Family History 3, part one

 For the past weeks, I have focused my extra energy on figuring out the life stages of a relative I found by chance. While browsing old American newspapers, my attention was drawn to the memoir of an American Finn who died on the west coast of the United States, which also mentioned the surnames of her parents. Her mother, Anna Huru, was said to be nee Surakka. I had never heard before that my grandmother’s relatives had ever lived on the west coast of the United States. So, I was immediately ready to investigate and find out who she was and how she had ended up in America.

Anna Surakka (Huru) was born on February 11, 1885 in the village of Taipale to the family of Ivan Vasiljev Surakka (1846 - 1902) and Anna Vasiljev Ratilainen (1851 - 1914). The family had lived in roughly the same places since at least the 1530s. A large part of the Orthodox indigenous population moved from the region to Russia in the 17th century due to wars and unrest. They feared revenge on the Swedes, as they had often sided with the Russians as they fought with Swedish troops and troops from western Finland. North Karelia, together with Käkisalmi County, was transferred from the Russian rule to the Swedish krona in the peace of Stolbova in 1617. The willingness to emigrate was also increased by the fear of forced conversion to Lutheranism and the recruitment and propaganda by the Russians for emigration.

It is known that the two brothers of Surakka, Hövilä and Maksima, left for exile to Russia during the "Ruptuuri War" in 1656-1658, but they returned to their homeland. Hövilä returned immediately after the peace came, Maksima a few years later. The Lutheran population moved to the deserted farms during the war from the west (mainly from Savo) and the south. The northern parts of North Karelia were almost completely emptied of Orthodox inhabitants. Almost the same thing happened to the Orthodox in Rääkkylä, Kitee, Kesälahti and Tohmajärvi. However, the native population remained to live in a couple of villages in Kitee and Tohmajärvi. In the eastern part of the province, in the Ilomantsi-Tuupovaara area, a rather strong Orthodox settlement remained, but even there they remained a minority. Liperi, which later included the Polvijärvi, Kuusjärvi (Outokumpu), Kontiolahti and Kaavi areas, which later became their own parishes, also had a fairly strong Orthodox indigenous population. The reason why the population of this particular area did not leave for Russia or return from there was probably that the region was a good farming area by that standard and the native population had the best and most fertile areas on the shores of Lake Viinijärvi, Pyhäselkä and Heposelkä. Although subjected to Lutheran forced conversions and pressure and submissive to the power of the "enemy land", there was a desire to fight nail teeth for the homeland which was cleared and owned by the ancestors.

Many Orthodox lived in the villages of Taipale, Viiniranta, Kompero, Harmaasalo, Sysmä and Sotkuma, as well as along the Pielisjoki River in Jakokoski and Paihola. After conditions calmed down, the Orthodox population, which remained a minority, grew faster than the Lutherans. Presumably it was because the Orthodox were, on average, wealthier than the Lutherans. In the famine years that were then occasional at the time, the scythe man of death reaped his harvest far more abundantly among the poor than the rich.

After the long background explanation I mentioned above, I will return to Anna Surakka’s family. His family's main farm was Taipale village farm number 13. This later formed four farms: according to the 1855 land register, they were Taipale no. 25 Uusisurakkala, Taipale no. 26 Ristonkangas, Taipale no. 28 Wanhasurakkala. Anna's grandparents Vasili Jakovlev Surakka (1812 - 1863) and Tatjana Aleksejev Ratilainen (1819-1887) have been hosting Wanhasurakkala since 1858. After Vasili's death, the farm was continued by his son Ivan (1846 - 1902), who was married to Anna Vasiljev Ratilainen (1851 - 1914). Anna and Ivan's family had eight children, four of whom had already died before Anna was born. When Anna let go of her first tanning, only her three-year-old brother Kondrat was alive. Anna and Kondrat were accompanied by little sister Mary (b. 1887) and little brother Alexander (b. 1894).

To be continued...

Sukuhistoriaa 3, osa 1

 Viimeisen viikon ajan olen suunnannut ylimääräisen energiani sattumalta löytämäni sukulaisen elämänvaiheiden selvittämiseen. Selatessani vanhoja amerikkalaisia sanomalehtiä huomioni kiinnittyi erään USA:n länsirannikolla kuolleen amerikansuomalaisen muistokirjoitukseen, jossa mainittiin myös hänen vanhempiensa sukunimet. Hänen äitinsä Anna Huru oli sen mukaan omaa sukuaan Surakka. En ollut aikaisemmin kuullut, että isoäitini sukulaisia olisi koskaan asunut Yhdysvaltain länsirannikolla. Siispä heti tutkimaan ja selvittämään, kuka hän oli ja miten hän oli päätynyt Amerikkaan.

Anna Surakka (Huru) syntyi 11.2.1885 Taipaleen kylässä Ivan Vasilinpoika Surakan (1846 - 1902) ja Anna Vasilintytär Ratilaisen (1851 - 1914) perheeseen. Suku oli asunut ainakin 1530-luvulta alkaen suunnilleen samoilla asuinsijoilla. Alueelta siirtyi suuri osa ortodoksisesta kantaväestöstä 1600-luvulla sotien ja levottomuuksien takia Venäjälle. He pelkäsivät ruotsalaisten kostoa, koska olivat usein asettuneet venäläisten puolella näiden kahakoidessa ruotsalaisten ja läntisestä Suomesta tulleiden sotajoukkojen kanssa. Pohjois-Karjala yhdessä Käkisalmen läänin kanssa siirtyi vuoden 1617 Stolbovan rauhassa Venäjän vallan alaisuudesta Ruotsin kuunun alle. Muuttohalukkuutta lisäsi myös pelko pakkokäännytyksestä luterilaisuuteen ja venäläisten harjoittama värväys ja propaganda muuton puolesta.

Tiedetään, että kaksi Surakan veljestä Hövilä ja Maksima lähtivät ruptuurisodan aikana 1656-1658 monien muiden mukana pakosalle Venäjälle, mutta he palasivat takaisin kotiseudulleen. Hövilä palasi heti rauhan slmimisen jälkeen, Maksima muutaman vuoden perästä. Ruptuurisodan aikana autioituneille tiloille muutti luterilaista väestöä lännestä (pääosin Savosta) ja etelästä. Pohjois-Karjalan pohjoisosat tyhjenivät lähes tyystin ortodoksisista asukkaista. Lähes samoin kävi Rääkkylän, Kiteen, Kesälahden ja Tohmajärven ortodokseille. Kantaväestöä jäi kuitenkin asumaan pariin kylään Kiteellä ja Tohmajärvellä. Maakunnan itäosaan, Ilomantsin-Tuupovaaran alueelle jäi melko vahva ortodoksinen asutus, mutta sielläkin he jäivät vähemmistöksi. Myös Liperiin, joka silloin käsitti myöhemmin omiksi seurakunnikseen muuttuneet Polvijärven, Kuusjärven (Outokummun), Kontiolahden  ja Kaavin alueet jäi varsin vahva ortodoksinen kantaväestö. Syy, miksi juuri tämän alueen väestö ei lähtenyt Venäjälle tai palasi sieltä, oli ilmeisesti siinä, että seutu oli tuon ajan mittapuun mukaan hyvää viljelysseutua ja kantaväestöllä olivat käytössä parhaat ja viljavimmat alueet Viinijärven, Pyhäselän ja Heposelän rantamilla. Vaikka jouduttiin luterilaisten pakkokäännytysten ja painostuksen kohteiksi ja alistumaan "vihollismaan" vallan alle, haluttiin kynsin hampain pitää kiinni esi-isien raivaamasta ja omistamasta kotiseudusta.

Ortodokseja asui paljon Taipaleen, Viinirannan, Komperon, Harmaasalon, Sysmän ja Sotkuman kylissä sekä Pielisjokivarressa Jakokoskella ja Paiholassa. Olojen rauhoituttua vähemmistöksi jääneen ortodoksiväestön väestönkasvu oli nopeampaa kuin luterilaisten. Oletettavasti se johtui siitä, että ortodoksit olivat keskimäärin varakkaampia kuin luterilaiset. Nälkävuosina, joita silloin tuppasi ajoittain olemaan, viikatemies niitti satoaan huomattavasti runsaammin köyhien kuin varakkaiden keskuudessa.

Edellä kertomani pitkä taustaselityksen jälkeen palaan Anna Surakan perheeseen. Hänen sukunsa kantatila oli Taipaleen kylän tila numero 13. Tästä muodostui myöhemmin neljä tilaa: vuoden 1855 maakirjan mukaan ne olivat Taipale n:o 25 Uusisurakkala, Taipale n:o 26 Ristonkangas, Taipale n:o 27 Jyrkilä ja Taipale no. 28 Wanhasurakkala. Annan isovanhemmat Vasili Jaakonpoika Surakka (1812 - 1863) ja Tatjana Alekseintytär Ratilainen (1819- 1887) isännöivät ja emännöivät vuodesta 1858 lähtien Wanhasurakkalaa. Vasilin kuoleman jälkeen tilan isäntänä jatkoi hänen poikansa Ivan (1846 - 1902), joka oli avioitunut Anna Vasilintytär Ratilaisen (1851 - 1914) kanssa. Annan ja Ivanin perheeseen syntyi kahdeksan lasta, joista neljä oli kuollut ennen jo Annan syntymää. Kun Anna päästi ilmoile ensimmäisen parkaisunsa, elossa oli ainoastaan hänen kolme vuotta vanhempi veljensä Kondrat. Anna ja Kondrat saivat vielä seurakseen pikkusiskon Marian (s. 1887) ja pikkuveljen Aleksanterin (s. 1894).

Jatkuu...

Historian hämärään kadonneita amerikansuomalaisia: Kapteeni Johan Kock. Viaporin kapinan alku

 

Venäläisiä sotilaita vahdissa Katajanokan sillan luona viaporiin kapinan aikana

Lueskellessani vanhoja amerikansuomalaisia lehtiä sattui silmiini erään värikkäät elämänvaiheet kokeneen siirtolaisen muistokirjoitus. Kyseessä oli kapteeni Johan Kock, jolla oli merkittävä rooli kiihkeitten tapahtumien pyörteissä sekä kotimaassa vuoden 1905 suurlakon että Viaporin kapinan aikana. Tämän Yhdysvalloissa Massachusettsin osavaltiossa vuonna 1915 syöpään menehtyneen herran elämänvaiheet ovat kyllä yhden kirjoitussarjan arvoiset, joten sormet näppäimistöllä alkoivat syyhyämään. Jatkossa seuraa useita tarinoita Johan Kockista ja hänen elämänvaiheistaan. Ne eivät ole kronologisessa järjestyksessä, vaan ne ilmestyvät, kun saan kunkin aihepiirin aineiston kootuksi.

Viaporin kapina 30.7. – 2.8.1906

Helsingissä ja sen edustalla olevassa Viaporissa, joka nykyisin on nimeltään Suomenlinna, elettiin heinä-elokuun vaihteessa kiihkeässä vallankumouksen odotuksessa ja lopulta muuttui veriseksi yhteenotoksi. Silloin osa venäläisistä varusjoukoista nousi Viaporissa kapinaa. Kapina liittyi Venäjän–Japanin sodan aiheuttamiin laajoihin levottomuuksiin ja kapinointeihin Venäjän keisarikunnan sisällä. Viaporin kapinan piti tarkoitus olla lähtölaukaus koko maan kattavalle vallankumoukselle.

Kapinointi käynnistyi 30. heinäkuuta, kun osa linnoituksen sotaväestä nousi upseeristoa vastaan.  Kapinyrityksen johdossa olivat kapteeni Sergei Tsion sekä nuoret luutnantit Jevgeni Kohanski ja Arkadi  Jemeljanov. Vallankumoussuunnitelmat oli laadittu jo keväällä 1906. Sen piti alkaa joko kesällä tai syksyllä Viaporin ja Kronstadtin linnoitusten sotilaskapinoilla. Tämän jälkeen siihen piti liittyä muita linnoituksia, Itämeren laivaston ja Mustanmeren laivaston päätukikohdan Sevastopolin.  Tämän jälkeen koko Venäjällä aloitettaisiin yleislakko, jonka puolestaan piti laajentua työläisten kansannousuksi. Kattavan ilmiantajaverkoston ansiosta Venäjän hallitus oli kuitenkin tietoinen vallankaappausyrityksestä.

Helsingissä järjestettiin kapinaa suunnitellut salainen kokous. Siihen osallistuivat bolševikkien lisäksi  eserrien (Sosialistivallankumouksellinen puolue, venäjäksi Партия социалистов-революционеров) taistelujärjestön johtajat Viktor Tšernov ja Jevno Azef. Heistä jälkimmäinen oli kuitenkin samanaikaisesti myös tsaarin salaisen poliisin Ohranan ilmiantaja. Suomalaisista mukana olivat punakaartin johtaja Johan Kock sekä ilmeisesti myös joitakin suomalaisia sosiaalidemokraatteja, kuten Otto Wille Kuusinen sekä Yrjö Sirola. Kapina suunniteltiin aloitettavaksi Viaporissa ja Kronstadissa samanaikaisesti 10. elokuuta 1906.

Kapinalliset uskoivat saavansa tukea toisilta Helsinkiin sijoitetuilta joukko-osastoilta sekä Johan Kockin johtamalta Suomen punakaartilta. Kapina käynnistyi kuitenkin sekavien vaiheitten jälkeen  jo 30.7. puoli yhdentoista aikaan illalla. Tällöin Kuninkaansaaresta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi kapinan aloittamisesta ja samalla kapinalliset ottivat myös Vallisaaren, Susisaaren sekä Kustaanmiekan haltuunsa. Viaporin saarista Iso- ja Pikku Mustasaari sekä Santahamina jäivät hallitukselle uskollisten joukkojen käsiin.

Uusi Suometar julkaisi kapinan alettua lisälehden, jossa oli punakaartin päällikön Johan Kockin kapinallisten tueksi antama julistus suurlakosta.

Uusi Suometar, lisälehti 31.7.1906

 

 

Sukuhistoriaa 2

Brita Kinnunen muuttokirja Pietariin. Pietarin Pyhän Marian seurakunnan arkisto

Isoisäni Antti Kinnusen isällä Kalle Joosef Kinnusella oli kymmenen sisarusta. Heistä yksi, syyskuun 10. päivä 1845 Påhl Kinnusen perheeseen Liperin Käsämässä syntynyt Brita, oli haasteita pelkäämätön nuori nainen. Hän otti 17.9.1865 muuttokirjan Venäjän pääkaupunkiin Pietariin, joka veti magneetin tavoin väkeä kaikkialta Itä-Suomesta. Pietariin hän ilmestyi kuitenkin vasta maaliskuussa 1867 mukanaan yllä oleva muuttokirja.

Tuolloin ei ollut juuri minkäänlaisia keskusrekistereitä eikä tietenkään sähköistä tiedonvälitystä. Niinpä muuttokirjoja tarvittiin, sillä muuttokirjan mukana siirtyivät muuttajan tiedot tämän uuden asuinpaikkakunnan kirjoihin ja kansiin. Osa väestöstä ei tuolloin vielä osannut itse kirjoittaa eikä edes lukea. Brita näyttää olleen muuttokirjan tietojen valossa varsin kyvykäs tiedollisesti ja taidollisesti. Jos osaa ulkoa pienen Katekismuksen ja Swebiliuksen selityksen, ei ainakaan luku- ja muistikapasiteetissä ole valittamista.
Brita Kinnunen eleli Pietarissa noin viisi vuotta, kunnes paikkakunnalle saapui Suonenjoelta Savonmaalta nuorukainen nimeltä Paul Henrik Sepponen lokakuussa 1872. Nuori herra Sepponen oli muutama vuosi aikaisemmin ollut vielä Suonenjoen Kuvansin kylässä renkinä, mutta oli päättänyt lähteä "mualimalle" onneansa koettamaan. Jossakin vaiheessa he kohtasivat toisensa. Lieneekö ollut rakkautta ensi silmäykselle vai pitkän piirityksen tulosta, mutta häitä vietettiin Pietarissa 28.5.1873.
Paul Henrik eli Paavo hankkiutui Pietarissa asuessaan kultasepän oppiin. Aviopari asui suurkaupungissa kymmenisen vuotta. Viimeinen merkintä ehtoollisella käynnistä Pietarissa on joulukuulta vuonna 1883. Minne he muuttivat Pietarista, kotimaahan vai jonnekin muualle Venäjällä, on minulle - vielä - epäselvää. Eri kirkonkirjoja penkomalla löytyi lopulta muutto Suonenjoelta Viipurin maaseurakuntaan vuonna 1891. Joten he asuivat Paul Henrikin kotiseudulla ennen Viipuriin muuttoaan. Viipurissa sukunimi vaihtui Seppäseksi. Lieneekö Seppänen ollut Sepposta sopivampi nimi kultasepälle. Perhe näyttää olleen varsin varakas. Brita Kinnunen menehtyi kohtuullisen nuorena, vain 54-vuotiaana Viipurissa 26.1.1900. Paavo Seppäsen elämäntaival päättyi Viipurissa kahdeksan vuotta myöhemmin. Paavolle ja Britalle ei syntynyt omia lapsia, mutta heillä oli kasvattitytär.

Brita Seppäsen kuolinilmoitus
Wiipurin Sanomat 27.1.1900

Paavo Seppäsen kuolinilmoitsu. Wiipuri 23.1.1908.

Kun Paavo Henrik Seppäsen omaisuus huutokaupattiin vapaaehtoisesti hänen kuolemansa jälkeen, se sisälsi mm. kolme rakennusta ulkohuoneineen Viipurin Talikkalassa Raittiuskadun varrella. Yhdessä rakennuksessa oli pelkästään yksi asunto, toisessa kahdeksan asuntoa ja kolmannessa kolme asuntoa. Melkoisen omaisuuden olivat entinen renkipoika Suonenjoelta ja torpparin tyttö Liperin Käsämästä koonneet elämänsä varrella

Sukuhistoriaa 1. Talonpoikaispäällikkö Pentti Lappalainen

Pälkjärven taistelun muistomerkin paljastustilaisuus 12.8.1928. Kuvalähde: Pälkjärven pitäjäseura

Isoisäni isoisä Pauli Paulinpoika Kinnunen eli pitkän elämän (1810-1895). Hän oli avioliitossa kaikkiaan neljä kertaa. Hänen toinen vaimonsa oli Anna Juhontytär Lappalainen (1821- 1851). Anna oli syntyisin Liperin Mattisenlahden talosta no 2. Kyseinen talo sijaitsi Joensuuhun, Liperiin, Taipaleeseen (Viinijärvelle) ja Lehmonahoon (Kontiolahdelle) johtavien teiden risteyksessä ja siinä oli keskikievari.

Annan isoisällä Pentti (Bengt) Lappalaisella (1769 – 1808) oli merkittävä asema kotipitäjässään 1800-luvun alussa. Kun Ruotsin ja Venäjän välille puhkesi ns. Suomen sota, nousivat pohjoiskarjalaiset miehet puolustamaan kotiseutuaan. Varsinkin Liperin ja Tohmajärven miehet lähtivät mukaan. Liperiläisten talopoikaisjoukkojen johtajana toimi yhden kirjalähteen mukaan mattisenlahtelainen Juho Lappalainen. Oletan kuitenkin muiden lähteiden perusteella, että hän olisi kuitenkin ollut edellä mainittu Annan isoisä Pentti Lappalainen. Pielisjärveläisillä oli johtajana legendaarinen Olli Tiainen.  Kun venäläiset joukot etenivät rajan yli Pohjois-Karjalaan tavoitteenaan Kuopio, hävitti Lappalainen miehineen Pielisjoen yli rakennetun lauttasillan katkaisten etenemisen Joensuusta eteenpäin. Venäläiset joukot pysähtyivät Pielisjoen rannalle. Savon jääkärirykmentin komentaja, eversti Johan August Sandels lähetti talonpoikien avuksi majuri  Carl Wilhelm Malmin mukanaan 20 miestä ja kaksi tykkiä. Majuri Malm saapui joukkoineen Mattisenlahteen ja ryhtyi valmistelemaan venäläisten karkottamista. Samaan aikaan Pielisjärveltä Olli Tiaisen johdolla saapuneet talonpoikaisjoukot hyökkäsivät 31.7.1808 Kontiolahden Mönnin kylään asettuneiden joukkojen kimppuun paikallisten kyläläisten avustamana. Venäläiset joukot perääntyivät tämän jälkeen nopeasti Pälkjärvelle.

Vuonna 1994 uudelleen pystytetty Pälkjärven taistelun
muistomerkki nykysasussaan.

Talonpoikaisjoukot yhdessä ruotsalaisjoukkojen kanssa kävivät Pälkjärvelle vetäytyneiden venäläisjoukkojen kimppuun 9.8.1808. Taistelussa majuri Malmin johtamat joukot löivät kenraali Aleksejevin 1300-miehisen venäläisosaston Pälkjärven kaakkoispäässä. Suomalais-ruotsalaisessa taisteluosastossa oli 400 vapaaehtoista talonpoikaa ja 250 sotilasta. Näistä kaatui 11 sotilasta sekä 8 talonpoikaa. Kaatuneet olivat vänrikki Löthman, 10 sotilasta ja kahdeksan vapaaehtoista. Nämä olivat liperiläisten päällikkönä ollut talollinen Pentti Lappalainen sekä talolliset Pekka Karttunen, Paavo Lukkarinen, Antti Turunen, loiset Pekka Kähkönen ja Juhana Lempinen sekä renki Mikko Jonasson ja yksi tuntematon.

Venäläisjoukot pakenivat silmittömästi Sortavalan suuntaan. Voitto Pälkjärvellä poisti eversti Sandelsin Savossa olleisiin joukkoihin kehittymässä olleen sivustauhan idästä. Pälkjärven taistelu tunnetaan myös nimellä Hiekan taistelu. Sodassa kävi lopulta ruotsalaisten kannalta huonosti eli edessä oli noyryyttävä tappio.

Pälkjärven suojeluskunta pystytti taistelupaikalle muistomerkin 12.8.1928. Neuvostoliiton aikakaudella muistomerkkiä runneltiin, mutta sen laatat löydettiin maastosta 1990-luvun alussa. Pälkjärven pitäjäseura kunnosti muistomerkin uudelleen lähelle sen entistä paikkaa vuonna 1994.

Pentti Lappalaisen kuolemasta on Liperin rippikirjassa vuosilta 1806 – 1812 lyhyt merkintä: Stupat in Pelgjärfvi slaget  1808 / Kaatunut Pälkjärven taistelussa 1808.

1900-luku - sivistyksen ja edistyksen riemuvoitto?

Kuvan lähde: Yhdysvaltain kongressin kirjasto

1950-luvulla syntyneenä ehdin elää lähes puolet vuosisadasta, jonka aikana ihmisten elämä mullistui radikaalisti uusien keksintöjen, sivistystason nousun, liikenteen ja tiedonvälityksen mullistumisen, kohonneen elintason ja lääketieteen kehityksen seurauksena. Tämä positiivisen kehityksen musertavat - ainakin minun vaakakupissani - ne lukemattomat kansanmurhat, joita 1900-luvulla tehtiin. Tiennäyttäjinä olivat turkkilaiset, jotka tuhosivat kokonaisen kulttuurin ja sen edustajat ensimmäisen maailmansodan aikana. Tämä tuhansia vuosia nykyisen Turkin itäosissa vaikuttanut kansa ja sen kaupungit, kylät, kirkot, koulut ja luostarit tuhottiin kahdessa vuodessa. Viime kuukausina on tiedotusvälineissä usein ollut esillä kaksi kaupunkia nykyisen Syyrian itäosan kurdialueilta. Kyseiset kaupungit, Ras El Ain ja Deir Eil Zor, muodostuivat satojentuhansien armenialaisten hautapaikoiksi. Silloin lukemattomat hautakummut, luurangot ja petoeläinten maasta kaivamat ruumiinosat täyttivät noiden seutujen tienoot.

Sain illalla päätökseen Grigoris Balakianin kirjan "Armenialainen Golgata. Muistelmat kansanmurhan vuosilta 1914 - 1916". Tämä järkyttävä aikalaiskuvaus kertoo siitä, että kokonaiset kansat on mahdollista manipuloida suorittamaan hirvittäviä veriorgioita, kunhan niiden oikeutus verhotaan isänmaallisuuden ja oikean uskonnon puolustamisen kaapuun. Kirja oli niin järistyttävä kokemus, että se palasi yöstä toisen uniini.

Armenialaisten kansamurha oli ikään esinäytös seuraavien vuosien kansanmurhille. Muiden valtioiden toimettomuus (tai armenialaisten häikäilemätön hyväksikäyttö) ja varsinkin Turkin silloisen liittolaisen Saksan passiivinen hyväksyntä kansanmurhalle ovat pöyristyttävää luettavaa. Lisäksi Turkin päästäminen hirmuteoista ilman sen kunnollista jälkipuintia edesauttoivat vastaavan toimintamallin hiljaista hyväksymistä muualla.

Vastaavaan projektiin ryhtyi "Isä Aurinkoinen" vuosina 1932-1934. Tätä ukrainalaisia kohdannutta kansanmurhaa (Holodomor) on muisteltu näinä päivinä. Stalin oli kuitenkin huomattavasti tehokkaampi murhatöissään. Uhrimäärästä on esitetty toisistaan suurestikin poikkeavia arvioita. Pienin arvio on kolme miljoonaa, suurin 14 miljoonaa. Myöhemmin Stalinin etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat monet muut vähemmistöt kuten suomalaiset, tsetseenit ja Krimin tataarit. Stalinin Neuvostoliittoa seurasivat kansanmurhaajina natsien johtajat kuudella miljoonalla juutalaisuhrilla. Itä- ja Keski-Euroopan juutalaisten tuhoamisen seurauksena katosi, samalla tavalla kuin Armeniassa, ikivanha, rikas ja omintakeinen kulttuuri ja kieli (jiddish) lähes kokonaan. Kansanmurhat, etniset puhdistukset ja väestönvaihdot eivät suinkaan loppuneet 2. maailmansotaan. Olemme nähneet niitä senkin jälkeen Kamputseassa, Ruandassa, Myanmarissa ja nyt väestönvaihdot Pohjois-Syyriassa. Valitettavasti/luultavasti todistamme niitä jatkossakin.

Tässä linkki sivustolle, joka kertoo ukrainalaisten kansanmurhasta vuosina 1932 - 1934