallitsi paikalla saatavissa oleva päre, mutta tavattiin myös tuontivaraista asfalttihuopaa, jopa peltiäkin, joka viimeksi mainittu oli maalattu vaaleaksi, vaaleanvihreäksi. Kaupunkiasutus ulottui etelässä vain Lappeen pitäjän kirkkoon, joka sijaitsi kaupungin reunalla

.....

Keisarin talon totesi Chydenius vaatimattoman näköiseksi yksikerroksiseksi harmaaksi maalatuksi rakennukseksi, jossa oli keltainen siipiosa puutarhaan päin. Pihalle oli istuettu kuusia ja kauniita koivuja ympäröimään pientä tuohista hyvimajaa. Talo oli ympäröity valkeaksi ja mustaksi maalatuilla vahtikojuilla. Sitä voitiin käydä katsomassa aamuisin klo 9 - 12 välillä.

Mikko ja Johanna Niemelän elämäkerta

Poimin Siirtokansan Kalenterista yhden amerikansuomalaisen avioparin elämäkerran. Tällä kertaa poiminnan syynä oli lähinnä se, että kokosin Eagle Lake Townshipin ja Automba Townshipin suomalaisista uudisasutuksista Minnesotassa lyhyet koosteet blogiini. Yksi tuon alueen monitaitoisista ja moniin aktiviteetteihin osallistuneista henkilöistä oli alkuaan pyhäjokinen farmari Mikko Niemelä. Tässä hänen ja vaimonsa Johannan eläkerrat. 

Mikko ja Johanna Niemelä

Mr. ja Mrs Mikko Niemelä

Mikko Niemelä, Kettle Riverin esiraivaaja, kuoli kotifarmillaan Automba-townissa helmikuun 27 päivänä 1940.  Oli kuollessaan 90 vuoden, 1 kuukauden ja 9 päivän ikäinen. Hän oli syntynyt Pyhäjoella Oulun läänissä tammikuun 18. päivä 1850. Isänsä nimi oli Luukas Niemelä ja äiti Maria Alatalo. Vihittiin avioliittoon Saloisissa 1876 Johanna Hannukselan kanssa. Mrs. Niemelä on vielä elossa asuen poikainsa luona kotifarmillaan. Hän syntyi Saloisissa joulukuun 27. päivä 1850, isän nimi Johan Hannuksela ja äiti Magareta Haaksiluoto. Mr. Niemelä tuli Amerikaan 1887, jonne perheensä tuli hänen luokseen 1890. He asuivat lyhyen ajan Superiorissa Wisconsinissa, josta muuttivat farmilleen tänne Kettle Riverille (tunnettiin silloin Moose Laken kontrin nimellä) 1892.

Mr. Niemelä oli harjaantunut rakennustöihin, tehden poikainsa kanssa farmilleen tuulen voimalla käyvän jauhomyllyn, koulurakennuksia, sekä teki farmityön ohella muuta nikkarintyötä.. Niemelät ovat kuuluneet vuosikymmeniä paikkakunnan apostolisluterilaiseen seurakuntaan. Mr. Niemelä alkuvuosina toimien seurakunnan valtuuttamana papillisia tehtäviäkin.
J. M.

Lähde:
Siirtokansan kalenteri 1941, sivu 135.

Post scriptum:
Johanna Niemelä kuoli vuonna 1944 ja hän on aviomiehensä ja poikansa kanssa haudattuna Eagle Laken hautausmaahan

Nuijamaan kirkko

Nuijamaan kirkko ja kellotapuli

Kaatuneiden muistopäivänä 17.5.2015 tekemälläni pyöräretkellä pysähdyin myös Nuijamaan kirkolle. Seisahduin toviksi Sormuskiven luona ja kuvasin myös sankarihautausmaata ja sotiin liittyvää muistokiveä. Sen jälkeen siirryin kirkon luokse. Kirkko sijaitsee vain parin sadan metrin päässä Venäjän rajasta. Nuijamaa ja sen lähellä sijaitsevat kylät kuuluivat aikoinaan Viipurin seurakuntaan. Kylät olivat varsin kaukana Viipurista. Näin ollen pappia ei näkynyt seudulla kuin aniharvoin huonojen kulkuyhteyksien takia. Niinpä seudun asukkaat halusivat perustaa oman seurakunnan ja rakentaa sille kirkon.

Nuijamaan kirkko kuvattuna sen eteläpuolelta

Asukkaiden tyytymättömyyttä tilanteeseen kuvaa hyvin rehtori A.G. Coranderin kirje 9.1.1877 Porvoon hiippakunnan piispalle.  Hän kirjoitti:  

Me palkkaamme tosin tätä nykyä neljä pappia, mutta vain kaksikertaa vuodessa me näemme jotain jälkiä heistä, nimittäin kinkereillä talvella ja voinkeruuaikana kesällä. Mutta kun nykyisin suntio yksinään on tämän jälkimmäisen toimen hoitanut, on pappien kohtaaminen supistunut yhteen kertaan vuodessa. Senpä tähden emme tuskin voi tunteä varsinkaan pitäjämme kirkkoherraa, jos hän kadulla vastaan tulisi. Kirkossa käymme tavallisesti vain kerran vuodessa, rippipyhänä. Elämme todella niin kuin lappalaiset ja pakanat ja näin tulisi varmaan jatkumaan vaikka palkattaisiin 7 pappia, jos ne kaikki pannaan asumaan Viipuriin.

Kellotapuli

Nuijamaalaisten toive toteutui lopulta vuonna 1887. Silloin saatiin valmiiksi hirsinen, tornityyppinen kirkko, joka oli rakennettu talkootyönä. Vihkimisen suoritti Porvoon hiippakunnan piispa C.H.Alopaeus neljän papin avustamana. Kirkon omisti edelleen Viipurin seurakunta. Koska seudun asukasluku oli kuitenkin vähäinen, ei omaa seurakuntaa sinne vielä tuossa vaiheessa kuitenkaan perustettu. Perustamislupa saatiin senaatilta lopulta vuonna 1903. Tässä yhteydessä siihen liitettiin myös naapuriseurakunnista rajakyliä. Nuijamaan seurakunnan ensimmäiseksi omaksi papiksi saapui  K. A. Olander.

Kirkko jatkoi elämäänsä tamän jälkeen osana Nuijamaa kirkonkylän maisemaa kesään 1941 saakka. Silloin, jatkosodan alkuvaiheissa, rintamalinjan kulkiessa heti kirkon eteläpuolella, neuvostoliittolaisten joukkojen ampuma kranaatti sytytti kirkon tuleen. Kohtalokas päivämäärä oli 30.6.1941. Myös hautausmaa kärsi tulituksessa vahinkoja. Kirkon alttaritaulu onnistuttiin pelastamaan.  Tämän jälkeen jumalanpalvelukset pidettiin vuosien ajan läheisellä koululla ja myöhemmin pitäjäntuvassa.


Jatkosodan aikana, rintamalinjan siirryttyä kauas Kannaksen itäosaan,  puuhattiin uuden kirkon rakentamista. Suunnitelmat johtivatkin niin pitkälle, että professori Lars Sonckilta tilattiin piirustukset tilavaa tiilikirkkoa varten. Nämä rakennushankkeet haudattiin, kun talvisodassa jo luovutettu osa pitäjästä (n. 2/3) kunnasta) jouduttiin antamaan jälleen Neuvostoliitolle.

Lopulta vanhan kirkon paikalle rakennettavalle uudelle, pienemmälle kirkolle tilattiin piirustukset arkkitehtitoimisto Salmio & Toiviaiselta. Kirkon suunnitteli arkkitehtipariskunta Esko ja Tarja Toiviainen. Kirkon rakentamista avustivat Kirkkoja Karjalaan-yhdistys ja Maailman Luterilaisen liiton amerikkalainen komitea. Rakennuksen harjannostajaisia vietettiin kesäkuussa 1948. Kirkko vihittiin  saman vuoden joulukuussa, toisena adventtina. Kirkon kellotapuli valmistui pari vuotta myöhemmin. Sen on valmistanut nuijamaalainen seppä Mikael Samppa. Kirkko oli rakennettu puusta ja siinä oli 300 istumapaikkaa. Neljän perusäänikerran urut valmisti Kangasalan urkutehdas. Rakennusurakoitsijana toimi Lauritsalan rakennusosuuskunta, sähkötyöt Laatusähkö ja sepäntyöt edellä mainittu seppä Mikko Samppa.

Kirkon takana olevassa puistossa on vuonna 1941 tuhoutuneen kirkon muistomerkki. Elis Ruokosen ideoima muistomerkki on tankkiesteesta valikoitu kivenlohkare, joka kuvaa murtunutta kirkontornia.

Nuijamaan 30.6.1941 tuhoutuneen kirkon muistomerkki

Tuhoutuneen kirkon muistolaatta