Joulumuistelma vuodelta 1867

Erkki Erosen vuonna 1974  tekemä nälkävuosimuistomerkki "Tyhjentynyt kappa" Kiihtelysvaaran kirkkotarhassa

Tämä joulunaikaan liittyvä muistelu on kirjoitettu vuonna 1913. Siinä kertoja  palaa jouluun 46 vuotta aikaisemmin (1867) Pohjois-Karjalassa, Kiihtelysvaaran Huhtilammen kylässä. Tuolloin (1867 - 1868) koettiin Suomessa ja Ruotsissa läntisen Euroopan viimeiset nälkävuodet. Suomen väestöstä on laskettu noin 8% menehtyneen noina vuosina. Kiihtelyvaaran asukkaita nälkävuodet kohtelivat erityisen rumasti. Pahiten kuolema niitti satoaan keväällä 1868, jolloin neljän kuukauden aikana kuoli 564 Kiihtelysvaaran seurakunnan asukasta. Moni seudun asukas joutui lähtemään todella kauas etsimään jotakin työtä perheensä elättämiseksi. Itä-Suomessa luonnollinen suunta oli Venäjä, niin tässäkin kertomuksessa.

Tässä tarinassa on onnellinen loppu ja kertoja - tuolloin jo noin 53-vuotias - pitää kyseistä joulua puutteineen ja onnettomuuksineen elämänsä parhaimpana jouluna.  Luettuasi tarinan, ymmärrät miksi.

Joulumuistelma vuodelta 1867

Silloin oli se suuri hallavuosi maassamme, jonka senaikuiset ihmiset kyllä vielä muistavat ja nuoremmat tietävät historian lehdiltä. Tämä kertomukseni on tosiasia, omin silmin nähty ja korvin kuultu ja muistan sen vielä oikein hyvin.

Se tapahtui Pohjois-Karjalassa, Kiihtelysvaaran pitäjässä, Huuhtilammin kylän Hyypiinvaaralla. Hyypiinvarran pohjoispuolella oli mökkipahanen, jonka seinä pituus ei ollut kahtasataa vanhaa syltä, eli noin kolmen metrin vaiheilla. Kaksi pientä ikkunaa siinä kyllä oli, vaan useampi lasiruutu oli päreillä tukittu, niin että valoa mökissä oli jotenkin vähän paisteisenkin päivän aikana. Huonekaluina oli sänky, pöytä, penkkejä ja suuri, kivestä tehty uuni, joka täytti puolet mökkituvasta. Semmoinen oli lapsuuteni koti, jossa kahdeksanhenkinen perhe asui ja eli.

Sanottuna vuotena 1867 oli viimeinen suuri hallavuosi, jolloin kylmi kaikki viljat niiltäkin seuduilta. Samoin kävi mökinkin asukkaille, niin ettei heillä ollut mitään syötävää: ainoastaan suosammalia, petäjänkuoria, ruisolkia, ruumenia, suolaheiniä ja kuka mitäkin sattui löytämään. Niitä kuivattiin ja jollain tavoin survottiin jauhoiksi, joista sitten kyhättiin syötäväksi leipä-einettä. – Talvi tuli aikaseen, jo lokakuulla, mökin mies, isäni, vedätti puita ja heiniä mökille jo aivan ensi lumella ja sitten jouduttautui jo lokakuulla hevosineen työnhakuun. Hän meni rahtiin Venäjälle ja lupasi tulla kotiin ainakin jouluksi. Talvi oli paljoluminen ja pakkanen ankara, joulukuu tuli eikä isää kuulunut kotiin. Polttopuut loppuivat, samoin heinät kahdelta lehmältä ja vesi kaivosta. Äitini oli heikko näitä hankkimaan ja me lapset aivan kykenemättömät pakkasessa ja paljossa lumessa mitään metsästä toimittamaan, kun ei ollut kelpo vaatteita ja nälkä oli loppumaton. Vaikka sisareni olikin kymmenennellä ja minä seitsemännellä vuodella (Toiset neljä lapsista olivat vielä nuorempia ja heikompia), ei meistä kuitenkaan juuri mitään apua ollut äidille taloustoimissa. Ei ollut ruokaa, ei vettä. Vettä sulatettiin lumesta, kun oli puita, vaan kun puutkin loppuivat, ei sekään käynyt enää laatuun. Mökki oli jo aivan kylmä, mitään elämisen mahdollisuutta ei enää näkynyt, eikä isää kuulunut kotia.  Äiti itki yöt ja päivät, kehräsi yöt kuun valossa, kun päreetkin olivat jo lopussa, niin ettei valokaan saatu pimeinä aikoina. Joutui joulun aatt. Äiti sai naapurimme tuomaan metsästä yhden kuorman tuoreita koivupuita, joista saatiin pilkotuksia myös saunapuita. Saunaa lämmitettiin, lunta kylpyvedeksi sulatettiin ja sauna oli lämmennyt, kun se yht’äkkiä syttyi tuleen. Äiti mätti lunta minkä jaksoi ja kerkesi sisareni keralla., minä sain mennä naapurista sammutusapua hakemaan ja sieltä tulikin, kuka vain kynnelle kykeni, mutta ponnistuksista huolimatta sauna kuitenkin paloi eikä kylpeä saatu jouluksikaan.

Laihan ilta-aterian perästä ruvettiin levolle odottamaan joulujuhlaa. Me lapset nukuimme heti, mutta äiti ei itkultaan saanut ollenkaan nukutuksi. Minä myös nukuin jo iltasella ja näin unissani, että isä oli kotona ja toi suuren vehnäleivän, sianlihaa, silliä ja karjalanpiirakoita, joita me kaikki kilvan maisteltiin. Kun jouluaamuna heräsin, niin uneni oli toteutunut. Isä oli juuri tullut kotiin ja pöydällä oli kaksi venäläistä ruislimppua, 2 naulaa silliä ja koko jalka sianlihaa ja piirakoita, sekä puoli naulaa kahvia ja sokeria. Hän kertoi, että hän olisi joutunut jo illalla kylvylle kotiin, vaan kun vanha tiplotamma uupui jo puolen päivän aikana, niin oli hänen jäätävä lankonsa luo yöksi kuuden virstan matkan päähän kodista, jossa tädiltä sai lihan, piirakat ja kahvit y.m. jouluherkut lahjaksi. Läksi yöllä muiden nukkuessa loppumatkalle, kun tiplokin oli jo levännyt niin että jaksoi kävellä ja vetää rekeä, jossa oli aivan täysi kulimatto Venäjän ruisjauhoja[1], jonka isäni oli saanut työpalkakseen Lupikointehtaalta, missä oli ollut tukinvedossa.

Nyt oli meilläkin joulu. Jo syksyllä tehty kolmihaarainen joulukyntteli pantiin nauriista tehtyyn kynttelinjalkaan palamaan. Äitimme ryhtyi joulukahvin ja paistin tekoon, joten kohta oli kaikki taasen kunnossa. Ilo ja tyytyväisyys vallitsi matalassa majassamme. Osoituksesi siitä, mitä muualla tapahtui samana jouluna, olkoon lyhyesti mainittuna, että likitorpasta kuoli kaksi lasta syötyään selvää ruisleipää ja maitovelliä kyllikseen. Syötyään saivat he heti purun ja kuolivat.

Imisiä kulki kerjäten aivan virtanaan pitkin teitä talosta toiseen, kylästä kylään. Kuka kykeni omin voimin kepin nojassa kävelemään, kuka lapsiaan kelkalla vetämään, ketä hevosin kyydittiin tai talojen puolesta kelkoilla vedettiin seuraavaan taloon, varsinkin silloin kun ei ollut hevosia kotona. Olipa omilla hevosillaankin koko suuret kuormat perhekuntia kerjuumatkoilla. Kerjäläisiä kuoli kaikkialla useammin yöpaikkoihin mutta myöskin maanteille, joten ruumiita löytyi lumikinoksista vielä keväällä lumen sulaessa. Joka viikko oli kymmenittäin haudattavia, joiden kotipaikkaa ja nimeä ei tiedetty. Pappi vaan siunasi ja ruumis peitettiin maan poveen.

Lopuksi saan mainita, että kertomani joulu oli minulle jja koko perheelle onnellisin joulu, minkä tähän saakka olen viettänyt. Se jouluvietto oli todellista ja turvallista eikä teeskenneltyä niin kuin ikävä kyllä nykyään usein tapahtuu, vaikka aineellinen varallisuus on monin kerroin lisääntynyt

H.M.

---

[1] Jauhomatoiksi kutsuttiin suuria, litteitä niinisäkkejä, joissa jauhoja tuotiin Venäjältä. Niitä myytiin kaupungeissa tai niillä maksettiin hätäaputyömailla palkkaa. Jauhomattosäkkien vilja oli usein huonolaatuista, säkit olivat usein homeisia ja vilja niissä paakkuuntunutta.