Kouluruokailun historiaa Lappeenrannan kouluissa II

Etelä-Savo kertoi 17.4.1943 eduskunnalle annetusta lakiesityksestä, jonka mukaan kuntien tulee tarjota kansakoulujen oppilaille ilmainen kouluateria päivittäin.

Tarina  kouluruokailun historiasta Lappeenrannassa saa jatkoa alla. Blogimerkintää kirjoittaessani havahduin siihen, että sotavuosien kokemuksilla saattaa olla ratkaiseva merkitys siinä, että maassamme toteutettiin ensimmäisenä maailmassa peruskoulutuksessa oleville lapsille ilmainen kouluateria.

 

Lappeella koulukeittolatoiminta käynnistyy Juvakan kansakoulussa

Lappeella koulukeittolatoiminta käynnistyi Juvakan koulussa. Koulun johtokunta anoi kunnan varoista 200 - 300 markkaa koulukeittolatoiminnan aloittamiseen. Kunta myönsikin 100 markan avustuksen vuoden 1913 kevätlukukaudeksi. Lauritsalan kansakoululla koulukeittolatoiminta käynnistyi huhtikuussa 1916 ja ruokaa tarjottiin 31 koulupäivänä. Koulun oppilaista (joita oli 133) vajaa puolet eli 58 ruokaili koulukeittolassa. Heistä 36 sai ilmaisen aterian ja 22 maksoi itse saamastaan ruuasta. Kunta avusti Lauritsalan koulukeittolaa lukuvuoden aikana 546 markalla.  Vuonna 1917 käytti Lappeen kunta vaateavustuksiin ja koulukeittoloihin Juvakan kansakoulussa 800 markkaa, Lauritsalan kansakoulussa 500 markkaa ja Korkea-ahon koulussa 100 markkaa. Vuonna 1919 koulukeittoloille ja varattomien oppilaiden vaateavustuksiin kului 3800 markkaa. Se oli noin 1,1% kunnan kokonaismenoista. Vuoden 1920 talousarviossa koulukeittoloille varattiin jo 15 000 markkaa. Summasta käytettiin kuitenkin vain 10 200 markkaa. Kun vuonna 1925 Lappeen kunnan koululaitoksen menot olivat 2,44 miljoonaa markkaa, kului tästä summasta 71 500 markkaa vähävaraisten oppilaiden vaateapuun ja kouluruokaan.[1] Vuonna 1930 koulukeittolat olivat toiminnassa seuraavissa kahdeksassa kansakoulussa: Armila, Juvakka, Kauskila, Lauritsala, Muukonniemi, Peltola, Rovo ja Taikinamäki. Koulukeittola puuttui siis 20:stä kansakoulusta. Yksikään toiminnassa olevista keittoloista ei koululääkärin arvion mukaan ollut tyydyttävässä kunnossa. Alueliitosten seurauksena suurin osa niistä kouluista, joissa oli ollut koulukeittola, jäi joko Lappeenrannan tai Lauritsalan alueelle. Jostakin syystä koulukeittolatoiminta lakkasi Kauskilan kansakoulussa vuoden 1930 jälkeen. Koulukeittolatoimintaan saatiin ilmeisesti jonkinasteista parannusta, sillä vuonna 1931 koululääkäri arvioi usean keittolan toiminnan tyydyttäväksi. Vuodesta 1932 aina sotavuosiin saakka Lappeen kunnan alueella toimi koulukeittola ainoastaan Muukonniemen ja Rovon (Rutolan) kouluissa. Vuonna 1943 koulukeittola käynnistyi Hanhijärven koululla. Sotavuonna 1943 käytti Lappeen kunta koulumenoihin yhteensä 2.4 miljoonaa markkaa. Tuosta summasta 132 500 markkaa (noin 5.5 %) kului vähävaraisten oppilaiden ruoka- ja vaateavustuksiin. Kesällä 1943 – ensimmäisenä maana maailmassa – sääti eduskunta lain kouluruoan tarjoamisesta kansakoululaisille maksutta.  Kunnat määrättiin antamaan ilmainen ateria vähävaraisille heti ja kaikille viiden vuoden siirtymäajan kuluessa. Oppilaat velvoitettiin koulun työajan ulkopuolella tekemään kohtuullinen määrä työtä ruokatarvikkeiden kasvattamiseksi ja keräämiseksi koulukeittolaa varten. Opettajat velvoitettiin ohjaamaan tätä toimintaa. Kasvitarhatoiminta hiipui 1950-luvulla ja edellä mainittu velvoite jäi vähitellen kuolleeksi kirjaimeksi.

Lappeenrannassa ilmainen kouluruoka sotavuosien jälkeen

Lappeenrannassa jaettiin kouluruoka kaikille ilmaiseksi heti sotavuosien jälkeen. Aikaisemmin oli köyhien perheiden lapsille jaettu keittoa kunnalliskeittiöstä ilmaiseksi vaikeina aikoina kuten esimerkiksi vuonna 1919. Kansakoulun vuosikertomuksessa todetaan kuitenkin 1920-luvulla lakonisesti vuosi toisensa jälkeen, ettei ravintoavustusta koulun oppilaille jaettu. Tarvetta kouluruokailun järjestämiselle olisi kyllä ollut, sillä koululääkäri Elis Kuitusen mukaan jopa 40 % Lappeenrannan kansakoulujen oppilaista oli aliravittuja. Kaupungin talousarviossa varattiin 1920-luvulla vuosittain 5000 markan määräraha varattomien lasten ruoka- ja vaateavustuksiin. Siitä, miten ruoka-avustus annettiin, eivät pöytäkirjat kerro. Alueliitoksen mukana 1930-luvun alussa Lappeenrantaan tulleissa Armilan, Juvakan ja Peltolan kouluissa oli koulukeittolat, joka muutti oitis tilanteen. Lappeenrannan kansakoulujen johtokunta valitsi joulukuun alussa 1931 toimikunnan koulukeittolatoimintaa suunnittelemaan. Samalla selvitettiin lasten muita avuntarpeita. Tammikuun kokouksessa 1932 hyväksyi johtokunta tarkastaja Taavi G. Murron esityksestä 418 oppilaalle ravintoapua, 270 vaateapua ja 478 koulutarvikeavustusta. Samassa kokouksessa päätettiin koulukeittolan ruokalista: maanantaina kaurahiutalevelli, tiistaina hernekeitto, keskiviikkona ruishiutalevelli, torstaina hernekeitto ja perjantaina ohrahiutalevelli. Lauantaisin ruokaa ei tarjottu. Maksaville oppilaille ruuan hinta oli 60 penniä. Helmikuun kokouksessa ruoka-apua saavien määrään lisättiin vielä 57 lasta, vaateapua saavien 12 ja koulutarvikeavusta saavien 134. Kevätlukukaudella 1932 jopa 477 varattomien perheiden oppilasta sai yhteensä noin 38 000 ateriaa koulukeittoloista.[2] Lönnrotin kansakoulussa oma keittolatoiminta alkoi vasta vähän ennen talvisotaa. Oppilaat kulkivat Peltolan koululla syömässä. Tämä koski siis niitä oppilaita, jotka olivat saaneet ilmaisen lipun ruokailuun kaupungilta. Vuonna 1932 ruoka-avun tarpeessa oli 45 Lönnrotin kansakoululaista.  Lönnrotin kansakoulussa keitot ja vellit valmistettiin ensiksi opetuskeittiöluokassa. Vuonna 1938 oli koulussa 60 kappaletta ruokakuppeja ja lusikoita. Koulun keittäjät tiskasivat kupit, mutta oppilaiden tehtävänä oli kuivata ne. Lautaset hankittiin vasta sotien jälkeen. Omaa koulukeittolaa alettiin puuhata Lönnrotiin vuonna 1938. Ne valmistuivat lukuvuodeksi 1946 – 1947 ja sijoitettiin talousrakennuksen liiteriosaan.

Lappeenrannan koulukeittolan ruokalista Kevätlukukausi 1932 Maanantai               kaurahiutalevelli Tiistai                    hernekeitto Keskiviikko              ruishiutalevelli Torstai                    hernekeitto     Perjantai                 ohrahiutalevelli Maksavilta oppilailta peritään 60 penniä / ateria

Sotavuosina oli sekä vaateavulla että keittoloiden tarjoamalla ruualla kova tarve. Lukuvuonna 1940 – 1941 jopa runsaat 42 % maamme kansakoululapsista sai ruoka- ja vaateapua. Syksyllä 1941 koulukeittolat pyrittiin käynnistämään marraskuun lopulla. Lappeenrannassa kouluateria kyettiin järjestämään noin 800 oppilaalle eli 70 %:lle oppilasmäärästä. Pullonkaulaksi nousi keittiötilojen puute. Lauritsalassa kouluruoka tarjottiin noin 1100 oppilaalle eli 90 %:lle oppilaista. Vuoden 1942 alussa todettiin, että kouluruoka tulisi tarjota kaikille oppilaille. Lappeenrannassa tähän pyrittiin ja Lauritsalassa uskottiin sen myös toteutuvan. Kouluylilääkäri A.A. Lyytinen totesi haastattelussaan marraskuussa 1943, ettei sotatilanne ollut huonontanut lasten yleistä terveydentilaa. Merkittävin syy tähän oli kouluruokailu. Reilu enemmistö kansakouluista tarjosi lämpimän kouluaterian. Myös opettajat ylistivät kouluruokailun pelkästään myönteisiä vaikutuksia. Ongelmaksi ruokailun järjestämisessä nousi Lappeenrannan seudulla kuitenkin jatkossa koulutilojen joutuminen lopulta kokonaan puolustusvoimien käyttöön ja oppilaiden siirtyminen korvaaviin tiloihin. Niinpä helmikuussa 1944 jouduttiin toteamaan, ettei kouluruokailua voi enää kaupungin kansakouluissa järjestää.[3]

---

[1] Asenne koulukeittolatoimintaa kohtaan oli vielä varsin nihkeä. Esimerkiksi lukuvuodeksi 1916 – 1917 oli Juvakan koulukeittiötä varten anottu 1000 markkaa, mutta valtuusto myönsi vain 700 markkaa. Ks. Lappeenranta 5.12.1916.

[2] Syyslukukaudella 1932 ruoka-apua saavien oppilaiden määrä oli 415. Koulukeittolan toiminta käynnistettiin 17.9.1932. Koko lukuvuonna 1932 – 1933 sai Lappeenrannan kansakouluissa 509 oppilasta noin 81 600 ateriaa.

[3] Etelä-Savo 6.2.1941. 42,4 prosenttia kansakoulujen oppilaista on saanut ravinto- ja vaateavustusta; 29.9.1942. Lappeenrannan kouluissa voitaneen kouluruokailu järjestää kaikille lapsille; 3.11.1943. Koululaisten yleistila ei ole sota-aikana huonontunut; 16.11.1943. Erittäin myönteisiä kokemuksia koulukeittolatoiminnasta.  Ruokailu järjestettiin 141 koulupäivänä ja aterian hinta oli 55 – 60 penniä. Lukuvuonna 1940 – 1941 tarjottiin 157 päivänä ilmainen kouluateria 622 oppilaalle. Lisäksi 1,20 markan arvoisia maksullisia aterioita söivät varakkaampien perheiden lapset yhteensä noin 25 000. Lappeenrannan kansakoulujen kouluruokailussa syötiin kyseisenä vuonna yhteensä 126 000 puuroa, keittoa ja velliä.

Sosialidemokraattien kolhoosihaaveet

Virolainen kolhoosijuliste

Valtiopäivät 1945, aloite 144

Kirjoitin toista viikkoa sitten blogissani sosialidemokraattisten kansanedustajien kolhoosihaaveista vuosina 1945 ja 1946. Tuo minulle uusi asia löytyi sattumalta vanhoista sanomalehdistä. Varmistaakseni lehtiuutisten todenperäisyyden perehdyin eduskunnan pöytäkirjoihin, jotka vahvistivat artikkeleiden uutisannin todeksi.
Demarit eivät olleet haaveissaan yksin, sillä tätä ajoivat myös kommunistit ja heidän apujärjestönsä SKDL. Sotavuosien jälkeen ensimmäiset eduskuntavaalit pidettiin 17.–18. maaliskuuta 1945. Niissä tapahtui voimakas siirtyminen vasemmalle.  Lakkautetun Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustajat eivät saaneet asettua vaaleissa ehdokkaiksi. Lisäksi yhdentoista kansanedustajan asettuminen ehdolle kiellettiin. Nämä Maalaisliittoon, Kokoomukseen ja SDP:hen kuuluneet kansanedustaja miellettiin liian saksalaismielisiksi tai "sotapolitiikan kannattajiksi". SDP kärsi ison tappion (35 edustajanpaikkaa) menettäessään asemiaan SKDL:lle, joka nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Sosialidemokraatit saivat eduskuntaan 50 paikkaa, SKDL 49. Yhdessä kyseisten puolueiden ääniosuus vaaleissa oli 48,55%.

Uuden eduskunnan kokoontuessa ei osa sosialidemokraattien kansanedustajista vitkutellut, vaan teki 18.4.1945 toivoumusaloitteen, jonka ensimmäinen allekirjoittaja oli alavieskalainen Heikki Simonen. Siinä esitettiin toive:

että hallitus viipymättä selvityttäisi, olisiko suurien maatalousyksikköjen sosialisoiminen meillä tarkoituksenmukaista, ja että tässä selvityksessä kiinnitettäisii huomioita niihin kokemuksiin, joita sosialisoitu maatalous on antanut Neuvostoliitossa.

Valtiopäivät 1945, aloite no 144

Toivomusaloitetta perusteltiin yhteensä kahden ja  puolen sivun verran. Poimin sieltä yhden kohdan (alleviivaukset ja tummennukset allekirjoittaneen):

Ei olisi millään tavoin ihmetletävää, vaikka Suomen valtio ei uudenkaan eduskunnan ja hallituksen ohjaamana ilman muuta lähtisi hankkimaan haltuunsa suurtiloja muodostaakseen niistä sosialisoituja talousyksiköitä. Kuitenkaan ei voida sulkea silmiä siltä, että Neuvostoliitossa sosialisoitu maatalous on ilmeisesti antanut varsin hyviä tuloksia, sen jälkeen kun sosialisoimistoimenpiteiden suurista ja paljon uhrauksia vaatineista alkuvaikeuksista oli selviydytty. Kun näin on tapahtunut naapurimaassamme, niin mitä aihetta olisi olettaa, etteikö sosialisoitu suurviljelys meilläkin atntaisi hyviä tuloksia.

Koko toivomusaloite (1144/1945, 18.4.1945), jonka allekirjoitti SDP:n 50:stä kansanedustajasta 20, löytyy kuvattuna ohesta.


Seuraavan vuoden helmikuussa samalla asialla oli jo sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän enemmistö eli 32 edustajaa 50:stä. Ensimmäinen allekirjoittaja oli oli tälla kertaa forssalainen Eino Raunio. Sen sijaan Heikki Simosen nimeä ei nyt löydy allekirjoittajien joukosta. Oliko Simonen tuulut jo toisiin ajatuksiin kolhoosimaatalouden ihanuudesta? SDP:n kansanedustajat halusivat pakkolunastaa suurtiloja tilattomien yhteisviljelyyn.

Tälla kertaa ehdotettiin eduskunnan päätettäväksi

että hallitus kiireellisesti valmistaisi ja antaisi Eduskunnalle esityksen sellaiseksi lainsäädännöksi, jolla suurtiloja voitaisiin ostaa tai pakkolunastaa valtiolle tilattomien yhteisesti viljeltäväksi elinaikaisella tai muulla vakaalla hallintaoikeudella.

Jälleen esikuvana oli Neuvostoliitto, Tässä lainaus  aloitteen perustelutekstistä:

Eikö suurtiloja olisi otettava kokonaisina valtiolle viljeltäväksi lähinnä samaan tapaan kuin kollektiivitaloudet Neuvostoliitossa, jossa saadut kokemukset tiettävästi ovat myönteisiä.

Näin jälkikäteen voinemme olla tyytyväisiä, etteivät Eino Raunion ja kumppaneiden aloitteet päässeet raunioittamaan maatalouttamme. Tekstiä kootessa  heräsi kieltämättä mieleeni kysymys siitä, mitä olisi tapahtunut, jos sosialidemokraatit olisivat saaneet pari kansanedustajaa enemmän vuoden 1945 vaaleissa? Olisiko puolue lähtenyt ajamaan maaseudun pakkokollektivisointia eduskunnan vasemmistoenemmistön turvin, koska puolueen kansanedustajien enemmistö näkyy sitä tukeneen?

Alla kuvattuna toivomusaloite 11/1946, 4.2.1946.

Valtiopäivät 1946, aloite no 110

Kolhoosiin, kolhoosiin!

Virolainen kolhoosijuliste. Vilja heilimöi, aurinko paistaa ja katseissa siintää valoisa tulevaisuus.

Kolhoosien perustaminen Suomeen myös demarien haaveissa!!!

Kun suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli onnistunut syksyllä 1944 pakottamaan Suomen erillisrauhaan ja maamme poliittisen johdon päällystakkina oli valvontakomissio, myös sisäpolitiikassa alkoi tapahtua. Kommunistit ja heidän apujärjestönsä SKDL saivat merkittävän vaalivoiton ja sosialidemokraattisen puolueen sisällä vahvistui äärivasemmiston kannatus. Niinpä osa sosialidemokraateista ajoi kolhoosien perustamista Suomeen. Vuoden 1945 valtiopäivillä teki 20 sosialistien edustajaa Heikki Simosen johdolla tästä eduskunnassa aloitteen. Kyseiset kansanedustajat olivat:

Heikki Simonen, Yrjö Kilpeläinen, Walter Kuusela, Elli Nurminen, Alpo Lumme, Väinö Kivisalo, Otto Muikku, Edvard Pesonen, A. K. Paasivuori, Yrjö Kallinen, P. A. Karjalainen, Juho Karvonen, H. S. Pesonen, J. F. Tolonen, Kauko Andersson, T. Bryggari, Urho Kulovaara, Samuli Tervo, Sylvi Kyllikki Kilpi ja K. Hakala.

Koska hanke ei toteutunut, tekivät saman puolueen edustajat uuden aloitteen vuonna 1946. Nyt perusteluissa todettiin, että ”suurtiloja olisi otettava kokonaisena valtiolle viljeltäväksi samalla tapaa kuin kollektiivitaloudet Neuvostoliitossa, jossa saadut kokemukset tiettävästi ovat myönteisiä”. Tämä aloite sai jo 32 demariedustajan tuen. Sen ensimmäinen allekirjoittaja oli Eino Raunio. Muut nimensä sen alle kirjailleet olivat:
Valfrid Eskola, P. A. Karjalainen, Otto Muikku, Valto Käkelä, Jere Juutilainen, J. F. Tolonen, Kaisa Hiilelä, Uuno Raatikainen, Aino Malkamäki, Alpo Lumme, Jussi Raatikainen, Samuli Tervo, Yrjö Kallinen, Väinö Kivisalo, Urho Kulovaara, Kalle Jokinen, Aino Lehtokoski, Penna Tervo, T. Bryggari, Sylvi Kyllikki Kilpi, Juho Kuittinen, Varma Kosto Turunen, H. S. Pesonen, Juho Karvonen, K. Hakala, Martta Salmela-Järvinen, Juho Pyy, Väinö Leskinen, Edvard Pesonen, Yrjö Kilpeläinen ja A. K. Paasivuori.

Minulle yllätysnimi listassa oli Väinö Leskinen, jota olin pitänyt oikeistodemarina. Silloisista eteläkarjalaisista demariedustajista ovat aloitteen näköjään allekirjoittaneet Valto Käkelä, Jere Juutilainen ja Juho Kuittinen. SKDL:n kansanedustajien tuki kolhoosien perustamiselle oli itsestään selvää. Asiassa ei päästy lopulta aloitteita pidemmälle huolimatta laajasta parlamentaarisesta tuesta. Oliko se on vai ei, sitä voi mietiskellä vaikka ajellessaan Venäjällä entisten kolhoosien raunioituvien kolhoosirakennusten ohi.