Samuli Paulaharjun Outokumpu vuonna 1907

Tämä pieni uutinen Savon Sanomissa 12.7.1909
antoi ensimmäisiä viitteitä siitä, että maalaiskylän
ikiaikainen elämänrytmi tulisi muuttumaan
Kuusjärven Outokummussa.

Ote yllä kuvatun kirjan takakannen tekstistä.

Kesällä 1907 Samuli Paulaharju (1875 – 1944) teki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran apurahalla kaksi kuukautta kestäneen rakennustutkimusmatkan Pohjois-Karjalaan. Rajan taaksekin ulottuneen retken tulokset olivat ainutlaatuiset: tuhat rakennuspiirrosta, sata valokuvaa, 40 arkki suullista perinnettä. Seuraavana kesänä Paulaharju täydensi tietojaan vaeltaen Joensuusta Kesälahden kautta Salmiin.
Sitkeän työn tuloksena syntyi 600-sivuinen käsikirjoitus ”Kansatieteellinen kuvaus Pohjois- ja Itä-Karjalan rakennuksista.

Käsikirjoitusta ei kuitenkaan tuossa vaiheessa painettu kirjaksi Paulaharjun pettymykseksi vedoten kirjan laajuuteen ja painatuskustannuksiin. Tämä upea teos saatiin painettua lopulta vuonna 2003. Toimittamisen suoritti Pekka Laasonen ja se ilmestyi numerolla 935 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia-sarjassa.

Keväällä 1910 oltiin jo varmoja, että
löydetty kuparimalmiesiintymä oli rikas.
Karjalatar 29.3.1910

Kirjassa on muutamia kohtia, joilla on hieman  kosketuspintaa allekirjoittaneen esivanhempien vaiheisiin. Isoisäni Antti Kinnunen oli aikoinaan töissä Outokummun kuparikaivoksella, jossa hän sai kaivosmiesten ammattitaudin, kivipölykeuhkon, menehtyen siihen vuonna 1960. Isovanhempani muuttivat Kuusjärven Outokumpuun vuonna 1941 sukumme ikivanhoilta asuinsijoilta Liperistä. Isoisäni oli jo joitakin vuosia kulkenut töissä Outokummun kaivoksella polkupyörällä Liperin Komperosta. Matkaa kertyi joka päivä noin 30 kilometriä suuntaansa. Tämä kävi lopulta ylivoimaiseksi, joten hän möi sieltä pientilansa ja perhe siirtyi asumaan Outokumpu Oy:n rakennuttamaan pieneen omakotitaloon.

Samuli Paulaharju vieraili Kuusjärvellä edellä mainitulla matkallaan kesäkuun alussa 1907.  Silloin ei pian paikkakunnalle nousevista kuparikaivoksista ollut tietoakaan. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin siellä alkoivat koeporaukset, jotka johtivat kaivoksen perustamiseen ja teollisuustaajaman syntymiseen. Kaivoksen myötä Kuusjärven Outokumpuun syntyi satoja työpaikkoja, joihin värvättiin työntekijöitä kotikunnan lisäksi lähipitäjistä. Isovanhempieni tavoin sinne suuntasi myös moni liperiläinen. Heidän keskeinen ystäväpiirinsä Outokummussa koostui useista Komperosta tai sen lähiseudulta muuttaneista perheistä.

Mutta, mutta, Samuli Paulaharjun Outokumpu oli vielä rauhallinen maalaiskylä., kuten käy ilmi tähän lainaamastani kirjasta otteesta:

Oudon kummun laelle nousi pian kaivostorni.

Sysmästä (kylä Kuusjärvellä) käyn seuraavana päivänä noin kolmen kilometrin päässä Outokummun kylässä, joka on laajalla korkealla Outokummun rinteellä. Itse pääkumpu, todellakin oudonnäköinen Outokumpu, kohoaa kylän takana korkeana, äkkijyrkkänä, honkapeitteisenä. Varsinkin pohjoispuoleta nousee kumpu jyrkkänä. Etäälle se näkyy jo taivaanrannalle, omituisena köyryselkänä kohoten muusta metsäviivasta. Kuusjärveläisten tavallinen juhannuskokon polttopaikka kuuluu kumpu olevan. Ja siihen se on kuin tehty. Noin kymmenkunta taloa on kummun rinteillä: Korhosia, Mustosia, onpa Jussi Junninenkin.


Vanhin talo on Korhosen talo, jota Pekkolaksi kutsutaan. Siinä taaskin on yli sata vuotta vanha asuintupa, jonka omituisuutena muun muassa huomaan, että siltaliesta ovat pusketut seinän läpi. Talon neljä aittaa, vaate-, elo- ja makuuaita, ovat vanhassa hauskassa epäjärjestyksessä yksi niin, toinen näin, kolmas ja neljäs noin. Saan aittoihinkin kurkistella. Vaateaitoissa, seinillä ja matonalaisissa vaatteita nauloissa sekä alaalla että parvella. Siellä myös joku kirstunen. Eloaitassa on jyvähinkaloita sekä vanhan kansan aikuisia, yksipuisia pönttöjä. Suurin kuuluu olevan vanhan isännän setävainaan aikuinen. Se onkin aika kanuuna, toista kyynärää läpimitaten ja vetää kolme vanhaa tynnyriä. On myös joukko pieniä siemenpönttöjä naurissiemeniä ynnä muita varten. Naurissiemenpönttö esimerkiksi on noin nelituumainen, viisikorttelinen pikku tykki.

Pirtissä ovat naiset sillan pesupuuhissa. Vanha isäntä, sokea ukko tuudittelee poikansa lasta ja laulelee vapisevalla äänellä:
aa-aa, aa-aa allin lasta,
pientä linnunpoikaa.

Muut talot ovat nuorempia, mutta piirrettävää ja kuvattavaa löytyy niistäkin. On luhtiniekka-aittoja, porstuan keitinliesiä, tallitupia…

Lakkautettavien kyläkoulujen kierros. Virmutjoen koulu Ruokolahdella

Virmutjoen koulu elokuussa 2016

Elokuun lopulla tekemälläni polkupyöräretkellä Ruokolahdella pysähdyin kuvaamaan myös Virmutjoen koulua. Nyt, kolmisen viikkoa myöhemmin, tämäkin koulu pääsee kirjoitussarjaani lakkautettavista kouluista. Nimittäin tämän päiväisessä Etelä-Saimaa-lehdessä oli uutinen suunnitelmasta yhdistää kaikki Ruokolahden koulut saman katon alle. Ensi maanantaina kokoontuvalle kunnanhallitukselle esitetään, että se evästäisi sivistyslautakuntaa valmistelemaan Virmutjoen ja Huhtasenkylän kyläkoulujen yhdistämistä kirkonkylän kouluun. Tämä merkitsisi lähtölaskentaa myös kirkonkylän kouluun hallinnollisesti entuudestaan kuuluvalle Vaittilan koululle.  Lehtiuutisen mukaan Kirkonkylän koulussa on tänä lukuvuonna 340 oppilasta, Virmutjoella heitä on 53 ja Huhtasenkylässä 39. Lisäksi esiopetuksessa on päiväkodissa, Vaittilassa, Virmutjoella ja Huhtasenkylässä yhteensä 58.

Kansakoulun perustaminen Virmutjoelle oli ensimmäisen kerran esillä vuonna 1902. Kuntakokous käsitteli asiaa useaan otteeseen, mutta vasta neljä vuotta myöhemmin eli tammikuussa 1906 kuntakokous taipui koulun perustamiseen ehdollisesti. Koulu luvattiin perustaa, mikäli alueelta löytyy kelvollisia oppilaita kolmannen kirkollisen julkikuulutuksen jälkeen. Näitä löytyikin ja niinpä kunnalliskokous valitsi rakennustoimikunnan, johon kuuluivat rakennusmestari V. Einola, sekä Simo Lampinen, Pietari Hellsten ja Tuomas Peltonen. Koulu rakennettiin paikalle, jossa se nykyisinkin seisoo. Rakennusmestari Einola totesi koulun olevan erinomaisen huonosti rakennetun, mutta kylän miehet olivat toista mieltä. Heidän mielestään koulu ei voinut olla hatara, kun tuulisellakaan säällä ei kynttilä sammunut opettajan pöydällä.

Virmutjoen koulu elokuussa 2016

Koulutyö upouudessa koulussa alkoi syyskuussa 1907. Opettajan oli Pirkkalan Nokia kylästä kotoisin ollut Aukusti Ratamo. Lisäksi tyttöjen käsitöiden opetuksesta vastasi ruokolahtelainen Anna Sofia Mustonen. Koulun oppilasmäärä oli alussa 37. Koulurakennus ehti toimia tehtävässään 15 vuotta, kunnes se paloi vuonna 1923. Tuolloin koulussa oli 47 oppilasta. Uuden koulun rakentaminen palaneen tilalle aiheutti kiistaa. Koulun paikka haluttiin siirtää lähemmäs Laamalan kylää. Uusi koulu rakennettiin kuitenkin entiselle paikalle. Se valmistui vuonna 1926.

Koulurakennus on tämän jälkeen käynyt läpi useita korjauksia ja muutoksia. Vesijohdot koululle asennettiin vuonna 1955 ja 1960-luvun puolivälissä koululle saatiin uudet ulkovessat. Samoihin aikoihin palotarkastaja kielsi puu-uunilla lämmittämisen. Kunta asensi kiellon seurauksena koululle keskuslämmityksen. Koulun katto on uusittu ja julkisivu remontoitu. Ruuat tehtiin koululla pitkään puuhellalla, kunnes keittiö saneerattiin 1990-luvulla.

Virmutjoen koulu aloitti toimintansa yhden opettajan kouluna. Myöhemmin opettajamäärä kohosi ensin kahteen, kolmeen ja sitten neljään. Koulun opettajina ovat pitkään olleet mm. Aaro Siitonen (1928 – 1964), Toivo Launiainen (1964 – 2000), Riittä Launiainen (35 vuotta) ja Eeva Siitonen (27 vuotta) Koulun oppilasmäärä oli 1950- ja 1960-luvuilla 120. Kun koulu täytti sata vuotta vuonna 2007, oppilaita oli enää 50. Nämä saapuivat kouluun kolmentoista entisen koulupiirin alueelta. 1960-luvulla kysieisssä koulupiireissä oli vielä 370 koululaista. Maaseudun rakennemuutos näkyy erityisen voimakkaasti Ruokolahden kyläkoulujjen oppilasmäärissä

Historiakatsauksen lähde: Lainajyvästöstä euroaikaan. Ruokolahden kylät ja koulupiirit. Jyväskylä 2009.

Luumäen rautatieasema. (Päivitetty 25.1.2016)

Luumäen asemarakennuksen seutu on elokuun alussa 2015

Kuutostien liikenteen pullonkaulaksi muodostuneen Jurvalan taajaman eteläpuolella nuokkuu lähes unohduksiin vaipunut rautatieasema, joka on ollut silminnäkijänä ja kokijana moneen otteeseen maamme historian dramaattisimmissa hetkissä. Kyseessä on Luumäen rautatieasema. Tammikuussa 2016 rakennus näkyi olevan myynnissä, joten ei muuta kuin ostamaan ikioma, rapistuvan kaunis asema. Samaan hintaan saa kiskojen kitinää, Pendolinojen suhinaa ja maiseman vastapäiselle huolintaliikkeen laajalle lastaus- ja purkualueelle.

Tämä rautatieliikennepaikka avattiin ensin pysäkkinä Helsinki - Pietarin radan varteen vuoden 1885 lopulla. Kolme vuotta myöhemmin se korotettiin V luokan rautatieasemaksi. Luumäen asemarakennusta laajennettiin vuonna 1907 arkkitehti Bruno Granholmin suunnitelmien mukaisesti. Tämän jälkeenkin sen ulkoasua on muunneltu useaan otteeseen.

Uutinen Luumäelle valmistuneesta asemahuoneesta.
Suomalainen Wirallinen Lehti 5.10, 1885

Sotavuosien aikana sekä Luumäen että Taavetin rautatieasemat olivat usein pommituskohteina. Talvisodan aikana pommituksia oli miltei päivittäin. Ennätys oli 52 konetta yhtenä päivänä. Luumäen asemalla kaikki ratakiskot menivät tulloin poikki. Välirauhan aikana, Salpalinjan rakentamisen takia, toiminta oli asemalla erittäin vilkasta. Heti jatkosodan alussa punakoneet ilmestyivät jälleen Luumäen taivaalle, mutta pysyivät sen jälkeen poissa aina sodan loppuvaiheisiin asti. 

Luumäen asemaa suunniteltiin 1930-luvulla risteysasemaksi Lappeenrannasta päin tulevalle liikenteelle, kun Lappeenrannasta Imatralle johtavaa rataa rakennettiin. Tuossa vaiheessa kuitenkin tyydyttiin siihen, ettei rataa oikaista, vaan liikenne jäi kulkemaan edelleen Simolan kautta. Oikorata Luumäeltä Lappeenrantaan valmistui lopulta vuonna 1962.

Luumäen asema 1800-luvun lopulla

Henkilöliikenteen junien pysähtyminen Luumäen asemalla lakkasi 29.5.1988. Nykyisin liikennepaikka on lähinnä tavaraliikenteen käytössä. Asemalla on suuri Nurminen Logisticsin terminaali. Kouvolasta alkava kaksoisraideosuus päättyy Luumäen aseman jälkeen, noin kilometrin verran Lappeenrannan suuntaan, Lappeenrantaan vievän ratahaaran ja Vainikkalan jatkuvan haaran risteyskohdassa. Asemalla on nykyisin neljä lisäraidetta. Ulommaisin raide on miltei kiinni asemarakennuksessa. Ahtauden tunnetta lisää lisäksi rakennuksen ja raiteitten väliin pystytetty korkea verkkoaita. 

Luumäen asemanseutu kuuluu valtakunnallisesti arvokkaisiin kulttuuriympäristöihin, mutta asemarakennus ei sen sijaan kuulu valtakunnallisesti merkittävien rautatieasema-alueiden sopimukseen. Rakennukset ovat osittain aika huonossa kunnossa ja ympäristön kasvillisuus hoitamatonta. Aseman rakennukset siirtyivät Senaatti-kiinteistöjen omistukseen vuonna 2014 ja oletettavasti ne on tarkoitus jollakin tapaa ”pistää lihoiksi”. Asemarakennuksen takana on kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen veistämä Oikeustaistelun muistomerkki.  Se pystytettiin Luumäen asemalle vuonna 1937.

Uutinen junien yhteentörmäyksestä Luumäen asemalla
Turun Sanomat 29.10.1907

Luumäen asemamiljöötä

Millä tavalla asema sitten on liittynyt Suomen historian dramaattisiin vaiheisiin? Kun 1990-luvulla tein sotavuosiin liittyviä haastatteluja, nousi Luumäen aseman nimi esille Ylämaan ja Säkkijärven väestön ja karjan evakuoinnissa. Ylämaalaiset evakuoitiin sotavuosina kolmeenkin otteeseen sisemmälle Suomeen. Kertojieni mukaan sekä lähtö että paluu tapahtui tältä  asemalta.  Luumäen asema sijaitsee melko lähellä presidentti P. E. Svinhufvudin Kotkaniemeä, joten oletettavasti presidentin käytössä ollut salonkivaunu A 30 on seisonut usein asemalla. Svinhufvudin karkotus Siperiaan alkoi autokyydityksellä ja junaan hän nousi Viipurin asemalla. Yritin selvittää, palasiko hän Siperian karkotuksestaan suoraan Luumäen asemalle, mutta käytössäni ollut materiaali ei antanut siihen vastausta.

Asemamiljööseen kuuluu myös tämä "punainen tupa".

Luumäen asema oli kansakunnan valokeilassa marraskuun lopulla vuonna 1961. Jälleen kerran oli edessä matka Siperiaan. Presidentti Urho Kekkonen nousi Luumäellä junaan, joka vei hänet Novosibirskin kaupunkiin tapaamaan Neuvostoliiton pääministeri Hrushtsevia. Elettiin ns. noottikriisin aikaa ja Novosibirskin tapaaminen koski Neuvostoliiton uhkavaatimuksen luonteista noottia (30.10.1961), jossa haluttiin käydä YYA-sopimuksen 2. artiklan [Korkeat Sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan keskenään siinä tapauksessa, että 1 artiklassa tarkoitetun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu] mukaisia konsultaatioita. 

Juna Moskovaan lähti Helsingin asemalta 22.11.1961 klo 9:40, mutta presidentti, sekä ulkoministeri Ahti Karjalainen astuivat siihen vasta Luumäellä. Presidentti Kekkonen puolisoineen, ulkoministeri Karjalainen

Asemarakennuksen pääty

sekä adjutantti everstiluutnantti Urpo Levo olivat ajaneet autolla Loviisaan tervehtimään presidentin veljeä, majuri Jussi Kekkosta. Sieltä he jatkoivat matkaansa ensin Svinhufvudin taloon Luumäen Kotkaniemeen, jossa isäntänä oli presidentti Svinhufvudin poika, maalaisliiton kansanedustaja Veikko Svinhufvud. Täältä Kekkonen siirtyi Luumäen asemalle, jossa asemalle kertynyt yleisö viritti Maamme-laulun.

Aseman laskusilta ja portaat päättyvät verkkoaitaan

Henkilökunnan asuinrakennus kuvattuna ratapihan toiselta puolelta

Asuinrakennuksen päädyn terassi

Aseman henkilökunnan asuinrakennuksen sisäpiha