"Valvoa, ettei ylensyödä ja -naida pyhäpäivinä ja pitoloissa"

Hietamäen kirkko Inkerissä.

Kirkkoherran ja lukkarin lisäksi seurakunnan hallinnon tärkeimpiä toimihenkilöitä olivat 1700- ja 1800-luvuilla kuudennusmiehet eli kylänvanhimmat. Heitä kutsuttiin Inkerinmaalla ja entisen Käkisalmen läänin alueella venäläisen tavan mukaan myös staarostoiksi. Kuudennusmiesten tehtäviin kuului valvoa, että kinkeripiirin asukkaat maksoivat veronsa ja papiston kymmenykset sekä elivät Herran kurissa ja nuhteessa. Staarostojen vastuulla oli näin ollen kyläyhteisöjen moraaliin ja tapakulttuuriin liittyvä valvonta. He olivat samalla kertaa luottamus- ja virkamiehiä, kylä- ja siveyspoliiseja sekä moraalin, uskonnon ja tapakulttuurin kaitsijoita. Inkerinmaan Hietamäen seurakunnan lastenkirjan (1792 – 1821) lopusta löytyy oheinen kuudennusmiesten ohjesääntö.

 Kylän Wanhimbain welwollisuudet owat seuraawaiset: heidän pitä ottaman tarcka waari

1) että aamu- ja ehtoorukoukset sunnuntai- ja pyhäpäiwinä pidetään hartaudella

2) että awiowäki elää kristillisessä rakkaudessa

3) että wanhemmat kaswattawat lapsensa herran nuhteessa

4) että lapset kohtelewat wanhempiaan lapsellisella cunnioituksella

5) estää riitoja ja tappeluita, walwoa ettei ylensyödä ja -naida pyhäpäiwinä ja pitoloissa

6. etteiwät lapset juokse pitkin katuja pyhäpäiwinä waan perheet kotona lukewat kirjaa ja kristillisiä awuja oppiwat; ja jos näitä ohjeita ei noudateta on siitä ilmoitettwa seurakunnan papille 

Mooses Putro ja Toivo Kuulan Häämarssi

Säveltäjä Toivo Kuulaa ja säveltäjä, kulttuurivaikuttaja Mooses Putroa yhdisti kesäisten Saimaan rantojen ohella tämä tarina:

Yksi tunnetuimpia suomalaisissa häätilaisuuksissa käytettyjä häämarsseja on säveltäjä Toivo Kuulan Häämarssi. Toivo Kuula sävelsi häämarssin tulevan vaimonsa Alma Silventoisen sisaren Emmin ja Yrjö Putkisen häihin keväällä 1908. Toivo Kuulan tuleva appi oli varakas pietarilainen hopeaseppä Pekka Silventoinen. Hän rakennutti perheelleen Lappeen Skinnarilanniemeen kesäasunnon, joka tunnettiin nimellä Skinnarilan hovi. Häämarssi esitettiin ensimmäisen kerran – ei suinkaan Suomessa - vaan vihkitilaisuudessa Pietarin Pyhän Marian kirkossa 6.5.1908. Sitä ei soittanut säveltäjä vaan seurakunnan kanttori Mooses Putro. 

Alma Silventoinen kirjoitti päiväkirjassaan Kuulan Häämarssista seuraavasti:

Olet säveltänyt häämarssin Emmin häihin. Se on äärettömän originelli ja kaunis. Itkin sitä ensi kerran kuullessani.

Vihkimisen jälkeen hääjuhlaa vietettiin Terehovin palatsin peilisalissa ja talvipuutarhassa. Toivo Kuula soitti myöhemmin hääjuhlassa itse flyygelillä häämarssinsa hyvän yön toivotuksena ”hiljaa ja tunteikkaasti” hääparin poistuessa hääjuhlasta.

Aiheesta lisää mm. täällä.
Alla esimerkki Mooses Putron oman luomistyön tuloksesta:

Inkerin Joulu 1911

Mooses Putron kotimuseo Taipalsaaren Karhunpäässä

Putronniemen kesäasuntoa ympäröivät hiekkarannat

Eilisen (5.8.2017) pyöräretkeni kohteena oli inkeriläisen kulttuurihahmon Mooses Putron (1848 – 1919) kotimuseo Taipalsaaren Karhunpäässä, jonne matkaa kotipihastani kertyi 32 kilometriä. Tämä

Alunperin kauppias Viktor Abramoffin kalamajaksi rakennettu
rakennus siirtyi vuonna 1896 Mooses Putron omistukseen

entinen Putron perheen kesäasunto sijaitsee upealla paikalla Saimaaseen pistävän hiekkarantaisen niemen kärjessä. Sain siellä Helena Miettisen antamana erittäin asiantuntevan opastuksen ja kävimme myös pitkiä keskusteluja siitä, mitä elämä kahden kulttuurin ja valtakunnan rajalla on sukujemme vaiheissa merkinnyt. Inkeriläisten kohdalla se on sisältänyt järkyttäviä sukukohtaloita ja toiseuden tunnetta sekä Venäjällä/Neuvostoliitossa että Suomessa. Olivathan he vainottu ja epäluotettavana pidetty kansanosa Neuvostoliitossa ja palautusten pelossa taustansa piilottava vähemmistö sotien jälkeen Suomessa. Mooses Putron kesäasunnon säilyminen ja kotimuseon perustaminen on sitkeän ja uutteran työn tulosta. Kotiseutupyöräilijä nostaa korkealle hattua ja kiittää kaikkia teitä, jotka olette tätä työtä tehneet. Samalla toivoisin, että tätä samaa tarmokkuutta, sitkeyttä ja kotiseuturakkautta löytyisi moniin muihin historiallisiin kohteisiin täällä Etelä-Karjalassa.

Tämän työpöydän ääressä Mooses Putro lienee istunut
ja inspiroitunut hienosta näkymästä Saimaalle.

Tässä koostetta Putronniemen historiasta:

Putron perhe hankki Kesäasunnon vuonna 1896 Taipalsaaren Karhunpään kylästä, Saimaan rannalta. Tämän, Hiekkaniemessä sijaitsevan kalamajan omistaja oli lappeenrantalainen kauppias Viktor Abramoff. Alueella oli myös muita pietarinsuomalaisten hallussa olleita huviloita. Kallionimessä oli räätäli Ferdinand Åbergin 1890-luvun puolivälissä pärekattoinen, kolme huonetta käsittänyt huvila kuistteineen, jonka omistajana oli Pietarin suomalaisen tavara-aseman päällikkö Lindholm.

Putrojen ostama kesäasunto sijaitsi Ferdinand Åbergin omistamalla vuokratontilla. Vuokraoikeuden siirtosopimuksessa 1.9.1896 todetaan tontin olevan 90 syltä pitkän ja 49 syltä leveän. Maanvuokrasopimus oli perunkirjan mukaan voimassa vuoteen 1943 saakka. Vuokraoikeuden vakuudeksi tehty kiinnitys jäi uusimatta. Maapohjan omistaja ei ollut halukas enää uusimaan vuokrasopimusta, joten Putronniemeksi muuttuneen kesäasunnon säilyminen Putron perheen hallussa oli pitkään epävarmaa. Putrot saivat Putronniemen maanpohjan lopullisesti omistukseensa 1960-luvulla, jolloin sen omistaja Matti Rinne suostui myymään 3 760 neliömetrin maa-alan kesäasunnon ympäriltä.

Sisänäkymä Mooses Putron kotimuseosta

Mooses Putron kuoleman (1919) jälkeen ongelmaksi muodostuivat Putronniemen asiakirjat. Ne olivat jääneet Pietariin.  Helsingissä asunut Sulo-poika kuoli jo vuonna 1929, jonka jälkeen kesäasunto jäi Sulon vaimon Hiljan ja tyttärien Maijan, Eevan ja Hilkan omistukseen. Suvun omistuksessa Putronniemi oli vuoteen 2010 saakka, jolloin se siirtyi testamentin kautta Inkerin kulttuuriseuralle. Vuonna 2012 muodostettiin Mooses Putron muistosäätiö, joka rekisteröitiin tammikuussa 2012. Säätiötä johtaa kolmihenkinen hallitus apunaan hoitokunta. Mooses Putron muistosäätiö tekee tunnetuksi Mooses Putron musiikkia ja sävellystyötä. Lisäksi se järjestää Inkerin kulttuuria edistäviä tapahtumia ja projekteja.

Lähde:

Helena Miettinen; Mooses Putro. Mestari auran kurjesta. 2015

Lappeenrannan aseman ja ratapihan pommitus 1.7.1944. Seitsenvuotiaan muistikuvia

Lappeenrannan kartta vuodelta 1958. Karttaan on sijoitettu kertojan kotitalo sekä hänen muistamanaan suojakorsujen sijaintipaikat. Kartan painovuonna molemmille paikoille oli jo rakennettu uudet talot.

Tässä hieman jälkikirjoitusta Lappeenrannan aseman ja ratapihan pommitukseen 1.7.1944.

Reijolankadun ja Ratakadun kulmassa sijaitsi ns. kivikorsu, josta
seitsenvuotias kertoja haki pommitukselta suojaa.

Edessä näkyvän Annakadun ja Reijolankadun risteyksessä olevan
talon takana sijaitsi ns. hiekkakorsu, joka sai pommituksesssa
täysosuman. Talo rakennettin paikalle sotavuosien jälkeen.

Olin eilen sukujuhlissa, jossa oli mukana myös 80-vuotias vieras, joka halusi kertoa omia muistojaan 1.7.1944 tapahtuneesta Lappeenrannan aseman ja ratapihan pommituksesta. Ehdotin hänelle, että kävisimme tapahtumapaikalla, jolloin muistot palaisivat ehkä vielä paremmin mieleen. Samalla minäkin saisin konkreettisen käsityksen siitä, missä kohtalokas sirpalesuoja/suojakorsu sijaitsi. Niinpä ajoimme Tykkiin Ratakadun/Reijolankadun/Annankadun tienoille. Kuulin nyt ensimmäisen kerran, että suojakorsuja olikin ollut tienoolla kaksi. Nykyisen Ratakadun ja Reijolankadun kulmauksessa oli kivenlohkareista koottu kivikorsu ja parisenkymmentä metriä siitä Armilakadun ja hautausmaan suuntaan toinen suojakorsu, jota kutsuttiin hiekkakorsuksi. Kertojani, silloin seitsenvuotinen poika, meni pommitukselta suojaan kivikorsuun. Hän muisteli korsun olleen varsin pieni, vain muutamia metrejä kanttiinsa. Suojassa oli useita henkilöitä, mutta niiden lukumäärää hän ei enää muista. Yksi suojassa ollut mies, jota muistelija arveli rautatieläiseksi, sai reiteensä osuman sirpaleesta ja putosi sitten viereiseen juoksuhautaan. Tienoolle oli kaivettu juoksuhautojen ja pesäkkeiden ketju. Pommituksen loputtua kertoja oli joidenkin muiden poikien kanssa lähtenyt palaamaan Reijolankatu 23:ssa (nyk. no 25) sijainneeseen kotiinsa. Ammusjunassa olleet kranaatit räjähtelivät edelleen ja niinpä yksi lensi poikien yli iskeytyen Annankandun ja Reijolankadun risteykseen. Pojat sukelsivat kiireesti vieressä olleen kuorma-auton alle.

Kertoja äiti oli hakenut suojaa kotia lähempänä olevasta hiekkakorsusta. Se sai täysosuman ja osa sieltä ja sen ympäristössä risteilevistä juoksuhaudoista turvaa hakeneista sai surmansa tai haavoittui. Kertojan äiti oli poistunut korsusta kuitenkin ennen pommin osumaa ja säilyi vahingoittumattomana. Paikalla on nyt kaksi asuinrakennusta, toinen on rakennettu heti sodan jälkeen, toinen myöhemmin. Sodan jälkeen rakennetussa talossa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt asukas tuli mukaan keskusteluumme seisoessamme Annankadun ja Reijolankadun risteyksessä. Hän muisteli, että Ratakatua korjattaessa 1960-luvulla Reijolankadun ja Ratakadun risteyksestä löytyi räjähtämätön lentopommi. Ammusjunasta lentäneitä kranaatteja ja niiden sirpaleita lensi tienoolle suunnattomat määrät. Hänen tontiltaan myöhemmin sahatusta petäjästä  ei löytynyt kohtaa, jossa ei olisi ollut sirpaleita, kun se sahattiin poikki ja pilkottiin.

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Härskiänsaaren kansakoulu Ruokolahdella

Härskiänsaaren kartanon päärakennus vuonna 1980. Rakennuksen yläkerrassa toimi kansakoulu paikymmentä vuotta 1900-luvun alussa. Kuva: Lappeenrannan museot/Leena Kurronen 1980.

Nykyisin lähes kokonaan ympärivuotisia asukkaita vailla olevassa Ruokolahden Härskiänsaaressa on toiminut aikoinaan kansakoulu jopa kahdessa eri vaiheessa. Ensimmäinen kansakoulu oli vahvasti sidoksissa Härskiänsaaren kartanon ja sahan vaiheisiin.

Östra Finlandin uutinen 31.12.1878 kertoi Emil Hanénin saaneen
toimiluvan sahalleen.

Härskiänsaaren kartanon päärakennus purettiin vuonna 1980. Tilalle
rakennettiin uusi päärakennus osittain vanhan rakennuksen materiaaleista.
Kaukas Oy:n edustustilana toiminut kartano myytiin vuonna 2007 venäläiselle
oligarkille. Kuva: Lappeenrannan museot/Leena Kurronen 1980.

Ruokolahden Härskiänsaaren kartanon osti A. F. ja J. V. Savanderin konkurssipesästä kuvernementin sihteeri Emil Hanén 16.3.1869 26 000 markalla. Hanén anoi lokakuun lopulla 1877 lupaa perustaa höyrysaha omistamilleen maille Härskiänsaaressa. Hanénin toimenpiteen taustalla oli aikomus myydä Härskiänsaaren tilansa ja sahan toimilupa nosti tilasta saatavissa ollutta hintaa. Lupa-asia käsiteltiin metsähallituksessa 27.11.1878 ja se alistettiin vielä senaatin vahvistettavaksi. Vahvistus saatiin 5.12.1878 ja Hanén möi kartanonsa maineen ja muine rakennuksineen  pietarilaiselle kauppiaalle Franz William Kochille 8.2.1879. Ostohinta oli noussut nyt 90 000 markkaan.

Uusi omistaja aloitti sahayhdyskunnan rakentamisen. Saharakennus valmistui vielä vuoden 1879 aikana. Työtä se tarjosi 30 miehelle ja naiselle sekä 12 lapselle. Sahalla toimi yksi kaksoisraami ja sirkkelisaha. Vuosittain siinä sahattiin 38 000 – 45 000 tukkia.  Tämä jälkeen kartano sahoineen ja maineen vaihtoi omistajaa  vuosina 1881 ja 1884.  Vuonna 1887 saha lopetti yllättäen toimintansa ja sen silloiset omistajat, venäläinen aatelisperhe Elisabeth ja Alexander Jolschine, keskittyivät kartanoelämän vaalimiseen.

Sahaustoiminta Härskiänsaarella sai uuden alun, kun kartano maineen, rakennuksineen ja sahoineen siirtyi toiminimi T. & J. Salvesenille. Heti kaupanteon jälkeen Härskiänsaaren saha uudistettiin ja toiminta käynnistettiin uudelleen. Tämän jälkeen saha tarjosi työtä 40 – 60 ihmiselle ja sen tuotanto oli vajaat 2000 standarttia vuodessa. Vanhentuneeksi käynyt saha rakennettiin uudellen vuonna 1911 ja seuraavina vuosina saavutettiin tuotantoennätykseksi 2 800 standarttia vuodessa.

Salvesenit halusivat huolehtia myös työntekijöiden tarpeista. Niinpä saareen perustettiin pian kauppa, koulu ja kirjasto. Koulu alkamisajankohdaksi mainitaan Ruokolahden kotiseutulukemiston ensimmäisessä niteessä (1980) vuosi 1904. Härskiänsaaren koulu toimi kartanon päärakennuksen yläkerrassa, jossa kaksi huonetta yhdistettiin luokkahuoneeksi ja vuorattiin. Rakennuksessa oli lisäksi opettajattaren asunto. Kansakoulun toiminta päättyi Härskiänsaarella vuonna 1921. Koulu toimi Pirjo Kölhin mukaan (Härskiänsaaren kartano 1641 – 1991, sivu 55) parikymmentä vuotta, eli se olisikin alkanut edellä mainittua aikaisemmin eli jo vuosisadan vaihteessa. Luokkakuvan perusteella koulussa olisi koulussa ollut vielä vuonna 1920 yhteensä 22 oppilasta. Lakkauttamisen jälkeen Härskiänsaaren lapset kävivät koulua vesistön takana Utulan koululla. Syynä lakkauttamiseen oli Härskiänsaaren sahan palo marraskuun 22. päivä 1917. Härskiänsaari sahoineen oli siirtynyt vuotta aikaisemmin eli 4.12.1916 Aktiebolaget Kaukas Fabrikille. Sahaa ei rakennettu enää uudelleen ja vähitellen sen työväestö siirtyi saarelta etsimään työmahdollisuuksia muualta.

Asukkaiden ja lasten määrä kasvoi sotien jälkeen lisääntyneen syntyvyyden Ja evakoiden asuttamisen seurauksena. Useita lapsiperheitä asui nyt Härskiänsaarella ja niinpä sinne perustettiin uudelleen kansakoulu vuonna 1953. Koulu toimi kaksi- ja vähän aikaa jopa kolmeluokkaisena. Oppilasmäärän huippu saavutettiin vuonna 1962, jolloin Härskiänsaaren kansakoulussa oli 23 oppilasta. Koulun koulun toiminta päättyi vuonna 1964 ja oppilaat siirtyivät Utulan kansakouluun.

Lähteet:
Sulo Siitonen. Ruokolahti. Kotiseutulukemisto (I). 1980
Pirjo Kölhi; Härskiänsaaren kartano 1641 – 1991. 1991.
Lainajyvästöstä euroaikaan. Ruokolahden kylät ja koulupiirit.  2009

Östra Finland 1879
Wiipurin Sanomat 1917