Laestadius oli herätyssaarnaaja

Kaaresuvannon kirkkoherra Lars Levi Laestadius oli lähinnä herätyssaarnaaja, joka keskittyi kuulijakuntansa havahduttamiseen ja käännyttämiseen. Tässä päämäärässään hän myös onnistui. Laestadiuksen saarnojen ja kirjoitusten teologisia peruskonseptioita on tutkittu useissa väitöskirjoissa. Saadut tulokset poikkeavat toisistaan.[1] Monet opilliset linjaukset jäivät hänen julistuksessaan epäselviksi ja monitulkintaisiksi tai vähälle huomiolle. Tutkijoilla on eri näkemyksiä siitä, pyrkikö Laestadius erillisen uskovien herätysryhmän muodostamiseen. Professori Pekka Raittila katsoo, että ryhmä syntyi lähinnä spontaanisti. Piispa Olaus Brännströmin teesi on, että Laestadius pyrki harkitusti uskovien ryhmän muodostamiseen ja hengellisen pappeuden toteuttamiseen tämän ryhmän puitteissa.[2] Siitä tutkijat ovat yksimielisiä, että Laestadiuksen mukaan Jumalan armon toteutuminen edellyttää ihmiseltä armon järjestykseksi nimitettävän muutosprosessin kokemista.  Siihen kuuluvat keskeisinä katumus, uudestisyntyminen ja elävä usko jokapäiväisenä katumuksena ja kilvoitteluna. Kasteen asema jäi Laestadiuksen teologisessa ajattelussa epäselväksi.[3] Herätysliikkeen sisällä eli alusta lähtien erilaisia käsityksiä esimerkiksi sakramenttien luonteesta ja seurakuntaopista. Nämä ovat johtaneet ajoittain kuohuntaan ja jakautumisiin liikkeessä. Erimielisyyksissä ovat vastakkaiset puolet vedonneet oikeutetusti Laestadiuksen saarnoihin ja kirjoituksiin.[4]

Lestadiolaisuuden tunnusmerkkeihin on kuulunutkin alttius hajaannuksille. Epäselvää on kuitenkin, missä määrin liikkeen pirstoutuminen on Laestadiuksen monitulkintaisen perinnön, missä määrin yhteiskunnallisen, uskonnollisen ja kulttuurisen muutoksen seurausta. Herätysliikkeen ja sen eri haarojen opista ja opetuksesta puuttuu kattava yleisesitys. Opillinen kirjo suuntien välillä ja sisällä on varsin suuri ja näyttäisi olevan vain lisääntymässä.[5] Lisäksi vertaileva tutkimus siitä, miten nykyisen lestadiolaisuuden opilliset korostukset vastaavat herätysliikkeen perustajan näkemyksiä odottaa tekijäänsä.

Pajalan rovastin perinteen kantajat ovat sisäisissä riidoissaan vedonneet ahkerasti liikkeen perustajan kirjoituksiin ja saarnoihin. Hänen saarnojensa painattaminen ja niiden kieliasu ovat synnyttäneet voimakkaita tunteita. Joissakin (esikois)lestadiolaisryhmissä Laestadiuksen saarnat ovat saavuttaneet lähes pyhän tekstin aseman.[6] On perusteltua kysyä, onko herätysliike jäänyt Laestadiuksen vangiksi? Liikkeen perustajan elämäntapoihin, kulttuuriin ja pukeutumiseen kohdistuvia ohjeita noudatetaan huolimatta yhteiskunnan ja elinolosuhteitten radikaalista muuttumisesta. Ilmeisesti missään lestadiolaishaarassa ei ole käyty laajaa sisäistä keskustelua siitä, mikä Laestadiuksen opetuksessa kestää muutosten tuomissa haasteissa ja mikä olisi syytä hylätä. Toisaalta, onko liikkeen perinteinen tulkinta Laestadiuksesta ja hänen teksteistään saavuttanut niin pyhän aseman, ettei uudelleentulkinta ole mahdollista, vaikka aikalaislähteet antaisivat siihen mahdollisuuksia?

---

[1] Juntunen 1982, 38, 101-102.

[2] Brännström 1962, 114-141; Raittila 1976, 26; Juntunen 1982, 15.

[3] Juntunen, 259, 262

[4] Lohi 1999, Ihonen 2001, 161-165; Kinnunen 2004, 29.

[5] Esikoislestadiolaisuuden opetusta on tutkinut Risto Blom vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassaan Jumalan lapseksi. Käsitys uudestisyntymisestä esikoislestadiolaisessa julistuksessa. Vanhoillislestadiolaisuudessa tärkeimpiä lienevät Erkki Reinikaisen teokset, yhteensä seitsemän kappaletta vuosina 1983-2003. Lisäksi on mainittava Juhani Uljaksen Peltoon kätketty aarre (2000) ja Kullervo Hulkon Kukistumaton valtakunta (1965).

[6] Ihonen 2001, 169; Laestadiuksen tekstien ”pyhästä” asemasta esikoislestadiolaisuudessa todistaa riita, joka syntyi Per Boremanin 1956 toimittamasta Laestadiuksen evankeliumipostillasta. Ks. Hengellisen hallituksen vaiheet ensinsyntyneessä laestadiolaisessa seurakunnassa Ruotsin Lapinmaalla, 23-31. Esikoisuuden hajaannusta koskevia kirjeitä 1972. Moniste/MKA.

Lakkautettujen (kylä)koulujen kierros (Päivitetty 12.1.2017)

Lappeen kansakoulujen piirijako vuonna 1957

Syksyisillä pyöräretkilläni Lappeenrannan ympäristön kyläteillä kiinnittivät nopeasti huomioni entiset komeat kyläkoulurakennukset. Kuvatessani pyöräretkelläni Hanhijärven jo muussa käytössä olevaa koulua, mietin  miten jokaisella koululla on oma rikas tarinansa takanaan. Ne ovat usein myös erittäin kauniita kokonaisuuksia, jotka ovat hallinneet kyläseutua keskeisellä sijainnillaan ja kyläläisiä yhdistävällä toiminnallaan sukupolvesta toiseen. Minulle heräsi halu kertoa kustakin koulusta tarina, joka on jokaisen seudun asukkaan helposti saavutettavissa. Niinpä kirjoitin lokakuussa 2014 ensimmäisen Lakkautettujen kyläkoulujen kierrokseni  Hanhijärven koulusta. Kiinnostukseni johti lopulta myös arkistojen penkomiseen. Niistä löytämilläni historiikeilla, faktatiedoilla ja valokuvilla olen täydentänyt tekstejäni.

Koulumaailmassa on vuosia ollut trendinä pienten kyläkoulujen lakkauttaminen. Henkilökohtaisesti minä EN iloitse yhdenkään kyläkoulun lakkauttamisesta ja vanhan koulukiinteistön purkamisesta. Kouluilla on ja on ollut suuri merkitys kylien sosiaaliselle ja kulttuuriselle elämälle. Kun kylästä häviää koulu, sieltä saattaa hävitä muukin yhdessä tekemisen palo.

Aikomukseni on kuvata pyörä- ja kävelyretkilläni KAIKKI Lappeenrannan seudun lakkautetut ja vielä pystyssä olevat (ja palaneetkin) kyläkoulut ja laatia niiden historiasta lyhyt katsaus.

Taikinamäen kansakoulun opettajan,
kansakoulujen rakentamisen puolesta ahkerasti toimineen
  ja valtiopäivämiehenäkin vaikuttaneen Kalle Oittisen
 muistokirjoituksen alkuosa Wiipuri-lehdessä 23.9.1899.

Kansakoululaitoksen luominen aloitettiin maahamme1860-luvulla ja vähitellen jokaisessa isossa suomalaisessa maalaiskylässä oli oma koulu. Lappeenrantaan perustettiin ensimmäinen kansakoulu vuonna 1866, Lappeelle vuonna 1878. Kouluverkosto alkoi supistua 1960-luvulla maaltamuuton kiihdyttyä ennennäkemättömiin mittoihin. Toinen koulutarvetta vähentävä tekijä oli syntyvyyden lasku. Tätä kehityskulkua ei ole onnistuttu kääntämään. Uudella vuosituhannella koulujen lakkauttamisen taustalla on ollut paitsi edellä mainitut syyt, myös säästäminen sekä käsitys että suuri on kaunista, opetuksessakin.

Aloitin blogikirjoitukseni lakkautetuista kouluista siis kirjoittamalla ensin artikkelin Hanhijärven koulusta. Seuraavana oli vuorossa tarina Lempiälän koulusta. Tämän jälkeen tuli vuoroon Tirilän koulu. Numerolla neljä on blogikirjoitusten ketjussa Puralan koulu, jonka kohtalon sinetöi aikoinaan tulipalo. Järjestyksessä viides on jälleen tarina palaneesta koulusta, nimittäin Keskisaaren koulusta. Kuudentena on vuorossa Lappeen pitäjän muinaisen keskuspaikan eli Kauskilan koulun tarina. Kauskilaa seurasi kirjoitus upeasta Vilkjärven koulusta. Numero kahdeksan kierroksellani on Rovon eli Rutolan koulu, joka perustettiin vuonna 1908. Seuraavana oli vuorossa Pahloisten eli Siparin kansakoulu, joka oli neljäs Lappeen kunnan alueelle perustettu koulu. Kymmenes kertomukseni on tarina Pulsan koulun vaiheista. Tämän jälkeen vuorossa oli Tanin koulu. Tanin jälkeen seurasi kertomus Lauritsalassa sijainneen Hakalin koulun vaiheista. Seuraavaksi perehdyin Lemin Kytölän kouluun ja Lamposaaren koulun historiaan. Tämän jälkeen on seurannut tarinat Muukonniemen koulusta sekä Luukkaan koulun alkuvaiheista. Kesän 2015 aikana olen koonnut artikkelit Rikkilän, Räihän, Rapattilan ja Nyrhilän/Kären kansakouluista. Syksyllä vuoroon tulivat Lemin Kotalahden koulu ja  Kannuskosken koulu Luumäellä. Lakkauttamista odottavista kouluista olen kirjoittanut yhden blogikirjoituksen, Partalan koulusta. Keväällä 2016 syntyivät tarinat Haapajärven koulusta ja Lauritsalan kansakoulun eli nykyisen Kanavansuun koulun alkuvaiheista. Vuoroa ovat odottamassa edelleen blogimerkinnät mm.  Mustolan ja Vainikkalan kouluista sekä  Kanavansuun koulun jatkovaiheista. Samoin tulossa ovat kirjoitukset Savitaipaleelta Säänjärven / Karhulan, Havon ja kirkonkylän kouluista, Lemin Pöllölän ja Huttulan kansakouluista sekä Taipalsaaren Rehulan koulusta. Lemiläisistä kouluista on Kytölän koulun lisäksi kirjoitukset Vetjan koulusta ja Lemin yksityisestä kansakoulusta. Taipalsaaren kouluista löytyvät artikkelit Tukialansalmen kansakoulusta ja pitäjän ensimmäisestä kansakoulusta.

Lappeen kansakoulujen piirijakoa varten vuonna 1920 laadittu käsinpiirretty kartta

Etelä-Saimaan toimituskin on huomannut vanhojen koulurakennusten historiallisen arvon. Etelä-Saimaa-lehdessä, sen paperiversiossa oli nimittäin 16.8.2015 artikkeli otsikolla Hirret kuiskivat tarinoita. Siinä kerrottiin, miten vanhojen kansakoulujen uudet omistajat ovat kiinnostuneita kotiensa menneisyydestä. Juttuun oli haastateltu Taipalsaaren Rehulan koulun nykyistä omistajaa taideseppä Antti Niemistä sekä Luumäen Heikkilän kansakoulun omistajaa kuvataitelija Sirkka-Liisa Lonkaa.

Jatkoa seuraa....

Juhana Kokon Kölliskö - ensimmäinen kaunokirjallinen teos, jossa kuvattiin lestadiolaisuutta

Kirjailija Juhana Kokko

Vuonna 1886 painettiin Oulun Uudessa Kirjapainossa, Werner Söderströmin kustantamana, tiettävästi ensimmäinen lestadiolaisuutta kuvaava romaani. Kirjan kirjoittaja oli  liminkalaissyntyinen Juhana Kokko (1856 - 1926). Kirja herätti laajasti huomiota, sillä lestadiolaisuus oli 1880-luvulla voimakkaassa kasvu- ja leviämisvaiheessa ja esillä jatkuvasti lehtiuutisissa. Kirjasta lehdissä annetut arviot vaihtelivat ja sekä kirjasta että siitä tehdyistä arvioista syntyi reipasta polemiikkia. Joissakin arvosteluissa pääasiaksi muodostui "hihhulilaisuuden" arvostelu, eikä itse kirjan esittely ja arviointi.

Seuraavassa esittelen ensin kirjailijan. Sen jälkeen teen yhteenvedon hänen itsensä kirjoittamasta artikkelista kirjan synnystä. Lopuksi kokoan kirjasta oman arvioni ja vertailen nykylestadiolaisuutta kirjassa kuvattuun.

Kirjailija Juhana Kokko

Juhana Kokossa heräsi jo nuorena kova lukuhalu ja tiedonjano. Hän kävi kansakoulun, joka jo silloin oli perustettu Limingan edistysmieliseen pitäjään. Sieltä Kokko pääsi Ouluun ”mamselli” Berghin yksityiseen kouluun, ”mamsellikouluun”, jota kävi viisi vuotta.Sittemmin Juhana haki Jyväskylän seminaariin, josta sai päästötodistuksen vuonna 1878. Opettajaksi hän pääsi ensin Karjalaan Kiteelle, josta sitten siirtyi Pohjanmaalle Ylivieskaan ja vuonna 1881 Iihin, mistä hän lopuksi muutti vuonna 1897 Oulunsuun kansakouluun. Oulunsuussa hän toimi opettaja aina vuoteen 1923 saakka.  

Iissä asuessaan hän hoiti muutamia vuosia opettajantoimensa ohella postitoimistoa ja oli lisäksi perustamassa nuorisoseuraa, säästöpankkia, osuuskauppaa ja myös kunnankirjastoa. Sekä Iissä että Oulunsuussa hän oli monissa kunnan luottamustoimissa, muun muassa Oulujoen kunnankirjurina 1901 - 1908 sekä kuntakokouksen esimiehenä. Toimipa hän vuoden 1908 vaalien aikana nuorsuomalaisten puolueen puoluesihteerinäkin. Tämä moneen asiaan ehtivä mies hoiti tuon kaiken lisäksi vielä omaa maatilaansa vuosina 1884 - 1916. 

Kokko käytti kirjailijanimeä ”Kyösti” ja kirjoitti teoksensa 1800-luvun lopun realismin hengessä. Kirjoja oli yhteensä kolme. Nyt esiteltävä esikoisteos Kölliskö ilmestyi vuonna 1886. Kokko aloitti teoksen kirjoittamisen Limingassa ja valmisti sen loppuun Iissä. Kölliskö oli kuvaus kirkollisuuden ja lestadiolaisuuden kohtaamisesta rahvaan parissa. Kokon seuraava kirja  Räisäspoika ilmestyi vuonna 1888. Teos kuvasi köyhyyden lieveilmiöitä sekä pohti yhteiskunnallisten taustatekijöiden vaikutusta aikakauden maaseuturikollisuuteen. Juhana Kokon kolmas teos ilmestyi vuonna 1891. Kirja Kruunun metsissä kuvailee kruununtorpparien alistettua asemaa. Teos sai heti ilmestymisvuotenaan Kansanvalistusseuran palkinnon Kuopion laulujuhlilla. Juhana Kokon kaunokirjalliseen tuotantoon kuului myös novelleja ja lukuisia kirjoituksia maalaismaisemista, joita julkaistiin sanoma- ja aikakauslehdissä. Hän kirjoitti myös kunnalliselämää, kansakoulua ja maalaiselämää käsitteleviä asiatekstejä Louhi-, Päivälehti-, Kaiku- ja Kaleva-lehtiin. 

Laatokka-lehdessä (18B, 3.5.1887) olleen arvostelun loppuosa:
Kölliskö ansaitsee lukemista näissä Karjalan tienoissa erittäin sen vuoksi, että täällä löytyy seutuja, joissa hihhulilaisuus on jalansijaa voittanut. Mitään uskonopillista esitystä kirja hihhulilaisuudesta tosin ei anna, vaan vilkkaan ja puhtaan kertomuksen muodossa saa lukija sangen täydellisen käsityksen sekä hihhulilaisuuden opista, että heidän muistakin uskonnollisista omituisuuksistaan.

Kirjailijan kertomus teoksen synnystä

Juhana Kokko on kertonut kirjassa Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia (Otava 1916), miksi hän otti ensimmäisen kirjanssa teemaksi lestadiolaisuuden. Tässä otteita hänen kirjoituksestaan:.

25 vuoden ikäisenä tulin opettajaksi Iihin. Siellä tutustuin aluksi rovasti J. Fr. Thauvonin perheeseen. Tuo hienosti sivistynyt perhe osoitti minulle aivan erikoista vieraanvaraisuutta. Ja kun perheen jäsenissä asui sama isänmaallinen tunne ja kansan valistusihanne mikä minussakin, niin kotiuduin aluksi Iin pappilassa hyvin. Erittäin ihailin perheen ihanteellista, valistunutta äitiä ja sen toimeliasta, tarmokasta ja henkevää vanhinta tytärtä, Sallyä.

Muutamien viikkojen kuluttua laskeusi kumminkin välillemme syvä, meidät iäti eroittava kuilu. Thauvonin perheen kaikki jäsenet olivat »uskovaisia» (læstadiolaisia), eivätkä he voineet muuta toivoa, kuin että minäkin kerran semmoiseksi tulisin. Kuitenkin olivat he siihen määrään valistuneita ja hienotunteisia, etteivät minun suhteeni mihinkään käännytystemppuihin ryhtyneet.

Tästä huolimatta oli læstadiolaisten Jumala siihen määrään toinen, kuin se Jumala, jonka minä olin lapsuudesta saakka omistanut, ettei minulle muuta keinoa jäänyt, kuin hiljalleen vetäytyä pois perheen seurustelupiiristä.

Ristiriita Juhana Kokon omakseen kokeman uskonnollisuuden ja yhä laajemman kannatuksen saavan lestadiolaisuuden välillä kasvoi vähitellen yhä suuremmaksi. Ärtymyksen aiheeksi nousi lestadiolaisten käännytysinto, jota kohdistettiin varsinkin heidän lastensa opettajaan eli kirjailijaan:

Olihan aivan luonnollista, että he juuri minut – lasten opettajan ja tulevan polven kasvattajan – yrittivät saada joukkoonsa temmatuksi... Minuun, jonka suhde Jumalaan oli niin ujo ja arka, etten siitä ollut koskaan, en edes elämänkokemuksista rikkaalle äidilleni rohjennut kertoa, minuun teki tuo käännytyskiihkoilijain epähieno tunkeileminen suorastaan inhottavan vaikutuksen.

Tämän jälkeen Kokko tuo kirjoituksessaan esille lestadiolaisuuden hyviä puolia, palaten kuitenkin edellä mainittuun ärsyyntymisen syyhyn:

Tämä seikka ei vielä semmoisenaan olisi kyennyt Köllisköä ilmoille saamaan, sillä olihan læstadiolaisuudessa paljon hyvääkin. Juoppouteen ja muihinkin törkeisiin paheihin vajonneiden ihmisten pelastamisessa olivat he suorastaan mestareita, kuten Naurismaan Aapon vaikutus juopposairaaseen Simoon elävästi osoittaa. Ja sen lisäksi oli læstadiolaisissa – kuten muissakin uskonnollisissa liikkeissä – suuri joukko nöyriä ja hiljaisia autuuden etsijöitä, jotka esim. kouluuni lähettivät parhaita oppilaita, ja joiden kanssa sitä tietä tulin hyvinkin läheiseen ystävyyteen.

Mutta heissä oli toinen, vieläkin sietämättömämpi piirre, ja se piirre oli heille kaikille – vieläpä valistuneimmillekin – yhteinen. Se oli tuo kaikkiakin uskonnollisia liikkeitä kalvava suvaitsemattomuus.

Kokon arvostelua saa osakseen myös lestadiolaisten kyvyttömyys kohdata kritiikkiä:

Ja jos tuollainen henkilö rohkeni vielä huomauttaa læstadiolaisille heidän omista helmasynneistään tai uskonopillisista erehdyksistään, niin silloin oli hän iäisen tuomion alaiseksi joutunut.

Kirjoituksensa lopussa Kokko nostaa esille lestadiolaisten langettaman tuomion eritavoin uskovien päälle. Tämä häntä ärsyttänyt piirre sai kirjailijan antamaan lopullisen silauksen romaaninsa sisällölle:

Ja tuota toisinajattelevien uskovaisten lakkaamatonta tuomitsemista, joka alemmilla asteilla olevien ihmisten huulilla muuttui usein suoranaiseksi parjaukseksi, sitä jouduin vuosikausiksi sivulta katsojana näkemään ja kuulemaan. Ja kun tuollaisen tuomion alaisiksi joutuneet uskovaiset olivat paikkakunnan parhaita ja luotettavimpia ihmisiä, niin loukkasi se arkaa oikeudentuntoani niin kipeästi, että siitä saivat Kölliskön loppuosan synnytystuskat alkunsa, eivätkä ne ennen laanneet, ennenkuin Kölliskö oli ilmoille saatu.

Viipurilainen Ilmarinen (34, 24.3.1887) lopetti kirja-arvostelunsa näin:
Mutta nuo hihhulilaisten kanssa Tapanin y.m. väitökset sekä käännyttämispuuhat ovat niin todenmukaisia ja hauskoja että niitä lukee mieltymyksellä jokainen. Tekijän kunniaksi täytyy tunnustaa, että hän on ainettansa käsitellyt aivan puolueettomasti, antaen esiytyä syyt hihhulilaisuuden syntyyn olleena kirkon piirissä itsessään, koska siinä aseusi hengellinen tyhjyys, jota kohta oli valmiina korvaamaan tuommoinen väkevä eksytyksen henki, josta kirjan loppupuoli niin laveasti kertoilee.

Arvio kirjasta lähes 130 vuotta sen ilmestymisen jälkeen

Romaaniksi kirjan on lyhyt, novelliksi liian pitkä. Sivuja siinä on vain 60. Tartuin kirjaan lievän ennakkoluulon vallassa, sillä ajattelin etukäteen sekä kielen että kirjassa esitettyjen kuvausten olevan vanhahtavan yleviä ja pateettisia.  Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten rikasta kieltä kirjassa oli. Jos vertaa teoksessa kuvattua lestadiolaisuutta tuon aikakauden muihin kirjallisiin lähteisiin, voi todeta kirjailijan onnistuneen hyvin. Tämän selittää kirjan alkulehdeltä löytyvä teksti:

Ne tämän kirjasen osat, jotka koskevat "villiläisyyteen" kuuluvien henkilöiden opetuksia, saavat todistuksensa seuraavista lähteistä: "Kristillinen Kuukauslehti" v. 1883-1886, muutamat piispan käräjillä pidetyt pöytäkirjat, luotettavain henkilöiden kuin myös kirjoittajan korvakuulo ja silmänäkö.

Kirja kertoo varakkaan pohjalaisen talon viidestä pojasta, heidän vanhemmistaan ja naapureistaan. Kertomukseen sisältyy, kuten moneen muuhunkin hyvään tarinaan, pitkään täyttymättömänä olleen   rakkauden onnellinen loppu. Kertojana on perheen nuorin poika, kirjan alussa 19-vuotias Kyösti. Kuvaus ajoittuu 1860-luvulta 1880-luvulle. Aikakauteen mahtuvat nälkävuodet ja lestadiolaisuuden vyöry seudulle. Samalla se on kuvaus ilmeisen herännäishenkisen Kölliskön eli edellämainitun talon veljessarjan vanhimman  Tapanin sekä seudulle lestadiolaisuuden tuoneen Naurismaan Aapon hengellisestä sodasta. Se kertoo myös uuden uskon tuomista väittelyistä ja riidoista ja sukujen jakautumisesta eri uskonnollisiin leireihin.

Kirjan päähenkilön, jo valmiiksi vakavahenkisen Kölliskön henkisen kriisin aiheuttaa hänen nuoremman veljensä Mikon kuolema. Vuosia kestäneestä kriisistä hän selviää lopulta hengellisen kirjallisuuden, sisäisen tutkiskelun ja heräämisen kautta. Sen sijaan Naurismaan Aappo, joka oli seudulle tunnettu sekä siivottomasta ja ilkeästä kielestään, myös juoppoudesta, löytää toisen väylän hengellisyydelleen.  Oltuaan kolme vuotta pohjoisessa, hän palaa kotiseudulleen täysin muuttuneena. Aappon tulosta kertoo Kölliskö kirjeessään veljelleen Kyöstille seuraavasti:

Tiedäthän, että Kaurismaan Aappo on nyt kolmisen vuotta ollut Pohjassa päin. Sieltä tuli hän keväällä tänne, mutta kokonaan muuttuneena. Sen sijaan, että hänellä ennen oli joku rivo lause joka paikkaan, on hänellä nyt joku tuomitseva Raamatun lause jokaiselle valmiina. Hän pitää myös sanan selityksiä joka pyhä ja usein viikollaki, joihin ihmisiä tulvaa hyvin runsaasti.

Aappo ja muut lestadiolaiset joutuvat heti pilkan ja ivan kohteiksi. Kölliskö nousee aluksi puolustamaan Aappoa ja lestadiolaisuutta. Hän antaa Aappon pitää sananselityksiä kotonaan. Pian heidän välilleen nousee kuitenkin erimielisyyksiä:

Mutta kun rupesin vastustamaan sitä tapaa, jolla hän, etenki saarnansa lopussa, kehoitti ihmisparkoja luettelemaan hänelle syntejään ja ottamaan niistä häneltä synnin päästön, niin silloin syntyi meillä riita. Hän tuomitsi minua, ei sanonut minun saaneen Pyhää Henkeä, eikä siis ymmärtävän Jumalan valtakunnan asioissa mitään. Huomautin, että hän itseki oli tunnustanut Jesuksen sydämessäni olevan. Siitä raivostui hän kokonaan ja kaikki hänen lahkoonsa jo menneet akat alkoivat puhua yhtä aikaa. Sain kuulla, että jokainen, joka ei tällaisen ripin kautta tule lammashuoneesen, on varas ja ryöväri ja koska en minäkään ole tuollaisen ripin kautta tunnustanut itseäni seurakuntaan s.o. heidän joukkoonsa, olen semmoinen.

Kirjan sivulla 28 kuvaus, joka tuo mieleen tänäkin päivänä lestadiolaisuutta ajoittain vaivaavan kaksoisviestinnän. Omissa seuratilaisuuksissa saarnataan selkeästi ulosrajaavammin ja jyrkemmin kuin sitten keskusteluissa ulkopuolisten kanssa:

"Minua kummastuttaa saada kuulla puhuttavan elävästä Jumalan sanasta", sanoi paikalle saapuen Kölliskö, joka avoimesta ikkunasta oli kuullut koko keskustelun Aapon ja minun välillä, "vastaa minulle suoraan, onko kuolluttaki Jumalan sanaa? — —

"Vastaa!" sanoi hän Aappoon kääntyen.

"Puustavi kuollettaa, mutta henki tekee eläväksi".

"Mitä sinä tuolla puustavilla ymmärrät? — — Kirjoitettua sanaako?"

"Sekä nykyisten kristittyin että historian kokemus osoittaa, että äänellisesti saarnattu sana vaikuttaa kirjoitettua sanaa enemmän sekä herätykseksi että uskoon saattamiseksi".

"Siihenkö se puhe elävästä ja kuolleesta Jumalan sanasta nyt supistuuki; mutta miksi et puhu minulle yhtä suoraan, kuin muilleki, miksi et opeta minulleki, kuten muilleki, että Raamatun lukeminen on turhaa puuhaa sille, joka uskoon ei vielä ole tullut".

"Milloin olen niin opettanut? — Ne ovat valehdelleet, jotka niin ovat sanoneet".

"Ohoh, jopa nyt kiveen iskit! Eikös Leenaki ollut tässä yhtenä iltana siinä kun Aappo oli Järvimaan takalolla sitä meidän talon väen päähän pannut?"

"Minua kummastuttaa, että Aappo viitsii sitä valheeksi väittääkään", sanoi Leena kauhtuen.

"Niin, minä tarkoitin silloin sitä, ettei uskoton ihminen voi lukiessaan eroittaa lakia evankeliumista, ennenkuin evankeliumi uskon saarnassa hänelle laista eroitettuna annetaan ja sovitetaan. Selkeäähän on, että niin kauvan kuin evankeliumin matkaan laki sekoitetaan, ei se ikinä kenellekään uskoa tuo, koska laki et ole pantu eläväksi tekemään".

Teoksen seurakuvauksessa, kuten muissakin aikalaislähteissä, kerrotaan miten "Uskovaiset" menivät seurapirtin perälle, kun taas "uskottomat" jäivät oven luo seisoskelemaan. Seuravierailta "uskovaiset" kyselivät "Onko Jeesus sydämessä"?  Lisäksi kerrotaan, miten lestadiolaiset tervehtivät toisiaan "Jumalan terveiks", samalla toisiaan halaten. Halaaminen olikin pitkään lestadiolaisuskovia yhdistävä tervehtimistapa samalla tavalla kuin "Jumalan terveet".

Yksi dramaattisimpia kuvauksia kirjassa on Kölliskön veljen Simon alkoholisoituminen ja juoppohulluus. Tien juoppoudesta raittiuteen hänelle opastaa toinen juoppo, mut nyt entinen, eli saarnaaja Aappo Naurismaa. Hänet oli alkoholismista pelastanut lestadiolainen usko ja samaa lääkettä hän tarjoaa Simolle. Pitkällisen taistelun jälkeen Simo pääsee Aappon avulla irti viinasta. Lopulta hän liittyy myös paikalliseen lestadiolaisseurakuntaan. Tässä kuvaus siitä:

Ovi aukeni ja Simo säpsähti. Hän koetti pyyhkiä vetisiä silmiään, mutta ei ehtinyt ennen kuin Aappo oli jo sisällä.

"Turhaa on sinun salata minulta sisällistä hätääsi. Minä sen kyllä tiedän, vaikka en sitä ole ollut huomaavinani, olen vaan antanut Pyhän Hengen jatkaa alkavaa työtänsä, sillä Hän se on, joka sinussa työtä tekee".

"Minä olen viheliäisin ihminen maailmassa".

"Tee siis pikainen parannus, jos et tahdo tulla mauttomana suolana tallatuksi ihmisten jaloilla", sanoi Aappo.

"Kuinka voisin tulla paremmaksi?" kysyi Simo.

"Uskon kautta, usko ainoastaan syntisi anteeksi, niin tulet elävään seurakuntaan jäseneksi".

"Kuinka voin uskoa?" kysyi Simo.

"Elävä usko sytytetään sydämeen Herran Jeesuksen veren omistamisessa evankeliumin saarnan kautta, kun tämä Pyhän Hengen voima seurakunnassa korvaan ja sydämeen kuuluu: syntisi ovat anteeksi annetut, Tässä tulevat Jumalan lapset portista kaupunkiin sisälle ja saavat tuntea armoa Karitsan ja Siionin suloisuudesta", sanoi Aappo.

Simo heittäysi Aapon kaulaan ja sanoi: "Oi, rakas veli, johda minutkin tästä portista sisään; anna minulle minun syntini anteeksi, minun ei tarvitse sinulle mitään tunnustaa; sinä tiedät mikä viheliäinen synnin orja olen". — Suuret ja viljavat vedet vierivät hänen poskiansa alas ja hän katsoi Aappoa niin rukoilevasti.

"Jeesuksen nimessä ja veressä annan minä sinulle sinun syntisi anteeksi", sanoi Aappo.

"Voinko olla nyt turvattu?" kysyi Simo tyyntyen.

"Usko vaan vahvasti syntisi anteeksi ja sinä voit olla turvattu, mutta sinun täytyy tulla Herran seurakuntaan ja tunnustaa siellä syntisi, sillä siellä Pyhän Hengen voimalla kaadetaan ja ammennetaan sydämeesi taivaan tulta Jeesuksen veren voimalla ja kaikkein syntein anteeksi antamisella, että lamppusi aina kirkkaammin palamaan syttyisi", sanoi Aappo.

Nämä sanat rauhoittivat Simoa suuresti ja hän meniki seuraavana pyhänä "kristittyin seuroihin", tunnusti syntinsä ja anoi "kristityiltä" synnin päästöä. Se palava rakkaus, jolla nuo villiläisiksi nimitetyt henkilöt ottivat hänet seurakuntaansa julistamalla hänelle synnin päästön, virvoitti hänen kovin lannistunutta mieltään niin, ettei hän voinut olla ilosta itkemättä. Hän, joka oli ollut kaikkein huonoin, kaikkein alhaisin, alhaisinta luontokappalettaki viheliäisempi, kaikkien ylön katsoma, kaikkien inho ja kammo, ja omissa silmissäänki aivan auttamattomasti langennut; hän tapasi nyt satoja, jotka kerran olivat olleet samanlaisia ja kumminki saaneet rauhan sieluunsa ja tulleet totuuden tunnustajiksi.

Nämä samat onnettomat olivat nyt kunnon ihmisiä ja vielä parempiaki, sillä olivathan he oikein ymmärtäneet mikä rakkaus on, sen huomasi hän selvään siitä hellyydestä ja palvelevaisuudesta, jota nämä hänelle osottivat. Nyt ymmärsi hänki, että Kristus on lain loppu jokaiselle uskovaiselle autuudeksi. Hän ymmärsi tästä selvään, ettei Mooseksen laki enään kuulu hänelle, vaan Kristuksen laki, joka on rakkaus."

Tämän jälkeen Simo koki velvollisuudekseen keskustella omasta muutoksestaan muiden ja ennen kaikkea omaistensa kanssa. Päämääränä oli saada myös heidät liittymään uskonyhteisöön:

"Ah, jospa teki yhtyisitte Herran laumaan ja yksinkertaisesti uskoisitte syntinne anteeksi, sillä ei ole muuta kuin yksi lammashuone ja yksi verinen ovi, josta kaikkien on sisälle mentävä. Tulkaa siis ja ottakaa synnin päästö seurakunnalta ja yhtykää Herran laumaan".

Kirjan lopussa on kuvaus Simon häissä pidetyistä seuroista, jossa Aappo Naurismaa pitää pari tuntia kestävän saarnan. Sen lopussa Aappo kuvaa, miten ja ketkä pääsevät Kristuksen seurakunnan jäseniksi ja ketkä ovat sen ulkopuolella näin:

"Verinen ovi Jesus on se, että Jesus Kristus saarnataan ristiin naulittuna sovintouhrina syntisten edestä? Ne, joiden sydämeen tämä koskee ja käy, tarvitsevat saada synnit anteeksi seurakunnassa Jesuksen veressä ja niin uskoa. He ovat lammashuoneeseen sisälle tulleet. Mutta ne, jotka eivät ole tästä ovesta sisälle tulleet, ovat ulos jääneet ja kutsutaan Jumalan sanassa koiriksi, velhoiksi, huorintekijöiksi, epäjumalan palvelijoiksi, valheen rakastajoiksi ja tekijöiksi, olkootpa sitten omasta mielestään kuinka hurskaita hyvänsä ja maailman silmissä miten jumalisia tahansa…"

Aappon saarna päättyy rikkailla kielikuvilla kirjottuun huipennukseen, joka saa sanankuulijat, Simon heidän joukossaan, yhtymään ns. liikutuksiin:

"Laula neitsy Siijonin tytär hosiannaa ja hallelujaa Jumalan auringon alla. — Me tiedämme, että meidän ilomme ja voittovirtemme, laulumme ja hyppymme se on, joka perkeleelle joukkoinensa pahimman korvapiston ja sappitaudin antaa. Mutta syttyköön sitä kiivaammin Karitsan tuli palamaan ja Jumalan voittotorvet soimaan ja taivaan kellot kuulumaan neljällä ilman suunnalla. Kiitos ja ylistys ja hallelujaa Karitsalle, että Herra ijankaikkinen Jumala on valtakunnan omistanut, jossa syntiset miehet ja vaimot Jumalan kanteleita ijäisesti soittaa saavat. Vastoin kaikkia päällekantajoitamme tahdomme huutaa avoimella suilla: hallelujaa, hallelujaa Jumalalle ja Karitsalle! Amen."

Nämät kiihoittavat sanat vaikuttivat Simon heikontuneesen hermostoon hurmaavalla tavalla. Hänen sielullinen tunne-elämänsä kiihtyi luonnottomaan riemuhurmaukseen.

Hih, huh; hih, huh; hih, huh! alkoi hän kiljahdella, käsillään haparoiden ympäriinsä.

Kirja päättyy lohduttavaan ennustukseen:

"Yhden asian minä vaan varmasti tiedän", sanoi kiertokoulunopettaja.

"Ja mikä se on?" kysyivät Aappo ja Kölliskö yhtäaikaa.

"Että mitä tässäki liikkeessä Jumalasta on, se pysyy; ja mitä siinä on ihmisistä, se kyllä aikaa voittaen tyhjään raukeaa", sanoi hän ja pyyhkäsi vesikarpalon silmistään."

Kirjaa lukiessani pohdin koko ajan, mikä kuvatussa lestadiolaisuudessa ja nykyisessä versioissa siitä on yhteistä, ja mikä on muuttunut. Kirjassa minua hämmästytti, ettei siitä löytynyt mitään viittausta lestadiolaisten asketismiin, en minkäänlaisiin pukeutumis- ja tapakulttuurinormeihin. Ainoa ero valtaväestöön oli ehdoton alkoholikielteisyys. Tervehtimistavat ovat tuosta ajasta hieman muuttuneet, liikutukset ovat lakanneet lähes kokonaan, ja käännytysinto on täysin kadonnut. Yksi on säilynyt entisellään, ja se on muut uskovat ulossulkeva seurakuntaoppi.

Lakkautettujen koulujen kierros, osa 12: Hakalin kansakoulu

Hakalin kansakoulun julkisivupiirustus. LKA.

Ennen joulua polkupyöräni johdatteli minut jälleen yhdelle lakkautetulle kansakoululle. Kyseessä oli Hakalin entinen kansakoulu. Kuvattuani rakennuksen perehdyin tämän rakennuksen vaiheisiin hieman myös koulun arkiston avulla. Lisäksi hyödynsin Leena Riskan teosta Lauritsalan kauppalan historia vuodelta 1995. Niinpä sain aikaiseksi oheisen koosteen.

 Hakalin kansakoulun tarina alkoi tavallaan jo paljon ennen sen perustamista, sillä Luukkaan ja Hakalin kylät erotettiin Lappeen kunnassa omaksi koulupiirikseen jo vuonna 1911. Koulupiirin ensimmäinen kansakoulu, Luukkaalle rakennettu koulu, valmistui vuonna 1913. Luukkaan koulu rakennettiin alkuaan kahden opettajan kouluksi, mutta oppilaita sinne tulvi niin paljon, että jo 1920-luvun alussa opettajien määrä jouduttiin kaksinkertaistamaan. Oppilasmäärä oli noussut jo reilusti toiselle sadalle.

Hakalin entinen kansakoulu, nykyinen paloasema

Vuonna 1930 alkoikin uuden kansakoulun suunnittelu Hakaliin Luukkaan koulun alaisuuteen. Koulun suunnitteli kouluhallituksen arkkitehti Toivo Salervo. Valmistelu ja piirustustuskuluihin meni runsaat 5000 markkaa ja varsinaisen rakentamisen urakoi rakennusmestari Martti Hasari. Urakkasumma oli 930 000 markkaa. Hakalin uuden kansakoulun lopputarkastus pidettiin 12.8.1931 ja koulutyö siellä aloitettiin 31.8.1931. Koulun vihkiäisiä vietettiin lokakuussa 1931. Koulun oppilasmäärä nousi siellä toimineen jatkokoululuokan kanssa heti 180:een.Vuonna 1935 koulussa oli yhteensä 188 oppilasta. Heistä 70 oli alakoulussa, 85 yläkoulussa ja 33 jatkokoulussa.

Hakalin entinen kansakoulu, nykyinen paloasema

Hakalin huonoista kouluoloista kirjoitti Etelä-Saimaa
2.10.1953

Lauritsalan kauppalaan valmistui syksyllä 1935 erillinen jatkokoulu Luukkaan koulun tontille. Niinpä Hakalin koulussa aikaisemmin jatkokoulua käyneet siirtyivät sinne. Vuonna 1939 Hakalin koulussa oli oppilaita yhteensä 151, heistä 60 alakoulussa ja 91 yläkoulussa. Vuonna 1943 kansakoulussa oli 157 oppilasta, alakoulussa 48, yläkoulussa 111. Ns. suurten ikäluokkien vaikutus oppilasmäärissä alkoi näkyä 1950-luvun puolivälissä. Vuonna 1955 koulussa oli 187 oppilasta, heistä yläluokilla 96 ja alaluokilla 91.


Hakalin kansakoulu palveli tehtävässään 1950-luvun lopulle saakka. Vuonna 1952 oli suunnitelmissa Lauritsalan jatkokoulun sekä Hakalin kansakoulun laajentaminen, ja sitä varten teetätettiin piirustukset arkkitehti Ragnar Ypyällä. Ne olivat valmiina syksyllä 1953, mutta näistä suunnitelmista luovuttiin rahanpuutteen ja muiden syiden takia. Kauppalaan päätettiin lopulta rakentaa kokonaan uusi keskuskansakoulu. Sen rakentaminen aloitettiin kesällä 1956. Valmistuneen kiinteistön luovutus oli marraskuussa 1957. Koulurakennukseen sijoitettiin ensin vanhan Luukkaan kansakoulun oppilaat ja sen yhteydessä toimineet apukoululuokat, Hakalin kansakoulun yläluokkien oppilaat sekä jatkokoulu. Vuonna 1957 Hakalin kansakoulu toimi enää alakouluna ja kesällä 1959 koko toiminta siirrettiin uudelle keskuskansakoululle Luukkaalle. Viimeisenä lukuvuonna 1958 - 1959 koulussa oli edelleen runsaasti oppilaita, yhteensä 134 oppilasta 1. ja 2. luokilla.

Hakalin entinen kansakoulu, nykyinen paloasema

Kesäkuussa 1960 Hakalin tyhjilleen jäänyt kansakoulu sai uuden elämän. Siitä tuli talossa tehdyn remontin jälkeen Lauritsalan kauppalan paloasema. Uuteen tehtävään siirtymisen kunniaksi järjestetyssä juhlatilaisuudessa puhui kauppalajohtaja Osmo Anttila ja musiikkiesitysten lisäksi nähtiin palopäällikkö Vilho Pesälän johtama ohimarssi.

Hakalin entinen kansakoulu, nykyinen paloasema