Politiikka ja uskonto, osa 2: Saako ja pitääkö vaaleissä äänestää?

Maassamme järjestetään maaliskuussa eduskuntavaalit. Keulapaikkaa gallupeissa pitää lestadiolaistaustaisen Juha Sipilän johtama Keskustapuolue. Puoluepoliittisen toiminta pääsi maassamme vauhtiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Osallistuminen siihen askarrutti myös lestadiolaisia. Akuutiksi aiheen tekivät ensimmäiset maassamme pidetyt yksikamarisen eduskunnan vaalit vuonna 1907. Aluksi liikkeen piirissä oli kahdenlaista ilmaa puoluepoliittiseen toimintaan osallistumisesta. Osa olisi halunnut jättäytyä kokonaan sen ulkopuolelle. Alla artikkeli aiheesta, jossa tarkasteluajankohtana ovat siis 1900-luvun alkuvuosikymmenet:

 -----

Herätysliikkeen "perustajaisän" Lars Levi Laestadiuksen ajattelussa olivat poliittis-yhteiskunnalliset kysymykset toisarvoisia. ”Jumalan valtakunta” ja sen menestys oli hänelle ensisijaista. Hänen mielestään kristitylle oli viime kädessä yhdentekevää, oliko vallassa Nero vai Robespierre, ja maksoiko hän veronsa Turkin sulttaanille vai Amerikan presidentille. Kristityn tuli kuitenkin täyttää velvollisuutensa esivaltaa kohtaan, maksaa veronsa ja viettää lainkuuliaista elämää.[1]  Laestadiuksen mukaan yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseen apua olisi saatavissa nimenomaan uskonnollisesta herätyksestä. Hänen mielestä politiikasta ei ollut apua yhteiskunnan parantumeiseen odotettavissa.[2] Vaikka Laestadius ei kuulunutkaan mihinkään poliittiseen ryhmään, häntä on kai pidettävä lähinnä konservatiivina.[3] Laestadiuksen jättämä perintö näkyi herätysliikkeen asennoitumisessa yhteiskuntaan ja poliittisiin puolueisiin.

”Sopiiko kristityn ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin?”

1860-luvulta alkanut nopea teollistuminen ja sääty-yhteiskunnan murtuminen asetti herätysliikkeen uuden tilanteen eteen. Lisäjännitteen aiheutti venäläistämistoimenpiteet, jotka pääsivät vauhtiin Nikolai Bobrikovin tultua vuonna 1898 Suomen kenraalikuvernööriksi. Maaseudulla yhteiskuntaluokkien välistä jännitettä lisäsi kasvava tilaton väestö. Kaupungeissa sekä taajamissa asui teollistumisen seurauksena moninkertaiseksi kasvanut teollisuustyöväestö. Sekä maaseudun tilattomat että työväestö olivat vailla poliittisia oikeuksia. Suurlakon jälkeen vuonna 1906 säädetty laki kansanedustuslaitoksesta muutti tilanteen oleellisesti. Äänioikeutettujen määrä moninkertaistui. Nyt myös lestadiolaisten suuri enemmistö sai ääni- ja ehdokkuusoikeuden ja nousi poliittiseksi vallankäyttäjäksi. Uudessa tilanteessa lestadiolaisten asennoituminen poliittisten puolueitten toimintaan tuli ajankohtaiseksi.

          Näyttää siltä, että vanhoillislestadiolainen herätysliike havahtui uuteen tilanteeseen vasta ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen. Osallistuminen vaaleihin oli esillä vanhoillislestadiolaisten vuosikokouksissa vuosina 1908 ja 1909. Havahduttajana saattoi olla sosialidemokraattisen puolueen vahva menestys ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907. Vaikka useat liikkeen keskeiset vaikuttajat suhtautuivat kriittisesti poliittiseen osallistumiseen, todettiin Ylivieskassa 1908 pidetyssä vuosikokouksessa: Ettei kuitenkaan ole kieltäydyttävä kunnallisista ja valtiollisista velvollisuuksista eikä vaaleista, mutta otettava osaa niihin ilman vihaa ja kiihkoa.[4] Seuraavana vuonna Tornion - Haaparannan vuosikokouksessa poliittista osallistumista käsiteltiin laajemmin ja myönteisemmin. Kaukolalainen torppari Akseli Hokkanen esitti kokoukselle kysymyksen: Sopiiko kristityn ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin?  Käytetyissä puheenvuoroissa edellisenä vuonna osallistumiseen kriittisesti suhtautunut kemijärveläinen Kalle Helisten totesi: Ei suinkaan kristityt hylkää yhteiskunnallisia ja valtiollisia asioita. Tuleehan kristittyin toki katsoa sitä, etteivät ulkonaisissakaan asioissa tukisi perkeleen asiaa, eivätkä auttaisi pimeyttä.  Helisten vetosi myös siihen, ettei Lutherkaan hylännyt yhteiskunnallisia asioita. Samalla Helisten esitti aikaisemmin kerrotun vertauksen lestadiolaisuudesta kahden kuoren suojaamana. Muissa puheenvuoroissa asenne poliittiseen toimintaan oli myönteinen. Sosialismiin kokous asennoitui erittäin kielteisesti. Vuosikokouksessa laadittiin vaaleihin osallistumisesta loppuponsi:

         

Kristitty, saa, jos tahtoo, hyvällä omallatunnolla äänestää valtiopäivämiesvaalissa, mutta ainoastaan sitä, joka kannattaa kristinuskoa. Kristinuskon kieltäjää ei saata mitenkään hyvällä omallatunnolla  kannattaa. Osanotto vaaleihin jääköön kunkin kristityn omantunnon asiaksi."[5]

Tornion - Haaparannan kokous hyväksyi vanhoillislestadiolaisten poliittisen osallistumisen. Tätä perusteltiin esivaltateologisin perustein. Kannanotoilla lienee ollut vain vähän vaikutusta vanhoillislestadiolaisten vaaliaktiivisuuteen, sillä äänestysvilkkaus laski seuraavissa vaaleissa liikkeen vahvalla alueella Oulun pohjoisessa vaalipiirissä.[6]

          Esikoislestadiolaisuus otti kantaa eduskuntavaaleihin vanhoillislestadiolaisia aikaisemmin.  Yhteiskunnallisissa kannanotoissa heijastui voimakas sidonnaisuus Ruotsin Lapin saarnaajiin. Lapista kysyttiin neuvoja suhtautumisessa työväenliikkeeseen, ammattiyhdistystoimintaan ja sosialidemokratiaan.[7] Kun ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 15 -16.3.1907, pohti liikkeen johto niihin osallistumista. Esikoislestadiolaisten saarnaajien kokous teki asiasta päätöksen:

Yksimielinen päätös oli viimein se, että kristittyjen tulee ottaa osaa vaaleihin siinä mielessä, että sen kautta edesautetaan laillista yhteiskuntajärjestystä. Toiseksi sillä nimenomaisella määräyksellä, että kristittyjen tulee kannattaa vanhasuomalaista puoluetta ja ainoastaan sen puolueen ehdokkaille antaa äänensä. Tämä tulee tiedoksi antaa kristityille kaikkialla maassamme.[8]

Huolimatta yksityiskohtaisen tarkoista äänestysohjeista nousi päätöstä vastaan oppositio Karjalassa. Erityisesti esikoislestadiolaisuuden johtava saarnaaja, viipurilainen Antti Kolehmainen, ei pitänyt äänestämistä tarpeellisena. Kristittyjen ei tullut kantaa vierasta iestä yhdessä ”uskottomien” kanssa. Kolehmainen sai tukea mielipiteilleen Amerikan johtavilta esikoissaarnaajilta. Hän kirjoitti edellisenä vuonna Suomessa kierrelleelle amerikkalaiselle esikoissaarnaaja Olli Matoniemelle. Tämä vastasi kirjeessään: Koska jokainen ajaa takaa ainoastaan oman puolueensa etua, ja siis kaikki ovat väärintekijöitä, niin se on parasta kristityille, etteivät eninkään mene äänestämään, vaan pysyvät niistä pois.  Matoniemen kirjeen saatuaan Kolehmainen moitti niitä esikoislestadiolaisia, jotka äänestivät edus-kuntavaaleissa vaatien heiltä ”parannusta”.[9] Kolehmaisen käsitystä asettuivat vastustamaan saarnaajat Niklas Milén ja Juho Ahonen. Samalla alkoi esikois-lestadiolaisuudessa ilmetä kaksijakoista suhtautumista äänestämiseen kaikkialla maassa. Erimielisyyksien selvittämiseksi lähetettiin riidan keskeiset osapuolet Antti Kolehmainen, Juho Ahonen, Niklas Milén ja Juho Ihalainen Ruotsin Lappiin. Kriisi ratkaistiin Jellivaaran joulukokouksissa 1907.[10]

          Voitolle pääsi vaaleille myönteinen kanta. Saarnaaja Peder Fjelldal esitti närkästyksensä siitä, ettei neuvoa oltu kysytty heiltä vaan Amerikasta. Hän pai-notti, että mahdolliset erimielisyydet tulisi tutkituttaa ”esikoislestadiolaisten seurakunnan” edessä: Miksi menitte kysymään neuvoa Amerikasta? Vai eikö ne neuvot kelpaa, joita teille on annettu tähän asti Ruotsin Lapista. Teidän kaikkien olisi tullut seisoa yksimielisenä sen teidän ensimmäisen koetellun neuvon päälle, sittenkin vaikka se olisi alkanut teille jollekin tuntua väärältä, siihen asti, kun asiat tutkitaan Esikoisten seurakunnan edessä.  Peder Fjeldal otti myönteisen kannan vaaleihin osallistumiseen: Totta vissiin kristittyin tulee edes auttaa esivaltaa, joka voimassa pitää kristilliset lait, ja rukoilla vielä sen esivallan puolesta, että me rauhassa ja levossa saisimme elää ja kuolla.[11]

          Lapin vanhimmat lähettivät äänestyskäyttäytymistä neuvovan kirjeen Suomen esikoislestadiolaisille 31.12.1907:[12]

Niin on meillä Apostolinen neuvo siihen, että olla alamainen esivallalle. Ja se, joka pitää   oleman esivallalle kuuliainen, hänen pitää myös hänen lakia noudattaman ja niin muodoin puolustaman sitä, koska se ei ole hyvää omaatuntoa vastaan, vaan enempi suojelee meidän kristillisyyttämme, niinkuin teidän maassa Suomen vanha pohjalaki sitä tekee, jonka tähden me pidämme sitä viisautena,  että te äänestyksen kautta sen  pyydätte itsellänne tallella pysymään ulkonaiseksi suojaksi.

Huolimatta Jellivaaran ohjeista jatkui epätietoisuus seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä. Käyty keskustelu ei muuttanut edellisenä vuonna otettua kantaa.[13] Uskollisuutta esivallalle onkin pidetty esikoislestadiolaisuuden tuntomerkkinä. Liikkeen käsityksen mukaan kristitty ei missään muodossa saanut asettua kapinoimaan esivaltaa vastaan. Saarnaaja Joel Ahonen on todennut: Kristityt (=esikoislestadiolaiset) ovat aina olleet valtakuntamme uskollisimmat alamaisimmat sekä maallisessa että hengellisessä mielessä.[14]

          Uudenheräyksen keskuudessa ei käyty virallista keskustelua äänioikeuden käyttämisestä ennen vuoden 1907 eduskuntavaaleja. Yksittäiset liikkeen vaikuttajat olivat mukana uskonnollisten vähemmistöryhmien vaalitoimikunnassa ainakin Oulussa. Suunnan piirissä esiintyi myös puoluetoiminnan vastus-tusta. Varsinkin saarnaaja Juho Pyörre katsoi, ettei kristittyjen tulisi vetää yhteistä iestä ”epäuskoisten” kanssa. Hän vetosi siihen, etteivät Jeesus ja apostolitkaan osallistuneet poliittiseen toimintaan.[15] Poliittiseen toimintaan osallistumisesta keskusteltiin vuonna 1917 Jyväskylässä pidetyssä ylimääräisessä kesäkokouksessa. Herätysliikkeen ja työväenliikkeen suhdetta käsiteltäessä nousi kotkalaisen saarnaaja Emil Spetsin puheenvuorossa esille pettymys olemassa oleviin puolueisiin sekä ajatus oman puolueen perustamisesta, jota olisi Jeesus ohjaamassa. Perusteluna oli se, ettei kristitty saa vetää yhtä iestä uskottomain kanssa."[16]

---

[1]Laestadius 1964 II, n:o 273; Talonen 2000b,  178.

[2] Laestadius 1909, 239.

[3] Talonen 2000b, 179.

[4] Vkokptk 1908, 10. Kokouksessa saarnaajat Pauli Rantala ja Kalle Helisten varoittivat poliittisista intohimoista. Sen sijaan saarnaajat John Ryselin ja Juho Kanniainen käyttivät osallistumiseen myönteisesti asennoituvia puheenvuoroja.

[5] Vkokptk 1909, 6, 14 -15.

[6] Talonen 1988a, 97.

[7] Talonen 1993, 32-36.

[8] VLKYJ VII, 3 – 4; VLKYJ 1972, 95. Tieto perustuu saarnaaja Juho Ahosen muistitietoon, joka ainakin osittain pitää Jouko Talosen käsityksen mukaan yhtä aikalaislähteiden kanssa (Talonen 1993, 36).

[9] VLKYJ VII, 33 – 35; Lahtinen 1984, 149-150; Talonen 1993, 37.

[10]VLKYJ VII, 34 – 35. Jellivaarassa joulupäivänä pidetyistä kokouksista oli muodostunut esikoislestadiolaisuuden keskeisin vuotuinen tapahtuma, jonne saapuivat Pohjois-Ruotsin saarnaajien ohella keskeisimmät saarnaajat myös Suomesta ja Norjasta. Joulukokouksissa oli säännöllisesti edustajia myös Pohjois-Amerikan esikoisseurakunnista.

[11] VLKYJ VII, 36.

[12] VK II 1966, 141-142.

[13] Lahtinen 1984, 150; Talonen 1993, 39 - 40.

[14] Ahonen 1972c, 44 – 45.

[15] Raittila 1967, n:o 388; Kolk 12/1906, 187-188; 2/1907, 24; Talonen 1988a, 66-68.

[16] Kolk 13-14/1917. Pöytäkirja, tehty Suomen Lähetysseuran Laestadiolaisen Haara-                    osaston yleisessä ylimääräisessä kokouksessa Jyväskylässä kesäkuun 22-23 päivinä 1917, § 4. Matti Kyllönen on todennut väitöskirjassaan , ettei lestadiolaisuus pystynyt toimimaan rokotteena sosialismia vastaan niillä alueilla, joissa uusiheräys sai vahvan jalansijan (Kyllönen 1995, 120-121).

Politiikka ja uskonto, osa 1: Lestadiolaiset sosialismia kampeamassa

Maassamme järjestetään pian eduskuntaavaalit. Äänestäjien suosikkina näyttää olevan lestadiolaistaustaisen Juha Sipilän johtama Keskustapuolue. Perinteisesti on vasemmisto lestadiolaisuudessa torjuttu ja se on koettu uhkaksi uskonnon harjoittamiselle. Onko tuo traditio edelleen voimassa nopeasti muuttuneessa ja muuttuvassa maailmassa onkin jo toinen asia. Alla lyhyt artikkeli aiheesta, jossa tarkasteluajankohtana on 1900-luvun alkuvuosikymmenet:

Lestadiolaiset sosialismia kampeamassa

Lestadiolaisen herätysliikkeen kaikki haarat ottivat kielteisen asenteen sosialismiin. Vanhoillislestadiolaisen suunnan järjestäytymiskokouksessa lokakuussa 1906 todettiin sosialistien toimintaan osallistumisesta ykskantaan: Sosialistiriennoista lausuttiin yleisenä mielipiteenä, että niistä tulisi kristittyjen pysyä poissa.[1] Sosialismiin palattiin vuosien 1908, 1909, 1917 ja 1926  vuosikokouksissa. Sosialismin "pauloihin" joutuneelle nähtiin ainoana ratkaisuna Jumalan evankeliumi.[2] Sosialismi nähtiin uhkana maalliselle esivallalle. Lisäksi siinä katsottiin vallitsevan jumalankielteinen henki. Vanhoillislestadiolaisia varoitettiin tilaamasta sosialidemokraattisia lehtiä ja ostamasta edes puolueen arpoja.[3]

          On aivan ilmeistä, että työväenliike ja sosialismi herättivät kiinnostusta monien vähävaraisten lestadiolaistyöläisten keskuudessa. Paikoin on merkkejä lestadiolaisten aktiivisesta osallistumisesta työväenliikkeessä, varsinkin työväestön organisoitumisen alkuvaiheessa. Tunnetuin lestadiolainen työväenaktiivi lienee ollut Vilho (Vilhelm) Pylkkö[4] (1870 – 1926) Kotkasta. Vilho Pylkkö toimi Kotkan Työväenyhdistyksessä ollen vuosina 1897 – 1899 ja 1903 yhdistyksen sihteeri. Hän osallistui kotkalaisten edustajana Forssan puoluekokoukseen, jossa hän kuitenkin joutui wrightiläishenkisenä oppositioon.[5] Vilho Pylkkö oli puuhaamassa Kotkan ensimmäistä työväenlehteä, Itä-Suomen Työmiestä.  Hänet oli ajateltu lehden ensimmäiseksi päätoimittajaksi. Kotkan maistraatti ei pitänyt Pylkköä sopivana tehtävään, koska hänet oli muka havaittu anarkistiksi. Päätoimittajaksi valittiin toinen henkilö, ja lehti alkoi ilmestyä säännöllisesti 2.5.1900. Lehti edusti alkuvaiheessa kirjoituksillaan kristillissosiaalista linjaa. Kirkolliset dogmit oltiin valmiita hylkäämään ja niiden tilalle haluttiin suuren natsarealaisen humaanisuusaatteet ja Jeesus-uskon ylevät periaatteet. Sosialismia julistettiin vuorisaarnan hengessä. Lehti ajoi voimakkaasti raittiusaatetta,  ja se tuki juomalakkoliikettä. Lehden linjassa heijastui ilmeisesti lestadiolaistaustaisen Vilho Pylkön kynänjälki. Itä-Suomen Työmiehen ilmestyminen päättyi jo 7.11. 1900, kun lehti julistettiin julkaisukieltoon. Koko ilmestymisensä ajan se oli kärsinyt päätoimittajan ja lehden johtokunnan välisistä ristiriidoista.[6] Vilho Pylkkö joutui sivuraiteille työväenyhdistyksen toiminnasta sen radikalisoituessa. Hänet erotettiin työväenyhdistyksestä vuoden 1904 kunnallisvaalien valmistelujen yhteydessä.[7] Myöhemmin Vilho Pylkkö ja hänen poikansa tulivat tunnetuiksi Kotkassa vaatetusalan tehtailijoina.[8]

          Koska pääosa esikoislestadiolaisista lukeutui 1900-luvun alussa työväestöön, oli luonnollista, että heidän keskuudessaan heräsi mielenkiinto työväen järjestötoimintaan. Tamperelainen Aatu Härmä tiedusteli "Lapin vanhimpien" kantaa työväestön ammatilliseen järjestäytymiseen talvella 1903 - 1904. Vastauksessaan "vanhimmat" kielsivät osallistumisen työväenyhdistyksiin.[9] Suomen esikoislestadiolaiset kokivat vuoden 1905 suurlakkotapahtumat uhkana järjestykselle. Viipurilaiset saarnaajat Antti Kolehmainen ja Aapo Marttala totesivat Lapin "vanhimmille" lähettämässään kirjeessä 18.12.1905 maailman pauhaavan niinkuin meri, joka ei tyyntyä taida.[10] Samoihin aikoihin lähetti saarnaaja Niklas Milén kielteisen arvion vallitsevasta tilanteesta: Vaikka kyllä nyt väkevästi sosialistihenki eli jumalankieltämysoppi turmelee kansaa, että näyttää kauhealta tämä aika.[11] Esikoislestadiolaisten vasemmiston torjunta muotoutui jo ennen ensimmäisiä eduskuntavaaleja. Sekä joukkojen liikehdintä kaduilla että suurlakko nähtiin yhteiskunnallisen järjestyksen horjuttajina, ja ne herättivät huolta tulevaisuudesta.[12]

          Uusheräyksen asenne oli myös torjuva työväenliikkeeseen ja sosialidemokratiaan. Kolkuttajassa huomioitiin  tyytyväisenä vanhoillislestadiolaisten Tornion - Haaparannan kokouksessa 1909 tekemät päätökset. Sosialistinen työväenliike nähtiin kirkon- ja uskonnonvastaisena. Sen katsottiin uhkaavan yhteiskunnallista järjestystä.[13] Uusheränneitten keskusjärjestö esitti vuonna 1914 kannattajilleen vetoomuksen  

Kolkuttajassa:

Tämä nykyinen aika asettaa Herran omille erityisiä velvollisuuksia. Jumalattomuus ja suruttomuus on levinnyt laajalti yli maan. Jumalan olemassaolon kieltämysoppi uhkaa  lopettaa kansastamme viimeisenkin kunnioituksen tunteen kaikkea pyhää kohtaan.[14]

          Uusheräyksen saarnaajain kokouksessa suhtautuminen työväenliikkeeseen oli esillä vasta vuonna 1917. Tällöin kotkalainen Emil Spets esitti kysymyksen: Miten kristityn on suhtauduttava nykyiseen työväenliikkeeseen?  Herätysliikkeen asenne oli kielteinen. Emil Spetsin puheenvuoroissa nousi esille yleinen pettymys puolue-elämään. Hän katsoi puolueissa olevan enempi tai vähempi katkeruutta toisia kohtaan, ja katsoi sen vuoksi, että Jumalan lapsilla tulisi olla oma puolue. Puheenvuoroissa todettiin lisäksi, että kauhialta tuntuu nähdä uskontunnustajan kulkemassa mielenosoituskulkueissa ja vielä ehkä kantamassa punaista lippua.[15]

          Herätysliikkeen sisällä tunnettu huoli vasemmistoaatteen leviämisestä tuli esille liikkeen lehdissä. Poliittinen vasemmisto nähtiin uhkana ”kristillisyydelle”.[16] Huolimatta herätysliikkeen kaikkien haarojen kielteisestä kannasta, antoivat liikkeen yksittäiset jäsenet vaaleissa tukensa vasemmistolle. Se, että asia oli esillä useissa yhteyksissä, kertoo torjunnan tarpeesta. Vuoden 1909 vuosikokouksessa saarnaaja Kalle Helisten valitti, että jotkut vanhoillislestadiolaiset olivat liittyneet tukemaan Jumalan pilkkaajia ja äänestäneet heitä. Jouko Talonen on tutkimuksissaan löytänyt tietoja myönteisestä suhtautumisesta työväenliikkeeseen Perhosta, Kajaanista, Säräisniemeltä, Kemistä, Kittilästä, Oulunsalosta ja Pudasjärveltä.[17]

---

[1]        Vkokptk 1906, § 4.

[2]        Vkokptk 1908, 10; 1909, 31; 1917, 15 – 16; 1926, 8.

[3]        Vkokptk 1909, 14-15, 30-31.

[4]     Räätäli Vilhelm Pylkkö oli syntynyt 11.9.1870 Savitaipaleella, josta hän muutti vuonna 1887 Lappeenrantaan. Lappeenrannassa Vilho Pylkkö oli lestadiolaisella Mikko Auvisella räätälinopissa ja sai kisällinkirjan vuonna 1890. 1890-luvulla Pylkkö muutti Helsinkiin. Kotkaan hän muutti vuonna 1896 perustettuaan kaupunkiin räätälinliikkeen. Kirkonkirjat perhe siirsi Kotkaan vasta vuonna 1902  (LaKA I Bab:1, 157; Kinnunen ; Anne Partin kirje 1.11.1996).

[5]        Runeberg 1955, 282.

[6]        Paronen 1963, 217 – 218.

[7]        Runeberg 1955, 282.

[8]        Harjunpää 1989, 25.

[9]        VK II 1966, 115-116; Talonen 1993, 32-33.

[10]       SLK. Vettasjärven kok. Antti Kolehmaisen ja Aapo Marttalan kirje Ruotsin Lapin                "vanhimmille" 18.12.1905.

[11]       VK II 1966, 133.

[12]       Talonen 1993, 35.

[13]       Kolk  4/1909, 61, 9/1909, 159; 1912, 262.

[14]       Kolk 23/1914, 423-424 (Kirje lähetysystävillemme kaikkialla).

[15]   Kolk 13-14/1917. Pöytäkirja tehty Suomen Lähetysseuran Laestadiolaisen Haaraosaston vuosikokouksesta Oulussa 15 ja 16 päivänä maaliskuuta 1917, § 4.

[16]       AS 1907, 217; SL 1922, 93 ; 1924, 30 – 31; 1939, 186 – 187.

[17]       Talonen 1979, 18 – 19; Talonen 1988a, 133-135.