Laestadius oli herätyssaarnaaja

Kaaresuvannon kirkkoherra Lars Levi Laestadius oli lähinnä herätyssaarnaaja, joka keskittyi kuulijakuntansa havahduttamiseen ja käännyttämiseen. Tässä päämäärässään hän myös onnistui. Laestadiuksen saarnojen ja kirjoitusten teologisia peruskonseptioita on tutkittu useissa väitöskirjoissa. Saadut tulokset poikkeavat toisistaan.[1] Monet opilliset linjaukset jäivät hänen julistuksessaan epäselviksi ja monitulkintaisiksi tai vähälle huomiolle. Tutkijoilla on eri näkemyksiä siitä, pyrkikö Laestadius erillisen uskovien herätysryhmän muodostamiseen. Professori Pekka Raittila katsoo, että ryhmä syntyi lähinnä spontaanisti. Piispa Olaus Brännströmin teesi on, että Laestadius pyrki harkitusti uskovien ryhmän muodostamiseen ja hengellisen pappeuden toteuttamiseen tämän ryhmän puitteissa.[2] Siitä tutkijat ovat yksimielisiä, että Laestadiuksen mukaan Jumalan armon toteutuminen edellyttää ihmiseltä armon järjestykseksi nimitettävän muutosprosessin kokemista.  Siihen kuuluvat keskeisinä katumus, uudestisyntyminen ja elävä usko jokapäiväisenä katumuksena ja kilvoitteluna. Kasteen asema jäi Laestadiuksen teologisessa ajattelussa epäselväksi.[3] Herätysliikkeen sisällä eli alusta lähtien erilaisia käsityksiä esimerkiksi sakramenttien luonteesta ja seurakuntaopista. Nämä ovat johtaneet ajoittain kuohuntaan ja jakautumisiin liikkeessä. Erimielisyyksissä ovat vastakkaiset puolet vedonneet oikeutetusti Laestadiuksen saarnoihin ja kirjoituksiin.[4]

Lestadiolaisuuden tunnusmerkkeihin on kuulunutkin alttius hajaannuksille. Epäselvää on kuitenkin, missä määrin liikkeen pirstoutuminen on Laestadiuksen monitulkintaisen perinnön, missä määrin yhteiskunnallisen, uskonnollisen ja kulttuurisen muutoksen seurausta. Herätysliikkeen ja sen eri haarojen opista ja opetuksesta puuttuu kattava yleisesitys. Opillinen kirjo suuntien välillä ja sisällä on varsin suuri ja näyttäisi olevan vain lisääntymässä.[5] Lisäksi vertaileva tutkimus siitä, miten nykyisen lestadiolaisuuden opilliset korostukset vastaavat herätysliikkeen perustajan näkemyksiä odottaa tekijäänsä.

Pajalan rovastin perinteen kantajat ovat sisäisissä riidoissaan vedonneet ahkerasti liikkeen perustajan kirjoituksiin ja saarnoihin. Hänen saarnojensa painattaminen ja niiden kieliasu ovat synnyttäneet voimakkaita tunteita. Joissakin (esikois)lestadiolaisryhmissä Laestadiuksen saarnat ovat saavuttaneet lähes pyhän tekstin aseman.[6] On perusteltua kysyä, onko herätysliike jäänyt Laestadiuksen vangiksi? Liikkeen perustajan elämäntapoihin, kulttuuriin ja pukeutumiseen kohdistuvia ohjeita noudatetaan huolimatta yhteiskunnan ja elinolosuhteitten radikaalista muuttumisesta. Ilmeisesti missään lestadiolaishaarassa ei ole käyty laajaa sisäistä keskustelua siitä, mikä Laestadiuksen opetuksessa kestää muutosten tuomissa haasteissa ja mikä olisi syytä hylätä. Toisaalta, onko liikkeen perinteinen tulkinta Laestadiuksesta ja hänen teksteistään saavuttanut niin pyhän aseman, ettei uudelleentulkinta ole mahdollista, vaikka aikalaislähteet antaisivat siihen mahdollisuuksia?

---

[1] Juntunen 1982, 38, 101-102.

[2] Brännström 1962, 114-141; Raittila 1976, 26; Juntunen 1982, 15.

[3] Juntunen, 259, 262

[4] Lohi 1999, Ihonen 2001, 161-165; Kinnunen 2004, 29.

[5] Esikoislestadiolaisuuden opetusta on tutkinut Risto Blom vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassaan Jumalan lapseksi. Käsitys uudestisyntymisestä esikoislestadiolaisessa julistuksessa. Vanhoillislestadiolaisuudessa tärkeimpiä lienevät Erkki Reinikaisen teokset, yhteensä seitsemän kappaletta vuosina 1983-2003. Lisäksi on mainittava Juhani Uljaksen Peltoon kätketty aarre (2000) ja Kullervo Hulkon Kukistumaton valtakunta (1965).

[6] Ihonen 2001, 169; Laestadiuksen tekstien ”pyhästä” asemasta esikoislestadiolaisuudessa todistaa riita, joka syntyi Per Boremanin 1956 toimittamasta Laestadiuksen evankeliumipostillasta. Ks. Hengellisen hallituksen vaiheet ensinsyntyneessä laestadiolaisessa seurakunnassa Ruotsin Lapinmaalla, 23-31. Esikoisuuden hajaannusta koskevia kirjeitä 1972. Moniste/MKA.

Kadonneen jäljillä – lestadiolaisia naissaarnaajia etsimässä

Tämä artikkeli julkaistiin 1.7.2012 Kotimaa-lehden sivuilla. Se sai aikaan vilkkaan keskustelun. Kun se on siirtynyt lehden arkistojen kätköihin, lienee aika julkaista tämä blogissani.
----


Kadonneen jäljillä – lestadiolaisia naissaarnaajia etsimässä



Lestadiolaisuutta on pidetty lainkuuliaisena, konservatiivisena, vahvasti yhteisöllisenä, perhekeskeisenä ja lapsirikkaana kirkollisena herätysliikkeenä. Kritiikissä sen on väitetty olevan patriarkaalinen, naisia alistava ja sisäänpäinkääntynyt. Liikkeen pääosin positiivisiin kuviin on viime vuosina ja vuosikymmeninä tarttunut isoja tahroja. Yhteisöllisyys on joissakin tapauksissa kääntynyt traumatisoiviksi hoitokokouksiksi. Perheiden keskeltä on löytynyt pahoinvointia ja jopa seksuaalirikoksia. Liike elää niiden seurauksena yhtä historiansa pahinta kriisiään. On hyvä muistaa, että totuus ei ole koskaan mustavalkea. Lestadiolaisuus, kuten kaikki inhimillinen, kätkee sisäänsä sekä hyvää että pahaa, rakkautta ja vihaa, turvallisuutta ja pelkoa, uhrautuvaisuutta ja oman edun tavoittelua. Parin viimeisen vuoden aikana on herätysliikkeen sisällä käytyyn keskusteluun tuonut oman särönsä kysymys naisen saarnavallasta. Tämä artikkeli on osa tätä keskustelua ja etsii vastausta kysymykseen:

Onko lestadiolaisuudessa ollut naissaarnaajia?


 

Jukkasjärven kirkon alttaritauluun on kuvattu Lapin Maria, hänen jalkainsa juuren polvistuneena Lars Levi Laestadius, taustalla Juhani Rattamaa, liikutuksissa hyppäävä lappalaisnainen sekä toisiaan siunaava aviopari.

Herätysten alkuvaiheessa naisilla tärkeä rooli
Ruotsin Lapin periferiassa syntyneen herätyksen alkuvaiheessa vaatimattomalla lappalaisnaisella ”Marialla” oli avainrooli. Tutkijoiden ”Mariaksi” identifioima Milla Clementsdotter johdatti Laestadiuksen uudestisyntymiseksi kutsuttuun hengelliseen kääntymykseen. Åselessa vuonna 1844 käytyä keskustelua Laestadius kuvaa näin (Huutavan Ääni 1906, 34-35):

”Ja nyt vasta – ajattelin minä -, nyt näen tien, joka viepi elämään; se on ollut minulta salattuna, kunnes sain puhella Marian kanssa. Hänen yksinkertainen kertomuksensa vaelluksistansa ja kokemuksistansa teki niin syvän vaikutuksen sydämeeni, että minullekin valkeus koitti; minä sain sinä iltana, minkä vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua.”

Mielenkiintoiseksi Laestadiuksen laatiman oman kertomuksen tekee se, ettei Laestadius mainitse saaneensa tilanteessa synninpäästöä, vaikka näin on lestadiolaisperinteessä haluttu nähdä.

Laestadiuksen perustamissa lähetyskouluissa – joiden tarkoituksena oli opettaa kristinoppia etenkin saamelaisille, lapsille ja nuorille – naimattomat naiset toimivat usein lukijoina, laulunjohtajina ja apuopettajina ja opettajina. Martti Miettinen (Lestadiolainen herätysliike I perustajan aika. 1942) kertoo lähetyskoulujen opettajina esiintyneen seuraavien naisten, Eeva ja Maria Parkajoen (s. 79, 84, 285), Priita-Maria Anna Kaisan tyttären (s. 60) ja Eeva Jatkon (s. 95). On vaikea sanoa tarkalleen, mitä kyseiset naiset ovat tehneet ja miten itsenäinen rooli heillä oli. Raattamaan kirjoittama Eeva Jatkon (1830-1872) muistokirjoitus (Raattamaa 1976, no 60) puhuu vahvasti hänen opetusroolistaan:

”Tämä poismennyt sisar oli opettavainen ja valaisi paljon provasti Lestadiuksen saarnain lukemisella Lapin seurakunnissa ja teki työtä opin puhtauden päälle loppuun asti”.

Kun Laestadius toimitti lähettejä herätyksen asialle Norjaan Kautokeinoon ja Alattioon 1847, joukko koostui kuudesta miehestä ja Laestadiuksen Nora-tyttärestä.  Kautokeinon kirkkoherra Fredrik Waldemar Hvoslefin (1825-1906) raportin mukaan Nora Laestadius oli ainoana kielitaitoisena saarnannut Alattiossa norjankielisille.

Laestadius ja naisten asema seurakunnassa

Ruotsalainen tutkija Kristina Nilsson on väitöskirjassaan Den himmelska Föräldern – Taivaallinen Vanhin selvittänyt naisen merkitystä Laestadiuksen teologiassa ja julistuksessa. Hän osoittaa Laestadiuksen sosiaalisesti aikaansa edellä olevaksi naisten ja muiden heikommassa asemassa olevien puolustajaksi. Nilssonin mukaan Lars Levi Laestadius kuvaa Taivaallista Vanhinta lähinnä äidin hahmossa. Myös Laestadiuksen kuvaus hengellisestä kehityksestään ja naisten roolista siinä, hänen teologiansa ja sanajulistuksensa, kertovat naisten arvostamisesta ja luottamuksesta heihin.

Naisen asemasta seurakunnassa Laestadiuksella ei ollut tarkkaa linjaa. Hän ei tee eroja miesten ja naisten välillä, kun hän kehottaa ”kääntyneitä” ja ”uudestisyntyneitä” ottamaan vastuuta toimiakseen herätyksen asiassa ja levittämisessä. Maallikoitten evankelioinnissa ei herätysten alkuvaiheessa ollut selkeää eroa henkilökohtaisten todistuspuheenvuorojen, hengellisten/sielunhoidollisten puheenvuorojen tai maallikkosaarnan välillä. Tällöin myös naiset esiintyivät sananjulistajina. Laestadius itse nosti Hanna-profeetan kaikkien sananjulistajien esikuvaksi, kun oli kyse lain ja evankeliumin erottamisesta. Toisena suurena esikuvana on Maria, Jeesuksen äiti. Kolmantena ja ehkä tärkeimpänä kristityn mallina oli hänelle Maria Magdalena, kaipauksensa, katumuksensa ja rakkautensa vuoksi. Julistus opetuslapsille näkyy muun muassa  saarnassa numero 103. Tässä kaksi sitaattia:

Juokse nyt sinä uskollinen nainen, murheellisten ja epäileväisten opetuslasten luokse ja kerro heille sellaisia terveisiä Jeesus Nasaretilaiselta, että he saavat nähdä hänet Galileassa. Uskovatpa he sinua tai eivät, kerro kuitenkin sellaisia terveisiä, että olet nähnyt hänet.....
- - -
Te murheelliset opetuslapset - - - te näette kuinka te kiusaatte Jeesusta epäuskollanne ja kenties saatte hänet murheelliseksi. Uskokaa, mitä Maria ja muut naiset ovat puhuneet teille Jeesuksen ylösnousemuksesta. Uskokaa, te murheelliset ja epäilevät, että Jeesus elää..
Laestadiuksella olikin vahva luottamus naisten kykyyn toimia sananjulistajina, sielunhoitajina ja hengellisinä ohjaajina.

Kun synninpäästön käyttöönotosta neuvoteltiin, oli siinä naisilla vahva rooli. Raattamaa muisteli: ”siitä asti me joittenkin veljien ja sisarten kanssa panimme taivaan valtakunnan avaimet käytäntöön”. Mukana olivat ainakin Parkajoen Heikki, Maria ja Eeva. Myönteistä asennetta lienee vahvistanut se, että lukijaisuudessa, jota lestadiolaisuudessa pidetään ja on pidetty ”elävän kristillisyyden” omaavana ja edeltäjänä, oli runsaasti naissaarnaajia. Heistä tunnetuin oli Maja-Lisa Söderlund Västerbottenin maakunnan pohjoisosasta.

Pastori Aatu Laitinen puolusti naisten saarnaoikeutta artikkelissaan Kristillisessa Kuukauslehdessa vuonna 1884

Naisten saarnaamisesta aikalaislähteissä

”Te Jumalan miehet ja naiset, saarnatkaa ja ilmoittakaa Herrasta Jeesuksesta ihmisille parannusta ja syntein anteeksisaamista. Tosin ovat variseukset erittäin vihaiset saarnaavaisille vaimoille, väärentäen heitä vastaan Paavalin ja Pietarin sanoja....Paavali myös sanoo, että jos seuraavalle ilmotus tapahtuu, olkoon ensimmäinen ääneti. Siis vapaasti Herran seurakunnassa saarnattakoon Ristiinnaulitusta, että sielun elämän saisivat uskon kautta uudestisyntyen:”

Edellä oleva on lainaus Aatu Laitisen toimittamasta Kristillisestä Kuukauslehdestä 1880-luvulta (no 1/1885, 5). Kyseinen lehti oli silloin vielä yhtenäisen lestadiolaisuuden epävirallinen äänitorvi vuosina 1880 – 1887. Kyseisessä lehdessä (KK 3/1883, 12/1884) oli useita naisten sananjulistajan roolia korostavia  artikkeleita. Lisäksi Laitisen myönteinen asenne ilmenee hänen kirjoittamissaan saarnakirjoissa (evankeliumisaarnoja, katekismussaarnoja). Vuoden 1884 artikkelissa Laitinen esittää, että Raamattu (so. Paavali) kielsi naisen saarnaamisoikeuden vain omaan aviomieheensä nähden.

Laitinen palasi aiheeseen myös vuonna 1891 kirjassaan Katekismosaarnoja (s. 120-121). Hän hyväksyy uskovien yhteisössä kolmenlaisia sananjulistajia:

Herra pannut muutamat apostoleiksi, muutamat rohveetoiksi, ja muutamat opettajiksi. Apostoli on senlainen kristitty, joka seurakunnasta lähetetään saarnaamaan, rohveetta on taas senlainen kristitty, joka yksin Herran Hengen käskystä saarnaa, ja opettaja on senlainen kristitty, jonka seurakunta valitsee palvelijaksensa pyhissä toimissa ja saarnaamisessa.

Laitisen esittämät kolme saarnaajatyyppiä vastasivat sen hetken lestadiolaisuuden todellisuutta. Osan saarnaajista oli seurakunta valtuuttanut tehtävään, osan valtiokirkko ja osalla oli Pyhältä Hengeltä saatu kutsu. Artikkelissaan Laitinen puuttuu naisten saarnaajuuteen:

Mutta kaikilla kristityillä sitäpaitsi on lupa saarnata eli julistaa Herran kuolemaa... Sitä rohveetan virkaa nyt Jumalan miesten ja vaimojen viljelemän pitää...Tahtovat kuitenki useat kristittyin vaimojen suuta sulkea Paavalin sanoilla, joilla hän avioliiton väliä saarnaamisen suhteen opettaa. Mutta sama Paavali sanoo näin: jokainen vaimo, kuin rukoilee eli rohveteeraa peittämättömällä päällä, se häväsee päänsä. Tässä hän siis neuvoo, millä tavalla vaimon pitää rohveteeraaman, se on, selittämän Raamattua eli saarnaaman. Niin me siis tästä selvästi näemme, ettei Paavali kiellä vaimoja seurakunnassa saarnaamasta. Sentähden hän myös sanoo: kaikki te rohveteerata taidatte. Jeesus kuunteli Hannan saarnaa ja sen vaimon saarnaa, joka äänensä korotti kansan seassa. Ja myös Wilippuksen neljä tytärtä rohveteerasivat Paavalin ja Pietarin aikana. Maria ja Eliisapet ynnä monet muut kristityt vaimot saarnaavat voimallisesti Jeesuksesta sielujen autuudeksi.

Laitisen tulkinta on tässäkin se, että Paavalin neuvo koskee saarnaamisoikeutta aviopuolisoon nähden. Samalla Paavali epäsuorasti tunnustaa naisten saarnaamisoikeuden neuvoessaan pään peittämiseen rukoillessa ja profetoidessa.

1890-luvun alussa piispa Gustaf Johansson kritisoi kirjassaan ”Laestadiolaisuus” (1892) voimakkaasti herätysliikettä. Yhdeksi kiivaan arvostelun kohteeksi nousivat naissaarnaajat:

”Naisiakin lahkokunta käyttää saarnatoimissa, sillä lahkon leveneminen ja koossa pysyminen täällä on pääasia. Nainen onkin varsin sopiva lahkoa levittämään, sillä naisen sulo on aisti-ihmiselle viehätyksenä, ja aisti-ihmistä lahko viljelee. Tässä puuhassa vaikuttaa huonompia voimia, joita kristinusko ei tahdo käyttää. Jumalan sääntöjen halveksiminen ja polkeminen esiintyy nykyaikana niissä liikkeissä, jotka pyytävät naista siirtää toimialoille, joille Jumala ei tahdo häntä päästää.. ”

Kolmas aikalaisnäkökulma aiheeseen piirtyy herätysliikkeen silloisen johtajan Juhani Raattamaan kirjeestä Pehr Olof Grapelle vuonna 1878:

”Paljon on työtä Jumalan pellolla että valaistuita vaimoihmisiäki tarvitaan, ehkä niitä löytyy, jotka tahtoisit sulkea vaimonpuolten suuta Paavalin sanoilla Korinthon vaimoille, jotka astuit miesten eteen eikä tainneet sanan vuoroa antaa miehille, sentähden Paavali heitä nuhtelee, vaan Raamattu osottaa että Hanna on puhunut samaten lapsesta Jeesuksesta kun Simon kaikille kun lunas­tusta Israelissa odotit; vieläpä Herra lähettää vaimoja ilmoittamaan, se on saarnaamaan epäuskoisille opetuslapsillensa että Hän on jälleen elä­väksi tullut, vieläpä vaimoin sydämissäki. Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jesuksen tuntemista seurakun­nassa! — Paulus on tarvinnut Febetä avuksi kirjottaessa lähetyskirjoja, joka oli Kristuksen seurakunnan palveluspiika. — Ovathan vaimot Jumalan välikappaleet ja äidit Israelissa että saattavat sanaaki selittää, kuin ymmärrys on avattu Pyhän Hengen kautta, erinomattain vähemmissä seuroissa, kuin miehiltä lahjat puuttuvat ettei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opitaan.”

Raattamaa tulkitsee Paavalin vaatimuksen naisten vaikenemisesta seurakunnassa ”suunvuorokysymykseksi”. Kirje jatkuu:

”Estäköön Paavalin puhe vaimoja pispan ja papin virkoja etsimästä, emmekä tahdo vaimoin kanssa astua saarnatuolille tai alttarille.”

Tätä osaa Raattamaan kirjeestä on myöhemmin käytetty sekä naispappeuden että naissaarnaajuuden torjunnassa. Naispappeus ja naisten piispuus oli 1870-luvun yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa oloissa täysin absurdi ajatus. Raattamaan kirjeen tämä osuus lieneekin ollut varmuuden vuoksi esitetty defensiivinen toteamus. Kannanoton arvostusta kuvastaa se, että kirje julkaistiin kolmesti lestadiolaisuuden kirjoitus- ja kirjekokoelmissa vuosina 1884, 1898 ja 1907. Vuoden 1907 painoksesta (Leonard Typpö: Kirjeitä wirwoitukseksi kyöhille matkustajille elämän tiellä) SRK otti näköispainoksen vuonna 1969.

Neljäskin tuokiokuva antaa vahvan tuen naisen arvovallalle liikkeessä. Siinä toinen johtava saarnaaja Erkki Antti Juhonpieti nousi vuonna 1877 useissa kirjeissä puolustamaan Matilda Fogmanin asemaa Amerikasta tullutta kritiikkiä vastaan. Matilda nostettiin ajankohdan tunnetuimpien lestadiolaissaarnaajien rinnalle:

Esajas Eljasson sanoo preivissänsä, Tilda Fogmanista apostolin sanoilla, ettei sovi vaimoin. Siihen saakkako se ulettuuki apostoli oppi. Miksi hän sitten killaa Feben Kenkrean palvelus piian olleen monelle avullisen, ja ittelle hälleki, ja sanoo sama apostoli kirjoittaneensa epistolan roomalaisille Fepen kanssa: Miksi ei sitte teille kelpaa, että Tilda kirjottaa joko minun, Raattamaan tai Huhtasaaren kanssa. Uskokaa enämpi, ja lukekaa ja pyhän hengen valossa käsittäkää puhtaammasti Raamattua ja lakakkaa pullikoitsemasta Herraa ja hänen voideltuansa vastaan.

Mathilda Fogmania arvostelleilta vaadittiin kirjallista parannusta: Me bidämme tarpellisena, että net jodka ovad Ameriikasa soimaneet Thilta Fogmannia preivin kautta, myös tekisid andeeksi anomisen breivin kautta Europaan, sillä ei hän ole tundematoin wanhimille ja seurakunnalle ja me tiedäme ettei hän ole mitään salaa tehny. (Ks. Henrik Parkajoen, Matti Pekkalan ja Juhani Raattamaan kirje ”Herran valituille Amerikassa 9.7.1877; Erkki Antin kirjeet Nils Petter Starkalle 28.7.1877 ja 15.12.1877)

Saarnaavainen waimo Hansin Miina eli Brita Vilhelmina Lindstedt (1830 - 1914)

Perimätiedon kertomaa

Pekka Raittila keräsi Pohjois-Ruotsissa 1960-luvun alussa lestadiolaisen alkuherätyksen alueella runsaasti perimätietoa. Monissa haastatteluissa nousevat esille myös saarnaavaiset vaimot. Näiden määrä nousee yhteensä useisiin kymmeniin. Tässä esimerkkejä:

”Nikuukalla oli piikana yksi tytär, jota sanottiin Prikin (Frick) Anna-Priitaksi, se oli saarnaavainen vaimo, Yli-Sopperossa pöydänkin takana. Puhuvaisia naisia on ollut ”uhka paljon”... (Vittangissa) puhuvaisia miehiä ei ollut, mutta saarnaavainen vaimo, Hansin Miina, piti aina lyhyen puheen, oli rohkea esiintymään. Samanlaisia profeetallisia vaimoja oli muitakin, Sopperossa viisi”... Puhuvaisia vaimoja Kaaresuvannon seurakunnassa oli kolme: Siikavuopion Priitta-Maria, Pitkän Henriika ja Idivuomassa kestikievarin Priitta-Maria, Vittangissa oli kaksi; Hansin Miina ja Eeva-Liisa Keskitalo, Jukkasjärvessä oli Savikuopan Kreeta...

Pekka Raittilan haastattelema Fredrik Johansson toteaa saarnaavaisten vaimojen roolista: Angelica Laestadiuksen lisäksi Priitta-Maria Siikavuopio, Anna-Priita Priki, Matilda Fogman olivat niinkuin piispoja. Johan Nilsson muisteli Angelica Laestadiusta Lannavaaran koulussa: Angelica meni pöydän taakse, piti sellaisen saarnan, että jäi kaikille muistoon, itkimme kaikki lapset ääneen.. Isak Vahlberg kertoi  vuonna 1962: Vanha Töyrän Johanna piti Ohtanassa rukouksia, oli vanhoja puhuvaisia, profeetallisia vaimoja. Hänen keinustuolinsa oli puhujan paikan lähellä, kuunteli tarkoin saarnat, toisinaan nautti sanasta niin, ettei malttanutkaan, vaan otti puheenvuoron ja Paavalin neuvon mukaan ensimmäinen puhuja oli ääneti, kun toiselle ilmoitus tapahtui. Sitä sopi kuunnella, kun se alkoi puhumaan.

Raittilan kokoamassa perimätiedossa on vain yksi viittaus siihen, että ”saarnaavaisten vaimojen” toiminta aiheutti ristiriitoja. Tapahtuma liittyy Itä- ja länsilestadiolaisuuden rajankäyntiin 1900-luvun alussa. Siinä ”huutia” sai yllä mainittu Anna-Priita Priki :”Muutampi paukapää ämmä istuu muutaman pirtin loukossa ja saarnaa niinkuin mikäkin profeetta.”

Aikaisemmin mainittujen seutujen lisäksi myös Muonion ja Kittilän seuduilla oli useita naisia, jotka toimivat sananjulistajina ja opettajina. Muodoslompololaisen saarnaajan Heikki Parkajoen sisaret, Maria Parkajoki, myöhemmin Heikkilä (s. 1831) ja Eeva Parkajoki, myöhemmin Tapani (1828—97) toimivat lähetyskoulun apuopettajina. Eeva Parkajoki avioitui Ylimuoniosta kotoisin olleen saarnaajan Aapo Tapanin kanssa. Kittilässä myös Jokelan perheen tyttäret osallistuivat herätystoimintaan tunnetummiksi tulleiden veljiensä Fredrik Paksuniemen ja Pietari Hanhivaaran ohella. Fredrik Paksuniemen vaimo, Johanna Paksuniemi (1839—1931) kulki myös saarnaamassa. Usein ensimmäisten saarnaajina toimineiden naisten tukena oli vastaavassa tehtävässä toimivien veljien ja aviomiesten arvovaltainen tuki.

Kaikki edellä lainatut aikalaislähteet viittaavat siihen, että lestadiolaisuudessa oli herätysten alkuvaiheessa naissaarnaajia ja heidän toimintansa sai myös liikkeen johdon tuen. Sen sijaan evankelisluterilaisen kirkon johtoa heidän toimintansa ei miellyttänyt.

”Saarnamies ja saarnaavainen vaimo”

Toisaalta on hyvä muistaa, että lestadiolaisuudessa termi saarnaaja – siinä merkityksessä kuin me ymmärrämme sanan tänään - tuli yleiseen käyttöön vasta 1860-luvun lopulla. Heti herätysten alkuvaiheessa korostettiin maallikoiden oikeutta sananjulistamiseen ja -tulkitsemiseen. Tämä oikeus ei ollut ainoastaan pappien oikeus vaan jokaisen kristityn oikeus ja velvollisuus. Jokainen ”Pyhän hengen” saanut kristitty oli siis saarnaaja. Lisäksi Länsi-Pohjan murteessa kyseisellä verbillä on laaja, myös puhumista tarkoittava merkitys. Kaikkia kristittyjä koskevan hengellisen pappeuden toteutuminen oli Laestadiuksen toiminnan päätavoitteita. Herätysinnossaan myös naiset kulkivat kokouksissa puhutellen läsnäolevia ja kysellen heidän uskontilaansa. He olivat näin murtamassa aikakauden yleistä sukupuolten hierarkkisuutta ja työjakoa jokaiselle kristitylle kuuluvalla pyhän pappeuden ideallaan. Juhani Raattamaan kirjeissä alkaa esiintyä termi saarnamies 1860-luvun lopulla. Pekka Raittilan mukaan tämä oli sidoksissa herätysten uuden leviämisvaiheen alkuun ja uhkaan liikkeen yhtenäisyydelle. Saarnamiehet saivat keskeisen aseman seurakunnan koossapitäjinä ja johtajina.  Kuitenkin on tosiasia, että sekä aikalaislähteissä että liikkeen perinteessä esille nousee lukuisa joukko arvovaltaisia ”saarnaavaisia vaimoja”, joilla oli herätysliikkeessä paikoin keskeinen rooli. Käsitettä "saarnaavainen vaimo" tai "puhuvainen vaimo" tulkitaan nykyisin herätysliikkeen sisällä heikosti varsinaiseen saarnaajan statukseen viittaavaksi tai se jopa kielletään. Tämä on ymmärrettävää, koska liike omaksui 1900-luvulle tultaessa lähes yhtenäisen torjuvan kannan naisten saarnatoimintaan. Tästä kehityksestä muodostivat poikkeuksen narvalaisuus ja jossakin määrin myös uusheräys.

Ylitoniolainen kätilö Mathilda Fogman (1835 - 1921) oli herätysliikkessä keskeinen vaikuttaja

Säätyläisnaisilla tärkeä rooli

Ylitorniolainen Mathilda Fogman (1835—1921) edustaa herätysliikkeessä säätyläistaustaista naista Hän oli Tukholmassa kätilön ja sairaanhoitajan koulutuksen saanut naimaton nainen. Matilda oli kotiseudullaan arvostettu henkilö, joka saavutti myös lestadiolaisessa liikkeessä vaikutusvaltaisen aseman. Tähän asemaan hän nousi jo 24-vuotiaana, kun hän raportoi Laestadiukselle piispantarkastuksesta.  Lisäksi Laestadius pyysi Matilda välittämään neuvoja Ylitornion kristityille. (Ks. Lars Levi Laestadiuksen kirje Matilda Fogmanille 4.7.1859. AWK 1903, 13-14). Samana vuonna Matilda kritisoi saarnaaja Mooses Kankoisen toimintaa, kuten Raattamaan kirje 1.2.1859 kertoo. Hän oli selvästi arvostettu linjanvetäjä jo 1850-luvulla, pian uskon käsitettyään. Fogmanin asema liikkeen ”vanhimpien” joukossa jatkui vuosikymmeniä. Hän hoiti 1870 – 1880 -luvuilla Juhani Raattamaan kirjeenvaihtoa. Koulutettuna ja kielitaitoisena ihmisenä hän oli välittäjähahmo Raattamaan ja papiston välillä. Mathilda Fogmanin kautta kulki Raattamaan kirjeenvaihtoa Amerikkaan sekä Kalix-jokilaaksoon. Vaikka hän toimi saarnaajia näkymättömämmällä tavalla, voitaneen Fogmania nimittää ”liikkeen” epäviralliseksi pääsihteeriksi kyseisillä vuosikymmenillä. Naisen esiintyminen tässä merkittävässä tehtävässä herätti närkästystä. Molemmat johtavat saarnaajat Erkki-Antti ja Raattamaa asettuivat puolustamaan Fogmania ja samalla naisen oikeutta sananjulistukseen, mikä ilmeni selkeimmin aikaisemmin lainatussa Raattamaan kirjeessä P.O.Grapelle.

Myös alakoulunopettaja Angelica Laestadius (1839 – 1914) on laskettava liikkeen vaikuttajien joukkoon. Hän oli Haaparannan lestadiolaisten kokoava voima. Angelica oli Lars Levin pojan Carl Johanin vaimo ja Petrus Laestadiuksen tytär. Hän toimi Haaparannassa vuosina 1876 – 1901 alakoulun opettajana ja kotiteollisuuskoulussa tyttöjen käsityönopettajana. Laestadiuksen kodissa kokoonnuttiin seuroihin - keskiviikkoisin ruotsinkieliset ja torstaisin suomenkieliset - säännöllisesti useita kertoja viikossa hänen kuolemaansa asti. Angelica piti itse rukoukset, joiden aikana tavallisesti polvistuttiin. Lisäksi hän piti sunnuntaisin pyhäkoulua. Hänen apunaan toimi Maria Mykkälä eli Lugnet (s. 1849) Mattilan kylästä läheltä Haaparantaa.

Maria Sofia Hackzell (1826-1904)  on haudattu sukuhautaan Oulun Intiön hautausmaalle

Fogmanin ja Angelica Laestadiuksen kaltaista säätyläisvaikuttajaa edustaa liikkeen traditiossa myös oululainen Maria Sofia Hackzell.  Hän oli ruotsinkielisen lestadiolaisryhmän kotiseurojen puhuja ja raamatunselittäjä.  Hänen puhujavuosistaan löytyy mainintoja ainakin vuosilta 1876 - 1883.  Sofie Hackzellin puheet saattoivat toisinaan olla pitkiä, ja hän käsitteli puheissaan keskeisiä kristinopin kohtia, kuten esimerkiksi kastetta ja rippiä.  Hänet tunnettiin myös lestadiolaisen säätyläisryhmän sielunhoitajana.

Juhani Raattamaan kannanotto naisten puhe- ja opetusoikeuteen vuonna 1878 liittyi myös Maria Sofie Hackzellin tapaukseen, koska hän kirjeensä lopussa lähetti kyseiselle naispuhujalle ja raamatunselittäjälle terveisiä.  Toisaalta voidaan kysyä, oliko Raattamaan kannanotto pelkästään Hackzellin tapaukseen liittyvä, vaan osa laajempaa naisten aseman puolustamista. Samoihin aikoihin ajoittuu myös Mathilda Fogmanin puolustaminen Amerikasta tullutta kritiikkiä vastaan. Kirje antaa selvän viitteen siitä, mitä mieltä Raattamaa oli yleensä naisten tehtävistä. Hänen selkeästi myönteinen lausumansa naisesta seurapuhujana on merkittävä. Se oli liikkeenjohtohahmon arvovaltainen lausunto. Samansuuntaisesti kirjoitti kirjeissään myös Erkki Antti. Kummankaan teologista arvovaltaa ei ole lestadiolaisperinteessä kiistetty.

Konventikkeliplakaatti oli kumottu Suomessa jo vuonna 1869 ja lestadiolaisuuden ”puhujainstituutio” oli Raattamaan kirjeen aikoihin selkiytynyt sellaiseksi, että tiedettiin kuka voi saarnata ”seurakunnan yli” eli toimia seurapuhujana. Raattamaalla oli myönteisiä kokemuksia yhteistyöstä naisten kanssa niin lähetyskoulu- kuin seuratoiminnassakin unohtamatta yhteistyötä Mathilda Fogmanin kanssa. Hän totesi naisten olevan usein miehiä lahjakkaampia, ja hänen mukaansa naisilla oli usein selittämisen, tulkitsemisen, profetoimisen ja kääntämisen armolahjoja. Raattamaa rajasi kuitenkin naisten puhepaikkoja sanoilla "erinomattain vähemmissä seuroissa". Pienet seurat olivat naisen toiminta-aluetta miesten apuna tai rinnalla. Se, että saarnaamisen kehittyessä raamatunselityspuheeksi naiset jäivät usein kuulijoiden penkkeihin, ei kuitenkaan perustunut opilliseen määrittelyyn.

Naissaarnaajien toiminta jatkuu

Lestadiolaisen liikkeen historiassa muistetaan siis nimeltä monia alkuherätyksen aikaisia vaikutusvaltaisia naisia. Olaus Brännströmin (1962) mukaan naisen aseman heikkeneminen alkoi melko pian Laestadiuksen kuoleman jälkeen. Naisen roolin heikkeneminen tapahtui samaan aikaan, jolloin saarnavirka kiteytyi eriytyneeksi ammatiksi, saarnaajien toiminta-alue laajeni kotikylän ulkopuolelle ja herätyspuhe väistyi raamatunselityspuheen tieltä.

On esitetty väitteitä, että 1870-luvulle tultaessa naisten saarnaajuus olisi jo lähes tyystin lakannut. Tätä vastaan puhuu Sofie Hackzellin toiminta 1870 – 1880 -luvuilla. Samaa vahvistaa perimätieto, että saarnaavaiset vaimot jatkoivat arvostettuina kotikylissään toimintaansa tupaseuroissa elämänsä loppuun asti. Tämän lisäksi löytyy tietoja ”parannuksen armon” saaneiden naisten spontaanista saarnatoiminnasta vielä 1880- ja 1890-luvuilta. Esimerkiksi Maria Gustafson saarnasi suurelle väkijoukolle omasta pelastuksestaan Kristiinankaupungin torilla 1880-luvun puolivälissä.  Poliisi yritti jopa väkivalloin keskeyttää saarnaajan, mutta joutui lopulta lähtemään harmistuneena pois, kun ei saanut Gustafsonin suuta tukituksi. (Sanomia Siionista 6B/1896, 120-121).

Vuosina 1899 - 1900 olivat suuret herätykset Pellon kylässä. Akseli Matti on kertonut (haast. 10.7.1962, ks. myös S.Lohi 1997, 78-79) tästä naisten toiminnasta syntyneestä herätyksestä seuraavasti:

Sirkan Fiina (Fiina Mäki)  pyhäin kylämatkallaan tuli Pelloon, kyläili siellä miehensä kanssa useampia päiviä, ehdotti että pidettäisiin rukoukset arki-iltana Mäki-Jolman talossa. Isäntä piti rukoukset, 20-30 henkeä oli läsnä, Stiina-Kaisa emäntä tuli liikutetuksi, saarnasi parannusta, monet tekivät sinä iltana parannuksen, päättivät että muinakin iltoina pidetään rukouksia, pitivät joka ilta, väki aina lisääntyi, parannuksentekijöitä oli aina, koko iso Pellon kylä meni läpi, ei monta jäänyt uskottomaksi. Ketään saarnamiehiä ei herätysten aikana ollut Pellossa.

Mielenkiintoista tässäkin kertomuksessa on se, että nimenomaan naisten julistustoiminta sai aikaan suuret herätykset ja vasta kahden viikon kuluttua seudulle saapui kutsuttuna saarnaaja Iisakki Rova. Hän ei suinkaan tuominnut saarnaavaisia vaimoja omaehtoisesta spontaanista toiminnasta, vaan jatkoi naisten aloittamaa työtä.

Naissaarnaajuuden ”alasajo”

Vähitellen kuitenkin herätysliikkeen alkuperäinen ajatus yleisestä pappeudesta muuttui ja naisille jäi oikeus spontaaniin todistamiseen, mutta ei varsinaiseen saarnavirkaan. Tämän kehityksen taustalla on liikkeen ja saarnaviran organisoitumisen ohella myös sopeutuminen vallitsevaan yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen tilanteeseen. Sinänsä kysymys naisesta tai naisen puhujan tehtävistä ei ollut 1800-luvun loppupuolen lestadiolaisuudelle mikään keskeinen ongelma. Markku Ihonen (Historiallinen Aikakauskirja 3/2001) näkee naissaarnaajuuden alasajon syynä ulkoisen paineen, jossa varsinkin piispa Gustaf Johanssonin rooli oli keskeinen. Lestadiolaisuutta epäiltiin kirkon johdon taholta muun muassa harhaoppisuudesta, separatismista ja hurmoksellisuudesta. Nämä syytökset koettiin uhkana liikkeen olemassaololle. Liike puolustautui vakuuttamalla esivaltauskollisuuttaan ja haluaan pysyä kirkon yhteydessä. Pääosa Johanssonin ”Laestadiolaisuus”-kirjan syytöksistä kohdistui sellaisiin kysymyksiin, joista liike ei voinut identiteetistään luopumatta tinkiä. Sen sijaan kysymys siitä, voivatko naiset saarnata liikkeen seuroissa, ei ollut ihmisten pelastuksen ja herätyksen levittämisen kannalta olennainen. On vaikea kuitenkaan uskoa, että tuossa vaiheessa jo varsin hajanainen herätysliike olisi kyennyt kovinkaan suunnitelmalliseen kirkkopolitiikkaan

Muutos onkin nähtävä luonnollisena kehityskulkuna. Kun herätykset laantuivat, liikkeen radikaalisuus heikkeni. Alkoi organisoituminen ja rukoushuoneitten rakentaminen. Myös saarnaajien valikoivaan rekrytointiin oli enemmän aikaa ja mahdollisuuksia. Samalla herätysliike ”keskiluokkaistui”. Seurakokousten liturginen rakenne alkoi muistuttaa kansankirkon mallia. Näyttää siltä, että myös naisilta itseltään loppui rohkeus roolimallien puuttuessa. Nainen Raamattua selittämässä pöydän takana (tai saarnastuolissa) oli silloin vielä erittäin radikaali näky. Useimmilta naisilta puuttui rohkeus ja halu perinteisten roolien rikkomiseen. Opillisia perusteluita tähän ei tarvittu eikä tarjottukaan. Samalla lestadiolaisuus sai mahdollisuuden todistaa kirkon johdolle ”hovikelpoisuuttaan” erottautumalla anglosaksisesta maailmasta leviävien uskonnollisten virtausten, muun muassa vapaakirkollisuuden, naissaarnaajuuden hyväksyvästä toiminnasta. Tietoisesta alasajotoiminnasta ei kuitenkaan löydy yhtään aikalaislähdettä, joten kyseessä lienee ollut pikemminkin tiedostamatonta taipumista.

Pekka Raittilan näkemys

Eräänä argumenttina lestadiolaisnaisten saarnatoimintaa vastaan on esitetty Pekka Raittilan saarnaajamatrikkelia, jossa ei ole yhtään naispuolista saarnaajaa. Tämä herättääkin kummastusta, koska Raittilan kokoamassa materiaalissa (OMA. Laestadiana 10) on selviä kirjallisia aikalaislähteitä sekä myöhemmin kirjattua perimätietoa naisten saarnatoiminnasta. Ainakin Sofie Hackzellin, Johanna Paksuniemen, Jokelan sisarusten ja Angelica Laestadiuksen toimintaa kesti vuosia. Lisäksi he kävivät saarnaamassa myös kotikylänsä ulkopuolella. Muiden aikaisemmin mainittujen naissaarnaajien osalta kyse on ollut vain paikallisesta tai tiettyyn lyhyeen ajanjaksoon liittyneestä saarnaamisesta. Kaiken kaikkiaan raja saarnaajan ja ei-saarnaajan välillä oli herätysten alkuvuosikymmeninä kuin veteen piirretty viiva. Lienee mahdollista, että Pekka Raittila teki tietoisen linjauksen, jossa naispuoliset saarnaajat rajattiin ulkopuolelle. Raittila myöntääkin väitöskirjassaan (1976, 232 - 233), että 1860-luvun herätysvaiheessa ” naisiakin kulki saarnaamassa,”, mainiten tässä yhteydessä Johanna Paksuniemen. Lisäksi hän toteaa, että monet naiset säilyttivät vielä senkin jälkeen arvovaltaisen aseman sekä sielunhoitajina että jälkikeskustelujen puhujina. Raittilan käsityksen mukaan siinä vaiheessa, kun saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi, naiset näyttävät jääneen kuulijoiden penkkeihin. Samalla hän toteaa: 1870-luvun lähteet tietävät, että ratkaisu ei ollut periaatteellisesti ehdoton.

Muiden tutkijoiden linjauksia

Filosofian tohtori Seppo Lohi on käsitellyt sekä väitöskirjassaan (1997) että samana vuonna erillisessä artikkelissaan naissaarnaajien roolia lestadiolaisessa herätysliikkeessä.  Hänen tulkintansa mukaan ei lestadiolaisuudessa ollut 1800-luvunkaan puolella naissaarnaajia. Tähän ”sääntöön” hän tekee yhden poikkeuksen myöntämällä Sofie Hackzellin saarnaajaksi. Hän siteeraa artikkelissaan Raattamaan aikaisemmin mainittua kirjettä P.O.Grapelle. Siinä hän lyhentää kirjettä jättämällä pois viittaukset Raamattuun, joilla Raattamaa vahvistaa sanottavaansa. Tutkija Markku Ihonen on omassa artikkelissaan epäillyt, että poistoilla pyritään tietoisesti tai tiedostamatta hämärtämään se seikka, että Raattamaa perustelee kantaansa Raamatulla. Ihonen näkee Raattamaan lausuman merkittävänä siksi, että hän asettuu tässä selvästi erilaisen raamatuntulkinnan kannalle kuin myöhempi lestadiolaisuus. Seppo Lohi sen sijaan varottaa korostamasta liikaa Raattamaan kannanottoa, "koska se kohdistui vain yhden oululaisen säätyläisnaisen paikalliseen saarnatoimintaan." Lohen (1996, 123) mielestä "se jäi yksittäiseksi mielipiteeksi eikä siis ollut osa laajempaa saarnatoimintaa koskevaa keskustelua". Lohen esittämältä tulkinnalta vie uskottavuutta se, ettei yksikään lestadiolaisvaikuttaja noussut vastustamaan Raattamaan linjauksia. Sen sijaan monet heistä (mm. Juho Takkinen) muistivat Sofie Hackzellia Oulun seudulle lähettämissään kirjeissä. Mielenkiintoinen on myös naissaarnaajuuden käsittely Seppo Lohen vuonna 2007 ilmestyneessä teoksessa Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat (115). Siinä hän toteaa Raittilan tekstiin viitaten: naiset näyttävät jääneen kuulijoiden penkkeihin.  Ratkaisu oli 1870-luvulta lähtien periaatteellisesti ehdoton. Lohi jättää Raittilan tekstistä merkityksen kannalta olennaisen EI-sanan pois jälkimmäisestä lauseesta.

Yhteenvetoa

Herätysliikkeen perustaja Lars Levi Laestadius oli sosiaalisesti aikaansa edellä oleva naisten ja muiden heikommassa asemassa olevien puolustaja. Hän kuvasi Taivaallista Vanhinta lähinnä äidin hahmossa. Naisen asemaa seurakunnassa Laestadius ei niitä määritellyt tarkasti. Sekä naisten että miesten tuli toimia herätyksen hyväksi. Lisäksi hänen perustamissaan lähetyskouluissa naimattomat naiset toimivat usein lukijoina, laulunjohtajina ja apuopettajina ja opettajina.

Aikaisemmin lainatut lukuisat aikalaislähteet kertovat vääjäämättömästi, että lestadiolaisuuden keskeiset vaikuttajat hyväksyivät naisten saarnaajuuden. Sananjulistustyössä ei sukupuolella ollut merkitystä. Tärkeintä oli se, että julistajalla oli sydämellään elävä usko. Tästä herätysliike joutui myös kirkon ylimmän johdon arvostelun kohteeksi. Yksikään ääni ei herätysliikkeen sisältä noussut vastustamaan naiselle myönteisiä linjauksia. Yksikään ääni ei myöskään - ainakaan julkisuudessa - leimannut Gustaf Johanssonin kritiikkiä naisten saarnaamisesta vääräksi. On enemmän kuin luultavaa, että naisten saarnaamisesta keskusteltiin herätysliikkeessä viimeistään siinä vaiheessa, kun siihen kiinnittyi ulkopuolisten huomio. Lestadiolaisuuden tuon ajan asenteista kertoo sekin, ettei Raattamaan naisten saarnaajuutta puolustavasta lausumasta tullut pitkään aikaan mitään keskustelua. Kirje julkaistiin kolmesti lestadiolaisuuden kirjoitus- ja kirjekokoelmissa jo vuosina 1884, 1898 ja 1907. Myös perimätiedossa säilyi pitkään tieto alkuherätyksen naissaarnaajien roolista.

Vähitellen herätysliikkeen alkuperäinen ajatus yleisestä pappeudesta muuttui ja naisille jäi oikeus spontaaniin todistamiseen, mutta ei varsinaiseen saarnavirkaan. Sopeuduttiin vallitsevaan yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen tilanteeseen. Muutoksen voi nähdä luonnollisena kehityksenä. Herätysten laantuessa liikkeen radikaalisuus heikkeni, organisoiduttiin, rukoushuoneita rakennettiin ja saarnaajien valikointikin ”instutionalisoitiin”. Samaan aikaan naisilta loppui rohkeus roolimallien rikkomiseen. Herätysliikkeen naissaarnaperinne pyrittiin unohtamaan ja häivyttämään. Kun lestadiolaisuuden luonne muuttui yhä enemmän radikaalista herätysliikkeestä perinnettä säilyttäväksi ja sittemmin konservatiiviseksi, kokonaiskuvaan ei yksinkertaisesti sopinut pöydän takaa saarnaava profetissa.

Historian tutkijana katson, että menneisyys on pyrittävä näkemään sellaisena kuin se oli, vaikka se ei sopisikaan liikkeen vallitsevaan itseymmärrykseen tai opillisiin ja kirkkopoliittisiin linjauksiin. Lestadiolaisuuden historiankirjoitusta ja –tutkimusta peilatessa tulee usein mieleen brittiläisen sosiologi Anthony P. Cohenin ajatus: menneisyyttä voidaan konstruoida valikoivasti ja muovailla haluttuun muotoon, ja siten menneisyyden avulla kyetään legitimoimaan nykyisyyttä. Tällaiset konstruktiot antavat toiminnalle perinteeseen ja oppiin sisältyvän loukkaamattomuuden. Jos tutkijalla on rohkeutta heittää legitimoidut konstruktiot romukoppaan, hän löytää myös liikkeen historian häivytetyt naissaarnaajat.