Kirja-arvostelu
Topi Linjama (toimittanut): Nyt vapaa olen.
Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia.
ISBN 978-952-5934-50-2.
ISBN 978-952-5934-50-2.
Sain keväällä 2014 käsiini joensuulaisen toimittaja Topi
Linjaman kokoaman kirjan, johon on koottu vanhoillislestadiolaisesta
herätysliikkeestä irtautuneiden kokemuksia. Kirjan on kustantanut minulle ennestään täysin
tuntematon kustannusyhtiö Hai. Kirjan esittelytekstin mukaan teos sisältää
toistakymmentä kertomusta siitä, mitä liikkeessä kasvaneelle merkitsee sen
oppirakennelman sortuminen ja yhteisöstä irtautuminen. Kirja antaa äänen
kokemuksille, joita ei ole haluttu kuulla liikkeen sisällä eikä kenties
ymmärretty liikkeen ulkopuolella.
Lestadiolaisuus ja varsinkin sen suurin osaryhmä eli vanhoillislestadiolaisuus on ollut vuodesta 2008 lähtien laajan julkisen huomion kohteena. Tätä Skandinavian suurinta herätysliikettä ovat koetelleet sisäinen kuohunta, liikkeen piirissä tapahtuneet seksuaalirikokset ja naisten asema yhteisössä. Lisäksi keskustelua on käyty vanhoillislestadiolaisuuden sisällä harjoitetusta hengellisestä väkivallasta, joka oli yleistä varsinkin 1970-luvun lopulla. Näille kokoontumisille loihdittiin aikoinaan melko harhaanjohtava nimi; hoitokokoukset.
Parin viimeisen vuoden aikana on ilmestynyt useita tutkimuksia ja kirjoja, jotka ovat osaltaan ylläpitäneet liikettä keskustelun kohteena. Näistä keskeisimpiä ovat olleet vuoden kristilliseksi kirjaksi 2012 valittu Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen toimittama Maijan tarina, Meri-Anna Hintsalan ja Mauri Kinnusen toimittama Tuoreet oksat viinipuussa, Aini Linjakummun tutkimus hoitokokouksista Haavoittunut yhteisö , vuoden kristilliseksi kirjaksi 2013 valittu Pauliina Rauhalan kaunokirjallinen teos Taivaslaulu ja Johanna Hurtigin tutkimus uskonnollisen yhteisön sisällä koetusta (seksuaalisesta) väkivallasta. Hurtigin kirja Taivaan taimet palkittiin vuonna 2013 vuoden tiedekirja palkinnonjaon yhteydessä kunniamaininnalla ja syksyllä 2014 hänelle myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Näiden lisäksi valmistui kesällä 2014 Jani Alatalon väitöskirja Pohjoinen herätysliike ja modernisaation kipukohdat, jossa hän käsittelee vanhollislestadiolaisuuden julkisuuskuvaa. Syksyllä 2014 ilmestyi kirjakauppoihin Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan toimittama Usko, toivo ja raskaus, joka kuvaa suurperhe-tradition varjopuolia vanhoillislestadiolaisuudessa.
Kuten edellä olevasta yhteenvedosta näemme, vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevästä ja kuvaavasta kirjallisuudesta on vallinnut jopa runsaudenpula. Niinpä onkin jo melko haastavaa löytää herätysliikkeestä sellaisia uusia näkökulmia, jotka saisivat kirjanostajat avaamaan lompakkonsa ja hankkimaan hyllyynsä jälleen uuden liikettä käsittelevän kirjan. Tähän on Topi Linjaman toimittamassa kirjassa kuitenkin pyritty ja siinä on myös onnistuttu. Kirja sisältää 15 kertomusta siitä, kuinka kukin kirjoittaja on kasvanut eroon liikkeestä, sen opeista ja elämäntapanormistosta. Tosin yksi kirjoittaja ei ole jättänyt liikettä, vaan pyrkii vaikuttamaan sen sisällä muutosten aikaansaamiseksi. Kirjan tarinoita ryydittävät runot ja muutamat vaikuttavat kuvat/maalaukset, joita kuvittaja on tehnyt vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen yhteydessä.
Joidenkin kirjoittajien irtautumisprosessi on ollut pitkä ja kivuliaskin. Kaikki kirjan tarinat kertovatkin siitä, miten tiukasta, lapsuudesta lähtien omaksutusta ja lähes kaiken sosiaalisen kanssakäymisen täyttäneestä uskonnollisesta liikkeestä on vaikea lähteä. Muutamien kohdalla se merkitsi joksikin aikaa sekä henkistä että sosiaalista tyhjyyttä. Joensuulainen teologi ja tiedottaja Virpi Hyvärinen kuvaa tätä (s. 101) seuraavasti: En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä. Vaikka samanmielisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtautuminen tehtävä aina yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuoleman hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi.
Usein irtautumisprosessin aikana henkilö palaa joksikin aikaa takaisin yhteisöön, ja yrittää uudelleen sopeutua sen maailmankuvaan, kunnes ristiriita yhteisön ja yksilön välillä kasvaa liian suureksi. Koskettavia ovat kirjan kertomukset siitä, miten yhteisöstä irtautuneiden lasten vanhemmat syyllistävät itsensä "huonosta" kasvatuksesta ja "heikosta" uskonnollisen perinteen siirtymisestä jälkipolville. Toinen itseäni mietityttänyt seikka oli suunnaton kyvyttömyys avoimeen ja keskeneräisyyden hyväksyvään keskusteluun.
Irtautumisen syyt ovat kirjan tarinoissa monenkirjavia. Yhteistä näille kuvauksille on se, että lähteneet hakivat irtautumisellaan vapautta, vapautta ajatella itse, toimia itse ja kantaa vastuuta itse omista päätöksistään. Kuten Topi Linjama kirjan esipuheessa (s. 7) toteaa yhteisöstä, jota on pitänyt turvasatamana, ei lähdetä sormia napsauttamalla. Se onkin verrattavissa aikuistuvan lapsen irrottautumiseen kodista. Niinpä eroamisprosessiin liittyy henkisesti aikuiseksi kasvaminen: on vastattava itse asioista, joista aikaisemmin on sinun puolestasi päättänyt yhteisö. Linjama osuvasti kuvaakin, että lähtijä aikuistuu kolmannesta vanhimmasta eli "seurakuntaäidistä". Konkreettisinä lähdön pohtimisen käynnistäjinä mainitaan kirjan tarinoissa mm. naispappeus, naisen asema yleensä, lasten asema suurperheissä, blogikirjoitusten herättämät hoitokeskustelut ja jopa verkosta löytyvät historian hämäristä kaivetut kiusalliset dokumentit.
Nyt vapaa olen-kirja antaa äänen kolikon toiselle puolelle, sille, etteivät kaikki voi hyvin tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä. Mitalin toisesta puolesta voi lukea vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestön SRK:n kustantamasta kirjasta Löysin Jumalan valtakunnan
Lopuksi lainaan kirjan runoista/aforismeista yhtä:
Minua vastaan on kävelty
on tultu kohti ja katsottu silmiin
Kuten edellä olevasta yhteenvedosta näemme, vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevästä ja kuvaavasta kirjallisuudesta on vallinnut jopa runsaudenpula. Niinpä onkin jo melko haastavaa löytää herätysliikkeestä sellaisia uusia näkökulmia, jotka saisivat kirjanostajat avaamaan lompakkonsa ja hankkimaan hyllyynsä jälleen uuden liikettä käsittelevän kirjan. Tähän on Topi Linjaman toimittamassa kirjassa kuitenkin pyritty ja siinä on myös onnistuttu. Kirja sisältää 15 kertomusta siitä, kuinka kukin kirjoittaja on kasvanut eroon liikkeestä, sen opeista ja elämäntapanormistosta. Tosin yksi kirjoittaja ei ole jättänyt liikettä, vaan pyrkii vaikuttamaan sen sisällä muutosten aikaansaamiseksi. Kirjan tarinoita ryydittävät runot ja muutamat vaikuttavat kuvat/maalaukset, joita kuvittaja on tehnyt vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen yhteydessä.
Joidenkin kirjoittajien irtautumisprosessi on ollut pitkä ja kivuliaskin. Kaikki kirjan tarinat kertovatkin siitä, miten tiukasta, lapsuudesta lähtien omaksutusta ja lähes kaiken sosiaalisen kanssakäymisen täyttäneestä uskonnollisesta liikkeestä on vaikea lähteä. Muutamien kohdalla se merkitsi joksikin aikaa sekä henkistä että sosiaalista tyhjyyttä. Joensuulainen teologi ja tiedottaja Virpi Hyvärinen kuvaa tätä (s. 101) seuraavasti: En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä. Vaikka samanmielisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtautuminen tehtävä aina yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuoleman hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi.
Usein irtautumisprosessin aikana henkilö palaa joksikin aikaa takaisin yhteisöön, ja yrittää uudelleen sopeutua sen maailmankuvaan, kunnes ristiriita yhteisön ja yksilön välillä kasvaa liian suureksi. Koskettavia ovat kirjan kertomukset siitä, miten yhteisöstä irtautuneiden lasten vanhemmat syyllistävät itsensä "huonosta" kasvatuksesta ja "heikosta" uskonnollisen perinteen siirtymisestä jälkipolville. Toinen itseäni mietityttänyt seikka oli suunnaton kyvyttömyys avoimeen ja keskeneräisyyden hyväksyvään keskusteluun.
Irtautumisen syyt ovat kirjan tarinoissa monenkirjavia. Yhteistä näille kuvauksille on se, että lähteneet hakivat irtautumisellaan vapautta, vapautta ajatella itse, toimia itse ja kantaa vastuuta itse omista päätöksistään. Kuten Topi Linjama kirjan esipuheessa (s. 7) toteaa yhteisöstä, jota on pitänyt turvasatamana, ei lähdetä sormia napsauttamalla. Se onkin verrattavissa aikuistuvan lapsen irrottautumiseen kodista. Niinpä eroamisprosessiin liittyy henkisesti aikuiseksi kasvaminen: on vastattava itse asioista, joista aikaisemmin on sinun puolestasi päättänyt yhteisö. Linjama osuvasti kuvaakin, että lähtijä aikuistuu kolmannesta vanhimmasta eli "seurakuntaäidistä". Konkreettisinä lähdön pohtimisen käynnistäjinä mainitaan kirjan tarinoissa mm. naispappeus, naisen asema yleensä, lasten asema suurperheissä, blogikirjoitusten herättämät hoitokeskustelut ja jopa verkosta löytyvät historian hämäristä kaivetut kiusalliset dokumentit.
Nyt vapaa olen-kirja antaa äänen kolikon toiselle puolelle, sille, etteivät kaikki voi hyvin tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä. Mitalin toisesta puolesta voi lukea vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestön SRK:n kustantamasta kirjasta Löysin Jumalan valtakunnan
Lopuksi lainaan kirjan runoista/aforismeista yhtä:
Minua vastaan on kävelty
on tultu kohti ja katsottu silmiin
ja huuliin, ja korviin, vatsaankin
Mutta ei minuun
Mutta ei minuun
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti