Vakaumuksensa puolesta 1918 kuolleiden muistomerkki Kuusjärven hautausmaalla, osa 1.

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden hautamuistomerkki Kuusjärven hautausmaalla

Kuusjärven hautausmaalta Outokummussa löytyy vuoden 1918 sisällissodan valkoisen osapuolen sankarivainajien joukkohauta ja muistomerkki. Outokumpu, joka silloin oli vielä Kuusjärven kunta, oli alueella, joka jäi heti sodan alussa selkeästä valkoisten hallitsemalle vyöhykkeelle. Kuusjärven kunnan alueella ei käyty minkäänlaisia taisteluja sodan aikana punaisten ja valkoisten välillä.  Niinpä ihmetykseni olikin suuri, kun hautausmaalta löytyi myös punaisten muistomerkki, johon on hakattu 42 vakaumuksensa puolesta kuolleen nimet. Punaisten haudassa lepäävien vainajien määrä on siis kymmenkertainen valkoisten vastaavaan määrään - neljä kuollutta - verrattuna. Mistä löytyisi selitys tälle omituisuudelle?

¨Kuusjärvellä poliittinen herääminen tapahtui varsin myöhään Vuoden 1905 suurlakkokin sivuutettiin pitäjässä vähin äänin. Ensimmäinen työväenyhdistys  kuntaan perustettiin vuonna 1907. Sosialdemokraattien kannatus oli kunnassa kuitenkin vielä vähäistä. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa puolue sai 11 % pitäjäläisten äänistä, kun esimerkiksi vanhasuomalaisten ääniosuus oli 31 % ja nuorsuomalaisten 58 %. Maalaisliiton paikallisosasto perustettiin Kuusjärvelle vuonna 1909.  Kaivostoiminnan käynnistyminen vuonna 1911 Outokummussa mullisti uneliaan maalaispitäjän hereille myös poliittisesti.  Outokumpuun ilmaantui pitkälahtelaisia työmiehiä, jotka toimillaan saivat työväenliikkeen voimistumaan. Syntyi Puhujaseura, josta tuli vuonna 1918 perustetun Outokummun Työväenyhdistyksen edeltäjä. Räätäli Kaasisen kodissa pidettiin lukutupaa, jossa luettiin ahkerasti työväenlehtiä: Työmiestä, Työtä, Rajavahtia ja Kurikkaa, sekä tutkittiin Ingersollin teoksia. Sosialidemokraattien ääniosuus nousi dramaattisesti. Vuoden 1909 eduskuntavaaleissa se oli jo 41 %. Ennen itsenäitsymistä pidetyissä eduskuntavaaleissa se oli korkeimmillään vuonna 1916, jolloin sosialidemokraattinen puoleue sai lähes puolet annetuista äänistä (49 %). Kuusjärvi oli siis muuttunut vajaassa kymmenessä vuodessa vahvaksi työväenliikkeen ja sosialidemokraattisen puoleen tukialueeksi.

Kiihkeä liikehdintä alkoi Kuusjärvellä toden teolla vuoden 1917 syksyllä. Porvarillisella puolella olisi erään kertomuksen mukaan ollut tosin jo keväällä keskusteluja Turvalliskunnan perustamisesta ja perimätieto kertoo, että työväen järjestyskaarti olisi ollut toiminnassa jo kesällä 1917. Näille väitteille ei kuitenkaan löydy kuitenkaan vahvistusta asiakirjoista. Siitä, miten kunnassa toimittiin sosialidemokraattien julistaman lakon aikana mrraskuussa, ei myöskään ole juurikaan asiakirja-aineistoa. Tapahtumien kulun hahmottamiseksi on pitänyt turvautua haastatteluihin ja suojeluskunnan arkistosta löytyvään materiaaliin. Se, mitä Outokummussa tapahtui, näyttää olleen vahvasti sidoksissa siihen, mitä liikehdintä Joensuussa eteni. Keväällä 1917 Joensuuhun oli saapunut Yhdysvalloista juuri palannut työväenliikkeen johtohahmo August Wesley, joka piti pitkin syksyä Joensuussa kursseja maakunnasta saapuneille työväenliikkeen johtomiehille. Kyseessä oli jonkinasteiset päällikkökurssit. Kuusjärveltä kursseille osallistuivat ainakin Noak Huttunen Outokummusta ja Pekka Kinnunen Varislahdesta.  Wesley kierteli lisäksi  piiripäällikön ominaisuudessa perustamassa punakaarteja maakuntaan. Siitä, kävikö hän punakaartin perustamistarkoituksessa myös Kuusjärvellä, ei ole tietoa.

Outokummun työväentalo, kiihkeän toiminnan keskipiste marraskuussa 1917.

Outokummun työväentalolla pidettiin heti yleislakon alettua 13.11.1917 suurlakkokokous. Kokouksesta ajettiin kaikki työväenyhdistykseen kuulumattomat. Kokous päätti, että työt oli kunnan alueella lopetettava ja kaupat, myllyt ja koulut suljettava. Seuraavana päivänä perustettiin järjestyskaarti, johon kuului 30 miestä. Järjestyskaartin jäsenten tehtäviin kuului  toimia lakkovahteina eri puolilla pitäjää. Kaartin vahvuutta lisättiin seuraavina päivinä niin, että siihen kuului 19.11. jo 58 miestä. Kaarti, jonka johtajana toimi Konsta Halme, suoritti vartiopalvelusta  15.11. lähtien Outokummun kaivoksella ja myllyillä. Lisäksi se takavarikoi aseita ja elintarvikkeita. Työväenyhdistyksen sisällä ilmeni tässä vaiheessa erimielisyyksiä. Kuusjärveläiset johtajat Antti Koistinen ja Simson Kokko eivät kannattaneet vallan siirtämistä Järjestyskaartille, mutta ei-paikalliset työväenliikkeen johtohahmot olivat toista mieltä. Perimätieto mainitsee heistä kolme nimeltä: Kallio, Koskenkorva ja Aatu Soininen.

Lakkoa johtamaan valittiin suurlakkokomitea, joka harkitsi "lahtarien" vangitsemista, mutta toimenpidettä pidettiin liian varhaisena Marraskuun 17. pävä lakkokomitean miehet kiersivät ympäri pitäjää takavarikoimassa aseita. Piirikomiteasta tulleiden ohjeiden mukaan lähetettiin 10 miestä ottamaan haltuunsa myös poliisilaitos, mutta tehtävä epäonnistui, sillä Kuusjärveltä ei sellaista löytynyt. Kuten aikaisemmin totesin jäi Kuusjärvi selkeästi valkoisten hallussa olleelle alueelle. Niinpä Kuusjärven  punaisten oli haudattava vallankumoushaavensa.

Valkoisten saatua seudulla yliotteen kutsuttiin kaikki punaiseksi epäillyt kuulusteluihin. Heiltä takavarikoitiin kaikki aseet. Kuulusteluja johti kaivosyhtiön palveluksessa ollut piiripäällikko Armas Pohja. Pohjan kantana oli, ettei punaisia tule vangita, elleivät he ole syyllistyneet rikoksiin. Kaikki epäillyt pääsivät kuulusteluiden jälkeen vapaiksi. Perimätieto selittää Pohjan toiminnan humaaniksi, mutta taustalla saattoi olla myös kaivosyhtiön halu välttää levottomuuksia ja säilyttää kallisarvoinen työvoima työkykyisenä ja - haluisena.

Sodan sytytyä järjestivät valkoiset Kuusjärvellä kutsunnat. Muistitiedon mukaan vain puolisenkymmentä punaista vältteli kutsuntoja ja osa heistä pakeni punaisten hallussa olleille alueille. Jotkut heistä osallistuivat punakaartin riveissä taisteluihin. Kirkkoherra Vilho Laineen sodan jälkeen laatiman kertomuksen mukaan kolme kuusjärveläistä kuoli Tammisaaren vankileirillä, kolme punaista katosi ja kahdeksan päätyi vankilaan. Sotasurmat-sivuston mukaan Kuusjärvellä kirjoilla olleista punaisista menehtyivät Vilhelm Henrik Hyttinen, Antti  Eelis Sivonen ja Matti Soininen Tammisaaren vankileirillä. Lisäksi Riihimäen vankileirillä menehtynyt Kalle Reinhold kuului oletettavasti punaisiin. Kuusjärveläisiin kadonneisiin punaisiin kuuluivat Mikko Jumppainen, Armas Kauppinen, Paavo Heikki Kinnunen. Lisäksi kahden kadonneen kuusjärveläisen, Paavali Räsäsen ja Antti Juho Koistisen kuolinaika ja - paikka on tuntematon, eikä heidän kuulumisesta punaisiin ole täyttä varmuutta. Yksikään heistä ei ole haudattuna Kuusjärven hautausmaahan. Mistä nuo 42  vakaumuksensa puolesta kaatunutta sitten ovat kotoisin? Vastaus siihen löytyy seuraavasta kirjoituksestani ...

Taipalsaaren Pulkkaniemi 29.4.1918

Pulkkaniemi heinäkuussa 2017

Saimaan partaalle, jossa vesi liplattaa hiekkarantaan, on vain muutama metri. Kyseisestä Hietalahden rannasta avautuu idyllinen näkymä suomalaiseen suveen, ja järven pintaa pitkin kuuluu lintujen laulun lisäksi yksinäisen moottorisahan ääni. Joku lahden rannalla mökin omistavista tekee ilmeisesti polttopuita. On suomalainen kesäidylli parhaimmillaan. Olen saapunut määränpäähäni. Käännän selkäni siniselle Saimaalle ja näen edessäni…. tumman, kivisen paaden, jota kiertää betonitolpasta toiseen johtava rautaketju. Kulkuni tänne Pulkkaniemeen johdatti lukuisille mökkitonteille vievä hiekkatie.

.......

Nimittäin heinäkuun 9. Päivä 2017 valitsin kotiseutupyöräilyni kohteeksi Taipalsaaren Merenlahden. Kyseinen kylä ei kuitenkaan ole meren lahdella vaan Saimaan rannalla. Sen erottaa muusta Taipalsaaresta Pien-Saimaan vesistö, joten merenlahtelaiset joutuvat kiertämään pitkän lenkin Lappeenrannan kautta asioidakseen Taipalsaaren kunnan virastoissa. Tavoitteenani oli tällä matkalla vierailla ainakin kahdessa paikassa. Toinen niistä oli Merenlahden entinen kansakoulu ja toinen Pulkkanniemi. Edellisestä kerron jossakin vaiheessa myöhemmin lisää, mutta tämän kirjoituksen aiheena on surulliset tapahtumat Pulkkanniemessä keväällä 1918. Lähteenäni on ollut vuonna 2006 ilmestynyt kirja Taipalsaari 1918. Sen on koonnut työryhmä, jonka jäseninä ovat olleet Heikki Kannela, Elma Mikkola, Esko Pyysalo, Tauno Pyysalo, Simo Rikkilä, Pentti Salmi ja Timo Vitikainen.

Taipalsaari oli pitkään punaisten hallussa vapaussodan aikana. Valkoiset saapuivat Taipalsaaren kirkolle 25.4.1918 puolen päivän tienoilla. Samalla alkoi pitäjän puhdistaminen punaisista. Lappeenrannan valtauksen jälkeen 26.4.1918 pidettiin hotelli Patriassa kokous puhdistusten organisoinnista. Paikalla oli myös Taipalsaaren edustaja.  Kaikkiin ympäristökuntiin muodostettiin suojeluskuntien johtohenkilöistä paikallinen tutkijalautakunta. Jokaisesta pitäjästä nimettiin lisäksi erillinen puhdistusryhmä keräämään ja kuulustelemaan vangittuja. Näiden tehtäväksi määrättiin punaisten jakaminen kolmeen luokkaan. Ensimmäiseen luokitellut saisivat nopean kuolemantuomion, muille tarjottaisiin tutkinta ja sotaoikeuden antama tuomio.

Taipalsaaren puhdistusryhmään kuuluivat maanviljelijä Anton Kilpiä tunnistajana sekä opettajat Aspinen ja Otto Juvonen kuulustelijoina. He poimivat taipalsaarelaisia punaisia Lappeenrannan ja Viipurin vankileireiltä. Taipalsaaren tutkijalautakunnan muodostivat nimismies Robert Markku, maanviljelijä Anton Kilpiä ja opettaja Otto Juvonen. Tutkijalautakunta muodosti käytännössä Taipalsaaren kenttäoikeuden.

Vangittuja punaisia säilytettiin aluksi Vilkolan tuvassa ja kuulusteltiin pastorin asunnossa. Myöhemmin vangit siirrettiin Kauliolle Tukiaisen taloon. Kenttäoikeus istui Röytyn majatalossa, jonne punaiset kuljetettiin säilytyspaikastaan kuulemaan lopullisen tuomionsa. Oikeudenpäätös kirjattiin pöytäkirjaan vain, jos se oli vapauttava. Kuolematuomio kirjattiin vain puumerkillä V.  Ratkaisevinta oli, oliko kuultava osallistunut ryöstöretkiin, toiminut punaisten siviilihallinnossa tai osallistunut ase kädessä kapinaa. Henkiin jäämisen ratkaisi edellä mainittujen perusteiden lisäksi entiset ystävyyssuhteet ja kaunat. Lyyli Manninen muisteli tätä vaihetta näin:

Henkiin jäämisen ratkaisi se, kellä oli joku arvovaltainen puoltaja, ja toisen hengen vei se, kun oli arvovaltainen painostaja, Niin, muuta ei ollut. Siinä sai kostaa sellaiset henkilökohtaiset pikkuvihat ja riidat, naapurien väliset, kun meni vaan ja sano, että se on ollu sellainen ja sellainen punikki.”

Tämä näkyi esimerkiksi Juho Lindin kohdalla. Hän oli ollut opettaja Otto Juvosen ystävä erilaisesta poliittisesta näkemyksestä huolimatta. Juvonen otti Lindin pois vangittujen joukosta ja piti häntä omalla vastuullaan puutarhatöissään. Myöhemmin Juvonen toimitti ystävänsä Savitaipaleelle pois kotipitäjän ”kuumasta” ilmapiiristä.  Tuomitun saattoi joskus pelastaa myös hyvä ammattitaito: ”Hyvä suutari, jos se ammutaan, niin kuka korjaa jalkineet”. Kun päätös oli Röytyn kamarissa tehty, tuomittu vietiin ulos, ja vartiomies ilmoitti: ”Ammutaan, ei asiointia”. Taipalsaarella tuomiot pantiin nopeasti täytäntöön. Teloittajat valittiin sodassa mukana olleiden joukosta. Moni kieltäytyi, mutta lähtijöitäkin löytyi.

Ensimmäisiä kuolemaantuomittuja lähdettiin kirkkorannan laiturista Hurma-hinaajalla Merenlahden Pulkkanniemeen 29.4.1918. Hurma oli voimakas ja kykeni kulkemaan jäissä. Pien-Saimaa oli tuolloin vielä kevätjäiden peitossa. Kirkkorannassa suojeluskunnan esikuntapäällikkö Mikko Kilpiä piti puheen, jossa totesi:

Kun te nyt menette suorittamaan tätä tärkeää tehtävää, niin muistakaa, että minkä teette, tehkää se kylmäverisesti. Nämä tuomitut ovat nousseet Jumalaa ja esivaltaa vastaan, ja heidän palkkansa on kuolema.

Muispaadessa on vain seitsemän teloitetun nimet

Hurma suuntasi Kirkkorannasta mukanaan 21 vankia koti pulkanniemeä. Se, miksi Pulkkanniemi oli valittu teloituspaikaksi, on epäselvää. Kohdistuiko valinta siihen syrjäisen sijaintinsa vuoksi? Suojeluskunnan 10-vuotisraportissa vuodelta 1928 annetaan tapahtumista toisenlainen kuva. Sen mukaan ennen kuin vankien suhteen varsinaisia tutkimuksia oli ehditty suorittaa, saapui Lappeenrannasta liikemies Karhunen, joka otti mukaansa esittämiensä valtuuksien nojalla 24 vangeista ja vei ne rannassa odottavaan Hurme-laivaan. Laiva poikkesi matkalla Lappeenrantaan Pulkkaniemeen, missä vangitut saivat tuomionsa. Raportti vierittää siis syyn surullisista tapahtumista lappeenrantalaisten vastuulle.

Ennen teloitusta Pulkkaniemessä haettiin lapiot läheisestä Anttilan talosta. Tuomitut kaivoivat itselleen haudan, jonka partaalle heidät ammuttiin. Teloituspaikasta noin 500 metrin päässä olevassa Nikkisen talossa asunut Hilpi Ijäs on kertonut:

Ammuntaa kuultiin, mutta ei tiedetty mistä oli kysymys, ei edes isä tiennyt. Vasta seuraavana aamuna Anttilan pappa kulki ohi ja kertoi meidän papalle, mitä siellä oli tapahtunut. Me lapset ja isä kuultiin, mitä papat puhuivat. Joku Forsmanni rukoili polvillaan, että hänet armahdettaisiin. Hauta oli hyvin matala, naapurin hevoset kaapivat kesällä ruumiit välillä näkyviin. Korkan veden aikana hauta jäi veden alle. Alkuun paikalla oli puuristi, sitten pystytettiin kivi. Ei siinä ollut kaikkia nimiä. Lapset ei uskaltanu mennä lähelle, ja tietä paikan ohi kulkiessa piti aina juosta.

Hautamuistomerkkiä kunnostettiin useasti 1970-
luvulla. Tässä uutinen kunnostustöistä vuonna 1970.
(Saimaan Sanomat 28.5.1970). Nyt hautamuistomerkki
näyttää viettävän "ruususen unta".

Olga Kääpä on kertonut kuulleensa tapahtumien kulun edellä mainitulta Armas Forsmanilta. Tämä oli muistellut hautojen olleen jo valmiiksi kaivettuna. Teloitettavat otettiin laivsta kolme miestä kerrallaan. Forsmanin lisäksi hänen kanssaan vietiin teloitettavaksi Väkevä-niminen mies ja joku kolmas. Forsman heittäytyi hulluksi repien tukkaansa ja vaatteitansa. Eräs ampujista, joka tunsi Forsmanin, pelasti hänet. Forsman vietiin laivan hyttiin ja lukittiin sinne. Kun kaikki oli ammuttu, haettiin Forsman hytistä ja vietiin haudan reunalle ja sanottiin: Katso nyt veljeshautaa. Forsmanin mukaan kaikki eivät olleet vielä kuolleet, mutta silti heidän päälleen luotiin multaa.

Vankien joukossa oli myös entinen kunnallislautakunnan esimies (vuosina 1907 – 1911), venäläisen sotaväen alikersantti Antti Pyymäki, jonka tehtävänä oli johtaa ammuttavat haudan partaalle. Hän joutui marsittamaan teloitettavat haudan partaalle kolmen miehen ryhmissä, kunnes tuli oma vuoro.  Pyymäki oli menettänyt rahavaikeuksien takia luottamustoimensa ja talonsa. Ehkä hän näki työväenaatteessa uuden mahdollisuuden. Pyymäki haettiin aamulla kotoansa klo seitsemän aikoihin ja ammuttiin jo saman päivän iltana Pulkkaniemessä. Häntä tuomittaessa joku esitti, että kunnalle tulee halvemmaksi jättää 11-lapsisen perheen isä henkiin. Tämä ei auttanut, vaan kuolematuomio annettiin. Pyymäki oli rukoillut vielä haudan partaalla vedoten suureen perheeseensä ja veisasi virttä, mutta turhaan. Sen sijaan Pyymäen kaksi kapinaan osallistunut poikaa säästi henkensä, mutta joutuivat Tammisaaren vankileirille.  

Hilpi Ijäksen muistelun mukaan teloitetut siunattiin joukkohautaan loppukesällä, mahdollisesti jo vuonna 1918. Paikalla oli runsaasti väkeä, etupäässä teloitettujen omaisia lapsineen. Myöhemmin kansanedustaja Jere Juutilainen osti hautapaikka-alueen ja paikalle pystytettiin muistokivi. Taipalsaaren seurakunnan kuolleiden kirjan mukaan Pulkkanimessä surmattiin 29.4.1918 yhteensä 20 henkilöä. Muistokivessä on vain seitsemän nimeä.

Taipalsaaren kenttäoikeus jatkoi Röytyn majatalossa monille kohtalokasta työtään. Pulkkaniemen jälkeen teloituspaikkana käytettiin Heikkolankangasta. Teloitettujen koteihin levisi tieto ammutuista hitaasti. Epätietoisuuden jäytäessä muutamat lesket kävivät Pulkkaniemessä varmistamassa miehensä kuoleman. Haudan kaivaminen lopetettiin, kun mullan seasta nousi esiin tutut saappaat tai housut.

Taipalsaari 1918-kirjan lopussa on luettelo Pulkkaniemessä teloitetuista taipalsaarelaisista. Tämä voittaneiden kostonvimmasta kertova luettelo on kokonaisuudessaan seuraava:

nimi	Ammatti/ yhteiskunnallinen asema	kotikylä
Matti Puustinen	läksiäinen	Kattelussaari
Antti Rautio	mäkitupalainen	”
Johannes Heikkonen	koneenhoitaja	Kurenlahti
Evert Saikko	työmies	Pakkala
Anton Innanen	”	Kurenlahti
Mikko Nisonen	mäkitupalainen	Peltoi
Evert Pönniäinen	räätäli	Kirkonkylä
Toivo Kirvesniemi	koneenkäyttäjä	Kattelussaari
Antti Pyymäki	läksiäinen	Kurenniemi
Arvid Levänen	mäkitupalainen	Haikola
Iivari Kivistö	Talollisen poika	Levänen
Taavetti Kivistö	”	”
Karl Heino	mäkitupalainen	Peltoi
Vilho Hiltunen	läksiäinen	Haikola
Robert Lehtonen	talollisen poika	Kurenlahti
Antti Kutilainen	torpparin poika	Taipale
Väinö Väkevä	läksiäinen	Pakkala
Joonas Eteläpää	mäkitupalainen	Kurhila
Antti Kuhanen	Talollisen poika	Saikkola
Kalle Törrönen	läksiäinen	Kyläniemi

Seisoessani aurinkoisena kesäpäivänä Pulkkaniemen joukkohaudalla mietin sitä suurta kärsimysten vyöryä, tuskaa ja kauhua, joka kohtasi Taipalsaarta keväällä 1918. Sotasurmat-sivuston mukaan 111 taipalsaarelaista menehtyi sisällissodan seurauksena. Se on valtava määrä pienessä maaseutukunnassa.

Valkoisten sisällissodan uhrien muistomerkki Miehikkälän hautausmaalla

Valkoisten sisällisodan uhrien muistomerkki Miehikkälän hautausmaalla

Miehikkälän kirkon luona olevalla hautausmaalla on kaksi muistomerkkiä, jotka kertovat keväällä 1918 maassamme riehuneesta väkivallan aallosta. Silloin veli taisteli veljeä vastaan, raakuuksiin vastattiin vielä kovemmilla hirmuteoilla ja vanhoja kaunoja kostettiin. Noin 2 % Miehikkälän kunnan asukkaista menetti henkensä. Moni perhe jäi ilman huoltajaa, ja lukemattomista lapsista oli tullut orpoja tai puoliorpoja.

Valkoisten sodan aikana menehtyneiden muistomerkki on lähellä kirkkoa. Sen sijaan punaisten joukkohauta on sijoitettu reilusti syrjemmälle. Tässä pieni kooste valkoisen osapuolen tapahtumista.

Tähän valkoisten joukkohautaan on haudattu Jalmari
Maaskola, Anton Eklöf, Einar Harju, Elias Kimmo,
Oskar Kotonen ja Ville Aukea.

Kun tilanne maassamme alkoi kärjistyä vuoden 1917 lähetessä loppua, myös Miehikkälässä alkoi liikehdintä. Yritys suojeluskunnan perustamiseksi tehtiin 8.11.1917. Tällöin Viipurista saapunut ylioppilas selosti kirkonkylässä suojeluskunnan tarpeellisuudesta. Suojelukuntaa ei kuitenkaan silloin vielä perustettu. Maamiesseuran talolla pidetyssä kokouksessa ehdotettiin sekä porvarien että sosialistien liittymistä yhteiseen suojeluskuntaan ulkopäin tulevien väkivaltaisuuksien torjumiseksi. Sosialistien johtomiehistä yksi kuitenkin totesi, että heille oli ylemmän puoluejohdon taholta annettu määräys, ettei yhteistoimintaan saanut käydä porvarien kanssa. Kokouksen loputtua olisivat porvarilliset tahot halunneet kokoontua keskustelemaan keskenään asiasta, mutta sosialistit eivät suostuneet poistumaan paikalta, joten hanke tällöin raukesi. Asia nostettiin esille joulukuun 17. päivä kuntakokouksessa. Sosialistit saapuivat suurilukuisina paikalle ja suojeluskunnan perustaminen tyssäsi jälleen heidän vastustukseensa. Samoihin aikoihin päättivät Miehikkälän sosialistit oman järjestyskaartinsa perustamisesta. 

Kansalaissodan alettua Miehikkälä oli varsin kaukana rintamalinjoilta. Sodan alkuvaiheissa oli pääsy Miehikkälästä valkoisten hallussa olleille alueille vielä varsin helppoa. Monet nuoret miehet käyttivätkin oma-aloitteisesti tilaisuutta hyväkseen. Siirtyminen tapahtui pääosin Luumäen kautta kohti Savitaipaletta. Miehikkäläläisiä lähti valkoisten riveihin yhteensä noin viisikymmentä miestä. Valkoisten puolelle taistelemaan siirtyivät Hurttalasta Anton Jokiranta ja Matti Hurtta, Pitkältäkoskelta Toivo ja Niko Joutsenlahti, Juho ja Reino Raito sekä Juho Taari, Salomiehikkälästä Jalmari Maaskola, Otto ja Uuno Ahonen, Aaro Pakkanen sekä Väinö Maaskola, Suurmiehikkälästä Emil Kiviharju ja Kalle Korpela, Lapjärveltä Kalle Mahalakoivu, Muurolasta neljä Haajan veljestä, Eino ja Koivo Joenpolvi sekä Armas Metsämuuronen, Saivikkalasta Fabian Lundberg, Eljas Snellman, Matti Hovi, Eino Ihalainen, Emil Krouvi, Aapeli Taipale ja Anton Taipale sekä kolme naista: Ilmi Hellman, Hanna ja Ida Korhonen.  Myöhemmin useita miehikkäläisiä liittyi myös Suomenlahdella Lavansaarella toimineisiin valkoisiin joukkoihin. Ensimmäisten joukossa valkoisten puolelle lähtenyt Jalmari Maaskola kaatui Taavetin luona käydyssä taistelussa helmikuun puolivälissä. Hän olikin ainoa valkoisten puolella taisteluissa menehtynyt miehikkäläläinen.

Taisteluja kohtalokkaampi oli Miehikkälän valkoisille punaisten suorittamat järjettömät murhat. Ensimmäisen verityön punakaartilaiset tekivät huhtikuun alkupuolella. Miehikkälän kirkkoherran pojat Kaarlo ja Olli Snellman haettiin punakaartin esikuntaan huhtikuun kymmenes päivä. Sen jälkeen heistä ei kuultu enää mitään. Valkoiset ilmeisesti onnistuivat sieppaamaan kaartin päällikön Peltolan puhelun Virojoelle, jossa ohjeet olivat hyytävät: Vie ne perkeleet jäälle katsomaan ruumiita ja anna sitten yhdeksänkymmentä vuotta. Snellmanien ruumiit löydettiin myöhemmin Virojoelta. Seuraavana päivänä haettiin maanviljelijä Taneli Hauhia, joka kuljetettiin Harjun kartanolle ja murhattiin siellä. Seuraavana päivän tapahtui jälleen murha, tällä kertaa uhrina oli talollisenpoika Einar Harju. Huhtikuun 17. päivänä vangittiin maanviljelijä Elias Kimmo ja murhattiin Virojoella. Samaan aikaan vangittiin talollisenpoika Oskar Kotonen, joka murhattiin Iitissä toukokuun 1. päivänä. Huhtikuun 23. päivänä murhasivat punaiset vielä Miehikkälässä Valkealasta kotoisin olleen kulkukauppiaan Ville Aukean. Murhatyöt eivät tähän päättyneet, vaan 29.4 surmattiin maanviljelijä Anton Eklöf Hurttalan kylän läheisyydessä.

Jalmari Maaskolan kuolinilmoitus.
Maaseutu 25.5.1918

Kun punaiset järjestivät Miehikkälässä 17. – 19.4. kutsunnat, suurin osa miehikkäläläisistä ei ilmaantunut rintamalle lähdön päivänä (20.4.1918) riviin, vaan vetäytyivät korpimetsiin odottamaan tilanteen selviämistä. Esimerkiksi nelisenkymmentä Suurmiehikkälän, Joenpolven ja Muurolan miestä piileskeli kolmisen viikkoa Valkosissa eräässä luolassa .

Valkoiset joukot saapuivat Miehikkälään toukokuun alussa. Ne tulivat idästä. Viipurin valtaukseen osallistuneita savolaisyksikköjä saapui Muurikkalaan 2.5. ja seuraavana päivänä ne saapuivat kirkonkylään. Miehikkälän valtaus tapahtui taistelutta, sillä Taavetista aamulla vetäytyneet punaiset jatkoivat välittömästi kohti Virojokea.  Valkoiset kostivat punaisten suorittamat veriteot välittömästi. Runsaat kaksikymmentä heistä teloitettiin 6.5. – 9.5.1918.