Punakaartilaisen murha Imatrankoskella 5.2.1918

Punaisten sisällissodan uhrien muistomerkki Tainionkosken hautausmaalla Imatralla

Levottomat ajat ja sodat nostavat yhteiskunnassa usein pintaan sen kuona-aineista. Niin kävi vuosina 1917 - 1918 kotimaassammekin. Psykopaatit,  juoppohullut ja väkivallasta nauttivat raakalaiset  tekivät hirmutöitä sisällissodan molemmilla puolilla. Tässä esimerkki Imatralta 5.2.1918. Toteuttajina olivat valkoisten puolella kunniattomasti huseeranneet Imatran "omat pojat" eli ratsumestari Aito Husso ja ravintoloitsija Uno Serenius. Molemmat jatkoivat raakalaismaisia toimiaan tämän jälkeenkin. Serenius tuli kuuluisaksi murhistaan Lappeenrannassa, Husso niitti kunniatonta mainetta Pohjois-Inkerissä. Molemmat selvisivät tästä sekä myöhemmistä raakuuksistaan vähällä, liian vähällä.  Imatran tapahtumista käytiin oikeutta kesäkuussa 1921. Sekä Husso että Serenius jätettiin tuomitsematta ilmiselvästä murhasta. Sen sijaan heille langetettiin tuomio valheellisesta raportoinnista ja palvelusrikkomuksista. Kirjoitin puhtaaksi Etelä-Saimaasta löytyneen artikkelin oikeudenkäynnistä ja tuomiosta.

Kapinan jälkiselvittelyt
Syyte Toivo Loikalan murhasta ratsumestari Hussoa ja entistä ravintoloitsija Sereniusta vastaan rauennut. Molemmat tuomittu sitä vastoin valheellisen raportin antamisesta ja Husso lisäksi juopumuksesta vankeuteen.

Sotaviskaali Arvi Pohjanpää oli viime helmikuun 10. sotaylioikeuteen jättämässään syytekirjelmässä asettanut ratsumestari Aito Kustaa Husson ja entisen ravintoloitsija Uno Wiktor Theodor Sereniuksen syytteenalaiseksi alempna kerrotussa asiassa, jossa oli toimitettu kuulusteluja jo kapinan aikaan kenraali Mannerheimin määräyksestä. Sotaylioikeus on nyt julistanut asiassa päätöksensä, katsoen käyneen selville, että molemmat syytetyt olivat helmikuun 5. päivän vastaisena yönä, haettuaan Imatran poliisivankilasta Helsingistä kotoisin olleen viilaajaoppilaan Toivo Sylvesterinpoika Loikalan, sen jälkeen maantiellä yhdessä surmaamisen aikomuksessa ampumalla kumpikin Loikalaa takaapäin, ottaneet hengen häneltä. Ratsumestari Husson käskystä oli sitten ruumis heitetty Imatraan (= Imatrankoskeen).

Ratsumestari Husso ja Serenius olivat sanottuna helmikuun 5. niin ikään yhdessä laadituttaneet, allekirjoittaneet ja lähettäneet Antrean esikunnalle raportin, jossa he olivat tahallansa valheellisesti ilmoittaneet Toivo Loikalan koettaneen paeta saattajiltaan ja tullen sen takia ammutuksi sekä tulistuneitten sotilaiden vastoin annettua määräystä heittäneen ruumiin koskeen, vaikka näin oli tapahtunut ratsumestari Husson käskystä.

Niin ikään oli ratsumestari Husso maaliskuun 14. 1918 Kuurmanpohjassa tehtävän hyökkäyksen aikana suorittaessaan palvelustoimitusta saattanut itsensä niin juovuksiin, että oli ollut kykenemätön täyttämään tehtäviään ja sen vuoksi paneutunut nukkumaan, vaikka hyökkäyksen oli määrä pian alkaa.

Koska T. Loikalan surmaaminen oli katsottava tapahtuneen maan laillista  järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamistarkoituksessa, joskin Husso ja Serenius mainitussa teossa olivat menneet yli sen, mikä tarkoituksen saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettiin Husso ja Serenius korkeimman vallan haltijan valtiorikoksiin syyllisten henkilöiden armahtamisesta toukokuun 7. 1918 antaman päätöksen nojalla rankaisematta.

Sotaylioikeus, ottaen huomioon erittäin raskauttavana seikkana, että ratsumestari Husson ja Sereniuksen syyksi katsotut teot olivat tapahtuneet vihollisen läheisyydessä’ ja että Husso oli antanut edellä kerrotun valheellisen raportin yhdessä käskynalaisensa kanssa, tuomitsi ratsumestari Husson ja Sereniuksen pidettäväksi vankeudessa valheellisen raportin antamisesta, edellisen 6 ja jälkimmäisen 5 kuukautta, sekä Husson ensikertaisesta juopumuksesta palvelustoimituksessa 4 kuukautta ja palvelusvelvollisuuksien laiminlyömisestä 6 kuukautta. Sen ohessa velvoitettiin Husso ja Serenius yhteisesti suorittamaan T. Loikalan äidille, työmiehenleski Maria Loikalalle, oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi 1 000 markkaa, sekä korvaamaan valtiolle ne yhteensä 1 881,90 markkaa, jotka jutussa oli yleisistä varoista maksettu todistajapalkkoina.

Koska asiassa oli käynyt ilmi, että ratsumestari Husso oli Raudun pitäjän käräjäkunnan kihlakunnanoikeudessa syytteen alaisena mm. murhasta, niin lähetettiin kappale sotaylioikeuden päätöstä Viipurin hovioikeuteen lainmukaista menettelyä varten

Maailmanpolitiikan järkyttämä yritti kuristaa kirkkoherran

Etelä-Saimaa 24.11.1956

Eilinen silmiini sattunut Talouselämä-lehden lehtiotsikko Kutsumustyölläkin on rajansa, papit haluavat järkeä työaikoihinsa sai allekirjoittaneen kaivaamaan lehtileikearkistoani. Papin ammatti ei varmasti ole niitä helpoimpia työtehtäviä ja se voi olla joskus myös vaarallista. Lisäksi sen hoitaminen niin, että on sinut itsensä kanssa, edellyttää kyllä  ehdottomasti kutsumusta/vakaumusta. Papin työssä voi joutua myös traagisten ja dramaattisten tapahtumien kohteeksi. Olen aikaisemmin kirjoittanut sotavuosina tapahtuneesta vankilapastorin murhasta.

Marraskuussa 1956  joutui Kuusamon kirkkoherra Antti Poukkula oheisen lehtiartikkelin kuvaamaan tilanteeseen. Mielenhäiriöön joutunut seurakuntalainen yritti kuristaa hänet hengiltä nahkavyöllä. Liiallinen annos maailmanpoliittisia uutisia oli saanut hänet tolaltaan.

Aira Huuskonen, lappeenrantalainen naisdesantti

Kiinni jäänyt desantti saattoi säästää henkensä ryhtymällä yhteistyöhän suomalaisten tiedusteluviranomaisten kanssa. Kuvassa Lohijoelle pudotettu desantti, inkeriläinen Laukkanen nimeltään, mukanaan olevalla radiolähettimellä ottamassa yhteyttä Venäjälle. Käkisalmi 1942.02.11. SA-kuva

Lueskellessani Atso Haapasen kirjaa Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939 - 1944 löysin sivuilta 260 - 263 tarinan lappeenrantalassyntyisestä 21-vuotiaasta naisdesantista. Kokosin naisdesantin tarinan pääpiirteet yhteen alla olevaan artikkeliini. Täältä löytyy lisäksi laatimani laajempi katsaus kyseiseen kirjaan.

Kolme desanttia Äänislinnan seudulle

Heinäkuun 9. päivän välisenä yönä 1942 livahti kolme desanttia suomalaisten miehittämälle alueelle Itä-Karjalassa. Heistä vanhin oli Eino Ilmari Matikka, joka oli siviiliammatiltaan metsätyöläinen. Matikka oli kotoisin Äänisenrannan piirin Pienen-Mussalon kylästä.. Toinen desantti oli Veijo Kalevi Luoto, sahatyömies Sorokan kaupungista. Kolmas oli urheiluvalmentaja Aira Annikki Huuskonen, joka oli kotoisin Äänislinnan kaupungista. Hän toimi puna-armeijassa radistina.

Desantit tuotiin lentokoneella Ison-Mussalon järvelle. Tehtävänä oli oleskella Äänisjärven, Maasjärven ja Lohijärven välisellä alueella ja hankkia tietoja Äänislinnan kaupungista. Toimeksiantona oli selvittää suomalaisten sotilasosastojen vahvuuksia, asemia ja muita sotilaallisia kohteita. Lisäksi piti hankkia asiakirjoja, joiden avulla siviilit saisivat oleskella kaupungissa. Matikka ja Luoto olivat suomalaisessa asepuvussa, Huuskonen siviilipuvussa. Desanteilla oli pistoolit ja käsikranaatteja, radio ja yhteensä 5000 markkaa rahaa.

Raaka kaksoismurha

Desantit toimivat tehtävässään raa’asti.  Eino Matikka otti Äänislinnan kaupungissa Irina Poljakov-nimisen vanhuksen ja Tatjana Denisovin oleskelulupakirjat, jonka jälkeen hän katkaisi puukolla molempien naisten kaulat, jotteivat nämä ilmoittaisi asiasta suomalaisille. Kun Huuskonen ilmoitti tapoista radiolla venäläisille, nämä olivat tyytyväisiä. Kiinnijäämisen estämiseksi ampumista oli käsketty välttää.

Kaikki kolme desanttia jäivät kuitenkin kiinni. Matikka pidätettiin 10.8.1942, Huuskonen 11.8., molemmat Polovinnoje-järven seudulla. Luoto otettiin kiinni 20.8. hänen yrittäessään neuvostoliittolaisten puolelle Syväri-joen eteläpuolella Salmijärvellä.

Matikka sai vakoilusta ja kahdesta murhasta kuolemantuomion. Hänet teloitettiin 24.10.1942.  Luoto ja Huuskonen tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Luoto, joka ilmoitti sukunimekseen myös Karjalaisen, oli syntynyt Oulussa 17.3.1924. Neuvostoliittoon hän meni salaa vuonna 1933 ilmeisesti vanhempiensa mukana. Luoto vapautettiin 1.10.1944. Sekä Huuskonen että Luoto säilyttivät henkensä nuoren ikänsä takia. Huuskonen aloitti myös yhteistyön suomalaisten tiedusteluviranomaisten kanssa

Naisdesantti vaihtaa puolta

Huuskosta kuulustellessa suomalaiset päättivät suomalaiset aloittaa sanomien vaihdon venäläisten kanssa Huuskosen välityksellä. Tarkoituksena oli houkutella venäläisiä lähettämään lentokoneita hakemaan partiota joltakin järveltä. Huuuskonen siirtyi nyt suomalaisten palvelukseen. Hän kirjoitti suomalaisten laatimia sanomia partion tiedustelutietoina. Viestitys onnistui hyvin ja puna-armeija muonitti muutaman kerran kiinnisaatua partiota aavistamatta mitään. Lopullisena juonena houkuteltiin puna-armeijaa hakemaan kahta muka kiinniotettua suomalaista upseeria Säpsäjärven rannalta. Tämä onnistuikin 28.8.1942, kun kaksi Shavrov Sha-2 lentovenettä saapui heitä noutamaan. Kyseiset koneet saatiin ehjinä ja niitä voitiin käyttää pyörillä varustettuna myös maakoneina. Koneet siirrettiin onnistuneen petkutuksen tuloksena Suomen ilmavoimien käyttöön.

Mikä liittää tämän hurjan ja monivivahteisen tarinan Lappeenrantaan?

Desantti Aira Huuskonen oli syntynyt 8.12.1921 Lappeenrannassa ja muuttanut vanhempiensa mukana 10-vuotiaana Neuvostoliittoon. Hän oli anonut vapaaehtoisena pääsyä puna-armeijaan. Hänestä tuli näin 21-vuotiaana entisen isänmaansa petturi. Petos ei jäänyt yhteen kertaan, vaan hän petti myös uuden asuinmaansa. Tuskinpa hänellä oli muuta vaihtoehtoa. Aira Huuskonen vapautettiin vankeudesta 28.9.1944. Palautettiinko hänet Neuvostoliittoon, jossa maanpetturilla lienee ollut edessä vain yksi kohtalo? Vai siirtyikö hän joidenkin muiden puolta vaihtaneiden tavoin länteen?  

Lisähuomio artikkeliin "Veriteko Savitaipaleella"

Palaan vielä blogikirjoitukseeni Veriteko Savitaipaleella  Tuo runsaat 131 vuotta sitten sattunut traaginen ampumistapaus herätti aikoinaan laajaa huomiota koko maassa ja se oli myöhemmin aineksena ainakin kahdessa kaunokirjallisessa teoksessa. Nämä olivat viipurilaisen arkkitehdin Jac Ahrenbergin romaani hihhuleita ja Unto Seppäsen Myllytarinoista löytyvä Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa. Luulin jo voivani jättää tämän aiheen lepäämään, kunnes lueskelin kirjaa Pelon päivät. Kirja käsittelee vuoden 1918 sisällissodan tapahtumia Savitaipaleella vuonna 1918 muistelijoiden kertomana. 

Pohdin kirjan sivuja 103 - 104 lukiessani, heijastuivatko vuoden 1884 tapahtumat siinä, mitä samalla seudulla tapahtui sisällissodassa keväällä 1918. Tässä suoraa lainausta kirjan tekstistä, joka on Toivo Valkosen muisteloa vuodelta 1965:

Sattui siellä sukulaisvainoa muuallakin kuin Viirulla (Savitaipaleen kylä, joka sijaitsee muutamia kilometrejä Karhulan pohjoispuolella). Olen jo maininnut Vasaran talon, joka sijaitsee lähellä kirkonkylää, josta Eljas ja Iida (Vasara) olivat kotoisin. He olivatkin ensimmäiset vangeiksi joutuneet (punaiset) paikkakunnalla. Ihmekös tuo, kun vangiksi hommaaja asui samassa talossa. Hän oli Eljaksen lankomies Taavetti Heikka. Eljas oli myötämielinen työväen yhdistystoiminnalle, tilasi työväen lehdenkin. Heikka taas oli laestadiolainen ja kulki saarnoja pitämässä. Eikä sopu talossa ollut paras mahdollinen. Kun vainon aika tuli, liittyi Heikka heti suojeluskuntaan. Hänen ensimmäinen työnsä oli Eljaksen ja Iidan vangiksi ottaminen... Eljas ja Iida olivat vankeina aina vuoden 1918 syyspuolelle, Haukivuoressa, Leivonmäellä ja muuallakin.... Onni oli heille, että he olivat niin etäällä. Jos he olisivat olleet kotona toukokuun alkupuolella, niin olisi pian henki mennyt.

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden punaisten muistomerkki Joutsenossa

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden punaisten muistomerkki Joutsenon vanhalla hautausmaalla

Elokuun alkupuolella (6.8.2015) pysähdyin Joutsenoon suuntautuneella "kotiseuturetkellä" Joutsenon kirkolla ja hautausmaalla. Kävin kirkon takana olevalla vanhalla hautausmaalla sekä valkoisten soturien muistomerkillä että sodassa ja sen jälkiselvittelyssä menehtyneiden punaisten muistomerkillä. Sodan rintamalinjahan kulki Joutsenon pitäjän poikki, kirkonkylä ja pitäjän eteläosat olivat punaisten hallussa, pohjoisosat valkoisten hallussa. Punaisten sotilasosastojen vetäydyttyä 24. - 25.4.  Joutsenosta Lappeenrantaan ja Viipuriin, alkoivat sodan voittaneet valkoiset kostaa kokemiaan vääryyksiä. Kuten niin usein sisällissodissa, tälläkin kertaa tapahtumat karkasivat käsistä. Tosin Joutsenossa kostotoimenpiteet olivat huomattavasti vähäisempiä kuin esimerkiksi Lappeella tai Luumäellä. Aikalaismuisteloissa on sanottu sahan isännöitsijän Eero Sereniuksen huolehtineen siitä, ettei valkoista terroria juurikaan esiintynyt Joutsenon valtausta seuranneina päivinä. Valkoiset kyllä kiertelivät taloissa etsimässä punaisia ja kokosivat heidät kirkonkylän kansakoululle, josta heidät vietiin vankileireille Lappeenrantaan ja Viipuriin. Vankileireillä heistä osa teloitettiin, mutta suurinta kuoleman viikatetta niissä heilutti kuitenkin nälkä ja sen mukanaan tuomat sairaudet.

Suomen sotasurmat 1914 – 1922 kokonaisselvityksen mukaan sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä kuoli yhteensä 154 Joutsenossa kirjoilla ollutta henkilöä. Heistä vain seitsemän kuolinpaikkana oli kotikuntansa, 31:llä henkilöllä se oli Lappeenranta ja 50:llä Viipuri. Kuolinsyynä heistä kymmenellä oli ampuminen, kaatuminen 30:llä, nälkään kuoleminen vankileirillä 25:llä, sairauteen menehtyminen vankileirillä 17:llä, peräti 12 joutsenolaista mestattiin ja kolme oli kuollut vankileirillä haavoihinsa. Asuinkuntana Joutseno oli 108:lla sodassa kuolleella.

Muistomerkin on suunnitellut Einäo Räsänen ja se paljastettiin vuonna 1951

Pirjo Pentikäisen Jyväskylän yliopistossa vuonna 2000 tekemässä opinnäytetyössä Joutseno murroksessa vuosisadan alusta 1920-luvulle tulee hyvin esille, miten sisällissodassa kuolleiden määrissä on suuria vaihteluja lähteestä riippuen. Marko Tikan tutkimusten mukaan punaiset tappoivat 16 valkoista varsinaisten sotatoimien ulkopuolella, valkoiset puolestaan 14 punaista. Joutsenon työväenyhdistyksen 70-vuotishistoriikki toteaa 27 joutsenolaisen punaisen kaatuneen taisteluissa, kadonneita oli 25, ammuttuja ja vankilassa kuolleita 83.

Työväenarkistossa on Oskari Siippaisen vuosi sodan jälkeen laatima selostus tapahtumien kulusta, sekä luettelo sodan yhteydessä menehtyneistä punaisista. Oskari Siippaisen yhteenvedon mukaan vangittuina oli yhteensä noin 500 joutsenolaista, heistä 200 vapautettiin syyttömänä ja noin 300 sai jonkinlaisen tuomion. Siippainen laskee yhteensä 109 joutsenolaisen punaisen menehtyneen sodassa ja sen jälkiselvittelyissä. Näistä hänen mukaansa 29 murhattiin, 19 kaatui taisteluissa, 57 menehtyi vankeudessa ja heistä 34 kuoli nälkään. Lisäksi neljä punaista kuoli vielä vankeudesta vapauduttuaan.

Kun voittaneiden valkoisten muistopatsas pystytettiin hautaumaalle jo kesällä 1920, saivat sodassa menehtyneet punaiset odottaa sitä 1950-luvun alkuun. Tämä ”Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden” muistomerkki nimeltään ”Jäähyväiset” paljastettiin vuonna 1951. Sen pystyttäjänä oli Joutsenon sankaripatsastoimikunta, jossa olivat mukana mm. Joutsenon kunnan ja seurakunnan edustajat. Patsaan on suunnitellut ja veistänyt Eino Räsänen.

Lestadiolaisen kauppiaspariskunnan murha

Kirjoitin vuonna 2005 pienen artikkelin Anu Talkan ja Pia Puntasen kokoamaan kirjaan Linnoitus ja kaupunki. Lappeenrannan historia 1812 - 1917 (sivuilla 222 - 225). Siinä kerroin pääpiirteissään vuonna 1900 tapahtuneen lestadiolaisen kauppiaspariskunnan murhan sekä sen kiihkeän ja värikkään jälkiselvittelyn. Asiaan perehtyessäni yllätti muutama asia. Ensiksikin se tavaton mielenkiinto, jota murhaa kohtaan tunnettiin. Jo tuolloin murha uskonnollisen yhteisön keskellä oli "kuumaa kamaa". Toinen yllättänyt seikka oli koko oikeudenkäynnin ja kaikkien siinä annettujen todistajalausuntojenkin yksityiskohtainen kirjaaminen lehtien, varsinkin Itä-Suomen Sanomien, sivuilla. Tänäänhän moinen ei olisi mitenkään mahdollista. Kolmas mietittänyt asia oli tuolloin Lappeenrannan lestadiolaisyhteisössä ollut ns. julkiripin käyttö. Siinä henkilö julkisesti, kaikkien kuullen, kertoi oman elämänsä synnit ja hairahdukset. Tällaiselle ripittäytyjälle paikalla olleet seurakuntalaiset julistivat synninpäästön. Kuitenkin ripittäytymisen kuulijoille jäi varmasti mieleen kunkin synnit ja rikokset, joita sitten kaivettiin esille ja käytettiin lyömäaseena riitojen syntyessä. Tässä tapauksessa jopa murhasyytösten perusteena. Ja kaikki tämä pääsi silloisten lehtien palstoille.

Olen lisännyt vuonna 2005 kirjoittamaani tekstiin valokuvia ja muokannut tekstiä hieman uusiksi. Murhatun Pajarin pariskunnan Wiipuri-lehdessä julkaistu muistokirjoitus löytyy täältä.

Lestadiolaisen kauppiaspariskunnan murha

Lestadiolaisuus oli merkittävin herätysliike Lappeenrannan seudulla 1800-luvun lopulla. Liike levisi Etelä-Karjalaan 1870-luvun alussa rautateiden rakentajien tuomana. Voimakasta liikkeen leviämiskautta merkitsi 1880-luvun lopulla alkanut varuskunnan  rakentaminen. Rakennustyömaat houkuttelivat lestadiolaisia urakoitsijoita, muurareita ja kirvesmiehiä ympäri Suomen. Monet heistä jäivät asumaan pysyvästi Lappeenrannan seudulle. Levitessään Lapin perukoilta etelään herätti pohjoinen herätysliike aluksi vastarintaa. Saarnaajia pidätettiin ja vietiin käräjille. Paikkapaikoin sattui yhteenottoja seuravieraiden ja pilkkamielessä tulleiden häiritsijöiden kanssa. Kaakkois-Suomessa ”hihhulilaisuuden” aiheuttama sanomalehtikirjoittelu ja käräjöinti päättyivät 1890-luvulle tultaessa. Lestadiolaisuuden sananjulistus oli tullut tutuksi ja liike oli uskollinen kansankirkollemme huolimatta ”päälinjasta” poikkeavista oppikäsityksistä. Lisäksi papiston mielenkiinto suuntautui enemmän lännestä leviävien vapaakirkollisten virtausten torjuntaan. Lehdistön ja viranomaisten mielenkiinto kohdistui herätysliikkeeseen uudestaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, jolloin lestadiolaisuus hajosi neljään ryhmään: uusheräykseen, vanhoillisuuteen, esikoisuuteen ja narvalaisuuteen. Hajaannukset johtivat riitoihin rukoushuoneiden omistuksesta ja julkisiin kiistoihin lehtien palstoilla. Myös Lappeenrannan lestadiolaisyhteisössä oli vuosia erimielisyyksiä. Oheinen traaginen tapahtuma liittyy kyseisiin lestadiolaisuuden kuohuntavuosiin.

Itä-Suomen Sanomien uutinen Pajarien murhasta 16.10.1900

Sunnuntaina 14.10.1900 löydettiin lestadiolainen kauppiaspariskunta Heikki ja Maria (Tång) Pajari1 sekä heidän luonaan vierailulla ollut Juhana Janhunen raa’asti surmattuina Lappeen Tirilässä olevasta kodistaan.  Kyseisen päivän aamuna oli työmies Jafet Gråsten saapunut rakennusmestari Johan Ringvallin asunnolle ja kertonut Ringvallille ja paikalla olleelle hollolalaiselle Niiles Warjolalle2  käyneensä Pajarien torpalla ja nähneensä asunnon ikkunasta jonkin miehen makaavan lattialla. Hän pyysi Ringvallia sekä Warjolaa mukaansa katsomaan, ovatko Pajarit sairaana vai onko jotakin outoa tapahtunut. Tämän johdosta Johan ja Anna Ringvall, Niiles Warjola ja muutamat muut riensivät oikotietä Tirilään Pajarien torpalle. Ikkunasta he näkivät lattialla luonnottomassa asennossa olevia henkilöitä. Paikalle kutsuttiin poliisikonstaapeli Juhana Oikkonen3, joka avasi ulko-oven ja pyysi asuntoon mukaansa Johan Ringvallin ja erään toisen miehen. Asunnosta löytyivät Pajarit sekä Juhana Janhunen raa’asti surmattuina. Paikalle saapui samoihin aikoihin peltiseppä, maallikkosaarnaaja Aleksanteri Kumpulainen.4 Hän oli kuullut murhaepäilyistä ”telefoonissa” ja rientänyt paikalle yhdessä viipurilaisen kivityömies Mikko Mäkisen kanssa.5  Surmatyön jälki oli ollut niin karmaiseva, että Kumpulainen oli oksentanut palatessaan torpasta ulos.

Heikki ja Maria Pajarin hautakivi Lappeenrannan vanhalla hautausmaalla

Torikauppias Heikki Pajari oli muuttanut seudulle noin kahdeksan vuotta aikaisemmin Helsingistä, jossa hän oli myös harjoittanut kauppatoimintaa. Pajari oli alkuaan kotoisin Iin pitäjän Pirttitörmän kylästä, hänen vaimonsa Kirkkonummelta. Molemmat olivat tunnettuja lestadiolaisia. Maria Pajari6 oli  liittynyt lestadiolaisuuteen viimeistään 1870-luvun alussa asuessaan Helsingissä, Heikki Pajari oli myös ollut lestadiolainen jo asuessaan 1890-luvun alussa Helsingissä. Todistajien lausunnot murhatusta pariskunnasta ovat yksimielisen myönteisiä. 1880-luvun lopussa ja 1890-luvun alussa Helsingistä muutti Lappeenrantaan lestadiolaisia rakennusalan ammattimiehiä varuskuntatyömaiden houkuttelemina. Kaupungin kasvu tarjosi mahdollisuuksia myös uusille torikauppiaille ja Pajareja houkutteli muuttamaan mahdollisesti rakennusmestari Johan Ringvall. Pajarit olivat paitsi Ringvallien lapsen kummeja ja uskonystäviä myös Ringvallin liike- ja urakointitoiminnan lainoittajia.7 Pajarit asuivat Lappeenrannan seudulle muutettuaan useita vuosia Ringvallien talossa, kunnes ostivat edellä mainitulta Jafet Gråstenilta Juho Pekkasen maalla Tirilässä sijainneen torpan.8 Pajarit harjoittivat koko ajan torikauppaa. Murhaa edeltäneenä päivänä he olivat olleet pitämässä torikauppaansa ns. Kaukaan torilla. Muina paikalla olleina torikauppiaina mainitaan oikeudenkäyntipöytäkirjoissa kaupustelija Paavilainen9, Hämäläisen leski, nikkari Paavo Nikolai Hyvönen10 ja vaatekauppias Asarias Häkkinen.11

Aleksanteri Kumpulainen syyttää murhasta kauppias Johan Ringvallia

Rakennusmestari, kauppias Johan Ringvall

Erään todistajan mukaan Aleksanteri Kumpulainen oli todennut heti Pajarien talosta ulos tultuaan: ”Ei murhaaja enää sisässä ole. Täällä se on!” Toinen todistaja muisteli Kumpulaisen sanoneen: ”Ei murhaaja sisässä ole vaan ulkona, yksi lampaista!” Todistaja arveli hänen tarkoittaneen  tällä Kumpulaisen kanssa samaan ”uskonlahkoon” kuuluvaa. Syytökset Ringvallia vastaan Kumpulainen oli kertonut aluksi uskonystäville ja muutaman päivän kuluttua ”oman luontonsa vakuuttamana” ilmoittanut asiasta myös kaupunginviskaali Juho Karppiselle ja nimismies Leonard Hallonbladille. Kumpulaisen syytökset jatkuivat julkisina huolimatta siitä, että useat uskonystävät nuhtelivat häntä tästä sekä kahden kesken että seuratilaisuuksissa.12 Seuratilaisuudessa olivat mm. muurari Antti Långsjö13 ja nikkari Mikko Hulkkonen14 ottaneet esille Aleksanteri Kumpulaisen ”valheet”, mutta tämä oli todennut pysyvänsä mielipiteissään. Vaikka murhateosta epäiltiin muita miehiä, Kumpulainen syytti yhä Ringvallia murhatyön taustahahmoksi. Syytökset johtivat Ringvallin vangitsemiseen ja oikeudenkäynteihin, joissa lopulta todettiin Ringvall syyttömäksi. Sen sijaan käräjäoikeus tuomitsi Kumpulaisen herjauksesta ja perättömästä ilmiannosta yhdeksi kuukaudeksi vankilaan. Viipurin hovioikeus korotti tuomiota vuoden 1901 syksyllä kolmeksi kuukaudeksi.

Johan Ringvallin kaupan mainos Itä-Suomen Sanomissa 23.10.1900

Aleksanteri Kumpulainen selitti murhan motiiviksi koston rippiasian paljastumisen takia.15 Noin vuodesta 1898 alkaen olivat erimielisyydet lestadiolaisuuden sisällä puhjenneet ajoittain avoimeksi riidaksi. Erimielisyyttä oli aiheuttanut ennen kaikkea ”uuden heräämisen” vaatimus. Monilla paikkakunnilla kokoonnuttiin riidoista huolimatta edelleen yhteisiin seuratilaisuuksii, niin myös Lappeenrannassa. Tapahtuma-aikana, lähinnä uusheräyksen sisällä syntynyt uusi suunta, narvalaisuus, oli juuri levinnyt eteläiseen Suomeen eläen kaikkein kiihkeintä vaihettaan.16 Niinpä seuroissa vaadittiin kaikilta julkirippiä, jossa jokaisen tuli käydä läpi koko elämänsä aikana tehdyt synnit. Ne, jotka eivät taipuneet julkiripin vaatimuksiin, tuomittiin vääräoppisiksi. Seurat päättyivät ripin jälkeen usein tuntikausia kestäviin liikutuksiin, ”tuhlaajapojan häihin”. Narvalaisuus jakautui melko pian kahtia ja  yllä mainitti peltiseppä Aleksanteri Kumpulainen nousi kiihkeämmän, kiivas- ja tuomiohenkisen suuntauksen johtoon.17
 

Aleksanteri Kumpulaisen talo Pallossa nykyisten Taipalsaarentien ja Liisankadun kulmassa. 

Talossa sijaitsi tapahtuma-ajankohtana Lappeenrannan lestadiolaiskristittyjen rukoushuone

Tapahtuman seuraukset

Vaikka Pajarin torpassa tapahtuneen surmatyön tekijät löytyivät aivan muualta kuin lestadiolaiskristittyjen keskuudesta, se jätti syvät jäljet sekä paikallisten lestadiolaisten väleihin että lestadiolaisuuden maineelle Lappeenrannan seudulla. Asiaa puitiin vuoden 1901 Lappeen talvikäräjillä, ainakin kolmilla välikäräjillä, syyskäräjillä sekä lopulta Viipurin hovioikeudessa. Oikeudenkäynti, istunnoissa singotut syytökset sekä todistajalausunnoissa selkeästi esille nousseet erimielisyydet olivat yleinen puheenaihe sekä lehdistössä että kaupungilla. Tapahtumat myös jouduttivat neljään osaan jakautuneen lestadiolaisyhteisön hajoamista.18 Kun Aleksanteri Kumpulainen joutui vuonna 1902 kärsimään saamaansa tuomiota, saapuivat kaupunkiin Ruotsin Lapista tulleet esikoissaarnaajat ja aikalaiskirjeet kertovat ”Kumpulaisen lauman menneen ihan sileäksi, ukko kun istuu linnassa”. Aleksanteri Kumpulaisen kerrotaan olleen myöhemmin kosketuksissa helluntailiikkeeseen ja jopa kastattaneen itsensä.19 

Johan Ringvallin kuolinilmoitus
Itä-Suomen Sanomat 2.6.1903

Kaikkein traagisin  oli tapahtumasarja kuitenkin perättömien syytösten kohteeksi joutuneelle Johan Ringvallille,20 Hänen terveytensä petti ja hän menehtyi sairauteen 30.5.1903. Daavid Hujasen laatimassa muistokirjoituksessa kerrotaan Johan Ringvallin olleen ”uskon kilvoituksessa yli 20 vuotta ja hän sai loppuaikanaan kärsiä raskaat kärsimykset maailmalta ja vihollisilta. Häntä syytettiin murhaajaksi ja oli vangittuna. Hänen vuoteen vierellä oli paljon uskovaisia ja uskottomiakin. Vainaja antoi anteeksi suurimmalle vihamiehellekin.”21 Omaisia ja ystäviä lohdutti eron hetkellä tieto siitä, että hän siirtyi ajan rajan toiselle puolelle ystäviensä ja omaistensa rakastamana ja ilman katkeruutta kärsimästään vääryydestä.

---

1 Heikki Henrikinpoika Pajari oli syntynyt 1.6.1848 Iijoella. Maria Pajari, omaa sukua Tång 5.8.1842 Kirkkonummella. Pajarit näyttävät kummiussuhteiden perusteella olleen monien lestadiolaisperheiden läheisiä ystäviä.

2 Talollinen Niiles Warjola käytti useimmin nimeä Niklas Milén. Hän oli syntynyt 30.5.1868 Orimattilassa, josta muutti vuonna 1898 Hollolaan. Asuttuaan useilla paikkakunnilla eteläisessä Hämeessä Milén muutti vuonna 1927 Lahteen, jossa hän kuoli 10.2.1930. Niklas Milén lestadiolaistui 1890-luvun puolivälissä. Saarnaajaksi hänet asetettiin melko pian ja oikeudenkäynti-pöytäkirjoista ilmenee, että Milén oli käynyt jo ennen tapahtuma-ajankohtaa saarnamatkoilla Lappeenrannassa. Niklas Milénistä tuli 1910-luvulta alkaen eräs johtavista esikoislestadiolaisuuden saarnaajista Suomessa.

3 Kyseessä on mitä ilmeisemmin talollinen Juhana Antinpoika Oikkonen (1858 – 1929).

4 Levyseppämestari Aleksanteri Kumpulainen oli syntynyt 28.1.1861 Iisalmessa. Asuttuaan Kuopiossa ja Jyväskylässä hän muutti 28.1.1886 Lappeenrantaan, jossa  hän kuoli 30.7.1926. Avioliiton Kumpulainen solmi vuonna 1885 Kuopiossa syntyneen  Amanda Lindellin kanssa.  Kummiussuhteiden perusteella voisi päätellä Kumpulaisen olleen lestadiolainen ainakin 1890-luvun alussa, saarnaajana hänet tunnetaan 1890-luvun puolivälistä alkaen. Aleksanteri Kumpulainen näyttää olleen luonteeltaan varsin kiivasluonteinen henkilö, joka joutui helposti kahnauksiin muiden kanssa. Elämäntyönään hän teki  peltiurakoita Pietarissa saakka.

5 Kiviliikkeen johtaja Mikko Mäkinen oli syntynyt 24.9.1864 Sysmässä. Hän asui 1880-luvun lopulla Hangossa, jossa kääntyi lestadiolaisuuteen. Mäkinen muutti 1890-luvulla Hangosta Viipuriin harjoittaen kaupungissa kiviliikettä. Mikko Mäkinen kuoli 30.4.1938 Viipurissa.

6 Maria Tång mainitaan vuodesta 1873 alkaen Helsingin Rauhanyhdistyksen (lestadiolaisten yhdistys) arkistossa olevassa seuratoiminnan kassakirjassa.

7 Oikeudenkäyntiasiakirjoista ja todistajalausunnoista ilmenee, että Pajarit olivat lainoittaneet mm. Ringvallien maatilanostoa Tirilästä.

8 Kauppahinta oli 350 markkaa, joka nykyrahassa on 1300 euroa.

9 Kyseessä on pikkukauppias Kalle Paavilainen (1845 - 1928), joka toi lestadiolaisuuden Mikkelin seudulle ja Juvalle. Paavilaiset muuttivat Lappeenrantaan vuonna 1893. Kalle Paavilainen toimi saarnaajana 1800-luvun puolella, mutta vuosisadan vaihteen hajaannusten jälkeen hänen saarnaajuudestaan ei ole tietoja. Mahdollisesti saarnatoiminnan katkaisi sairastuminen, sillä vuosien 1900-1909 rippikirjasta löytyy hänen kohdaltaan merkintä ”sairas, kivulloinen”.

10 Paavali Nikolai Hyvönen oli mahdollisesti myös lestadiolainen. Hänen vanhempansa myivät Pallossa sijainneen talonsa Aleksanteri Kumpulaiselle vuonna 1889. Hyvöset olivat  useiden lestadiolaisperheiden lasten kummeja. Kirkonkirjojen mukaan Hyvöset muuttivat vuonna 1899 Viipuriin.

11  Asarias Häkkinen oli myös tunnettu lestadiolainen. Muutettuaan vuonna 1895 Haukivuorelta Lappeenrantaan hän avioitui lappeelaisen Eeva Haikalan kanssa vuonna 1897.

12 Lestadiolaisten seurahuoneisto sijaitsi Aleksanteri Kumpulaisen omistamassa talossa Pallossa.

13 Muurari Antti Långsjö oli samoin kuin hänen vaimonsa Anna kotoisin Kortesjärveltä, mutta muutti Lappeenrannan seudulle vuonna 1890 Alahärmästä.

14 Kyseessä on taipalsaarelaissyntyinen saarnaaja Mikko Hulkkonen (1845 – 1932).

 15 Kumpulaisen lausunnosta käy ilmi, että Ringvallin ja Pajarin nuoruudessa tekemät ”synnit” olivat tulleet julkisiksi Pajarin ripittäydyttyä ensin Kumpulaiselle ja sitten ilmeisesti koko seurakunnalle..

16 Etelä-Suomeen liike saapui 1899 Aleksanteri Kumpulaisen tuomana.

17 Toisen narvalaissuuntauksen johtoon nousi Karl Teodor Lindström, joka  alkoi vastustaa Kumpulaisen tarkkaa muotoseikkoihin pitäytymistä synninpäästössä sekä julkiripin vaatimusta.

18 Monilla paikkakunnilla lestadiolaisuuden lopullinen hajaannus  tapahtui vasta 1911 pidetyn lestadiolaisryhmien sovintokokouksen epäonnistumisen jälkeen. Lappeenrannassa esiintyi tuossa vaiheessa ”vanhaa suuntaa”,  uusheränneitä, ja mahdollisesti kahteen ryhmittymään hajonneita narvalaisia. Liisa Castrénin vuonna 1957 ilmestyneessä Lappeenrannan historiassa vuosilta 1812 –1918 todetaan tapahtumasta seuraavaa: ”Lappeenrantaa jopa laajempiakin seutuja järkytti murhatapaus, jonka kohde oli laestadiolainen ja sitä seuraava oikeudenkäynti, missä suunnan keskeiset riitaisuudet kävivät selville ja missä myös suuresti liioitellut käsitykset sen hyväksymistä opeista lausuttiin julki mm. että yksityistä synninpäästöä olisi sovellettu maallisiin rikoksiin nähden.” (Castrén 1957, s. 533)

19 Aleksanteri Kumpulainen tapasi helluntailiikkeen Suomeen tuoneen norjalais-englantilaisen lähetyssaarnaajan Thomas Barrattin tämän ensimmäisen Suomen-matkan yhteydessä Viipurissa syksyllä 1911. Kumpulainen ei kuitenkaan koskaan eronnut evankelisluterilaisesta kirkosta ja hänellä oli 1920-luvun alussa kosketuksia myös lestadiolaiseen uuteenheräykseen.

20 Rakennusmestari, kauppias Johan Ringvall oli syntynyt 14.8.1850 Kalajoella ja avioitunut vuonna 1885 Ylitorniolla 9.9.1854  syntyneen Anna Niskan kanssa. Ringvallit muuttivat Lappeenrantaan Helsingistä kirkonkirjojen mukaan vuonna 1894, mutta he ovat asuneet seudulla jo vuonna 1891, sillä silloin heille syntyi täällä Vilho-niminen poika. Heidän ystäviään näyttävät olleen ainakin seuraavat lestadiolaisperheet: Fagerlundit, Gabriel ja Amanda Huttunen, Jaakko ja Ida Somppi, Kalle ja Maria Tenhunen, Juhana ja Liisa Oikkonen, Frans ja Johanna Sutinen, Kalle ja Amanda Koskinen sekä Pekka ja Anna Kinnunen. Ringvallin Lappeenrantaan muuton syynä näyttää olleen varuskuntarakennusten rakentaminen. Hän oli mukana useissa urakkakilpailuissa voittaen niistä joitakin. Vuoden 1900 alussa hän perusti Lappeenrannan esikaupunkialueelle kaupan, jota harjoitti kuolemaansa asti.

21 Sanomia Siionista 12 B/1903.