Kun katuvalot saatiin Willimiehenrantaan

Lappeenrannan raatihuoneen katulyhtyjä

Vanhoja lehtiä penkoessa tarttui haaviini juttuja katuvalaistuksen alkuvaiheista Lappeenrannassa. Tässä koostetta teemasta:

Ensimmäiset katuvalot saatiin Lappeenrantaan loppuvuonna 1850. Silloin syttyi 31 katulyhtyä valaisemaan lähinnä toista ja kolmatta kaupunginosaa. Lisäksi Linnoituksessa oli neljä lyhtyä ja Palloon menevän tien varrella kaksi. Lyhtyjen hankkimisen oli ottanut tehtäväkseen puuseppä Christian Arponen marraskuussa 1849. Lampuissa poltettiin öljyä tai joinakin vuosina palmukynttilöitä. Valaiseminen aloitettiin syys-lokakuussa ja se jatkui maaliskuun loppuun. Lamppujen määrä kasvoi hitaasti ja vuonna 1872 niitä oli 40. Vuonna 1886 siirryttiin lampuissa kalliin santoriiniöljyn käytöstä halvempaan paloöljyyn ja lamppujen määrää voitiin lisätä.

Kaupungin katuvalaistusta valmistelemaan perustettiin "komissiooni",
jonka laatima yhteenveto julkaistiin 15.5.1901 Itä-Suomen Sanomissa

Sähkövalaistus saapui lyhytaikaisesti Lappeenrantaan vuonna 1885, kun keisarintalo valaistiin suuriruhtinaan vierailun takia sähkölampuin. Sähkö saatiin rantapuistoon sijoitetusta höyrykoneesta.  Pysyvä sähkövalaistus saatiin Lappeenrantaan tammikuussa 1902. Katuvalaistuksen parantamista ajoi valtuuston puheenjohtaja, pankinjohtaja Juho Pelkonen. Asiaa valmisteli keväällä 1901 valtuuston asettama ”komissiooni”, joka tarkasteli kahta vaihtoehtoa: kaasuvalaistusta (asetyleeni) ja sähkövalaistusta. Juho Pelkosen laatimassa yhteenvedossa kuvattiin kaupungin katujen silloinen valaistustilanne näin: [Kaupungin asukkaiden] pilvisinä täysikuun öinä täytyy hapuilla ympäri täydellisessä egyptiläisessä pimeydessä. Sähkövalaistuksen kustannukset laskettiin karkeasti kaksi kertaa suuremmiksi kuin öljyvalaistuksen. Myönteisinä puolina ”komissiooni” näki paloturvallisuuden parantumisen ja pahanhajuisista, savuisista öljylampuista eroon pääsemisen. Lisäksi kauppaliikkeet, teollisuuslaitokset kannattivat sähkölaitoksen perustamista ja tulisivat ottamaan sähkön käyttöön tiloissaan.  ”Komissiooni” hylkäsi kaasuvaihtoehdon kokonaan korkeiden ylläpitokustannusten takia. 

Itä-Suomen Sanomat 2.11.1901

Kuriositeettina mainittakoon, että edullisimman tarjouksen oli tehnyt helsinkiläinen Elektriska Aktiebolaget AEG, saksalaisen Allgemeine Elektricitäts-Gesellschaftin tytäryhtiö.Kustannuksissa ”komissiooni” oli laskenut yhteensä 86 000 markkaa, joka oli tuolloin merkittävää rahamäärä.

Lappeenrannan valtuusmiehet päättivät hankkia
sähkövalaistuksen raatihuoneelle, yhteiskoululle,
kansakoululle, seurahuoneelle sekä
poliisikonttorille. Itä-Suomen Sanomat 14.11.1901.

Niinpä valtuusmiehet päättivät kokouksessaan 17.5.1901 perustaa Lappeenrantaan sähkövalolaitoksen.  Hanketta varten anottiin ja saatiin 90 000 markan laina Senaatilta. Ensimmäinen höyrykäyttöinen tiilinen voimalaitos, arkkitehti Mihailovin suunnittelema, valmistui Palloon 23.1.1902. ”Sähkövalolaitoksen” henkilökunta oli nelihenkinen. Virtaa sille kehitti 75 hevosvoiman höyrykone. Sähkölaitos toimitti aluksi vain valovirtaa. Aluksi katulamppuja oli 80. Vähitellen valaistuksen saivat myös Lappeenrannan asema, raatihuone, kansakoulu, yhteiskoulu ja Rapasaaren satama. Voimalaitosta laajennettiin kesällä 1906. Silloin hankittiin toinen 75 hevosvoiman höyrykone. Sen jälkeen voitiin tarjota teollisuuslaitoksille niiden haluamaa voimavirtaa.

Lappeenrannan Keisarinasema

Lappeenrannan vanhan rautatieaseman eli Keisarinaseman piirustukset

Toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 2010 ajatukseni olivat jo seuraavana päivänä alkavassa yli kuukauden matkassa Pohjois-Amerikan suomalaisseuduille. Huomasin kuitenkin aamulla paikallisessa lehdessä Etelä-Saimaassa uutisen avoimista ovista juuri kunnostetulla entisellä Lappeenrannan rautatieasemalla.  Niinpä suuntasin, huolimatta kovasta ”matkakuumeesta”, heti työpäivän päätyttyä paikalle ihailemaan historiallista rakennusta. En ollut paikalla suinkaan yksin, vaan rakennuksen sisälle ja pihalle oli ahtautunut satoja lappeenrantalaisia ihailemaan historiallista rakennusta. Väenpaljous teki valokuvaamisesta hieman haasteellista. Me kaikki paikalle tulleet nostimme korkealle hattuamme niille tahoille, jotka olivat päättäneet entisöidä tämän vanhan arvokiinteistön. Sen verran upea rakennus oli, sekä ulkoa että sisältä. 

Aseman edustalla oli uteliasta kuhinaa

Keisarinaseman edustalla parveili 31.5.2010 runsas väkijoukko

Tämä Lappeenrannan vanha rautatieasema sai lempinimensä Keisarinasema, siitä että keisarillinen vierailu nopeutti niin Lappeenrantaan vievän rautatien kuin asemahallinkin rakentamista. Kun rautatietä Pietarista Helsinkiin suunniteltiin, pyrki Lappeenranta vaikuttamaan siihen, että rautatie kulkisi Lappeenrannan kautta. Rautatie linjattiin kulkemaan kuitenkin noin kahdenkymmenen kilometrin päästä Simolan ja Pulsan kautta. Tämän jälkeen oli useita epäonnistuneita yrityksiä pistoradan rakentamiseksi Lappeenrantaan. Mutta vasta kun tsaari Aleksanteri III ja hänen virkakoneistonsa olivat rakentamisen takana, se onnistui. Merkittävämpi syy radanrakentamiseen -  kuin keisarivierailu - oli  kuitenkin Venäjän armeijan joukkojen liikuttelu muualta Lappeenrantaan. Lappeenrantahan oli valittu sotilaiden leirien eli niin sanottujen leirikokousten pitopaikaksi. Vuoden 1884 keväällä senaatti päätti rahoittaa pistoradan Simolasta Lappeenrantaan ja rakentaminen aloitettiin saman tien. Parhaimmillaan rataa oli rakentamassa noin 1200 miestä ja 200 hevosta. Tyyliltään uusrenesanssia olevan rakennuksen suunnittelijana oli valtionrautateiden pääsuunnittelija arkkitehti Knut Nylander. Työ jäi hänen viimeisekseen, sillä pian Lappeenrannan aseman suunnittelutyön jälkeen hän menehtyi.

Myös sisällä oli ahdasta, kun vierailijat halusivat tutustua esillä
olleeseen kuvamateriaaliin.

Keisarinasema koostui kolmesta osasta. Rakennuksen keskiosassa sijaitsi III luokan odotussali, vasemmassa päädyssä I luokan ja II luokan odotustilat ja loisteliaat keisarilliset tilat. Rakennuksen oikea pääty koostui asemapäällikön tiloista asuntoineen ja toimistoineen. Keisarillisiin tiloihin kuului kaksi Sali, joiden sisutuksessa oli upeita yksityiskohtia. Ensimmäisen salin kasettikatossa oli karjalaiseen koristeperinteeseen viittaava maalattu kuviointi ja upeita puisia rosetteja. Toisen salin seinäverhoiluna oli käytetty hienostunutta moiré-kuvioitua puuvillasilkkikangasta. Täältä löytyy Elina Maijasen vuonna 2010 tekemä opinnäytetyö Keisarinasemasta.

Näkymää asemalle radan puolelta etelästä

Näkymää asemalle radan puolelta pohjoisesta

Ensimmäinen juna saapui jo toukokuussa 1885 Lappeenrantaan. Radan viralliset avajaiset pidettiin 1.8.1885, joten se valmistui juuri ennen tärkeää keisarillista vierailupäivää. Nimittäin tsaarin seurue saapui Lappeenrantaan 4. elokuuta 1885 klo 17 suomalaisten rakennuttamalla keisarillisella junalla Viipurista, joka oli ollut heidän ensimmäinen vierailukohteensa Suomessa.

Keisarillisen junan pysähdyttyä asemalle ensimmäisenä kuultiin ”Keisarihymni”. Korkeita sotilasviranomaisia ja kaupungin virkamiehet ottivat keisarillisen seurueen vastaan. Tienvarret olivat täynnä hurraavia ihmisiä keisarin ajaessa asemalta kaupunkiin. Keisarille varta vasten tehdyn kunniaportin edessä seisoi parikymmentä kansallispukuista naista, jotka heittelivät keisarillisten vaunujen eteen kukkia. Illalla keisarillinen seurue vieraili linnoituksen ortodoksisessa kirkossa. Lisäksi keisari tarkasti leirikentälle kokoontuneet sotajoukot.

Uuni

Esimerkki kattojen koristemaalauksista

Seuraavan kerran keisarillinen seurue saapui Lappeenrannan asemalle kuusi vuotta myöhemmin.
Tsaaria ja hänen seuruettaan kuljettanut juna pysähtyi komeasti koristellulle Lappeenrannan asemalle 5. elokuuta 1891. Viipurista Lappeenrantaan kulkeneen matkan varrella rautatietä vartioi eri reservikomppanioista yhteensä 10 000 miestä. Heidät oli asetettu vartioon radan kummallekin puolin. Keisariparin mukana olivat lapset Georgi, Ksenia ja Mihail. Seurueeseen kuului myös muita sen ajan korkea-arvoisia henkilöitä, kuten sotaministeri Vanovski, hovimarsalkka Obolenski ja henkivartioston päällikkö, kenraali Tsherevin, jotka olivat olleet Lappeenrannassa myös kuusi vuotta aikaisemmin.

Vanha asemarakennus palveli Lappeenrannan päärautatieasemana aina vuoteen 1934 saakka, jolloin valmistui ratayhteys Lappeenrannasta itään Imatralle. Vuonna 1885 rakennettu asema sijaitsi pohjois–eteläsuunnassa kaupungin länsilaidalla. Uutta rataa voitu linjata sen kautta, joten kaupungin eteläpuolelle rakennettiin uusi, edelleen käytössä oleva rautatieasema. Keisarinasema toimi tämän jälkeen lähinnä tavara-asemana. Vuonna 1936 suojeluskunta oli kiinnostunut rakennuksesta, mutta hinnasta ei päästy sopuun. Muutamaa vuotta myöhemmin suunniteltiin jopa rakennuksen purkamista, mutta sotavuosien levottomat ajat pelastivat aseman. Vanha asema muokattiin asuinkäyttöön vuonna 1947, jolloin julkisivun korkeat puuleikatut keskirisaliitit purettiin. Samalla rakennuksen sisäkatto madallettiin. Asuntokäytössä rakennus oli vuoteen 2002 saakka. Matkustajaliikenne asemalle lopetettiin jo vuonna 1960.

Räystäs

Keisarinaseman restaurointi aloitettiin Etelä-Karjalan museon valvonnassa 13.11.2008 purkamalla asuintilat. Näin saatiin alkuperäiset rakenteet esiin. Purkutyöt kestivät puoli vuotta ja entisöinti toiset puoli vuotta. Tasan vuoden päästä entisöinnin aloittamisesta voitiin tiloissa järjestää käyttöönottotarkastus. Entisöinnin yhteydessä paljastuivat paneeleista rakennetun sisäkaton alta alkuperäiset katto-ornamentit, jotka oli suunnitellut Viipurin lääninarkkitehti Jac Ahrenberg. Ahrenberg oli muuten arkkitehdin työnsä lisäksi myös kirjailija. Myös III luokan odotussalista löytyi kaunis ja hyvin säilynyt kasettikatto. Keisarinasemalla ehti entisöinnin jälkeen olla muun muassa kahvilatoimintaa sekä taidenäyttelyitä. Kerrosalaa rakennuksessa oli 437 neliömetriä.

Vielä yksi näkymä innokkaaseen vierailijajoukkoon

Tammikuun 19. päivä anno domini 2013 oli kohtalokas päivä Keisarinasemalle. Silloin asema tuhoutui yöllä alkaneessa tulipalossa. Palokunta oli saanut hälytyksen klo 00.41. Sen saapuessa ei juuri mitään ollut tehtävissä. Samalla tuhoutui merkittävä osa eteläkarjalaista historiaa. Vierailin heinäkuussa 2015 katsomassa, mitä kuuluu Keisarinaseman tontille nykyään. Rakennuksen kivijalat ja portaat ovat edelleen paikoillaan. Voisiko niille siis nostaa uudelleen asemarakennuksen. Piirokset ja valokuvat sen toki mahdollistaisivat? Vanhan aseman tontteineen omistaa / omisti? Asunto Oy Lappeenrannan Villa Aleksanteri. Kaksi kolmasosaa Villa Aleksanterin osakkeista omistaa Kirsi Kiinteistöt Oy, Jari Koskimies ja kolmasosan Lappeenrannan kaupunki.

Alla kuvia tontista nykytilassaan: 

Luumäen rautatieasema. (Päivitetty 25.1.2016)

Luumäen asemarakennuksen seutu on elokuun alussa 2015

Kuutostien liikenteen pullonkaulaksi muodostuneen Jurvalan taajaman eteläpuolella nuokkuu lähes unohduksiin vaipunut rautatieasema, joka on ollut silminnäkijänä ja kokijana moneen otteeseen maamme historian dramaattisimmissa hetkissä. Kyseessä on Luumäen rautatieasema. Tammikuussa 2016 rakennus näkyi olevan myynnissä, joten ei muuta kuin ostamaan ikioma, rapistuvan kaunis asema. Samaan hintaan saa kiskojen kitinää, Pendolinojen suhinaa ja maiseman vastapäiselle huolintaliikkeen laajalle lastaus- ja purkualueelle.

Tämä rautatieliikennepaikka avattiin ensin pysäkkinä Helsinki - Pietarin radan varteen vuoden 1885 lopulla. Kolme vuotta myöhemmin se korotettiin V luokan rautatieasemaksi. Luumäen asemarakennusta laajennettiin vuonna 1907 arkkitehti Bruno Granholmin suunnitelmien mukaisesti. Tämän jälkeenkin sen ulkoasua on muunneltu useaan otteeseen.

Uutinen Luumäelle valmistuneesta asemahuoneesta.
Suomalainen Wirallinen Lehti 5.10, 1885

Sotavuosien aikana sekä Luumäen että Taavetin rautatieasemat olivat usein pommituskohteina. Talvisodan aikana pommituksia oli miltei päivittäin. Ennätys oli 52 konetta yhtenä päivänä. Luumäen asemalla kaikki ratakiskot menivät tulloin poikki. Välirauhan aikana, Salpalinjan rakentamisen takia, toiminta oli asemalla erittäin vilkasta. Heti jatkosodan alussa punakoneet ilmestyivät jälleen Luumäen taivaalle, mutta pysyivät sen jälkeen poissa aina sodan loppuvaiheisiin asti. 

Luumäen asemaa suunniteltiin 1930-luvulla risteysasemaksi Lappeenrannasta päin tulevalle liikenteelle, kun Lappeenrannasta Imatralle johtavaa rataa rakennettiin. Tuossa vaiheessa kuitenkin tyydyttiin siihen, ettei rataa oikaista, vaan liikenne jäi kulkemaan edelleen Simolan kautta. Oikorata Luumäeltä Lappeenrantaan valmistui lopulta vuonna 1962.

Luumäen asema 1800-luvun lopulla

Henkilöliikenteen junien pysähtyminen Luumäen asemalla lakkasi 29.5.1988. Nykyisin liikennepaikka on lähinnä tavaraliikenteen käytössä. Asemalla on suuri Nurminen Logisticsin terminaali. Kouvolasta alkava kaksoisraideosuus päättyy Luumäen aseman jälkeen, noin kilometrin verran Lappeenrannan suuntaan, Lappeenrantaan vievän ratahaaran ja Vainikkalan jatkuvan haaran risteyskohdassa. Asemalla on nykyisin neljä lisäraidetta. Ulommaisin raide on miltei kiinni asemarakennuksessa. Ahtauden tunnetta lisää lisäksi rakennuksen ja raiteitten väliin pystytetty korkea verkkoaita. 

Luumäen asemanseutu kuuluu valtakunnallisesti arvokkaisiin kulttuuriympäristöihin, mutta asemarakennus ei sen sijaan kuulu valtakunnallisesti merkittävien rautatieasema-alueiden sopimukseen. Rakennukset ovat osittain aika huonossa kunnossa ja ympäristön kasvillisuus hoitamatonta. Aseman rakennukset siirtyivät Senaatti-kiinteistöjen omistukseen vuonna 2014 ja oletettavasti ne on tarkoitus jollakin tapaa ”pistää lihoiksi”. Asemarakennuksen takana on kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen veistämä Oikeustaistelun muistomerkki.  Se pystytettiin Luumäen asemalle vuonna 1937.

Uutinen junien yhteentörmäyksestä Luumäen asemalla
Turun Sanomat 29.10.1907

Luumäen asemamiljöötä

Millä tavalla asema sitten on liittynyt Suomen historian dramaattisiin vaiheisiin? Kun 1990-luvulla tein sotavuosiin liittyviä haastatteluja, nousi Luumäen aseman nimi esille Ylämaan ja Säkkijärven väestön ja karjan evakuoinnissa. Ylämaalaiset evakuoitiin sotavuosina kolmeenkin otteeseen sisemmälle Suomeen. Kertojieni mukaan sekä lähtö että paluu tapahtui tältä  asemalta.  Luumäen asema sijaitsee melko lähellä presidentti P. E. Svinhufvudin Kotkaniemeä, joten oletettavasti presidentin käytössä ollut salonkivaunu A 30 on seisonut usein asemalla. Svinhufvudin karkotus Siperiaan alkoi autokyydityksellä ja junaan hän nousi Viipurin asemalla. Yritin selvittää, palasiko hän Siperian karkotuksestaan suoraan Luumäen asemalle, mutta käytössäni ollut materiaali ei antanut siihen vastausta.

Asemamiljööseen kuuluu myös tämä "punainen tupa".

Luumäen asema oli kansakunnan valokeilassa marraskuun lopulla vuonna 1961. Jälleen kerran oli edessä matka Siperiaan. Presidentti Urho Kekkonen nousi Luumäellä junaan, joka vei hänet Novosibirskin kaupunkiin tapaamaan Neuvostoliiton pääministeri Hrushtsevia. Elettiin ns. noottikriisin aikaa ja Novosibirskin tapaaminen koski Neuvostoliiton uhkavaatimuksen luonteista noottia (30.10.1961), jossa haluttiin käydä YYA-sopimuksen 2. artiklan [Korkeat Sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan keskenään siinä tapauksessa, että 1 artiklassa tarkoitetun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu] mukaisia konsultaatioita. 

Juna Moskovaan lähti Helsingin asemalta 22.11.1961 klo 9:40, mutta presidentti, sekä ulkoministeri Ahti Karjalainen astuivat siihen vasta Luumäellä. Presidentti Kekkonen puolisoineen, ulkoministeri Karjalainen

Asemarakennuksen pääty

sekä adjutantti everstiluutnantti Urpo Levo olivat ajaneet autolla Loviisaan tervehtimään presidentin veljeä, majuri Jussi Kekkosta. Sieltä he jatkoivat matkaansa ensin Svinhufvudin taloon Luumäen Kotkaniemeen, jossa isäntänä oli presidentti Svinhufvudin poika, maalaisliiton kansanedustaja Veikko Svinhufvud. Täältä Kekkonen siirtyi Luumäen asemalle, jossa asemalle kertynyt yleisö viritti Maamme-laulun.

Aseman laskusilta ja portaat päättyvät verkkoaitaan

Henkilökunnan asuinrakennus kuvattuna ratapihan toiselta puolelta

Asuinrakennuksen päädyn terassi

Aseman henkilökunnan asuinrakennuksen sisäpiha